Heinäkuun 2. päivä 2019 mieheni puhelin soi kiivaaseen tahtiin. Puhelut tulivat Englannista, mutta koska olimme juuri lomamatkalla Da Nangissa, niin hän päätti olla vastaamatta. Illalla head hunter Lontoosta laittoi sähköpostia, että yritimme tavoittaa, koska haluaisimme keskustella eräästä työpaikasta kanssasi. Mies, jota on headhuntattu koko yhdessäolomme aikana säännöllisesti, vastasi heti, että ”kiitos, mutta ei kiitos”. Nopeaan vastaukseen oli kaksikin syytä: ensinnäkin hänelle tarjotut pestit ovat yleensä ei niin miellyttävissä paikoissa, kuten Siperiassa, Australiassa keskellä ei mitään yms. missä kaivostoimintaa yleensä on ja toiseksi; hänellä on hyvin työorientoitunut ja hyvässä duunissa oleva vaimo :).
Olimme toki useaan otteeseen keskustelleet, että olisi kiva asua ulkomailla. Tai lähinnä minä olin keskustellut ja asiaa pohdiskellut, koska se on ollut pitkäaikainen haaveeni. Emme vaan ole koskaan päässeet yhteisymmärrykseen siitä, kumpi menisi ulkomaille töihin ja kumpi jäisi kotiin. Tai no tavallaan yhteisymmärrys on ollut siitä, että mies jäisi mielellään kotiin ja minä voisin olla ulkomailla töissä, mutta koska hänen alallansa on helpompi löytää töitä ulkomailta, niin yhtälö ei ole oikein toiminut. Olemme vain todenneet, että jatketaan valitsemallamme tiellä eli pidetään pitkiä lomia ja reissataan mahdollisuuksien mukaan aina, kun vain voidaan.
Palasimme Vietnamista Suomeen ja mitään ei kuulunut, joten unohdimme koko jutun. Kunnes Lontoosta saapui uusi sähköposti, jossa poikkeuksellisesti paljastettiin yritys ja kohdemaa. Mies huusi minulle toisesta huoneesta, että tämä on joku Uusi Kaledonia. Vastasin siihen, että ei voi olla, ei siellä mitään kaivoksia ole. Kävi sitten ilmi, että kyllä on. Tällä saarella on nimittäin 25% maailman nikkelistä.
Lähdimme ystävien kanssa terassille ja pohdiskelimme heidän kanssaan, että mitä jos lähtisimme asumaan Tyynenemeren paratiisisaarelle. Ja oikeastaan siinä päätimme, että jos tarjottu paketti on hyvä, niin mikä ettei. Tällainen tarjous ei luultavasti enää koskaan toistu. Niinpä mies aloitti keskustelut headhunterin kanssa ja siirtyi aika nopeasti keskustelemaan suoraan yrityksen edustajien kanssa. Samalla tehtiin kotona plussat ja miinukset listoja ja ihmeteltiin asiaa läheisten kanssa. Veljeni totesi hyvin, että saatatte katua, että lähditte, mutta jos ette lähde, niin sitten ainakin kadutte. Pois pääsee aina.
Eniten päänvaivaa aiheutti tietysti minun tilanteeni, eli joutuisin luopumaan ihanasta työpaikastani ja mielenkiintoisista töistäni. Ja löytäisinkö Suomeen palatessa mitään vastaavaa tai yleensäkään mitään kiinnostavaa. Vai olenko pahimmassa skenaariossa koko loppuelämäni työtön? Ja voinko tuosta vaan siirtyä toimitusjohtajasta kotirouvaksi? Koko kotirouvailu ja miehen palkalla eläminen kuulosti järkyttävältä eikä oikein minun luonteelleni sopivalta. Mutta tämä tuntui silti once in a lifetime-mahdollisuudelta, eikä tällaista tarjousta tai kohdemaata luultavasti enää ikinä tulisi vastaan.
Elokuun puolessa välissä allekirjoitettiin alustava työsopimus ja yritys alkoi järjestellä meidän ”look and see”-reissuamme. Ilmoitin hallituksilleni, että saatan irtisanoutua ja ilmoitan asiasta heti ko. reissun jälkeen. Ja sitten hypättiin koneeseen syyskuun 7. päivä…..
Koko look and see-keikaus oli yksi rankimmista reissuista ikinä. Muistutti hyvinkin muinaisia Kiinan työmatkojani. Viisi päivää aikaa selvittää kaikkia käytännön asioita, löytää asunto ja selvittää koiran kuljetukseen liittyvää prosessia karanteenin kanssa. Ja kamalassa jet lagissa tietysti koko ajan. Asuntoesittelyjä oli saatu aika monta mahtumaan yhteen viikkoon, mutta mikään ei oikein iskenyt. Kunnes viimeisenä päivänä viimeisellä näytöllä löytyi todella hienoin näkymin varustettu, kaikki kriteerit täyttävä asunto. Se oli siinä!
Mies kävi tehtaalla katsomassa miltä siellä näyttää ja vaikuttaako paikka toimivalta. Se olikin oikestaan ainoa syy, mihin tämä olisi kaatunut, jos turvallisuusasiat eivät olisi olleet kunnossa. Kaikki vaikutti hyvältä ja hän allekirjoitti varsinaisen työsopimuksen perjantaina 13. päivä, ennen kuin taas lähdimme kentälle ja kotiin päin. Nyt oli siis mustaa valkoisella ja suuri muutos edessä.
Kiva lukea ulkosuomalaisesta elämästä. Kuulostaa niin tutuilta haasteet 🙂 ja ihanaa että koiruus pääsi hyvin perille
Sinähän sanoit silloin muinoin, että kyllä koiran voi aina ottaa mukaan :). Siitä lähdettiin, että Anukin sanoi….. Olihan tuo lentomatka rankka koiralle, mutta hyvin hän näytti siitä selviävän.