Nyt ollaan paleltu Suomessa jo monta kuukautta ja Uuden-Kaledonian upeus ja kuumuus on muisto vaan. Edelleen on sellainen olo, että ollaan vain käymässä ja lähdetään kohta takaisin. Varsinkin siihen saakka, kun tavarat tulivat, olin remonttipuuhista huolimatta ihan vaan ”lomailemassa”. Kontti saapui vihdoin Suomeen kesäkuun puolivälissä, viimeinen pätkä Belgiasta Suomeen vei enemmän aikaa kuin kontin matka Philadelphiasta Belgiaan. Kuulemma tyypillistä eli Suomeen tulevat jatkolaivat ylibuukataan joka kerta ja menee vähän arvalla, mitkä kontit pääsevät kyytiin.
Ensimmäiset kaksi kuukautta menivät taas niin sumussa, etten muista siitä oikein mitään. En edes meidän 20-vuotishääpäiväjuhlista. Onneksi suunnittelin ne jo Nouméassa ja kaikki oli varattu etukäteen. Kroppakin on järkyttävän kovalla täällä kylmyydessä, se takatalvi joka täällä odotti oli kaikille muille järkytys paitsi koiralle. Hän sai nyt sitten onneksi kieppua sydämensä kyllyydestä lumihangissa.
Ollaan tavattu paljon kavereita ja kun kerron mitä kaikkea Uudessa-Kaledoniassa tapahtui meidän siellä ollessa ja millaista siellä oli, tunnen oloni sekä 1800-luvun tutkimusmatkailijaksi että Paroni von Münchhauseniksi. Kuuntelijoiden ilmeet ovat sen näköisiä. Ja kyllähän siellä kaikkea uskomatonta tapahtuikin. Mutta joka sana on totta eikä tarinoita tarvi paljoa värittää. Kiitos ihana ja maailman kaunein Uusi-Kaledonia, että tarjosit meille niin unohtumattoman jännittävän ja todella eksoottisen elämän. Emme kyllä koskaan unohda tätä aikaa. Mutta en kyllä enää koskaan haluaisi muuttaa sinne vaikka kaipaankin erittäin paljon takaisin. Ikävä on toisinaan ihan fyysistä, erityisesti silloin kuin tämä kylmyys tuntuu erityisen pahalta. Onneksi kesä on ollut kuitenkin aika lämmin ja pari kuukautta on saanut kulkea shortseissa. Mun jalkani eivät ole oikein muuhun tottuneet.
Parhaat von Münchhausen stoorit
Lueskeltiin taas NC-uutisista (niitä on muuten nykyään hankala lukea, kun se sanomalehtiyhtiö, jota naapurin Yves johti, meni konkurssiin ja uusi lehtiviritelmä on vain paperiversiona), että nyt Nouméan nikkelitehtaalle eli konkurssin partaalla keikkuvan SLN:n kimppuun on hyökätty. Hyökkääjänä pohjoisen Poumin alihankkija kumppaneineen eli isot maansiirtotyökoneet ja kaivinkoneet on ajettu sieltä saakka tehtaan porteille ja alettu tuhota rakennuksia ja ajoneuvoja. Työntekijöitä on pitänyt evakuoida takakautta ja vuoronsa lopettaneet työntekijät ovat kohdanneet väkivaltaa. Syynä on sopimusasiat, tämä Poumin alihankkija on asetettu selvitystilaan ilmeisesti, koska SLN on maksanut vähemmän kuin aiemmin. Toki jos ko. firma konkurssiin menee, tarkoittaa se käytännössä sitä, että koko Poumin kylä on työttömänä. Mutta silti tämä ratkaisutyyli, että mennään, tuhotaan, poltetaan ja hakataan on aikalailla – no, uusikaledonialaista.
Tästä pääsen tähän ensimmäiseen uskomattomaan stooriin eli siihen, kun miehen työpaikalle hyökättiin, kaikki mihin käsiksi päästiin, poltettiin ja tehdasta käytännössä piiritettiin puoli vuotta. Ja Nouméa oli blokattu eli ei päästy sieltä mihinkään. Mies kävi töissä niin, että joutui olemaan aina neljä päivää putkeen tehtaalla – turvallisuussyistä laivalla ei voinut kulkea päivittäin, sitä kun piiritettiin ja hakattiin kirveillä ja kerran irrotettiin satamassa köysistä ja tuupattiin laguuniin pyörimään – ja aina neljä päivää teki kotona töitä. Tehdas jouduttiin ajamaan alas kiireellä ennen kaikkien evakuointia, yli 1000 ihmistä lomautettiin ja vain muutama sata jatkoi töissä käyntiä yli 80 santarmin turvatessa tehdasta. Lähes päivittäin töissä olleessaan mies soitti videopuheluita, että katso, nyt tuolla ”taistellaan” ja ammutaan taas kyynelkaasua. Kanakit olivat varustautuneet käsiasein, lingoin, varsijousin jne. eli ei ollut kyse mistään ihan lievästä tilanteesta. Näin jälkikäteeen tämä ”sota” tuntuu ihan uskomattomalta. Lopputuloshan on tämä nykyinen ”paikallinen” tehdas eli Prony Resources, koska kaikki ulkomaiset ostajat ymmärrettävästi kaikkosivat kauas.
Toinen uskomaton asia on kanakien aika väkivaltainen kulttuuri ja oman tribun sisällä tapahtuvat tappelut ja verikostokierteet. Yksi pahoista yhden tribun sisäisistä, kuolonuhrinkin vaatineesta, riidoista oli sellainen, että yksi klaani keksi humalaspäissään, että toinen klaani on noitunut heiltä yhden tyypin, joka ajoi kolarin ja kuoli. Meillähän siellä kuoli väkeä aika runsaasti liikenteessä, suurin osa johtui alkoholista ja siitä, ettei turvatöitä käytetä vieläkään. No tämä humalassa ollut porukka hyökkäsi tämän ”noitujaporukan” kimppuun, poltti taloja ja autoja ja sitten joku kaivoi aseen esiin ja ampui. Siitä sai taas moni verikostokierre alkunsa.
Vieläkin käsittämättömämpää oli yhden Marén tribun sisäinen konflikti, joka äityi niin pahaksi, että sieltä evakuoitiin muistaakseni 140 ihmistä Nouméaan. Heiltä poltettiin talot, autot ja veneet eikä kenelläkään heistä ole enää mitään asiaa palata Marén saarelle vaan heille – pakolaisia kun ovat – etsittiin asunnot Nouméasta. Ihan järkyttävää. Oikeasti on vaikea uskoa, että tribujen väliset ja tribujen sisäiset konfliktit ovat niin vahvoja, että voit kuolla jos menet väärään tribuun, väärälle saarelle, väärään nakamaliin. Ihan meidän loppuvaiheessa Yaten tribun kahdella klaanilla oli niin vakava kiista uudesta maanjaosta, että etelään Yateen ei saanut vielä alkoholia, aseita eikä ammuksia. Meidän piti kiertää sieltä vielä kerran, koska se oli minun lempipaikkojani, mutta en uskaltanut, kun en halua joutua minkään ammuskelun keskelle.
Tätä ei oikein kukaan usko, että kanakit eivät voi mennä esim. lomalle Pinssaarelle tai Loyalty-saarille, jos he eivät ole niiden heimojen jäseniä. Nouméaan ja lähikaupunkeihin voivat tulla kaikki, mutta sitten muualla täytyisi tehdä coutume, jos haluaa tulla alueelle ja se vaatii varmasti aikamoista sopimista ja suunnittelua. Ouvean saari oli muuten hienon paikka kaikista, siis kauneinta mitä voi olla. Mutta siellä mietin koko ajan, että miten 20 tribua tulee toimeen keskenään niin pienellä saarella. Ja että miten pienellä alueella kunkin tulee olla, ettei tule rajaloukkauksia vai onko siellä joustavammat ja paremmat suhteet tribujen välillä.
Uskomatonta von Münchhausen- juttua oli myös paluu 90-luvulle ja byrokratia. Varsinkin shekkivihkotarinat ovat herättäneet hilpeyttä. Toin mukanani yhden korkkaamattoman shekkivihkon, koska olin sellaisen tilannut ja unohtanut hakea ja sain sen, kun käytiin allekirjoittamassa tilin sulkemiseen liittyviä papereita. Pankkihenkilömme selitti erittäin tarkkaan, että rouvan pitää olla sitten tarkkana tämän kanssa ja mitätöidä se huolellisesti, ettei kukaan pääse sitä käyttämään. Sanoin, että voin tiputtaa tämän vaikka kadulle, eikä kukaan tiedä mikä se on eli eipä ole Suomessa suurta pelkoa väärinkäytöksistä. Ihan 90-lukua oli myös lankapuhelin, jota ilman ei nettiyhteys toiminut, VOIP-puheluiden kuuluminen nettiyhteyden hintaan ja nettikauppojen yms. Digitaalisten palvelujen puute. Muistan, kun sain Traficomista minuutissa virallisen, allekirjoitetun ja leimatun todistuksen ajokortistani Uuden-Kaledonian ajokorttia varten, ja koska se hoitui niin helposti ja nopeasti, niin virkailija ei oikein olisi hyväksynyt koko paperia. Nettikaupat ja lähimaksu tulivat vasta koronan myötä.
Suomalaiselle uskomatonta tarinaa ovat myös jutut kauppojen hintatasosta ja siitä, että hyllyt on tyhjiä, halloumia ei näe puoleen vuoteen ja hyllyssä voi olla jopa vuoden takaisella viimeisellä myyntipäivällä olevaa tavaraa (kuten ne Wasa-näkkileivät, kun kerran ostin. Söin ne kuitenkin). Ja edelleen täällä Suomessa katson todella tarkkaan jokaisen hedelmän ja vihanneksen, niin monta kertaa siellä oli mätää tai homeista tavaraa myynnissä.
Ja se mysteerinaisen arvoitus
Loppuhuipennukseksi tämä mysteerinaisen arvoitus ja sen uskomaton ratkeaminen. Kun me muutimme Nouméaan, kuulimme monelta henkilöltä, että ”aijaa, te olette Suomesta, täällä on yksi toinenkin suomalainen nainen, joka on paikallisen kanssa naimisissa”. Kuulimme tätä fysioterapeutilta, parilta naapurilta, ja ihan random tyypeiltä. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt sen enempää tästä naisesta.
No parin vuoden kuluttua kuulin yhdeltä meidän kadulla asuvalta rouvalta, että hän on ollut tämän suomalaisen kanssa samassa työpaikassa. Sanoin, että ai niinkö ja missä hän nykyään sitten on. Rouva ei tiennyt, koska siitä samassa työpaikassa olosta oli jo 30 vuotta aikaa. Päättelin sitten tämän kuullessani, että ei tämä mysteerinainen asu enää Nouméassa, muuten olisimme jo tavanneet ja hän ainakin olisi saanut jo tietoonsa, että saarelle on tullut suomalaisia. Jos meillekin heti infottiin, että satamassa oli nähty suomalainen purjevene, olisi hänellekin kerrottu, että Nouméassa on suomalaisia. Unohdin siis koko suomalaisnaisen.
Sitten kävimme tammikuussa viikon pikavisiitillä Suomessa tuomassa tavaroita useamman matkalaukullisen ja kun olimme lähdössä takaisin ja tekemässä lähtöselvitystä, tuli Nouméaan saakka tsekkaamisessa ongelmia ja meitä palvellut mies kysyi vieressä seisovalta naiselta apua. Finnairin tiskillä siis. Tämä nainen katsoi meidän lippujamme, katsoi meitä ja sanoi ”Nouméaan? Miksi te olette sinne menossa”. Sanoin, että me asumme siellä ja hän sanoi, että ”eikä, minäkin olen asunut asunut siellä”. Hiukan hän meni hämmennyksiin, kun sanoin, että olitko paikallisen kanssa naimisissa ja oliko se 90-luvun alussa? Hän sanoi, että kyllä, hänellä oli ranskalainen mies, jonka vuoksi hän muutti sinne, mutta hän totesi hyvin pian, että ei siellä voi asua ja he muuttivat Suomeen.
Hän ehti kuitenkin olla töissä siellä hetken. Ja tämä oli se juuri silloin 90-luvun alussa. Kiljaisin, että ei ole totta, sinä olet se mysteerinainen ja selitin kaikki kuulemamme kommentit. Hän totesi, että uskottava se on, hän se on. Silloin oli kuulemma toinenkin suomalainen siellä, mutta sinkku, joten hänestä ei voinut olla kyse. Tulimme siihen tulokseen, että aika järkyttävää, miten kauan hänestä siellä puhutaan. Ja miten kauan meistä siellä puhutaan. Jos menemme kymmenen vuoden päästä käymään, niin kuulemme varmaan, että ”täällä asuu yksi suomalainen pariskunta ja heillä on koira”.
Muuttovalmistelut ja -säätäminen (varsinkin koiran lennot) veivät niin paljon aikaa, että tulee todella jälkijunassa (pun intended) tämä Uuden-Seelannin matkakertomus. Mutta voi pojat, olipa upea maa. Monesti kuulee sanottavan, että Uusi-Seelanti ja Suomi muistuttavat toisiaan. Ehkä, ihmiset ovat hyvin erilaisia kuin Australiassa, jossa on jenkkimeininkiä, Kiwit ovat vähän jäyhempia ja varautuneempia. Väkeä on saman verran kuin Suomessa, molemmat maat ovat kaukana ja syrjässä, kaikki toimii hyvin, mutta maisemilla ja monimuotoisuudellaan Aotearoa päihittää Suomen (ja monta muuta maata) mennen tullen.
Tavallisin tapa kiertää Aotearoaa on vuokrata matkailuauto ja sitä kaikki suosittelivat meillekin. Menimme tarkoituksella marras-joulukuun vaihteessa ennen koulujen kesälomia ja ajatuksena oli, että kelit olisivat olleet jo hiukan kesäisemmät. Tai edes keväisemmät, Uudessa-Seelannissa on ollut aika viileä ja erittäin sateinen talvi, kiitos La Ninan. Katselin hyvissä ajoin matkailuautojen hintoja kahdeksi viikoksi ja kun tulin taas tajuihini, aloin katsella muita vaihtoehtoja. Jestas, mitkä hinnat. Monta tuhatta euroa. Toki sitten ei tarvitsisi olla hotellissa, mutta silti. Missä tahansa ei saa matkailuautollakaan yöpyä, vain merkityillä paikoilla tai leirintäalueilla, joten ei minua senkään vuoksi houkutellut tämä vaihtoehto, vaikka hinnat olisivat olleetkin mukavammat. Koska liikenne on vasemmanpuoleinen, tiesin, etten itse halua lainkaan ajaa, joten mies olisi joutunut olemaan koko ajan ratin takana. Ja kuski ei paljoa maisemia näe, joten se ei kauheasti häntä houkutellut. Tavallisen auton vuokra ei kiinnostanut samasta syystä.
Uudessa-Seelannissa on erittäin kattava kotimaanlentojen verkosto ja hyvät bussiyhteydet, joten hetken mietin myös niitä, kunnes löysin jutun Uuden-Seelannin upeista junareiteistä. Ja se oli sitten siinä. Paras päätös ikinä. Great Journeys of New Zealand by Kiwi Rail oli aivan mielettömän hieno kokemus. Menimme kaikki kolme reittiä plus Interislander-lautalla Pohjoissaarelta Eteläsaarelta ja maisemat olivat hengästyttävän upeita joka matkalla.
Aotearoa New Zealand
Käytän maasta sen maorin kielistä nimeä Aotearoaa, koska Uudessa-Seelannissa käydään keskustelua nimen vaihtamiseksi kokonaan alkuperäiseksi Aotearoaksi. Lähes kaikkialla nimi oli nyt kirjoitettu Aotearoa New Zealand ja maorin kieli oli käytössä mm. lentokoneessa ja paikallisbusseissa (ennen englannin kieltä). Koska olemme nyt seuranneet läheltä tätä ranskalaista (ihan syvältä olevaa) siirtomaapolitiikkaa, niin olimme positiivisesti yllättyneitä maorien kielen ja kulttuurin – ja tietenkin kansan – asemasta Aotearoalla. Ja jos vertaa myös Australian aboriginaalien järkyttävän huonoon kohteluun ja asemaan, Uusi-Seelanti oli tässäkin suhteessa hyvin positiivinen kokemus.
Kun valkoiset ihmiset tulivat ensimmäistä kertaa Uuteen-Seelantiin, maorit pistivät todella voimakkaasti hanttiin (polttivat suuria purjelaivoja jne.) ja hyvin sitkeästi, joten ensimmäiset sopimukset maorien ja valkoiset välillä allekirjoitettiin jo 1840. Alkuperäiskansan kohtelu ei kuitenkaan ollut sopimuksista huolimatta oikeudenmukaista ja hyvää, kuten arvata saattaa, kun uutta elämää ja rikkauksia haikailevia ihmisiä muutti ”uuteen maahan”, mutta maorit eivät antaneet periksi. Jo varhaisessa vaiheessa maa piti ostaa heiltä, Englannin kruunu toki käytti valtaansa ja vei maata erilaisiin säädöksiin vedoten ja epäilen, että maata ostettiin myös jollain epämääräisillä helyillä. Mutta joka tapauksessa, maa piti ostaa eikä sitä saanut vain vallata.
Maorit valitsivat joukostaan kuninkaan 1858. Tällaista heillä ei ennen valkoisen miehen tuloa ollut ollut, jotkut heimot vastustivat asiaa, mutta kuningas kuitenkin tuli, koska haluttiin yhdistää maorien heimot yhdeksi yhtenäiseksi ”kansaksi” pitämään huolta maorien eduista. Maorien mielestä kuningas oli Englannin kuningatarta tukeva, eikä kilpaileva, mutta tietysti britit näkivät asian toisin. Sotahan siitä syntyi, ei onneksi pitkä ja sen jälkeen allekirjoitettiin monia merkittäviä sopimuksia maorien ja brittien välille.
Missään vaiheessa maoreja ei lahdattu samaan tyyliin kuin aboriginaaleja, eikä heitä ajettu pois omilta alueiltaan tai tungettu mihinkään reservaatteihin. Ehkä erona oli se, että aboriginaalit olivat vaeltajia, luonnon kanssa harmoniassa eläviä kiertolaisia, joten valkoisilla oli se käsitys, että ”maalla ei ole omistajaa”, se oli tyrkyllä kuka vain sen halusikin ottaa. Maorit elivät käsittääkseni kuten kanakit täällä eli pysyvästi johonkin asettuneissa heimokylissä. En pysty edes menemään syvemmälle siihen, miten kauhea kohtalo aboriginaaleilla oli. Mielettömän pitkä kulttuuri tuhottiin niin nopeasti. Ehkä siksi Aotearoa oli niin hyvä kokemus, on joku esimerkki, että asiat ovat menneet jossain vähän paremmin. Jos nyt mikään on kolonialismiin liittyen voinut mennä ”paremmin”….
Joka tapauksessa maorit olivat hyvin nopeasti myös parlamentissa kaikesta vastustuksesta ja torjuntayrityksistä huolimatta. Maorien pitkä taistelu oikeudesta omaan maahan ja merialueisiin on jatkunut vielä näihin päiviin saakka. Silti maorin kieli ja kulttuuri jäivät tunkeilijoiden kielen ja kulttuurin jalkoihin ja muistaakseni vasta 1960-luvulta alkaen alettiin keskittyä pelastamaan maorin kieli ja kulttuuri. Tähän liittyy myös tämä nykyinen keskustelu nimen muuttamiseksi alkuperäiseksi Aotearoaksi. Jos joku, niin Uusi-Seelanti kykenee tähän muutokseen. Ainakin sellainen tunne siellä tuli.
Maanomistus Uudessa-Kaledoniassa
Sama taistelu on toki käyty Uudessa-Kaledoniassa. Nykyisin 28% on kanakien omistamaa ”customary” maata, suurin osa pohjoisessa provinssissa. Kaikki Loyalty-saaret ja Ile de Pins ovat kokonaisuudessaan tällaista customary-maata. Sitä ei voi ostaa, mutta vuokraaminen on mahdollista. Täältä voi lukea lisää asiasta. Ranskalaiset noudattivat paljolti brittien tyyliä Australiassa eli kanakit oli tungettu reservaatteihin ja maat viety. Uudessa-Kaledoniassa on edelleen (tietenkin) nämä rikkaat, vanhat caldoche-suvut vallassa, ne viidennen ja kuudennen sukupolven kaledonialaiset, joiden esivanhemmat ovat hyötyneet maan ryöstämisestä ja jotka nyt hallitsevat tätä maata taloudellisesti ja poliittisesti. Yksityinen maanomistus kattaa 16% maasta ja 47% on julkisesti omistettua (tähän kuuluvat sotilasalueet, turismille varatut alueet, kaivokset jne).
Juuri parhaillaan merentakaisten alueiden ministeri on (taas) Uudessa-Kaledoniassa keskustelemassa mm.siitä suostuvatko kanakit hölläämään tiukkoja äänestysoikeusrajauksia. Nyt kun itsenäistymisäänestykset ovat olleet ja menneet, ei pitäisi olla enää mitään syytä rajoittaa siellä pitkään asuneiden oikeutta äänestää esimerkiksi kunnallisvaaleissa. Kanakit ovat ehdottaneet rajaksi 10 vuoden asumista, lojalistit 5-7 vuotta ja valtio 7 vuotta. Veikkaan, että kanakien ehdotus tulee voimaan, jos joku tulee voimaan. Ja tietenkin hän on keskustelemassa (kanakit suostuivat keskustelemaan, mutta eivät ilmeisesti virallisiin tapaamisiin) itsenäistymispyrkimyksistä. Jos itsenäisyys tulisi, tulisi tietysti mielenkiintoisia tilanteita tuon maanomistuksen suhteen, koska kuulemani mukaan kanakien ajatus on ollut, että kaikki maa olisi silloin heidän. Myös nykyisin yksityisomistuksessa olevat taloineen päivineen.
Meidän naapurimme johtama paikallinen Sanoma Group meni konkurssiin, joten Uuden-Kaledonian uutisia joutuu lukemaan nyt monesta eri paikasta eikä kovin laadukasta journalismia oikein ole. Onneksi siellä on pyrkimystä saada jonkinlainen sanomalehti taas pystyyn, pääosin digiversiona, mutta viikottain tulisi myös printtilehti. Toivottavasti sellainen saadaan aikaan, sanomalehden ja laatu-uutisoinin puute on todella iso vajaus.
Kuten olen aiemminkin sanonut, ymmärrän kanakeja erittäin hyvin heidän pyrkimyksissään. ”A Kanak Without Land Does Not Exist”. Kun ranskalaiset saivat Uuden-Kaledonian, he asuttivat ensin alueita, joissa ei ollut tribuja, mutta aika nopeasti valkoinen mies laajensi reviiriään tuhoten viljelyksiä ja polttaen kokonaisia kyliä. Heidän mielestään kanakien ”alkukantaiset” viljelymenetelmät olivat maan haaskausta, joten maa olisi syytäkin ottaa kolonialistien haltuun. Kanakin siirrettiin eri paikkoihin ja näin katkaistiin heille niin tärkeä yhteys maahan ja esi-isiin. Kanakeille ”annettiin” murto-osa alkuperäisistä maa-alueista ja näin heidän kykynsä viljellä perinteisiä taro- ja ignam-viljelmiä poistettiin. Nämä kasvit vaativat todella isoja maa-alueita.
Nuo edellä mainitut vanhat caldoche-suvut ostivat maata halvalla 1860-1878 välisenä aikana. Ryöstetyn maan halvalla myynti piti auttaa houkuttelemaan uusia tulokkaita ja pienviljelijöitä, mutta ostajina oli suurimmaksi osaksi Ranskasta tullutta varakasta eliittiä, joka oli jo Nouméassa. Näin heidän omistuksiinsa tuli valtavia maa-alueita, joita edelleen on esim. Karjatiloilla. Yksi meidän tuttumme, viidenne sukupolven caldoche on kotoisin tällaiselta valtavalta tilalta. Hän kutsui meitäkin sinne, olisimme voineet tehdä hevosvaelluksia ja uida heidän maidensa läpi menevässä joessa jne.
Edellä mainitusta historiasta voitte varmaan päätellä, että pahemmaksi vain meni ja kanakien väkiluku romahti 1900-luvun alkuun mennessä mm. ranskalaisten tuomien tautien, väkivaltaisten kapinoiden kukistamisten ja reservaatteihin sullomisten vuoksi. Voisin uskoa, että tribuja on väkisin yhdistetty tai laitettu vierekkäin välittämättä niiden välisestä historiasta, joiltain on viety maat ja heidät on tungettu toisten maille jne. Tämä on varmasti aiheuttanut osan nykyisistä tribujen välisistä kiistoista. Täältä löytyy hyvä ja tiivis historiakuvaus tähän maanomistukseen liittyen.
Junamatkat
Aotearoalla menee kolme upeaa junareittiä, Northern Explorer, Coastal Pacific ja TranzAlpine. Menimme nämä kaikki ja se oli paras päätös, vaikkakin se tarkoitti sitä, että jotkut mielenkiintoiset paikat jäivät vierailematta. Voin rehellisesti sanoa, että en ole koskaan suunnitellut mitään matkaa näin pitkään ja huolellisesti, kuin tätä Aotearoan reissua. Maassa on niin paljon nähtävää joka puolella, että kaksi viikkoa on ehdoton minimi. Välimatkat ovat nimittäin pitkiä eikä esim. Eteläsaarella mennä rannikolta toiselle tuosta vaan.
Koska meillä ei ollut kahta viikkoa pidempää aikaa käytettäväksi, niin todella monta paikkaa piti karsia pois. En myöskään halunnut sellaista aikataulua, että joka päivä olisi oltu uudessa paikassa, siksi esimerkiksi Eteläsaaren eteläosat jäivät pois. Toki olisi voitu lentää paikasta toiseen, mutta ei oikein tunnu sopivalta lennellä tunnin lentoja vain siksi, että ehtisi nähdä mahdollisimman paljon. Siksi junat ja siksi lopullinen matkaohjelma oli aika rankalla kädellä karsittu. Lopullisen muodon ohjelmaan antoi se havainto, että Aucklandin ja varsinkin Wellingtonin hotellit olivat päätähuimaavan kalliita. Ja hyvin täyteen bookattuja.
Junat olivat todella hienoja, isot maisemaikkunat jatkuivat ylös kattoon saakka. Jalkatilaa oli reilusti, ravintolassa oli hyvät ruoka- ja erityisesti viinivalikoimat. Jokaisella oli kuulokkeet ja koko junamatkan kerrottiin mielenkiintoista tietoa historiasta ja ikkunasta näkyvistä paikkakunnista tai maisemista. Junanvaunujen läpi kulki henkilökuntaa siivoamassa roskia minun mielestäni ihan tauotta eli oli todella siistiä. Otimme ensimmäiselle pitkälle matkalle kassillisen eväitä mukaan, kun en ollut ihan varma tarjonnasta, mutta eipä niitä tullut kauheasti syötyä, koska ruokavalikoima oli niin hyvä. Lämmin ruoka tuotiin omalle paikalle, salaatit sai otettua heti mukaan.
Ja ne maisemat olivat todellakin näkemisen arvoisia. Miten yhdessä maassa riittääkin näin erilaista nähtävää, tuntui olevan monta tuttua maata yhdessä paikassa (ainakin Skotlanti, Slovakia, Slovenia, Sveitsi). Kuumat lähteet (eli Islanti) jäivät näkemättä, kun emme menneet Rotoruaan, mutta sellaisiakin olisi ollut tarjolla. Nämä junareissut olivat niin hieno kokemus, että varmaan tullaan tekemään jatkossa Euroopan reissuja enemmän junalla. Australian Great Journeys olisivat myös kiinnostaneet, mutta ne ovat tuhottoman kalliita ja pitkiä reissuja. Toki niihin sisältyy aina päivän retket eli juna pysähtyy jonnekin, josta on bussikuljetukset nähtävyyksiin ja illalliset ovat ravintolavaunussa hienosti pukeutuneena eli ne ovat ihan erilaisia elämyksiä eivätkä varsinaisesti matkustamista paikasta A paikkaan B.
En osaa sanoa, mikä junamatkoista oli upein. Ehkä TranzAlpine, koska sillä matkalla oli eniten vaihtelua maisemissa ja vuoristossa oli upeaa mennä junalla. Niitä kaikkia maisemia ei olisi autolla edes päässyt näkemään.
Ja ne viinit
Yksi syy, miksi halusin Uuteen-Seelantiin oli sen maine viinimaana. Ja tämän reissun jälkeen olen sitä mieltä, että NZ:n viinit ovat parhaita maailmassa. Ranskalaiset eivät tietenkään ole tätä mieltä, vaikka siellä kävisivät. Edelleen huvittaa ne järkyttävät ilmeet, kun ihmettelin mitä järkeä on raahata konttitolkulla viiniä Ranskasta (ja paljonko viini kärsii siinä kuljetuksessa), kun vieressä on kaksi hyvää viinimaata: Australia ja Uusi-Seelanti. Tämä ei ole ranskalaiselle mitenkään käsityskyvyn rajoissa oleva vaihtoehto, ei ole kuin ranskalaisia hyviä viinejä ja muut ovat sellaisia hauskoja kuriositeetteja, joita voi joskus ehkä testata. Luulen, että ne muutamat pullot ulkomaalaisia viinejä olivat meille ”omituisille outsidereille”.
Me pysähdyimme pariksi päiväksi Blenheimiin, joka on 30 minuutin bussimatkan päässä Interislande-lautan satamasta. Bussitkin sai varattua netistä todella näppärästi. Blenheim on Marlboroughin suurin kaupunki (noin 30 000 asukasta) ja Marlborough on NZ:n viiniteollisuuden keskus. Maoriksi paikka on Waiharakeke, ja tämä ja Wairau-joki näkyvät monen viinitalon viinien nimessä jonain muunnoksina. Paikka muistutti jotenkin todella paljon Forssaa, pieni joki meni kaupungin halki ja sen varrella oli ihan kiva kävelyreitti sekä pari ravintolaa. Koska oli niin järjettömän kylmä (kylmin kesä sitten vuoden 1995, kuten meille jaksettiin kertoa, hyvin suomalaiseen tyyliin), ei paljoa istuskeltu terassilla. Mutta kävimme hyvissä ravintoloissa syömässä ja maistelimme paikallisia viinejä.
Luonto ja maisemat
Enää kaksi kuukautta paratiisisaarta
Loppu lähestyy. Ei kuitenkaan maailmanloppu vaan elo tällä maailman kauneimmalla paratiisisaarella. Kuten blogin lukijat tietävät, tämä paikka on paljolti ”moni kakku päältä kaunis, mutta silkkoa sisältä”-tyylinen. Silti rakastan tätä omituista paikkaa ja tällä tulee aina olemaan paikka sydämessäni. Missään tapauksessa en kuitenkaan jäisi tänne pysyvästi asumaan, en ikinä. Rationaalinen järkeni ei kestäisi tätä paikkaa loputtomiin. Josko se ei nytkään ole aina kestänyt 😄. Mutta olipahan seikkailu, ikuisesti kiitollinen tästä kokemuksesta. Tällaisia ei varmasti tule toista kertaa vastaan, joten olkoon tämä meidän lottovoittomme. Joku maksoi siitä, että me saimme asua täällä upein merinäkymin varustetussa asunnossa, tämän mielettömän luonnon ympäröimänä. Pienet sodat, tiesulut, kaaokset ja mitä kaikkea tässä nyt olikaan, oli vain pieni lisämauste. Näin voi sanoa nyt, kun niistä on hetki aikaa ja olemme lähdössä pois…..
Oltiin taas lomalla Australiassa. Lennot on aika hintavia, koska koko Uusi-Kaledonia matkustaa taas parin vuoden tauon jälkeen. Ymmärrän hyvin, ei tätä saarella oloa kestä, jollei pääse välillä jonnekin muualle ja kahden vuoden koronajumituksen aikana paikalliset kiersivät ahkerasti täällä eri paikkoja. Joten on varmasti tarve palata taas ns. vanhaan normaaliin. Itselläni on ollut menossa sellainen vääntö miehen työpaikan HR/expat-osaston kanssa, että teki todellakin erittäin hyvää päästä pois täältä hetkeksi.
Koska Sydney on jo nähty, niin mietittiin pitkään, mitkä kaupungit olisivat seuraavat kohteet. Mielellään tietty täällä puolella Australiaa, 12 tunnin lento toiselle puolelle ei oikein innostanut. Valitsimme (tai minä nämä nyt valitsin, ei miehellä ole aikaa mihinkään muuhun kuin työhön) Melbournen ja Brisbanen. Vuokraisäntä on asunut pitkään Melbournessa ja suositteli sitä, kaupunkia on kehuttu myös rennoksi taidekaupungiksi ja sieltä pitäisi saada parhaat kahvit. Teenjuojana tämä ei kiinnostanut tietenkään minua, mutta koska ajattelin kiertää kaikki mahdolliset kirjakaupat, niin olisihan se positiivista, että mies saa hyvää kahvia odotellessaan. Brisbane puolestaan on täkäläisten suosikkikaupunki, kahden tunnin lento, vieressä Gold Coast, josta käsittääkseni aika moni kaledonialainen omistaa kakkosasunnon ja samanlaiset kelit kuin täällä. Tällä siis mentiin.
Melbourne
Koska La Nina vaikuttaa täällä tietysti myös naapurimaihin, niin loman ajaksi oli luvattu hillittömiä sateita. Sekä Victorian että Queenslandin alueilla oli jo ennen meidän lähtöä satanut todella paljon ja tulvia pukkasi jokaiselle esikaupunkialueelle. Varauduttiin siis pahimpaan. Kun laskeuduttiin Melbourneen, niin näytti vielä ihan hyvältä, mutta laukkuja odotellessa alkoi sataa niin paljon, että piti ottaa taksi kentältä. Kyllä sitä vettä sitten tulikin. Mutta meidän tuurilla se oli ainoa kunnon vesisade koko reissulla.
Keskusta muistutti Sydneyn CBD:tä, samoin Brisbanen keskusta eli ei jaksettu kummassakaan viettää kauheasti aikaa. Niitä mainostettuja hyviä kahviloita oli joka paikassa muuallakin, samoin tosi hyviä ravintoloita. Lämpötila oli +17 astetta eli me olimme ihan jäässä ja kuljimme villapaidoissa, kaulahuiveissa ja takeissa. Mies kaipaili pipoa. Paikalliset kulkivat shortseissaan. South Melbournen lisäksi St. Kilda oli kiva paikka, kauniita vanhoja rakennuksia ja hiukan kuin Bondi Beach, mutta selvästi rosoisempi ja boheemimpi. Käytiin myös Victorian osavaltion pääkirjastossa (State Library Victoria), joka on Australian vanhin kirjasto (1854) ja yksi maailman ensimmäisiä ilmaisia kirjastoja. Melbourne on muuten Unesco City of Literature. Minulle sopiva paikka siis.
Olipa kaunis tämä State Library. Ja aktiivisessa käytössä.
Melbourne on tosiaan taidekaupunki, isot taidemuseot olivat kompaktisti samalla alueella, mutta valitettavasti kiinni silloin, kun meillä olisi ollut aikaa käydä. Yhdessä päästiin käymään, mutta näyttely (Tate Modernista tuotu) oli aivan surkea. Niin surkea, että jopa minä pidin sitä rahantuhlauksena. Onneksi Federation Square kokonaisuutena korvasi hiukan pettymystä. Tuttavallisemmin Fed Square vietti itse asiassa 20-vuotisjuhlaansa, kun olimme siellä. Rakentamisvaiheessa ja alussa sitä kuulemma moitittiin, mutta nykyään se on kaupunkilaisten olohuone ja kokoontumispaikka kelillä kuin kelillä.
Fed Square
South Melbourne, Albert Park ja St. Kilda
Me yövyimme South Melbournen alueella, tosi kiva paikka, upea hotelli (Coppersmith) ja kaikkea kivaa kävelymatkan päässä. Mutta kalliista asuinalueesta huolimatta sen keskelle rakennettu aivan hirveä vuokratalokolossi näkyi kyllä kadulla. Huumeidenkäyttäjiä ja muuta vastaava porukkaa oli riittävästi. Todella surullista. Kuulin sitten tutulta, että Ausseissa on tosi paha huumeongelma, paremmissakin piireissä nuoret käyttää paljon huumeita. Nämä meidän näkemät tyypit oli niitä pitkän linjan tyyppejä eli aika pahan näköisiä. Ja hotellin vieressä sivukadun puolella oli ulkoisesti ihan siisti pienkerrostalo, mutta ikkunat rikottuna ja lukuisia ostoskärryjä oven tukkeena tai kaatuneena kadulle. Yhtenä aamuna ikkunan alla olikin varsin epämiellyttävä tappelunnujakka, tyypeistä ilmeisesti ainakin yksi oli sen talon asukas.
Ihana pikkuhotelli, kauniit huoneet. Alakerrassa ravintola ja ylhäällä pieni kattobaari.South Melbourne oli täynnä tällaista nättiä vanhaa rakennusta. Tosi kodikkaan oloisia asuinalueita.Tämä Park Towersin vuokratalokolossi oli karsea ilmestys keskellä South Melbournea. Google mapsistasaa paremman kuvan rakennuksen koosta
Yksi kivoimmista ”nähtävyyksistä” oli South Melbournen sisätori, käytiin siellä lounaalla ja ihmettelemässä kojuja. Porukkaa oli todella paljon lauantaina, mutta ravintoloitakin riitti joka lähtöön eli ei tarvinnut jonottaa. Ja nuo hyvät kahvilat helpottivat minua, koska mies todellakin istui aika monessa, kun minä olin kirjakaupoissa. Melbournessa ei ollut mitään isoa Kinokuniyan tapaista ketjua, mutta useampia pienempiä ja paikallisia. South Melbournessa oli useampia ”lähiostareita” ja melkein kaikissa oli pieni kirjakauppakin. Aika siistiä. Ihmiset selvästi käyttivät lähipalveluita, kun kivijalkakauppa näytti kukoistavan asuinalueillakin.
Tätä me tehdään, kun ollaan NC:n ulkopuolella. Ihastellaan halpoja hintoja. South Melbournen sisätorin ulkoreunaa kiersivät nämä vihanneskojut, sisällä oli kauppahallityylinen puoli ja sit sisustus/vaatekauppapuoli. Paljon ruokapaikkoja jne. Todella kiva paikka ja lauantaina hyvin suosittu.Kaikilla kirjakaupoilla tuntui olevan joku oma spesialiteettinsa ja palvelu oli todella hyvää. Tämä oli myös aika jännä kauppa, luulin ekaks et on jotain luonnonkosmetiikkaa yms kun katselin kauempaa, mut sit kun kauppaan lappasi koko aika koiria ja menin uteliaisuuttani katsomaan, niin olikin koirien herkkukauppa. Tässä karvaisia kengurunkorvia. Meinasin ostaa, mutta muistin sitten, et eihän näitä saa tuoda tänne meille. Ihan fancy koiranherkkukauppa
Ihan hotellin vierestä alkoi Albert Park, 225 hehtaarin puisto ja erilaisten urheilulajien keskittymä. Siellä on Lakeside stadion, Melbourne Sports and Aquatic Centre, sisäpelihalleja, golfkenttä, jahti- ja purjehduskerho, moottorirata ja hienot kävelyreitit järveä ympäri. Tämä koko alue oli ennen Bunurong (tai Boonwurrung) aboriginaalien aluetta ja täällä on pidetty heidän seremoniallisia hetkiään, silloin ennen kuin valkoiset tulivat ja veivät kaikki maat. Puistossa oli kyltti ”Albert Park is part of an Aboriginal cultural landscape in the traditional Country of the Bunurong People. Parks Victoria respects the deep and continuing connection that Bunurong Traditional Owners have to these lands and waters, and we recognise their ongoing role in caring for Country” ja samanlaisia tekstejä näkyy kaikkialla. Keskustassa pilvenpiirtäjien keskellä, Fes Squarella, ratikkapysäkeillä jne. En usko, että nämä kyltit paljon lohduttavat aika törkeästi sorrettuja aboriginaaleja, mutta on se silti hyvä muistuttaa paikkojen historiasta.
Puisto on nimetty Kuningatar Victorian puolison, prinssi Albertin mukaan. Piknikpaikkoja näytti olevan siellä täällä, puisto oli täynnä lenkkeilijöitä ja koiranulkoiluttajia (kyllä muuten ilahdutti, kun koirat olivat kiinni eikä kuten täällä). Ja sitten oli näitä kuuluisia mustia joutsenia. Olivat hyvin tottuneita ihmisiin ja ilmeisesti jotkut ruokkivat niitä säännöllisesti, kun yksi joutsenperhe kiiruhti kauheaa vauhtia yhden rannalle istuneen rouvan luokse. Monia muitakin lintuja ja eläimiä oli, mutta katsoin parhaaksi olla tietämättä niistä sen enempää (ne hämähäkit kammottaa liikaa).
Melbournen Albert Parkin mustat joutsenet. Niitä oli paljon. Valkoiset laput joutsenien kaulassa ovat tunnistusmerkkejä.
St. Kilda oli aika hipsterialue, todella viehättävä 20000 asukkaan kaupunginosa ihan meren ja pitkän hiekkarannan vieressä. Rantakadun asunnot taitavat olla hinnoissaan, tosin talojen ja rannan välissä meni monikaistainen tie, mikä hiukan toi miinuspisteitä. Miten autot saakin aina parhaat väylät ja hienoimmat maisemat. St. Kilda on ennen ollut Yaluk-ut-Weelam klaanin aluetta, samasta Boonwurrung ihmisten heimosta. Viktoriaanisena aikana tänne rakennettiin upeita palatseja Melbournen eliitille. Myöhemmin tämä on ollut Melbournen punaisten lyhtyjen aluetta, sitten taiteilijoiden aluetta ja sitten gentrifikaatio on tietysti tuupannut nämä vähemmän tienaavat taas pois rikkaampien jaloista.
St. Kildan ranta. Olis ollut mahdollisuus mennä suppilaudoilla katsomaan pingviiniyhdyskuntaa, mutta ei oikein houkutellut tällä kelillä.
Itselle tuli mieleen esimerkiksi Sopot ja muut kesäisen rantaelämän keskukset, jotka ovat talvisin ”hylättyjä”, mutta tyhjyydessään kovin kiehtovia. Palais Theatre ja Luna Park ovat auki ympäri vuoden, mutta nyt ne olivat hiljaisia. Kesällä St. Kilda olisikin ihan erilainen vierailukohde, äänimaailma olisi kesähelteillä tyystin erilainen. Mutta ihanan tunnelmallinen paikka se oli nytkin ja talobongarille hieno kohde.
Tämä oli yks kauneimmista rakennuksista St. Kildassa. Mies aina torppaa mun haaveet tällaisista sanomalla, että mieti miten paljon tuossa on kunnossapitoa. Luna Park ja Palais Theatre
Brisbane
Brisbanen kelit muuttuivat täydellisesti eli sateet loppuivat, kun sinne päästiin ja lämpötila nousi yli kolmeenkymmeneen. Meille siis sopivampaa, kuin Melbournen kelit. Taas kävi hotellin kanssa hyvä tuuli, aivan erinomaisella paikalla ja hyvien yhteyksien päässä oleva Hotel Limes Fortitude Valleyssä. Suosittelen kyllä tuota aluetta kaikille Brisbaneen menijöille. Ja hotellia myös. Ihan lähellä oli James Street, jossa käytiin melkein joka ilta syömässä tai lasillisella. Julkinen liikenne ei ollut ihan yhtä hyvää kuin Melbournessa (joka sekin oli kaukana Sydneyn sujuvuudesta), eikä Brisbane ollut mikään kävelijän kaupunki toisin kuin nuo muut.
James Streetin rakennuksiaVanha ja kaunis, mutta hyvin ränsistynyt historiallinen McWhirters ostoskeskus Fortitude Valleyssa. Osa on kunnostettu asunnoiksi, mutta toinen puoli oli todella huonossa kunnossa. Kattoja tippunut kosteudesta. Kirppiksiä ja aasialaisia ruokapaikkoja vielä löytyi. Ei kovinkaan kivalla alueella, kävelykadulla oli ihan päivälläkin paljon huumeporukkaa. Yksi vanhoista, säilyneistä rakennuksista. Pilvenpiirtäjät lähestyvät Fortitude Valleyta eli kymmenen vuoden päästä näyttänee todella erilaiselta. Onneks tämä lienee suojeltu, kuten tuo McWhirtherskin. Brisbanen CBD
Siitä huolimatta, ettei kaupunki ollut kovin kävelijäystävällinen, käveltiin ihan hulluna helteessä, kun esimerkiksi bussireittejä oli vaikea selvittää. Olisi pitänyt ladata appsi, mutta ei meidän liittymät toimi ulkomailla aina edes soittamiseen, saati sitten mobiilidataan. Esimerkiksi Paddingtoniin raahauduttiin ylä- ja alamäkiä hellekangastusten keskellä ja melkein missattiin koko paikka. Onneksi satuttiin katsomaan yhdessä risteyksessä oikeaan suuntaan 😁. Sen jälkeen päätettiin, että loppuu kävely, mutta eihän se mihinkään loppunut. Tuntui, että kaikki juna-asemat olivat remontissa ja kävelijöiden kiertoreitit olivat minusta kilometrien mittaisia.
Tämä kävely Paddintoniin järkyttävässä helteessä ja lintupelossa oli aika paha. Paddington ei ollut muuta kuin yksi pitkä katu, mutta täynnä kivoja kauppoja ja kahviloita. Oli siis visiitin väärti.Tämä Empire Revival oli käymisen arvoinen. Muistutti Kasvihuoneilmiötä, mutta laadukkaampaa tavaraa, aitoja koruja, vanhaa posliinia jne. Kuulemma elokuvalavastajat etsivät täältä aina tavaroita. Vähän kyllä mietin, että miten nämä pikkukirjakaupat pysyy pystyssä, mutta kuten Melbournessakin, niin varmaan Brisbanessakin hyödynnetään lähipalveluita eli kirjatkin ostetaan omalta asuinalueelta.
Skipattiin muuten Golcosse (kaledonialaisittain sanottuna) eli Gold Coast, koska en jaksanut istua lähijunassa kahta tuntia suuntaansa vain nähdäkseni hiekkarannan ja korkeita rakennuksia. Kuvista näytti aika paljon Miamilta. Siellä olisi törmännyt kuitenkin kaledonialaisiin, lentokentällä nähtiin heti yksi tuttu, joka oli viettänyt viikon Golcossella. Nähtiin myös muita tuttuja eli s/y Manta ja Auli ja Hanski olivat Brisbanessa samaan aikaan. Vietettiin viimeinen ilta illallisen merkeissä meidän hoodeilla. Otettiin riski ja mentiin uudemman kerran pizzalle paikkaan, jossa pizzojen päälle oli ripoteltu reilusti suolaa. Salamipizza ei sitä ihan hirveästi kaivannut ja juotiin ehkä kolme litraa vettä niitä pizzoja syödessä. Tarjoilija muisti meidät ja vitsaili, että laitetaanko hiukan enemmän suolaa tällä kerralla.
Tässä sarjakuvassa vitsaillaan just sillä, että Golcossen ranta on täynnä caldocheja.
Päätettiin ekana päivänä kävellä lähimmälle vesibussipysäkille. Brisbanessa menee maksullinen vesibussi, mutta tietyllä alueella myös ilmainen ja tähän ilmaiseen tähdättiin, kun meillä ei ollut matkakorttia vielä. Taivallettiin helteessä James Streetin päähän ja siitä sitten kohti vesibussia. Oikein nättejä asuinalueita, mutta kun tuli ensimmäinen varoitus hyökkäävistä linnuista, niin alueet lakkasivat olemasta nättejä. Kyltissä sanottiin, että varo kävelemästä tai pyöräilemästä (tai edes olemasta) tällä alueella. Keskellä hienoja omakotitaloja. Minä tietysti menin heti paniikkiin ja odotin sellaista jättimäistä korppikotkaa hyökkääväksi kimppuun. Kaverini valisti myöhemmin, että kyseessä on hyvin äkäinen, paikallinen harakka. Todella iso sellainen. Tultiin siihen tulokseen, että Australiassa kaikki eläimet yrittävät viedä ihmiseltä hengen.
Vesibussit kulkivat tulvien takia hyvin pientä väliä, muuten niillä pääsisi aika näppärästi eri puolille Brisbanea.
Helle alkoi olla jo sitä luokkaa, että piti pysätä välillä smoothielle (ja kirjakauppaan, joka ykskaks yllättäen tuli vastaan 😁), mutta sitten jatkettiin taivallusta ja päästiin vihdoin nääntyneinä sinne vesibussipysäkille. Joka oli sateiden ja tulvien takia suljettu. Saatoin hiukan kiroilla, vaikkakin myönnän, että joki virtasi siinä kohtaa pelottavaa vauhtia eli syystäkin varmaan suljettu. Ilmoitustaululla oli lista suljetuista pysäkeistä ja se lista kattoikin lähes kaikki ilmaisbussin pysäkit. Olin ihan epätoivoinen, että joudun kävelemään siinä helteessä koko matkan takaisin läpi tappajalintualueiden. Mutta meillä kävi hillitön tuuri, nimittäin pysäkille samaan aikaan tullut ja sulkemista voivotteleva pariskunta kysyi meiltä yllättäen, että mihin te olitte menossa ja he voivat heittää meidät. Heillä oli auto vieressä parkissa.
Rasismi rehottaa
Saatiin siis kyyti South Brisbaneen ja samalla sightseeing kierros, kun rouva kertoi koko matkan nähtävyyksistä jne. Kutsuimme heidät sitten meidän kanssa lasilliselle, kun halusimme korvata kyydin ja tulikin hauska parituntinen vietettyä heidän kanssaan. Molemmat olivat Botswanasta kotoisin, mies oli ensin tullut Australiaan opiskelemaan (ilmeisesti jollain hyvällä stipendillä) ja rouva sitten perässä. Mies on töissä toisella puolella Australiaa, 14 tunnin lentomatkan päässä, ja kun hän on kotona, hän vie vaimon aina johonkin viihtymään siksi aikaa kun lapsenvahti katsoo lapsia. Erittäin mukavia ihmisiä. Mutta heiltä kuulimme myös miten kauheaa rasismia Australiassa on. Niin pahaa vielä vuosien asumisenkin jälkeen, että rouva on välillä miettinyt haluaako lähteä ollenkaan kotoa ulos. Ja he ovat hyvin toimeentuleva, kouluttautunut pariskunta.
South Brisbanen tekoranta joen vieressä.
Meillehän Aussit näyttäytyy mielettömän mukavana paikkana, ihmiset ovat äärettömän avuliaita ja ystävällisiä. Erehdyt kerran katsomaan kysyvän näköisenä katukylttejä, niin paikalle ryntää ihmisiä kysymään, voinko auttaa ja melkein kädestä pitäen ohjaavat oikeaan suuntaan. Mutta samaan aikaan, kun me olimme siellä, yksi koulumatkalla pahasti pahoinpidelty nuori aboriginaalipoika, Cassius Turvey, kuoli ja poliisin ensimmäinen kommentti oli, että hän saattoi olla väärään aikaan väärässä paikassa. Ihan oli matkalla koulusta kotiin. Lueskelin kotiin palattua lehtijuttuja tästä kamalasta tapahtumasta ja ihmiset järjestivät isoissa kaupungeissa suuria protesteja rasismia vastaan. Kun kerroin tästä instassa, sain todella monta kommenttia, miten pahaa rasismia Ausseissa on. Itselle se tuli aika yllätyksenä, kun näin valkoisena eurooppalaisena jopa kuuluisan hankala maahantuloprosessi sujuu kuin vettä vaan.
Hiukan tämä kaikki on saanut katsomaan maata eri silmillä ja miettimään, miten ne kaikki muualta tulleet, esimerkiksi aasialaiset siellä kestävät. Nyt koko Australia potee todella pahaa työvoimapulaa, kaikilla aloilla. Joka paikka oli täynnä ”palkataan” ilmoituksia, kuten oli jo Sydneyssä maaliskuussa ja esimerkiksi molempien hotellien aamiaiset oli erikoisjärjestelyin, koska kummassakaan hotellissa ei ollut riittävästi henkilökuntaa. Coppersmithin ravintolaakaan ei voitu pitää auki joka ilta henkilöstöpulan vuoksi. Koronasulku oli pitkä, todella moni palasi varmaan kotiin Aasiaan tai mistä ovatkaan muuttaneet Australiaan, eivätkä taida tulla takaisin.
Tämäkin panimo kaipailee työvoimaa. Mies siirtyi Brisbanessa kahviloista panimoihin mun kirjakauppa
Minulla on yksi tuttu täällä Uudessa-Kaledoniassa, joka on niin käsittämätön rasisti, että en meinaa pystyä olemaan samassa paikassa hänen kanssaan lainkaan. Hänellä on uskomaton viha kanakeja kohtaan, ihan käsittämättömiä oletuksia esimerkiksi referendumista, kanakien tilanteesta täällä ja yleensäkin heistä. Kuten, että eivät he maksa lainkaan veroja, mutta silti vaativat kaikkea. Sanoin, että ihan samalla tavalla maksavat verot, kun muutkin, tosin slummeissa asuvat eivät välttämättä kaikki maksa jos tulot jäävät sen rajan alapuolelle, että veroja ei tarvitse maksaa. En viitsi rumimpia lauseita tähän edes kirjoittaa. Toki en itsekään ymmärrä kanakien kännäilyä ja sekoilua, varsinkaan, kun haluavat itsenäistyä. Itse keskittyisin heidän johtohahmonaan siihen, että nuoret kouluttautuisivat niin paljon kuin mahdollista, jotta itsenäistymisen jälkeen olisi osaavaa porukkaa johtopaikoille. Mutta ei tämä ole ihonväristä kiinni, en ymmärtäisi muidenkaan vastaavaa kännisekoilua ja väkivaltaa.
Ai niin, nyt uusia referendumeita vaaditaan jo kuuluvammin, saas nähdä mitä tästä tulee. Ja kaikki nikkelitehtaat ovat ihan lirissä. Näistä enemmän jossain seuraavassa postauksessa.
Uutta referendumkierrosta suunnitellaan. Täällä, ei niinkään Ranskan päässä.
Meanwhile in NC
Taas meidän loman aikana väkeä kuoli liikenteessä, niin että hirvitti. Ja senkin jälkeen ruumiita on tullut. En enää edes tiedä, mikä on tämän hetkinen luku vuoden alusta. Ehkä se on jo 57 kuollutta. Tämä on pienempi paikka, kuin Espoo, jossa kuolee 3 henkilöä vuodessa liikenneonnettomuuksissa. Kuten olen varmaan aiemminkin kirjoittanut, nyt lehdessä keskustellaan, et tarttis tehdä jottain. Esimerkiksi alkaa käyttää turvavyötä, ja ehkä jopa pitää turvavyöratsioita. Ja varovasti keskustellaan myös siitä, että pitäiskö ajaa vähemmän kännissä.
Tässä pari esimerkkiä: viime viikolla Mont Doressa varastettiin auto, poliisi yritti pysäyttää autoa, mutta kuski päätti lähteä karkuun. Poliisi oli hengenvaarassa, puhumattakaan monesta ihmisestä mm rakennustyömaalla, jonka läpi kaahari ajoi. Ei niin kaukana meistä. Lopuksi kuski ajoi kolme kertaa päin poliisiautoa, joka yritti tukkia tien. Sen jälkeen kuski ja matkustajat lähtivät karkuun, mutta poliisi sai heidät nopeasti kiinni. Ei ehkä ihme, koska kuski oli niin kännissä, että hän vaipui siinä sitten ”alkoholikoomaan”, kuten täällä sanotaan eli sai alkoholimyrkytyksen ja hänet piti kuskata kiireesti sairaalaan. Ilmeisesti karkumatkan aikana piti vetää vielä vähän lisää viinaa, joka iskeytyi vasta karkuunjuostessa kunnolla elimistöön. Täysi ihme, ettei tässä kuollut ketään.
Ja sitten joku toinen murtautui johonkin asuntoon, ja vei pihalla olevan mopoauton avaimet. Murtautuja oli niin kännissä, että kaatuili pihalla monta kertaa ja meteli herätti naapurit, jotka soittivat poliisit paikalle. Ja koska hän oli niin tuubat, mopoauton käynnistämisessä meni aikaa eikä parkkikselta ollut helppo lähteä pois törmäämättä muihin autoihin. Siitä poliisi sitten keräsi hänet talteen.
Viime viikolla tämän meidän asuinalueen eli Val Plaisancen asukkaat oli kutsuttu keskustelutilaisuuteen, jossa käytiin läpi ”miten pidetään Val Plaisance yhtä turvallisena, kuin se on tähänkin saakka ollut”. Päättelen tästä, että meidänkin superturvallisella ja mukavalla alueella on homma muuttunut. Meillä on yksi koditon tyyppi, todella mukava, hän tuntee kaikki ja kaikki tuntevat hänet. Mutta sen lisäksi tässä meillä on pyörinyt kaksi nuorta jätkää (valkoisia, ei kanakeja), jotka kiertävät katsomassa roskikset. En tiedä oliko jompikumpi heistä, joka oli avannut meidän roskapussin ja jättänyt sen roskalaatikon päälle auki revittynä. Sisältä oli kelvannut vanha leivänjämä, leipäpussin löysin matkan päästä koiralenkillä. Ei nämäkään tyypit niin haittaa, eivät ole tuntuneet uhkaavilta, mutta en tiedä mitä muuta porukkaa täällä(kin) öisin pyörii vai pyöriikö.
Kaikki muu on ohhoon päälle, paitsi pankissa
Taas pieni loppukevennys. Täällähän on kauheasti kaikkia sääntöjä ja byrokratiaa mm. miehen työlupaan ja oleskelulupaan liittyen, mutta ne kuitenkin vähän vaihtelevat, että pyydetäänkö jotain papereita vai ei ja mystisesti eri ihmisiltä on pyydetty erilaisia tietoja. Esim. mieheltä ei ole koskaan pyydetty syntymätodistusta, mutta belgialaiset joutuvat toimittamaan joka vuosi syntymätodistuksen sinne. Ilmeisesti vanhoja papereita ei katsota enää seuraavana vuonna, kun luulis, että syntymätodistus riittäisi vain kerran. Onneksi meillä oli nyt vikan kerran tämä prosessi.
Mutta siis, kaikki on muka tosi tarkkaa, mutta oikeasti ei sitten olekaan. Paitsi pankissa. Joskus, kun oikein hermostuin pankkiin, kyselin muilta expateilta, että kannattaako vaihtaa pankkia ja vastaus oli, että SGCB on täkäläisistä surkeista pankeista surkein, mutta ei varmaan kannata vaihtaa, kun ei se vaihtamalla parane. Ja meillä on sentäs se mobiiliappsi. Appsista huolimatta pankki on varmaan se, mihin on eniten mennyt hermot. Heti alusta alkaen. Ensinnäkin tili on yhteinen, mutta monsieur on kuitenkin se ”päähenkilö”, jonka yhteystiedot on liitetty tiliin, ja jonka pitää päättää kaikki tiliin liittyvät asiat. Soittavat siis miehelle, jos on jotain tiliasiaa, eikä miehellä ole koskaan hajuakaan, mistä he puhuvat. Hän ei ole kertaakaan kirjautunut appsiin eikä hänellä ole hajuakaan mistään pankin jutuista. Jossain vaiheessa suostuivat liittämään minun korttiini minun puhelinnumeroni, että saan vaihtaa tarvittaessa salasanan.
Tästä tarkkuudesta pari esimerkkiä; saimme kerran rahansiirron Kanadasta, kun lähetin sinne täältä pois muuttaneiden tuttujen pojan hampaiden oikomisraudat. Ensin pankki soitti miehelle, että mikä tämä rahansiirto on (olisko ollut 80 euroa, miehellä ei tietenkään hajuakaan asiasta) ja sitten vaadittiin todistukset, että se on mitä sanottiin. Onneksi hammaslääkäri oli kirjoittanut kuittiin, että tilaaja korvaa minulle (reimbursement) ja DHL:ltä oli kuitti tallella. Tämä oli iisipiisi juttu siis. Tästä on vaan menty tarkemmaksi. Maksoin yhden tutun ostokset, kun hänellä ei ollut vielä täkäläistä pankkikorttia (second hand tapahtuma, kyseessä pieni käsilaukku). Kun hän sai tilinsä toimimaan, niin hän yritti tehdä minulle rahansiirtoa.
Ei onnistunut antamieni ohjeiden mukaan (ensin pitää luoda vastaanottaja jne), koska pankin piti ensin tarkistaa, että minä olen oikea henkilö. Onneksi olin 😄, pankki sitten vastasi tälle ystävälleni, että joo, löysimme Madame M:n järjestelmästä. Ei silti onnistunut siirto millään, joten ystävä soitti pankkiin ja kysyi, että mikä mättää. No se mätti, että he halusivat tietää a) miksi hän on siirtämässä minulle rahaa (150€), sitten b) miksi minä olin maksanut jotain hänelle ja c) mikä ostos oli kyseessä. Tämän jälkeen pankkihenkilö oli vielä kommentoinut, että olipas kallis laukku. Just.
Nyt toinen ystäväni selitti, että he olivat ostaneet lentolippuja niin, että yksi tyyppi maksoi koko varauksen ja muut maksoivat sitten hänelle omien lippujensa hinnan. No tälle maksajalle oli soitettu, että miksi tulee rahaa tilille? Ja kun hän oli kertonut miksi, häneltä oli kysytty, että onkos sulla kirjalliset sopimukset kaverien kanssa tällaisesta systeemistä. Että pitäis olla. Tämä henkilö oli sanonut pankkihenkilölle, että sanonko mihin voisit ne sopimukset tunkea.
Tekisi mieli mennä pankkiin kertomaan MobilePaysta, mutta eivät ne varmaan uskoisi……
Kyllähän näillä maisemilla saa paljon sekoilua anteeksi……
Taas on aika rientänyt vauhdilla. Paitsi miehen mielestä, hän laskee jäljellä olevia päiviä ja tuijottelee iltaisin TJ-kalenteriaan huolestuneen näköisenä. Päivät ei kuulemma tunnu vähenevän lainkaan. Minä olen aloittanut jo paluumuttovalmistelut, koska niissä menee kuitenkin aikaa ja koska ranskalainen – tai uusikaledonialainen – palvelukulttuuri on hyvin vaihteleva. Palvelua joko on tai sitten ei. Muuttofirman palvelu oli tullessa ja on edelleen ihan priimaa, ehdottomasti sieltä parhaasta päästä. Ainakin vielä, katsotaan sitten uudelleen, kun alkaa pakkaaminen.
Tästä päästäänkin mielenkiintoiseen asiaan, nimittäin täällä (ja ehkä myös Ranskassa) pitää olla varsin tarkkana, mitä on sovittu, mitä lukee laissa ja sopimuksissa ja kaiken maailman säädöksissä jne. Ei pidä luottaa siihen, että niitä välttämättä noudatetaan. Yksi ihminen, jonka kanssa on jatkuvasti ollut hieman haasteita, yritti suorastaan huijata meitä ja koska olemme alusta alkaen viestitelleet englanniksi, hän ilmeisesti kuvitteli, että en osaa ranskaa. Jouduin lukemaan hiukan lakitekstiä ja kopioin sitä myös hänelle viitteellä, että tässä tutustuttavaksesi Uuden-Kaledonian laki tähän liittyen, ystävällisesti katsonet nämä artiklat.
Kumosin myös kaikki muut omituiset kohdat hänen viestissään. Hän lähetti minulle leikattuja pätkiä ranskankielisistä teksteistä, että tähän ja tähän viitaten asia menee näin, mutta sitten kun luin ne tekstit, niin teksteissä puhuttiin ihan muusta asiasta. Käänsin ne sitten hänelle (hän on ranskalainen) 😁. Ehkä vähän noloa. Hänelle siis. Nyt ei ole kahteen viikkoon kuulunut mitään, oletan, että vaikeneminen on tässä myöntymisen merkki. Pitkiä päiviä tekevä mies tarviikin tällaisen lakitekstejä lukevan kotirouvan, ei näitä asioita pystyisi muuten mitenkään tarkistamaan tai pitämään huolta omista eduista.
Out of office, mutta salaa.
Tähän liittyy myös tuo ranskalainen out of office. Tässä on ollut useampia tapauksia, että olen lähettänyt jollekin ihmiselle sähköpostia, mutta koskaan ei kuulu mitään. Sitten olen lähettänyt varmuuden vuoksi uuden. Ja taas uuden. Eikä mitään vastauksia. Melkein kaikissa tapauksissa käy myöhemmin ilmi, että ihminen on ollut lomalla. Ei vaan ole tapana käyttää mitään out of office-toimintoa. No ei siinäkään vielä mitään, jos kävisi niin, että henkilö lukee ne loman aikana tulleet viestit ja vastaa niihin. Mutta ei. Loman aikana tulleet viestit ilmeisesti deletoidaan ja sitten odotetaan, että oliko asia tarpeeksi tärkeää, että ihminen lähettäisi uuden viestin. Haastavaa tässä on se, että kun en tiedä onko ihminen lomalla ja kuinka pitkään, niin en tiedä montako kertaa ja millä viiveellä uusia viestejä pitäisi lähettää.
Ehkä paras esimerkki on se, että meillä on nimetty pankkiyhteyshenkilö (olemme Premium-asiakkaita, ei saatu kyllä itse tähän mitenkään vaikuttaa ja maksamme tästä ihanuudesta 30€/kk pankille), jonka kautta pitää hoitaa kaikki asiat. Keväästä alkaen olen yrittänyt tavoittaa pankkihenkilöämme, ei koskaan mitään vastausta eikä koskaan mitään out of office-viestiä. Muutamassa kiireellisessä tapauksessa olen sitten ottanut yhteyttä yleiseen asiakaspalveluun ja se on joka kerta yhtä hermoja raastavaa, maailman surkeinta palvelua. Vaikka selittäisin kuinka tarkkaan viestissä, mistä on kyse, niin ei kukaan pankista yhteyttä ottanut ole koskaan nähnyt niitä viestejä eli sitä palvelupyyntöäni. Kerran kirjoitin, että ÄLKÄÄ SOITTAKO vaan vastatkaa viestiini ja heti soitti joku nuori mies, että pyydettiin soittamaan sinulle. Kerran kirjoitin, että saisinko palvelua englanniksi ja sen jälkeen soittanut henkilö soitti ilmeisesti vain kertoakseen, ettei puhu englantia. Voi morjens.
No usean kuukauden ahkeran sähköpostipommittelun jälkeen tämän meidän pankkihenkilömme sähköpostilaatikko oli tullut niin täyteen, että sain viestin, että postilaatikko on täynnä. Yritin kysellä taas sieltä helvetin esikartanosta eli call centeristä, että voisikos joku nyt kertoa mitä tehdään, kun meidän nimetty henkilömme on näköjään pois. Että voisimmeko saada uuden? Vastaus oli, että valitettavasti teidän henkilökohtainen pankkihenkilönne on nyt pois. Ai jaa!!!! No, ei meillä vieläkään ole uutta henkilöä ja olen lakannut viestittelemästä, joten en tietenkään tiedä, jos vaikka tämä meidän henkilömme onkin jo palannut takaisin. Sen tiedän sitten vasta, kun yritän lähettää seuraavaa sähköpostia. Hän ei kuitenkaan ilmoita paluustaan. Ehkä olisi voinut olla hyvä ajatus laittaa hänen asiakkailleen viestiä, että poissaolon ajan teitä palvelee se ja se. Paitsi, ettei kukaan ole tietenkään halunnut ottaa kenenkään muun asiakkaita omien lisäksi. En usko, että kauheaa ruuhkaa kuitenkaan on, aina kun olen halunnut varata ajan, olen saanut sen käytännössä heti. Parhaimmillaan samaksi päiväksi. No mutta, kaikki pankkiasiat ovat nyt vähän kesken, kun en jaksa sen call centerin kanssa vääntää mistään.
In the office, but muted. Erään Ex Libriksen tarina.
On olemassa tietysti myös toinen vaihtoehto, että henkilö on kyllä ihan töissä, mutta ei viitsi vastata koska a) on liian hankalia kysymyksiä tai b) tarvis tehdä jotain. Tai sitten muuten vaan ei huvita. Paras esimerkki tästä on se, että täällä leimasimien luvatussa maassa, ajattelin teettää itselleni uuden Ex Libriksen. Käväisin La Maison du Tamponissa eli Leimasintalossa, selitin asiaa, näytin kuvia ja malleja ja olivat ihan, että joo joo, eiköhän onnistu. Että laita vaan sähköpostilla ehdotuksia. No minähän tein pitkän sähköpostin, piirsin huonolla piirustustaidollani mallikuvan, laitoin linkkejä, liitin kuvia jne. Ja sitten ei koskaan mitään vastausta. No, ajattelin, että josko gmail on mennyt suoraan heillä roskakoriin, joten lähetin uudestaan koko litanian. Ei taaskaan mitään vastausta.
Vihdoin oli sitten aikaa käydä taas Tamponissa kyselemässä, että mistäs kiikastaa, viestit eivät ilmeisesti tule perille. Vastaus oli, että tulee kyllä, on ne luettukin, mutta ei me oikein ymmärretty, että mitä ajat siinä takaa. Ex Libris ei siis ollut heille ollenkaan tuttu (eli se eka vierailuni oli pyyhkiytynyt kokonaan pois mielestä). No selvitin siinä paikan päällä sitten, että tätä tarkoitin, tässä näitä mallikuvia eli tällainen on ex libris-leimasin, kuva-ajatus on tämä ja sitten tekstit näin. Kysyivät kokoa ja arvioitiin yhden kirjan kanssa, että mikä koko se sitten olisi. Tähän liittyy muuten hauska kysymys, herra sieltä kysyi, että minkä kokoinen se kirja on. Olin ihan, että mikä kirja? No mihin tämä tulee? No jos se on kerran leimasin, niin se tulisi kaikkiin kirjoihini. Ok, no minkä kokoisia ne ovat? Hyvä herra, minulla on satoja kirjoja, vähän on vaikea sanoa, että minkä kokoisia ne ovat. Kirjan kokoisia……(mietin muuten tässä vaiheessa, että pitääkö tulla seuraavaksi näyttämään, millainen on kirja…..). No, ilmoittivat, että lähetämme tarjouksen ja mallikoon ja olin ihan, että vau, homma etenee ja niin pois päin.
Sain sitten varsin nopeasti sen mallin ja voi jessus. En ihan tiennyt itkisinkö vai nauraisinko. Jos visioni olisi 10, niin ehdotus oli 0. Esim. minun hirveästä piirustuksestani oli otettu ne käsin kirjoitetut tekstit eli Ex Libris noin kolmevuotiaan kirjoittamana. Mutta ajattelin, että hyvä malli alkaa työstämään, kuten Suomessa yritysten kanssa tehdään silloin kun tilataan jotain custom made. Tein mallikokoja, sovittelin niitä kirjoihin ja piirtelin uusia ehdotuksia jne. Ja lähetin taas sähköpostin, että kiitos tästä, mutta toivoisin seuraavia muutoksia: kehykset kuvan ympärille, tekstit fontilla, ja kuvat näin. Ja puinen leimasin jne.
No eipä ole kuulunut sen jälkeen enää mitään. Suomalaista tämä hämmentää, yleensä saa kuitenkin vastauksen, että valitettavasti emme pysty tällaista tekemään tai jotain muuta. Mutta täällä vain syvä hiljaisuus. En jaksa enää mennä käymään, totesin, että saan sen teetettyä Suomessa samaan hintaan ja on luultavasti hiukan helpompaa. Tästä jäi sellainen kuva nyt, että Maison Tamponissa kukaan ei osaa käyttää tietokoneen piirto-ohjelmia tai mitään sellaista. Ehkä kukaan ei teetä kuin sellaisia leimasimia, missä on teksti. Mutta olisivat vaikka sanoneet, että ei onnistu. Nyt on kiinalaista meininkiä, siellä kun piti aina miettiä, että meneekö kasvot jos myönnetään, ettei osata vai ollaanko vaan ihan hiljaa.
Loppukevennys eli tarina cheddarista.
Meidän ruokakauppaan eli Johnstonille on tullut uusi ihminen juustotiskille. Meillä on arkijuustona cheddar, jota saa kimpaleena eli voi höylätä leivän päälle. Sitä myydään vain kahdessa kaupassa ja nykyään ei löydä mistään enää niitä pienempiä, valmiiksi pakattuja 250g tai 500g cheddareita, joten ainoa vaihtoehto on tuo Cheddar Bodallo. Se on kahden kilon mötikkä ja ostan yleensä aina kilon (mielenkiintoista muuten, että hinta on noussut 1300 xpf/kg 2300 xpf/kg tuosta vaan. Esim. Maasdamia yms saa nyt paljon halvemmalla kuin tuota peruscheddaria….). Sitä kuvittelisi, että kilon ostaminen kahden kilon pötkylästä olisi helppoa, mutta ei se enää ole. Ei vaikka olen useamman kerran selittänyt, että ottaisin tuosta puolikkaan eli kilon.
Viisaampi tekisi niin (jos ei jaksa katsoa etiketistä sitä 2 kg merkintää), että punnitsisi juuston ja arvioisi sitten paljonko on kilo. Muutaman kerran (aina sama ihminen siis kyseessä) hän on leikannut sinne päin, mennyt vaa’alle ja sitten sanonut, että ei tullut kiloa, tuli 750 g tai jotain vastaavaa. Ja sitten hän on leikkaamassa siihen pientä palaa päälle. Toki sen voisi niinkin tehdä, mutta juustohöyläilyyn on mukavampaa se iso palanen. Tätä on nyt toistunut monta kertaa, huolimatta siitä, sanonko, että otan puolikkaan eli kilon vai että otan kilon. Voisin toki sanoa VAIN, että otan puolikkaan, jos se helpottaisi tätä prosessia, mutta aina ei ole kokonaista 2 kg palasta tarjolla. Ja epäilen silti, ettei onnistuisi.
Tänään sanoin, että ottaisin tuosta juustosta kilon palasen, arvioin, että juustoa oli n. 1400g. No neiti leikkasi siitä randomisti noin 250 g palasen, ja ajattelin, että tämähän menee nyt hyvin eli hän vie vaa’alle sen isomman puoliskon. No ei vienyt, vaan vei sen 250 grammaisen, katsoi minua ja sanoi, että ei tullut kiloa, tuli 250 g. Ja oli alkamassa leikata lisää samanlaisia pieniä palasia. Sanoin äkkiä, että älä älä, otan sen isomman palasen. Mutta voi jeesus, jotenkin kuvittelisi, että juustotiskillä tulee sellainen rutiini, että osaisi hiukan arvoida paljonko on kilo ja paljonko on 250g. Tästä ongelmasta pääsisi sillä, että ostaisin aina sen kahden kilon palasen, mutta en ole varma pysyykö se niin kauan hyvänä, kuin mitä sen syöminen kestää. Jatkamme siis harjoituksia hänen kanssaan. Jossain kohtaa tulee se hetki, että vaikka näen hänet tiskin takana, hän ei vastaa eikä katso päin. Hän menee mutelle.
Käytiin taas Suomessa. Tai no taas ja taas, mutta jo toisen kerran tänä vuonna. Ollaan viimeksi päästy nauttimaan Suomen kesästä 2019 eli jo oli aikakin. Ennen lähtöä Suomi paistatteli helleaallon kourissa, joten pakkasin vähän sillä silmällä. Kun laskeuduttiin Helsinkiin, meidän autonkuljettajamme (sama herra Taksi Pyökäriltä vei meidät kentälle, kun muutettiin tänne ja on kuskannut meitä nyt näillä Suomen vierailuilla lentokentältä Turkuun ja sitten takaisin Helsinkiin, aivan ehdottoman paras kyyti ja kyyditsijä) varoitti, että ulkona on sitten vain 12 astetta. Herranen aika, että oli kylmää. Koko ensimmäisen viikonlopun. Ei meinannut kotoa löytyvät villapaidat ja villakangastakit riittää ja mies tarvitsi hatun. Hanskatkin olisivat olleet kova sana.
Ehkä viileää, mutta niin nättiä. Suomen kesä.
Jet lag oli taas kerran aivan jäätävää, viidentenä aamuna ajattelin, että kuolen ja koko kroppa oli ihan hakattu. Ei auttanut melatoniinikouralliset, niistä tuli vain kamala olo. Mutta kun pääsin anoppilan maailman parhaaseen puusaunaan ja sain iltapalaksi Kivikylän Huiluntuhtia, niin johan nukuin melkein kymmenen tuntia putkeen. Olo oli aivan uudestisyntynyt. Nyt olin myös viisaampi ja järjestänyt vähemmän ohjelmaa eli oltiin useampia päiviä paikallamme. Ja kotona enemmän kuin viimeksi. Veljen perheen kanssa vietettiin neljä päivää mökkeillen ja siinä sai nauttia oikein perinteisestä Suomen kesästä. Keleineen päivineen, ne kun vaihtelivat mekkokelistä villahousukeleihin.
Mitäs keleistä, kun oli kaikkea hyvää syötävää koko loman ajan. Söin mansikkakakkujen lisäksi aika paljon graavia ja savukalaa.
Enimmäkseen oli tosin niitä villahousukelejä. Mutta toisaalta, meillä kun ei ole autoa Suomessa ja moottoripyörä on ainoa kulkuväline, niin prätkävermeissä ei tullut kuuma. Jouduttiin ostamaan uudet ajovermeet, kun vanhat varastettiin heti ekana tänne muuton jälkeisenä pääsiäisenä Suomen asunnon vintiltä. Mitään muuta ei viety, mutta tarkkaan oli kaivettu eri laatikoista ja kaapeista kaikki ajovarusteet. Hiukan harmitti ja harmittaa edelleen. Onneksi uudet kypärät olivat jääneet asuntoon sisälle, niin ne olivat edes tallella. Hellekelit alkoivat heti taas, kun lähdettiin pois Suomesta, joten vilpitön anteeksipyyntöni kaikille, jotka lomailivat heinäkuun lopussa ja kärsivät surkeista keleistä. Se johtui varmaan meistä 😄.
Tämä iltojen valoisuus oli muuten hämäävää. Meinasin pari kertaa myöhästyä klo 18 kiinni menevästä kaupasta, kun en todellakaan tajunnut mitä kello on. Tämä kuva taitaa olla otettu 21:30. Uskomattoman ihanaa.
Jos sitten jo jotain muuta seuraavaksi
Kuten olen tainnut aiemmin jo mainita, mies alkaa olla valmis palaamaan Suomeen ja vietiin nyt tuliaisten lisäksi aika paljon kaikkea tavaraa kotiin. 110 kiloa. Ja päätettiin, että kun palataan takaisin, hän kertoo töissä, että olemme lähdössä ensi vuoden alussa pois. Tarkoitus on nyt reissata täällä päin kaikki ne paikat, joihin ei olla koronan takia vielä päästy (eli kaikki paitsi Australia 😄) ja lähdetään sitten takaisin. Koulujen kesäloma joulu-helmikuussa sotkee hiukan tätä suunnitelmaa, koska kaikki lennot ja hotellit ovat aika täynnä, mutta pitää nyt katsoa miten tämä saadaan sumplattua. Ehkä palaamme sitten vasta maaliskuussa. Tai huhtikuussa. Kuten hyvä ystäväni sanoi, pääasia kuitenkin, ettei palata marraskuussa. Ei tulisi mieleenikään. Suomessa rippijuhlissa ystäväni sisko sanoi, että nyt oli kolmas talvi heillä Suomessa expat-kauden jälkeen ja vasta nyt alkoi tuntua siltä, että talvesta voi selvitä. Ja he asuivat Kanadassa. Saattaa olla siis pari eka talvea aika rankkaa tämän paratiisisaaren jälkeen.
Lentokenttäkuljetuksen kuskilla oli aika yllättynyt ilme, kun hän alkoi nostella näitä autoon. Järkyn painavia.Näitäkin tärkeitä tuliaisia oli laukuissa. Palatessa oli hyvin tyhjät laukut ja mies keksi, että täytetään ne vessa- ja talouspaperilla, etteivät laukut hajoa. Nyt on sitten aika paljon paperia.Home sweet home
Täytyy varmaan käyttää tuota ”paratiisisaari” sanaa näin lainausmerkeissä. En tiedä tuntuuko vain siltä vai onko täällä oikeasti kaaos ja hulinointi lisääntynyt koko ajan. Minä luulen, että on, kun ei olla kuitenkaan ainoita, joilla tämä fiilis on. Porukkaa on lähtenyt ja lähtee koko ajan pois, myös yli 20 vuotta täällä asuneita. Ja pitkään muualla asuneet caldochet ovat sitä mieltä, että ilmapiiri on todellakin muuttunut, mutta siitä ei saa puhua. Joka maanantai luetaan lehdestä, montako ihmistä on kuollut viikonlopun liikenteessä. Vuoden alusta tähän elokuun loppuun lukumäärä taitaa olla nyt 41. Turvavöitä ei käytetä ja kännissä ajetaan, joten voisi tuo määrä olla enemmänkin. Toisessa viime viikonlopun onnettomuudessa oli neljä ihmistä kyydissä, joista kaikki loukkaantuivat, mutta vain kuljettaja kuoli.
Tähän taitaa sopia se ”moni kakku päältä kaunis…”
Samoin maanantaina kerrotaan montako ihmistä on kuollut jotenkin muuten, lähinnä väkivallan seurauksena. Kotiväkivalta on lisääntynyt huomattavasti, samoin ilkivalta ja varkaudet. Siis aivan älytön ilkivalta, apteekkeja ja lääkäriasemia poltetaan, kouluihin murtaudutaan ja tuhotaan paikat, autoja kivitetään (taas St. Louisin tribun häiriköt kunnostautuivat tässä eilen). Kaiken huippu oli nyt juuri uutisointi siitä, että yhdestä pahamaineisesta tribusta tullaan tänne Nouméaan kokeneempien autovarkaiden kanssa harjoittelemaan autojen varastamista. Eli miten rikotaan ikkuna äänettömästi ja miten auto käynnistetään ilman avainta. Nyt taas meni yhdellä henkilöllä kuppi nurin (ja koko Thion kunta on ”en ras-le-bol”), hän lähti etsimään varastettua autoaan ja ampui autossa olleita. Kumpikaan autossa ollut ei onneksi kuollut, mutta osumaa tuli. Viime vuonna yksi mies ampui autovarkaan kuoliaaksi, koko sen alueen naapurusto oli aivan kypsä jokaöisiin varkauksiin ja tällä ampujalla katkesi pinna.
Asiasta toiseen, tämä kun on todella pieni paikka, kaikki tietävät kaiken ja tuntevat kaikki, mutta sen lisäksi kaikki näyttävät olevan myös sukua toisilleen. Sekä kanakit, mutta tarkoitan tässä nyt erityisesti caldocheja. Mutta toisaalta onko se mitään ihme, kun 1850-luvulla täällä ei kauheasti ollut tuota valkoihoista porukkaa, vain vangit ja vankiloiden henkilöstö. Siitä pohjalta ovat nämä caldochet sitten lisääntyneet ja täyttäneet maan. Tai ainakin länsirannikon karjankasvatusalueet. Juuri saatiin tietää, että vastapäinen naapurimme Katia ja yksi eläkkeellä oleva poliisi muutaman talon päässä, jonka kanssa joka aamu juttelen, ovat serkuksia. Serkku-sanaa käytettänee hiukan laajemmin kuin Suomessa koskemaan myös pikkuserkkuja jne. He ovat kotoisin Vohista ja Koumacista, juuri näiltä karjankasvatusalueilta eli broussesta. Landelta siis.
Meillä oli taas Bourailin messut pienen tauon jälkeen ja mietin pitkään jaksaisinko lähteä ajamaan sinne. Ovat hiukan kuin maatalousmessut (vai maaseutumessut, mitkä ne nyt ovatkaan, jotka Suomessakin järjestetään kerran vuodessa), kilpaillaan isoimmasta sonnista ja suurimmasta kurpitsasta ja pääpäivän tärkein ohjelmanumero on rodeo. Haluaisin nähdä rodeota edes kerran, mutta aika paljon kotiin jäämiseen vaikutti se, että en halua ajaa Bourailista lauantai-illalla pimeässä pois, kun suurin osa kanssakulkijoista on saattanut nauttia messuilla muutakin kuin mehua. Tätä ”jos otan, ajan silti” -mentaliteettia en tajua. Varmaan 80% kuskeista perjantai- ja lauantai-iltaisin kello 20 jälkeen on juonut lasin tai pari viiniä, myöhemmin illallisajan jälkeen varmaan vähän enemmänkin. Tämä siis tässä Nouméassa. Tuolla ulkopuolella saatetaan tuohon aikaan olla jo aivan kunnon kännissä ja auton ratissa silti.
Patonkisaaren suomalaisten määrä tuplaantui
Samana viikonloppuna kun olisi ollut nuo Bourailin messut, oli meillä huomattavasti parempaa ohjelmaa tarjolla. Olimme nimittäin tänne purjehtineen suomalaispariskunnan Manta-veneellä iltapäiväkahvilla. Joka venähti aika pitkäksi kahvitteluksi, mutta hauskaa oli. Kävi nimittäin niin, että meidän naapurimme tulivat purjehtimasta sinä sunnuntai-iltana, kun me olimme juuri palanneet Suomesta ja hyvin tohkeissaan tulivat kertomaan heti, että satamassa yhdessä veneessä oli Suomen lippu. Ajateltiin, että ihan oikeastiko.
Seuraavana päivänä Isabelle selvitti meille vieraslaiturin koodin (hän oli jo käynyt katsomassa olisiko veneessä ihmisiä paikalla ja jätti sinne lapun, missä oli minun numeroni) ja me menimme sitten minigrippussiin laitetun viestin kanssa huutelemaan, että päivää ja onko täällä ketään paikalla. Olihan siellä Auli ja Hanski. Minun piti oikein varmistaa, että anteeksi, mutta oletteko te oikeasti suomalaisia 😂. Yhtään kun ei olla täällä nähty koko aikana. Naapurin Yves vitsaili, että pitäiskö tehdä oikein lehteen juttu, että suomalaisten määrä on nyt tuplaantunut. Tähän liittyen annoin hiukan palautetta, kun lehden ruokaliitteessä ei ollut muuta suomalaista, kuin pieni juttu leipäjuustosta, mutta aukeaman verran ruotsalaisia ruokaohjeita (silakkalaatikko, Hasselbackan perunat ja graavilohi). Tanskalaisia ohjeitakin oli sivun verran. Kuulemma neljä suomalaista ei vielä päihitä täällä olevien ruotsalaisten määrää 😂.
Meidät kutsuttiin sitten seuraavaksi lauantaiksi kylään. Aivan mielettömän kaunis vene heillä, täältä heidän blogistaan voi lukea lisää heidän matkoistaan pallon ympäri ja veneestä löytyy lisää tietoa täältä. Auli ja Hanski ovat purjehtineet aika uskomattomissa paikoissa, kuten esimerkiksi Chilessä ja Huippuvuorilla. Ja Tyynenmeren yli Ranskan Polynesian kautta Uuteen-Seelantiin, jonne Manta jäi korona-ajaksi. Asia, jota menimme erityisesti ihmettelemään ja ihastelemaan oli se, että Mantassa on SAUNA. Ihan uskomattoman hieno, eikä mikään minipieni vaan kahdelle hengelle oikein sopivan kokoinen. Oli oikeasti kyllä niin hienoa nähdä suomalaisia ja saada viettää rentoa iltaa heidän kanssaan.
Miten hieno sauna saatu purjeveneeseen. Ja tilava.
Saatan muuten ottaa käyttöön Aulin blogissaan mainitseman ”patonkisaari”-nimityksen, tämähän on aikalailla patongin mallinen pötkylä 😁. Kävin viemässä heille sadepäiviksi luettavaa, kun minulla on vielä suomenkielisiä kirjoja täällä ja yritettiin auttaa puhelinliittymän hankinnassa. Kallista on ilman paikallista osoitetta ja pankkitiliä. Sain Aulilta lahjaksi hänen kirjoittamansa kirjan Laivakoira Latte – s/y Sareman purjehdus pohjoisnavan ympäri. Kirja on suunnattu yli 10-vuotiaille, mutta suosittelen sitä kyllä kaikille purjehduksesta ja matkakertomuksista kiinnostuneille. Hyvin jännittävä reissu on Lattella ollut. Nyt odottelemme Aulia ja Hanskia takaisin Nouméaan Pins-saaren purjehdukselta.
Niin, se moderni maailma
Sen lisäksi, että tämä saari on hyvin pieni, niin on tämä 90-luvulla eläminen jonkin verran rasittavaa. Me olimme jo nyt Suomessa ihan pihalla kaikista uusista sovelluksista (ja pihalla siitäkin, että kaikki toimii sovellusten kautta) ja Fafasissa ihan ääliöinä, että miten tämä ruoka nyt pitäisi tilata, tiskiltä vai joltain express-näytöltä. Ja olen jo unohtanut koko MobilePayn, veljeni kyseli, että enkös voisi antaa vain puhelinnumeroa, että hän voisi maksaa MobilePaylla. Anteeksi nyt vaan, mutta elän täällä shekkivihkomaailmassa enkä mobiilimaksumaailmassa. Joku kurssi täytyy varmaan järjestää, että sopeudutaan taas yhteiskuntaan. Miehelle on tullut muuten aika monta työtarjousta tässä, alankin arvioida niitä sen mukaan, missä digitalisaation asteella kukin paikka on. Kaikille on tähän mennessä sanottu ei.
Ja moderniin maailmaan kuuluu myös se, että kaupasta löytyy kaikkea. Olkoon vaan ruokakriisi ja kaikki muut globaalit kriisit, mutta silti suomalainen kauppa on aivan tolkuttoman täynnä tavaraa. Ihan kaikkea löytyy, mitä nyt keksiikään tarvita. Käytiin taas Kupittaan Cittarissa pyhiinvaellusmatkalla ihmettelemässä hevi-osastoa ja leipäosastoa (söin muuten kauraleipää ja saaristolaisleipää niin paljon, että pärjään hyvinkin useamman kuukauden ilman) ja jugurttiosastolla lähti melkein taju. Naurettiin muuten sitä, että miltä meidän plussaostokset näyttävät muutamalta viime vuodelta: monivitamiineja, purkkaa ja salmiakkia kerralla kauheat määrät, eikä muuta.
Tämä olkoon esimerkkinä siitä, että todellakin KAIKKEA löytyy. Tätä en välttämättä kyllä tarvi.
Onhan täällä hyvääkin – terveydenhuolto
Se paluussa kuitenkin hirvittää – mikäli kaikki lehtijutut pitävät paikkansa – että kun tähän aivan mielettömän hyvään terveydenhuoltoon on nyt tottunut, niin miten tottuu siihen, että Suomessa se ei toimi. Täällä pääsee yleislääkäriin koska tahansa vaikka ilman ajanvarausta, tietyille erikoislääkäreille saattaa joutua odottamaan pari viikkoa. Mutta erikoislääkärillekin voit varata itse suoraan ajan, ei tarvitse saada ensin mitään lähetettä. Täällä ei ole julkista perusterveydenhuoltoa, vaan vain yksityisiä lääkäriasemia (tai oikeastaan niitä muutaman lääkärin ”asemia”, vain muutama isompi lääkäriasema löytyy), mutta hinnat ovat silti erittäin kohtuulliset. Ja niistä tulee se paikallinen Kela-korvaus ja lisäksi työpaikan kautta vielä lisäkorvaus.
Gynekologikäynti maksoi viisi euroa kaikkien korvausten jälkeen ja jos ei olisi Mutuellea eli työpaikan kautta tulevaa lisäkorvausta, vaan pelkkä Kela, olisi se maksanut 25 euroa. Ilman mitään korvauksia 50€. Ne harvat reseptilääkkeet, joita olen ostanut korvataan suoraan apteekissa ekan käynnin jälkeen. Kallein erikoislääkäri tutkimuksineen oli ehkä 65 euroa. Erityissairaanhoito eli sairaalat ovat julkisesti rahoitettuja, oma pikainen sairaalakäyntinikin korvattiin lähes kokonaan eikä se ollut ilman korvaustakaan mikään valtava maksu, muistaakseni kaikkine tutkimuksineen 250€. Ja menin sinne ambulanssilla.
Omalääkärisysteemi toimii erinomaisesti, lääkäriasemilla on usein myös sairaanhoitajan vastaanotto, tai sitten on erillisiä sairaanhoitaja-”asemia”, missä voi käydä poistamassa tikit yms. Eräs naapurimme sai aivoinfarktin ja heti, kun hän palasi kotiin, kävi sairaanhoitaja päivittäin häntä katsomassa ja kävelyttämässä. Siihen saakka, kunnes hän pystyi yksin kävelemään. Herra B. alkoi kyllä epäilyttävän aikaisin ajamaan autolla sen infarktin jälkeen…. En tajua miten Suomen terveydenhoito onkin niin surkeassa jamassa, jotenkin sitä aina ennen ajatteli, että meillä se toimii niin hyvin.
Yksi ongelma tässä kaaoksen lisääntymisessä muuten on se (tai siis tuleehan siitä paljon muitakin ongelmia….), että lääkäreitä häipyy pois. Pohjoisessa, missä on oikein kunnostauduttu lääkärivastaanottojen ja apteekkien polttamisessa, alkaa olla tietyiltä paikoilta jo pitkä matka lääkäriin. Saarilla myös samaa juttua eli mitta tullut täyteen, kun olet monta kymmentä vuotta pitänyt apteekkia, mutta nyt viime vuosina sinne on murtauduttu jatkuvasti ja sen lisäksi saat pelätä, että koko apteekki poltetaan. Lääkärit ja apteekkarit lopettavat ja siirtyvät lähemmäs Nouméaa. Tai jos ovat lähellä eläkeikää ajattelevat varmaan, että helpompi lopettaa nyt. Eikä uusia lääkäreitä ja apteekkareita enää saada, kukaan ei halua mennä sellaisille paikakunnille, missä et voi olla varma, että voit turvallisesti harjoittaa ammattiasi.
Ai niin, kolmanteen referendumiin liittyvät valitukset korkeimmassa hallinto-oikeudessa on hylätty. Itsenäisyyttä kannattavien tahojen puheet kovenevat. Saas nähdä mitä tästä tulee.
Itsenäisyyttä vaaditaan ja toimepiteitä valtiolta. Oikealla alhaalla pikku-uutinen siitä, kun taas on heitelty kiviä autoihin.
Ensin positiiviset uutiset. Ystäväni on päässyt vihdoin pois Ukrainasta ja on kohta taas täällä. Hänen parin kuukauden sukulaisvisiitistään tulikin puolen vuoden järkyttävä kokemus. Lähdimme aika samoihin aikoihin täältä, mutta hän ei ehtinyt lähteä takaisin ennen kuin sota alkoi. Tämä kevät (tai siis syksy täällä meillä) on mennyt aika paljolti siinä, että viestittelen hänen kanssaan heti aamulla, onko hän hengissä ja ovatko hänen vanhempansa hengissä. Hänen isänsä siirrettiin juuri nyt etulinjaan, joten karseaa jännitystä riittää, vaikka hän ei siellä enää olekaan. Aika alkuvaiheessa he pakenivat hänen äitinsä kanssa Kiovasta (yksi ohjus osui heidän naapurustoonsa heti siinä alussa) heidän mökilleen. Siellä he istuivat maakellarissa pommisuojassa pitkät ajat, mutta oli kuitenkin sähköt, kaivo ja kaupoissa ruokaa. Elämäni absurdein viestittely oli se, kun opastin häntä aseiden käytössä. Hänen isänsä jätti heille käsiaseen ja kiväärin turvaksi. Suoraan sanottuna aika kamalia painajaisia olen nähnyt ja huonosti nukkunut, kun olen miettinyt sotaa ja häntä siellä sodan keskellä. No hänen aviomiehensä täällä Nouméassa on takuulla nukkunut sata kertaa huonommin kuin minä.
Tähän vähän kevennyksenä, koska tämä ystäväni on leffafriikki, että huvittaa nämä elokuvien alussa näytettävät kieltomerkit. Lähinnä siis tuo viimeinen. Enkä ole ollut vielä katsomassa mitään, missä ei olisi ollut 0-3 vuotiaita lapsia juoksentelemassa tai itkemässä. Ihan sama, mitkä ikärajat leffoissa on.
Hän siis palaa tänne saarelle, joka tuntuu minusta enemmän ja enemmän uppoavalta laivalta. Yksi uusi tuttu kysyi, että mitkä ovat kolme parasta asiaa Uudessa-Kaledoniassa, jos ilmasto jätetään pois, eikä me keksitty millään kuin kaksi: luonto ja se, että voi vetää släpäreissä ja shortseissa vuoden ympäri. Tosin tämä jälkimmäinen liittyy vahvasti tuohon ilmastoon, mutta se hyväksyttiin pitkän väännön jälkeen nyt kuitenkin. Ei olla vieläkään keksitty kolmatta, on ehdotettu halpaa tonnikalaa ja ilmaista sulkapalloilua (on kyllä vuosimaksu, mutta on aika pieni ja seura maksaa sulat, aika ällistyttävää miehen mielestä), mutta ne eivät kuulemma kelpaa. Tämä uusi tuttu tai oikeastaan uusi, hyvä ystävämme oli jo kolmen viikon jälkeen sitä mieltä, että tämä paikka on täysi disaster. Olen sanonut, että ei mitään paineita, mutta luotan siihen, että hän pelastaa tämän paikan.
Maisemat on upeat. Samoin riikinkukot.
Hyllyt on tyhjinä
Kun suomalaiset lehdet ovat täynnä hintojen nousua ja mahdollista globaalia ruokakriisiä, niin täällä tavanomaiseen tyyliin unohdetaan, että kyseessä on monisyinen, globaali ongelma eikä vain maailman keskuksessa eli Uudessa-Kaledoniassa tapahtuva juttu. Ei täällä oikeastaan edes kirjoiteta globaalista ruokakriisistä, ainoastaan siitä, miten vesisateet ovat pilanneet jo toista vuotta peräkkäin nämä sadot. Järkyttävää sekin on, mutta se määrä, mitä täällä on tarjolla (varsin huonolaatuista) paikallista ruokaa, siis vihanneksia ja hedelmiä on varsin pieni versus se määrä, mitä sitä muualta tänne tuodaan. Eli kannattaisi olla huolissaan enemmän siitä, saadaanko tänne jatkossakin ruokaa muualta. Australia ja Uusi-Seelanti kärsivät yhtälailla La Niñan vesisateista toista vuotta peräkkäin, joten minua ainakin huolestuttaa saadaanko sieltä enää ruokaa entiseen malliin. Eikä Ranskakaan voi aina kaikesta pelastaa, jos huono tilanne tulee.
Täällä on ollut muutamia protesteja contre La vie chère eli hintojen kallistumista vastaan. Suurin protesti oli yhtenä aamuna, kun ennen kello kuutta jopa tässä meillä kuului rekkojen torvien tööttäys ja keskusta oli aivan tukossa isoja ajoneuvoja, kun vein miehen töihin. Eli polttoaineen hinnankorotuksia vastaan oli hyvä osoittaa mieltä ajamalla isoilla rekoilla ja työkoneilla pitkin poikin Nouméaa. Samoin tämä kansanliike blokkasi muutamat huoltoasemat. No toki tiet sai helposti tukittua, ei tullut mieleenkään mennä päivällä mihinkään keskustan suuntaan. Onneksi mies tulee töistä vasta hiukan ennen kuutta, silloin ei kukaan enää osoita mieltään tai tuki mitään, koska on kiire aperolle ja illalliselle.
”Käymme töissä elääksemme, emmekä vain selvitäksemme hengissä”
En sano, etteikö protestit ja mielenosoitukset olisi hyvä asia ja varsinkin ne ovat osa ranskalaista kulttuuria. Mutta hiukan kyynisenä ihmisenä mietin, että miten pienen pieni Uusi-Kaledonia voi vaikuttaa öljyn hinnan nousuun eli bensan hinnan korotuksiin. Täällähän on aika edullista polttoainetta, mikä on yllättävää, kun ollaan kuitenkin keskellä ei mitään ja muuten on niin kallista. Polttoaine pitää pitää alhaalla, koska julkisia ei käytetä eikä niillä tietty tribuihin hyvin pääsekään varsinkaan suur-Nouméan ulkopuolella. Kaikilla on isot 4×4 pick upit, kulutus on siis suurta ja täällä, kuten Amerikassakin, yksityisautoilu on ”kansalaisoikeus”. Hällä väliä, että varsinkin kanakit huutavat kovaan ääneen ympäristön suojelemisesta ja turvaamisesta lapsilleen, se ei kuitenkaan koske missään tapauksessa autoilua ja sen vähentämistä.
Johnstonin jugurttihylly
Pienen pieni NC ei oikein voi mitään myöskään kuljetuskustannusten nousulle eikä ruokakriisille, mutta toki hallitukselta voi pyytää pikaisia toimia inflaation hillitsemiseksi. Hyllyt on aika tyhjiä välillä, varsinkin viime viikkoina Johnston supermarketissa, jossa useimmiten käyn, on juustohylly aivan tyhjä ja siellä täällä on tyhjiä kohtia muissakin hyllyissä. Kirjakauppa oli suorastaan huolestuttavan tyhjä, niin suuria vaikeuksia kuljetuksissa, että tavaraa ei vaan saada tuotua.
Yhtenä vastauksena näille protesteille hallitus määräsi, että tulee olla kiinteähintainen vihannes/hedelmäkori. En tajua tätä yhtään, mutta nyt sellainen sitten on. Kuuden kilon setti saa maksaa 2500 xpf:ia eli hiukan reilu 20 euroa. On tarkkaan listattu, mitä vihanneksia (3 erilaista) ja hedelmiä (2 erilaista) kori sisältää, lajikkeet saattavat vaihdella tarjonnan mukaan. On myös säädetty minkä kauppojen pitää tämä tarjota ja tämä kansanliike käy niitä myös tarkkailemassa. Tämä on voimassa neljä kuukautta. Keskusteluja käydään myös siitä, pitäisikö sama olla voimassa lihan ja kalan suhteen. Tällainen samanlainen juttu on ollut ilmeisesti 2019. Ehkä nämä ihmiset täällä unohtavat vallan olevansa tällaisella pienellä Tyynenmeren saarella. Minä mietin vaan logistiikkaa ja kustannuksia, näitä ei ne niinkään kiinnosta. Tämä on vähän sama kuin se legendaarinen mielenosoitus ja lakko täällä, kun nikkelin maailmanmarkkinahinta laski. Paikallisen hallituksen olisi pitänyt tehdä jotain sille(kin).
Rotat jättää uppoavan laivan
Kiihtyvällä tahdilla täältä lähtee porukkaa koko ajan pois. Aina on tietysti normaalia liikettä Ranskan ja tämän välillä, kun opettajia, poliiseja, virkamiehiä ja sairaanhoitajia tulee 2-4 vuodeksi ja lähtee taas. Mutta sen lisäksi nyt lähtee täällä pitkään asuneita eläkeläisiäkin ja tästä piskuisesta ei-ranskalaisten expatien porukastakin väki vähenee. Miehen työpaikalla ei taida olla enää muita expateja kuin me ja kanadalaispariskunta, jotka tulivat hiukan ennen meitä. Veikkaan, että he lähtevät myös, kun kolme vuotta tulee täyteen. Me olemme myös päättäneet lähteä ensi vuoden alkupuolella täältä pois. Todennäköisesti Suomeen, vaikka miehelle uusia tarjouksia tuleekin.
Näin juuri aamulenkillä yhden tutun, joka on caldoche, mutta asunut välillä pitkään ulkomailla. Eli puhuu täydellistä englantia, mikä on aina mukavaa meidän kannaltamme. Celine muutti takaisin tänne, koska vanhemmat alkoivat olla jo sen ikäisiä. Hän on sellainen amerikkalaiseen tyyliin aina iloinen ja positiivinen ihminen, mutta nyt kun nähtiin, niin hän oli aivan myrskyn merkkinä. Sanoin hänelle, että minun onkin pitänyt kysyä hänen sähköpostiosoitteensa jo pitkän aikaa hänen naapureiltaan, jotka näin aina aamulenkillä, mutta en ole nähnyt pariskuntaa hetkeen. No he ovat kuulemma muuttaneet Ranskaan, eivät ole vuosiin käyneet siellä, mutta nyt halusivat pois. Ja sen jälkeen Celine alkoi avautua, että tämä paikka on ihan kaaos ja hän muuttaa ensi vuoden alussa pois täältä. Hän ei pysty tällaisessa hullujenhuoneessa enää asumaan.
Täällä on kuulemma kaikki muuttunut huonompaan suuntaan, ei edes meidän alueella uskalla kävellä iltaisin. Hän on nyt kokenut valkoisena ihmisenä kauheasti rasismia, no tämä varmasti onkin muuttunut siitä, kun hän täällä viimeksi on asunut ja tästä kommentista tuli ensimmäiseksi mieleen, että roolit ovat tainneet kääntyä toisin päin sinä aikana, kun hän asui muualla. Mutta olen kuullut monilta muiltakin, että nykyään saa pelätä ja joutuu kuuntelemaan rasistisia huuteluita kanakien taholta. Esimerkiksi pohjoisen ja idän hotelleissa on muutaman kerran huudeltu matkailijoille, jotka toki nyt kaikki paikallisia. Meille näin ei ole käynyt, eikä varmaan käykään, koska emme ole ranskalaisia. Olen sen niin monta kertaa jo huomannut kanakien ja muiden kanssa (paitsi ehkä ranskalaisten), että kun käy ilmi mistä olemme, käytös muuttuu hyvin ystävälliseksi. Ymmärrän. Siis sekä sen, että siirtomaaherrat ärsyttävät että sen, että suomalaiset ovat kivan eksoottisia ilmestyksiä 😄. Tosin en edes ymmärtäisi, jos joku jotain hävyttömyyksiä slangiranskalla tai kanakien kielillä huutelisi.
Ranskalaisten taholta olemme kyllä kokeneet sellaista ylenkatsontaa ja arroganssia (ja päin naamaa huutamista, mitä en ymmärrä ollenkaan, en tutuilta, mutta en varsinkaan ihan ventovierailta ihmisiltä), ettei uskoisi ellei itse näkisi. Ja mies varsinkin töissä. Yksi tuttumme sanoi, ettei miestäni koskaan tulla arvostamaan alansa asiantuntijana (siksi hänet tänne palkattiin), koska hän ei ole ranskalainen eikä ole käynyt ranskalaisia kouluja. Eikä puhu täydellistä ranskaa. Aijai, nauraisin ellei ärsyttäisi niin paljoa. Mies on jo sanonut, että hän meinaa kyllä töissä sanoa, että älkää nyt hyvät ihmiset enää tuhlatko rahaa expateihin, pysykää ranskalaisissa ja paikallisissa työntekijöissä. Hänen töissään on kyllä välillä ihan lastentarhameno, jos hän ei ymmärrä jotain nopealla puhekielisellä ranskalla sanottua asiaa, niin hänelle ei ainakaan selitetä sitä vaan tuhahdellaan ylenkatseellisesti. Keskity siinä sitten kehittämään toimintaa.
Tosin tästä kehittämistyöstä Celine sanoi, että aivan turhaa hommaa. Ranskalainen ei muuta mitään vanhaa käytäntöä, vaikka olisi kuinka huono käytäntö. Sanoin, että sitä varten mies tänne palkattiin, niin hän vastasi, että juupa juu, puheissa sitä mietitään, mutta käytännössä sitten torpataan. Tai mennään lakkoon. Tai järjestetään mielenosoitus. Mitä sillä on väliä onko tehdas tuottanut alusta saakka tappiota, samalla tavalla pusketaan eteenpäin. Helena Petäistö sanoi uusimmassa kirjassaan, että Ranska on 20-30 vuotta jäljessä. Yksi ystäväni sanoi tähän, että niistä puuttuu kyllä nollat perästä 😄.
Tämä on muuten yksi eniten 🤯 asioista. Eli kassajonossa edellinen asiakas latoo tavaransa hihnalle ja jättää sitten kärrynsä tai korinsa tähän keskelle. Mitä hemmettiä? Yhden kerran odotin omien isojen kärryjeni kanssa, että edeltävä sai kärrynsä tyhjäksi ja sitten hän vain jätti ne siihen. vaikka olin siis ihan vieressä. Jouduin ensin pakittamaan omat kärryt pois tuolta välistä, että sain hänen kärrynsä pois edestä. Jälkikäteen mietin, että miksi en vain tuupannut niitä päin tätä edessä olevaa asiakasta, kun hän oli pakkaamassa viileän tyynesti ostoksiaan. Kiltisti vaan siirsin ne pois edestä, ”ei tehrä tästä ny numeroo”-tyylisesti. Koskaan asialla ei ole ollut kanak tai wallislainen, aina valkoinen rouvashenkilö.
Suurin ärsytys Celinellä oli kuitenkin se, että asenne täällä on mennyt sellaiseksi, että kaikki varastetaan ja hajoitetaan. Hän auttaa vapaa-aikanaan kirkossa lasten- ja nuorten kanssa ja oli kysynyt voisikos vessoihin laittaa valmiiksi vessapaperia, ettei sitä aina tarvitse pyytää erikseen. Hänelle oli vastattu, että ei voi, kaikki vessapaperit varastetaan heti eli niitä pitäisi olla laittamassa sinne koko ajan. Miehen töistä varastetaan myös kaikki vessapapereista alkaen. Esim majoitusalueella joka ikisestä huoneesta on varastettu ilmastointilaitteen kaukosäädin, niitä ei siis voi jättää huoneisiin. Ja tässä kerran syklonin aikaan joku porukka oli joutunut jäämään tehtaalle yöksi ja joku oli nukkunut hänen huoneessaan. Kun hän meni aamulla sinne oli kaikki irtain viety työtuolia myöten….. Minä mietin vaan, että mites sen tuolin saa vietyä ulos tehdasalueelta ilman, että moni näkee. Ei mitenkään eli pölliminen on sallittua. Minulta ei ole viety kuin rannalta sandaalit, ne saatiin heti takaisin, kun tyttöporukka ei välittänyt niitä piilotella ja autosta vietiin kolikot. Se on kyllä suuri mysteeri, että miten…..
Tämä on aika Titanic
Löysin tilaston, jossa on listattu maat sen mukaan paljonko siviilit omistavat aseita. Amerikka on tietysti ykkönen ja muut tulevat kaukana perässä, mutta Uusi-Kaledonia löytyy yllättäen listalta nelosena. Täällä on 42,5 asetta per 100 ihmistä, arviolta 115.000 kappaletta, joista 60.000 rekisteröimättömiä. Nyt kun Macron jatkaa toiselle kaudelle ja hän avasi keskusteluyhteyden tänne uudelleen (en tiennyt edes, että se oli katkennut, mutta tässä on näköjään pidetty mykkäkoulua), vaatimukset neljännestä referendumista käyvät kuumana. Kanakithan boikotoivat kolmatta äänestystä, joten NON sai murskavoiton. Nyt he ovat tehneet siitä valituksen, joka on korkeimmassa hallinto-oikeudessa käsittelyssä. Muistin virkistämiseksi: äänestys olisi pitänyt siirtää koronakuolemien aiheuttaman suruajan vuoksi. Ei siirretty. Tämä on niin sekavaa settiä, etten pysy enää kärryilläkään. Mutta kuitenkin, tilanne on hiukan räjähdysherkkä ja tarkkaa tasapainottelua eri tahojen välillä. Toivon, että pysytään rauhan tiellä eikä ala mitään sisällissotaa.
Kuten ehkä uutisista olette nähneet, Kiina on aktivoitunut täällä ja Australia joutuu paikkailemaan suhteitaan Tyynenmeren pikkusaariin. Australian edellinen hallitus suhtautui ilmastonmuutokseen hyvin vähättelevästi, viis siitä, että ensin oli jättimäiset maastopalot ja sitten nämä sateet. Esimerkiksi Mikronesia hiiltyi heihin oikein kunnolla, kun australialaiset vitsailivat heidän huolilleen saarten uppoamisesta. Nyt Kiina teki sopimuksen Salomonsaarten kanssa, mikä huolestuttaa Australiaa erityisesti ja Kiina kiertää tarjoamassa sopimuksia muillekin saarille. Australia lähetti nyt oman henkilönsä kiertämään myös ja yrittämään estää kiinalaisten tarjoamien sopimusten allekirjoittamisen.
Tämä oli erittäin osuva pilapiirros kolmannen referendumin jälkeen.
Australia paikkaa nyt välejään myös Ranskan kanssa, muun muassa koska Ranskan sotilastukikohdilla – siis laivaston lähinnä – on oma roolinsa tässä lähivesialueiden valvonnassa. Ja kiinalaisten kalastusalusten hätyyttelemisessä. Mietin todella, että miettivätkö nämä pikkusaaret ollenkaan, mitä tapahtuu jos Kiinalle antaa pikkusormensa, siitä huolimatta, että Kiina investoi saarille? Ja tajuaako Uusi-Kaledonia miten tässä käy, jos tämä itsenäistyy? Ainakin osa porukasta on hyvin Kiina-myönteistä. Tosin jos nikkelitehtaat alkavat kohta kaatua kuin dominopalikat, niin luulen, että ostajia ei löydy enää kuin Kiinasta. Ellei Ranskalta irtoa pelastuspaketteja, kuten tähän saakka. Ihan oikeasti, on jotenkin aivan järjetöntä, että nämä tehtaat eivät tuota voittoa. Vale oli varmasti iloinen, että pääsi tästä eroon. Toki he maksoivat aika paljon siitä hyvästä eikä toisinpäin. Nikkelin hinta on pilvissä ja kysyntä kasvanut, mutta siltikään ei homma tuota, koska ongelmia on niin paljon, vaikka nikkelin määrä tässä maaperässä on aivan huikea. No, suomalainen Terrafame osaa hommat paremmin ja teki ensimmäisellä neljänneksellä huipputuloksen, vaikka nikkelin määrä maaperässä on paljon pienempi.
Parhaillaan on menossa Ranskan parlamenttivaalit, mutta oma energiani ei riitä enää näiden vaalien kiemuroiden selvittelyyn. Aika hiljaista taisi olla viikonloppuna uurnilla täälläkin. Kuten oli presidentinvaaleissakin. Energiaa menee enemmän tähän muinaissysteemiin ja ihmettelyyn. Kävin pankissa tekemässä taas rahanssiirron Suomeen ja oli lomaketta jos jonkinlaista. Ja isoja maksuautomaatteja ja shekkiautomaatteja jne. Mutta ei enää yhtään pankkivirkailijaa, koska he eivät ole enää iltapäiväisin tiskin takana. Joku ihminen, jonka löysin huoneestaan, suostui kuitenkin ottamaan rahansiirtolomakkeeni vastaan. Hieman ärtyneenä ja vain ”exceptionnellement, madame”, mutta kuitenkin.
Modernin pankkitoiminnan ytimessä. Lomaketta joka lähtöön.
Minusta ihmisiltä on ilo hukassa ja koko ajan on hyvin jännittynyt ilmapiiri. Ans kattoo mitä tästä tulee….. Tänne muuten perustettiin turistien houkutteluorganisaatio, johon etsitään englanninkielistä vetäjää. Listan viimeinen kriteeri oli ”you want to be part of a great human adventure and promote this exceptional destination”. Nauroin tätä ihan ääneen, todellakin koko paikka on great human adventure ja very exceptional destination. Kaikesta tästä purnaamisesta huolimatta sydämeni sykkii Uudelle-Kaledonialle ikuisesti. Mutta mielummin ehkä vähän etäältä 😄.
Jos kukaan enää muistaa, niin reilu vuosi sitten tehdasta vastaan käyty sota saatiin päättymään epämääräisesti kokoon riivityn ostajakonsortion voimin. Pientä muistin virkistystä löytyy tästä jutusta. Itsekään en enää ihan tarkkaan muistanut millainen se omistuspohja prosentuaalisesti oli, mutta kuitenkin kauppaan liittyi se, että Vale maksoi vielä vuoden homman pyörittämistä ja nyt vasta maaliskuussa 2022 sähköpostit ja järjestelmät siirtyivät uudelle Prony Resources New Caledonialle. Tuttavallisemmin PRNC. Kukaan täällä ei kyllä tunnu olevan ikinä kuullutkaan PRNC tai Prony Resourcesta, joten pitää puhua edelleen Valesta, jos haluaa selittää, missä mies on töissä.
Koska rahaa ei saatu siihen kauppaan mistään riittävästi kasaan ja kaikki ostajaehdokkaat karkoitettiin sillä sodalla, ja ainoa rahaa tuova on Trafigura (joka omistaa myös suomalaista Terrafamea), niin henkilöstön kanssa neuvoteltiin omistusosuudesta. Alunperin jokaisen olisi pitänyt antaa kuukausipalkasta tietty osuus firmalle ”omistusta vastaan” ja tuota rahaa ei olisi saanut takaisin kuin aikaisintaan kolmen vuoden päästä. Paitsi jos eroaa tai saa kolmannen lapsen tms. Osuudet vaihtelivat aseman mukaan ja esim miehelle tämä olisi tarkoittanut noin 20% palkanalennusta.
Ei kuulostanut siis kovin hyvältä, vaikka hän hetkellisesti silloin ajattelikin, että kyllä tähän firmaan voisi sijoittaakin. Valen aikana homma kun toimi edes joten kuten. No, nyt tuota systeemiä on muutettu ja raha otetaan bonuksista. Joka tapauksessa siis kaikki joutuvat nyt käytännössä maksamaan, että saavat käydä töissä. Muina omistajina ovat nämä meidän provinssit eli tämä etelä, kanakien pohjoinen ja saaret. He eivät laittaneet pennin jeniä firmaan, mutta heistä tuli suurimmat omistajat. Tässä kohtaa voi käyttää pienen hetken miettiäkseen kuinka viisas ratkaisu tämä oli ja kuinka hyvä omistuspohja tämä on. Ehkä yhtä hyvä kuin Rosatomin Hanhikiven omistuspohja, vitsi vitsi, mutta ei kokonaan vitsi kuitenkaan.
Usine du Sudin selkeä konsortio
Tarkalleen omistus menee näin: 51% on paikallista omistusta, josta 30% on SPMSC:n (jonka omistaa 50% Province Sud ja 50% Province Nord ja saaret) ja 21% on työntekijöiden (12%) ja paikallisen väestön (9%) omistamaa. Tällä tästä on saatu ”kaledonialainen projekti ja kaledonialainen tehdas”. Tästä 51%:stä ei taida kukaan muu laittaa rahaa sisään, kuin työntekijät eli 12%. Tuo 9% omistus on FPRESC:llä (ihanasti tätä varten on saatu tehty paljon ranskalaisten rakastamia lyhenteitä), joka – kuka tai keitä ikinä ovatkaan – nimeävät yksikön, joka perustetaan Uuden-Kaledonian väestön hyödyksi (lue tribujen) sopimuksen (eli rauhansopimuksen, että lopettivat sodan tehdasta vastaan) ehtojen mukaisesti. Hirveän selkeä juttu. Kannattaa lukea pari kertaa uudelleen 😅.
Tuo SPMSC on viralliselta nimeltään Société de participation minière du Sud calédonien. Kaikille elämäänsä jännitystä etsiville löytyy lisätietoja täältä havainnollisten videoiden kautta. Ja tuo FPRESC on Fonds de Prévention des Risques Environnementaux et socio-culturels. Tämä piti googlata, koska en keksinyt millään, mistä tuo yhdistelmä tulee. Täältä löytyy myös hyvä for Dummies selostus tästä konsortiosta.
30% tehtaasta omistaa La Compagnie financière de Prony, jonka puolestaan omistaa Prony Resourcen johtoryhmä paitsi pääjohtaja (51%) ja Agio Global (49%). Agio Global on australialainen sijoitusyhtiö, jolla oli käsittääkseni joku linkki nyt väistyneeseen pääjohtaja Antoine Beurrieriin. Agio Globalin nettisivuijen contacts linkistä päätyy kymmenen eri reitin kautta sluts-nimiselle sivulle, joka tarjoaa K-18 materiaalia, jos vahvistaa olevansa täysi-ikäinen. En halunnut katsoa mitä sillä sivulla olisi annettavaa, nimestä voi päätellä riittävästi. Mutta ei kovin vakuuttavaa sijoitusyhtiölle.
Se ainoa massitaho eli Trafigura omistaa 19%. Vale maksoi aika ruhtinaallisesti, että se pääsi tästä puljusta eroon ja Vale maksaa edelleen koko Lucy-projektin, noin puoli miljardia dollaria.
Mitä pidempään tätä tässä katselemme, mies lähietäisyydeltä ja minä sitten sen perusteella, mitä luen lehdistä ja kuulen, sitä huolestuttavammalta tuntuu. Vale oli globaali jätti, sillä oli varaa ottaa tästä miljardien tappiot ja sillä oli varaa pyörittää tätä 12 vuotta ilman tulosta. Mutta tällä nykyisellä konsortiolla ei ole sellaista pohjatonta rahapussia. Jos Vale ei saanut tuottoa täältä aikaiseksi, vaikka kuinka yritti, niin luulisi, että uusi konsortio haluaisi vähän miettiä missä mentiin vikaan ja ehkä tehdä jotain muutoksia. Mutta eipä toki täällä, kuten edellisessä postauksessa kerroin.
Ihmisillä on muuten aivan uskomaton ajattelutapa, että ei tuo yritys voi mennä konkurssiin. Kyllä raha sitten jostain aina löytyy? Mistä? Ranskan valtiolta, joka on jo lainannut (maksanut) Valellekin vaikka mitä ja joka maksaa SNL:lle eli omalle tehtaalleen koko ajan aika paljon rahaa. On se omituista, että täällä ei yksikään nikkelitehdas tuota voittoa vaikka nikkelin pitoisuus on kymmenen kertaa suurempaa kuin Suomessa. Nikkelin hinta on huipussa, Tesla on sitoutunut ostamaan täältä varmaan kaiken mitä tulisi ulos. Teslan sopimusta hehkutettiin kuin taivaasta laskeutunutta jumalaa, että nyt Tesla on mukana, ei mitään hätää. Yritin kysellä, että mites Tesla asiakkaana auttaa asiaa, ei Tesla laita tänne rahaa paitsi ostaessaan tuotetta, jota pitäisi ensin saada tuotettua, että siitä saisi rahaa. Osa varmaan kuvittelee, että Tesla syytää tänne rahaa ihan muuten vaan. Tai että Elon Musk tulee sitten, jos iskee oikein suuri hätä. On täällä virallisena kumppanina näköjään myös Suomen Terrafamekin.
Pohjoisen tehdas ja SNL
Osa paikallisista kuvittelee myös, että sitä rahaa tulee muutenkin tuosta vaan ja tehtaalla vaan piilotellaan sitä jonnekin. Rekat lastaavat seteleitä tankkereihin ja sitten ne jemmataan jonkun tilille. Silloin, kun täällä oli se sota, kysyin, että millä rahalla kanakit ajattelivat pyörittää tehdasta. Se vie varmaan miljoona dollaria per päivä. Eivät he kuulemma sellaisia mieti, koska heidän kulttuurinsa on niin erilainen kuin meidän. On heillä kuitenkin Koniambon nikkelitehdas tuolla pohjoisessa, josta SMSP omistaa 51% ja 49% Glencore, yksi globaaleista jäteistä ja Trafiguran kilpailija. SMSP on Société Minière du Sud Pacifique, jonka omistaa Sofinor 85%, Sodil 5% ja muut 8%. Sofinorin omistaa 85%:sti Province Nord eli kanakit, Sodil puolestaan on Loyalty-saarten omistama yhtiö. Ja koska voin, niin kerron, että SODIL on yhtä kuin Société de Développement et d’Investissement de la province de Iles Loyauté. Tykkään näistä ranskalaisista yhtiöiden nimistä.
Herne nenässäni
No mutta, miksi kuppi on mennyt nurin. Kun olimme Suomessa lomalla, sitä edelsi ihan helvetillinen seisakkikaaos. Vuosihuollon piti kestää kuukauden, mies painoi yli kaksi kuukautta yötä päivää töitä siihen saakka, että päästiin yöllä lentokentälle. Sitten sai onneksi sulkea puhelimen ja puhelin oli visusti kiinni Suomen reissun ajan. Kun tultiin takaisin, ekassa palaverissa (olimme vielä kotikaranteenissa), hän sai pomoltaan todella massiiviset haukut siitä, että ”hän on liian skandinaavinen, hänellä on skandinaavinen johtamistyyli eli hän on liian positiivinen ja kannustava alaisilleen. Hän on kehunut arvioissaan työntekijöitä, sitä ei saa tehdä vaan pitää etsiä huonot puolet, eikä hän ole antanut varoituksia. Eli keppiä enemmän eikä porkkanaa, mikäli hän haluaa jatkaa täällä töissä”. Ja jatkovalitus oli, että hän ei vieläkään puhu täydellistä ranskaa 😂😂. Ajatella. No minä vedin tästä herneen niin syvälle nenään, että se on siellä vieläkin. Aivan asiaton purkaus ja todellakaan mies ei ala muuttaa johtamistyyliään ranskalaiseksi management by perkele-tyyliseksi. Hiukan muinaiselta ajalta se sellainen.
Mies kuuli jälkeenpäin maaliskuun lomansa jälkeen, että aina kun hän on pois, niin hommat menee ihan sekaisin. Siitä syystä ehkä tuo tuollainen purkaus tuli. Minä väitän, että johtoportaalla on niin suuri paniikki saada homma kunnolla pyörimään ja tulosta aikaiseksi, että pinna alkaa kiristyä kaikille. Rahat loppuu viimeistään kolmen vuoden kuluttua, luulen, eikä Trafigura tätä ala rahoittaa sen enempää. Tuo mielenkiintoinen omistajakonsortio lisää varmasti paineita, heille saa selittää koko ajan missä mennään ja miksi ei mennä jo tuolla.
Pelastaja saattaa olla uusi pääjohtaja, joka on yksi mahtavimmista ihmisistä, jonka olen koskaan tavannut. Hän on nainen 👍🏻, eikä ranskalainen 👍🏻 vaan haitilaista alkuperää oleva kanadalainen superihminen, joka viimeksi johti tehdasta Chilessä. Jaamme yhteisen harrastuksen eli käsilaukut, sen vuoksi yksi ystäväni täällä esitteli minut hänelle. Viimeksi kun hän oli meillä syömässä, mies oli kirjaimellisesti monttu auki, kun hän kuunteli B:n latelemia faktoja. Mies oppi häneltä myös muutamia erittäin tärkeitä asioita, miten kanakien kanssa pitää työskennellä. Mies kun ei sitä kulttuurikoulutustakaan ole saanut. Eikä pystynyt niitä ranskantuntejakaan käymään, mitä meille maksettiin. Eikä ole saanut mitään muutakaan koulutusta, pikkuhiljaa tulee esiin koko ajan kaikkea sellaista ”oho, onko unohdettu kertoa sinulle, että tällainen strategia on jne”. Oho. Tuo kulttuurikoulutus olisi ollut elintärkeää, olisi välttynyt turhilta työtunneilta ja massiiviselta turhautumiselta.
Muutama mielenkiintoisin asia tässä tiivistetysti: kanakien kanssa ei voi odottaa, että yhdestä tai kahdesta pyynnöstä/käskystä tapahtuisi mitään. Heidän mielestään silloin vasta vähän pohditaan pitäisikö joku juttu tehdä. Sitten kun pomo on sanonut jostain asiasta yli viisi kertaa, alkavat he olla sitä mieltä, että ok, tämä on selvästi tärkeä asia ja pitää alkaa töihin. Toinen on sellainen, että jos esimerkiksi saa kutsun neuvotteluun kanakien kanssa ja hyväksyy kutsun saapua tribuun asiasta neuvottelemaan, hyväksyy samalla myös agendan. Vaikka siitä ei olisi mitään tietoa, mikä se on. Töissä tämä näkyy niin, että työntekijä pitäisi aina pyytää pomon huoneeseen eikä mennä tapaamaan häntä kentälle, koska silloin on niin kutsutusti heidän alueellaan, heidän tontillaan, heidän agendansa mukaisesti. Pomon agenda jää siinä sitten jalkoihin.
Tähän liittymätön, mutta muuten heidän kulttuuriinsa liittyvä asia on se, että on tietyt rituaalit, mihin kaikkien tribun jäsenten pitää osallistua eli töistä voi joutua olemaan vaikka viikon pois. Sitten voi olla nopeastikin kutsuttuja klaanitapaamisia tai tribun asioita, joten välillä on työvuorojen kanssa aikamoinen sumpliminen. Näitä poissaoloja on vaikea kieltää, luulen, että saattaisi tulla lakkoa ja mielenosoitusta, jos ei joustettaisi. Ja ihmiset ilmoittautuvat helposti myös sairaiksi, jos eivät saa lupaa olla pois. Täällä muuten pitäisi aika olla lääkärin todistus ja jokainen poissaolo -myös sairaspoissaolo- vähentää tulospalkkausta. Siitä johtuen kaikki ovat kipeänä töissä, ellei ole niin paha tauti, että joutuu sairaalaan. Siksi meillä menee täällä aika paha flunssaepidemia ympyrää koko ajan.
Miehellä oli loma. Vihdoin ja viimein. Ensimmäinen kunnon loma Uudessa-Kaledoniassa. Suomen vierailun kahta viikkoa ei voi oikein lomaksi kutsua, sen verran rankka se oli. Olin suunnitellut tätä lomaa vaikka kuinka pitkään ja tarkoituksena oli mennä Lifoulle ja kiertää tämä Grande Terre ja mennä mahdollisesti myös Australiaan. Olin myös suunnitellut kaikkien Loyalty-saarien kierrosta kerralla, mutta se on aivan mahdotonta. Tulee halvemmaksi lentää joka saarelta takaisin Noumeaan ja sitten seuraavalle saarelle, vaikka ne ovat vierekkäin, ja vaikka heillä on oma lentoyhtiö Air Loyautes. Turistia ajatellen joku olisi joskus voinut miettiä jonkun näppärän saarikierroksen ja vaikka venekuljetukset saarelta toiselle, mutta ei toki täällä. Turisteista on vaan häiriötä. Saarelaiset itse eivät ilmeisesti koskaan käy toisilla saarilla, varmaan tribut ja klaanit ovat niin verivihollisia keskenään, ettei se onnistu.
No aina, kun Lifoun lentoja ja hotelleja katselin, siellä samalla kiukuteltiin siitä, että koronatesteistä tuli maksullisia. Osa täällä ei ole halunnut ottaa rokotuksia eikä ole siksi siis saanut koronapassia paitsi tekemällä koronatestejä koko ajan, joten oireettomien testit ovat nykyään maksullisia (20€). Lifoun tribut eivät voi säädöksille ja laille mitään, mutta he voivat kyllä blokata lentokentän, kun se heidän maillaan on. Kenttää suljettiin ja avattiin niin epämääräisesti, etten uskaltanut mitään etukäteen varata. Yksi Lifoulla asuva perhe huuteli kaikissa mahdollisissa somekanavissa hätäänsä, koska heillä oli lennot Ranskaan, mutta eivät päässeet saarelta pois. Joku sitten ilmeisesti myi heille omat paikkansa Betico-alukseen, joka kulkee pari kertaa viikossa saarilta Noumeaan.
Koska Lifou oli vähän ohhoon päälle, niin suunnittelin samalla reittiä ja pysähdyspaikkoja tämän pääsaaren kierrokseen. Ja tuijotin kaikkia mahdollisia säätiedotuksia. Joka paikkaan pohjoiseen luvattiin sadetta, eikä sateella voi tehdä ultrakevyellä koneella lentoja tai veneretkiä joella. Tai vaeltaa tässä liukkaassa maastossa katsomassa vesiputouksia. Ei oikein suunnitelmat siis edenneet missään vaiheessa. Koirahoitolaa olin varoittanut etukäteen, että näiden viikkojen aikana Nemo tulee jossain välissä hoitoon. Sieltä vastattiin, että Nemolle on aina tilaa vaikka päivän varoitusajalla.
Eikä naapurimaa Australia näyttänyt yhtään paremmalta, sitä säätä olin seurannut myös jo pidempään. New South Walesissa ja Queenslandissa on satanut jopa enemmän kuin meillä täällä, enemmän kuin yli 150 vuoteen, joten sekin vaikutti vähän huonolta. Jutut ja kuvat niistä tulvista olivat niin käsittämättömiä, että meidän sateet ei edes yhteensä vedä vertoja sille. Kaksikerroksisista taloista näkyi vain vähän yläkertaa. Tahitille oltaisiin päästy myös, mutta kannattaako meiltä täältä lentää samanlaiselle saarelle? Moni on sanonut, että pääsaarella ei ole mitään nähtävää (eli Mooreassa) eli sitten olisi pitänyt lentää jollekin pikkusaarelle resortiin.
Enää ei riitä passi ja hammasharja
Miehen loma alkoi, enkä vieläkään ollut varannut mitään. Viikonloppu ihmeteltiin ja katseltiin säätä, mutta ei osattu päättää mitään. Maanantaina meni hermot tähän omaan päättämättömyyteen ja ostin liput Sydneyyn seuraavalle aamulla. Johan tuli ripeyttä liikkeisiin 😄. Ihan kauheasti en jaksanut käyttää aikaa hotellin etsimiseen, mutta sellaisen huomasin arvosteluissa, että osalla Sydneyn hotelleista ei ole kovin hyvin lähtenyt homma koronan jälkeen käyntiin. Arvostelut olivat tosi huonoja. Valitsemani sitten taas oli saanut jo nyt paljon hyviä arvosteluja. Valittu, mikä valittu ja sitten rynnättiin äkkiä koronatesteihin.
Viisumit olin hankkinut jo aikaisemmin, koska kuulin, että niissä on pitkät jonot. Olisi pitänyt arvata, että suomalaisena ollaan taas erittäin hyvässä asemassa tämän suhteen. Kun selvisin viisumien koodiviidakosta oikeaan kohtaan, sain meille e-viisumit kymmenessä minuutissa. Arvioitu aika oli 24 tuntia. Sekin olisi ollut ihan ok, tuo 10 minuuttia oli aika ällistyttävä nopeus. Viisumit ovat voimassa vuoden eli voidaan tehdä tässä useampikin reissu. Sen lisäksi tarvittiin koronatestitulos englanniksi (onneksi meillä lukee tarvittavat asiat myös englanniksi, vaikkakin minipienellä), englanninkielinen koronapassi (nämä säännöt on selvästi ranskalaisia ajatellen, jotka kulkee joka paikkaan ranskankielisten paperiensa kanssa 😉. Onneksi meidän paperinen koronapassi on kahdella kielellä ja sähköisen saa valita englanniksikin) ja Australian terveyspassi, jonka sai appsina ja oli helppo käyttää.
Koiran ehdin viedä hoitoon viisi minsaa ennen hoitopaikan sulkeutumista ja sitten pakattiin just niin, kuin ei koskaan kannattaisi pakata. Eli kiireellä, myöhään illalla. Vähän on pakkausrutiinit ruosteessa nykyään. Ajateltiin lähteä yhdellä laukulla, mutta yllättäen mun vaatepinoni kasvoi koko ajan isommaksi ja isommaksi. Ja kenkiäkin piti ottaa vähän enemmän. Ja käsilaukkuja. Ihan vaan siksi, että pitkästä aikaa pääsee johonkin, jossa voi käyttää ”kunnon” vaatteita, jotka täällä lojuu vaatehuoneessa ihan käyttämättöminä. On liian kuumaa ja liian rentoa, jotta voisin laittaa niitä täällä päälle.
Nämä lentokentän jonotustarrat kuvastaa hyvin Uutta-Kaledoniaa. Flip flopit on kansallisjalkineet.
Sydney mon amour ❤️
Lento meiltä Sydneyyn kestää kolme tuntia ja koska Sydneyn kenttä on niin lähellä keskustaa, oltiin jo puolilta päivin hotellissa. Saatiin huone heti ja aamiaisesta 50% alennusta plus drinksulippuja. Joita en varmaan muuten olisi ikinä käyttänyt, mutta olin lukenut, että tämän hotellin baarissa myydään Sydneyn Breweryn oluita ja siidereitä ja erityisesti viime vuoden kultamitalistia agave-inkivääri-siideriä. Oli muuten niin suosittu aulabaari, että se ihan täyteen ammuttu joka päivä. Ja tuo voitokas siideri oli niin hyvää, että sitä piti käydä juomassa lasillinen melkein joka ilta. En ole juonut siideriä varmaan kymmeneen vuoteen, joten en tiedä millaisia Suomesta nykyään löytyy, mutta tuo oli aivan uskomattoman hyvää. Omenasiideri maustettuna kirpeällä inkiväärillä, jota agave-siirappi vähän pehmensi. Ei mitään makeaa omenaa todellakaan. Karanteeni Sydneyssä oli muuten tyyliä ”kun olet tehnyt koronatestin hotellihuoneessasi ja sen näyttää negaa, niin voit lähteä kaupungille”. Suomalainen otti testeistä tietysti kuvan varmuuden vuoksi, mutta ei niitä tarvinnut mihinkään lisätä tai näyttää.
Ginger Agave cider. Jumalten nektaria 😄.
Olipa Sydney ihana. Käveltiin ekoina päivinä noin 20 kilsaa per päivä, vaikka junat, metrot, bussit jne. sai maksaa samalla tavalla kuin Lontoossa eli lähimaksulla suoraan portilla. Mutta kelit oli niin mahtavat, ei kuumaa eikä hikistä (no okei, hiukan paleltiin ekoina päivinä, kun oli vain 22 astetta), mutta kaunista auringonpaistetta. Sydney on todellakin kävelijän kaupunki, ei ollut autoruuhkia missään, julkiset toimii, parhaat alueet oli varattu kävelijöille ja ihan CBD:ssäkin pilvenpiirtäjien lomassa meni kävelijöille suunniteltuja reittejä. Ihanaa, etteivät kaikki suurkaupungit ole autojen valtaamia ja autoilijoille suunniteltuja.
Cockle Bay Wharf, yksi näistä sataman ympärillä olevista uudehkoista alueista. On sekä hotelleja, asuntoja että toimistoja. Paljon ravintoloita jne. Ihanaa olla pitkästä aikaa oikeassa suurkaupungissa
Oopperatalo oli kiinni, mutta päästiin kuitenkin sisälle katsomaan (koronapassi piti muuten näyttää vähän joka paikassa, maskeja ei tarvinnut käyttää paitsi julkisissa kulkuvälineissa, mutta käytin kuitenkin ruuhkassa ja kaupoissa muutenkin). Ei ketään muuta kuin me kaksi, joten oli ihan hieno Oopperatalokierros. Saleja ei nähty ja ehkä pyörähdettiin myös paikoissa, joissa ei olisi saanut, koska joku oli unohtanut laittaa yhdestä portista nauhat kiinni. Hups.
Mahtava 60-luvun interiööri
Queen Victoria Building oli näkemisen arvoinen ja varasin meille sieltä teehuoneesta sunnuntain iltapäiväteen, jotain mitä täältä ei todellakaan saa. Se kun ei sovi mihinkään väliin tässä tiukassa ruoka-aikataulutuksessa. Eikä napostelua ruoka-aikojen välillä katsota täällä meillä hyvällä. Sydney oli siksikin ihana, että siellä oli vanhaa ja uutta hienosti sekaisin, kerroksellisuutta, historiaa ja modernia. Vanhoja kauppakäytäviä oli upeasti entisöity, eikä kaikki ollut pelkkää uutta ostoskeskusta. Oxford Street oli tosi hieno katu vanhoine taloineen ja putiikkeineen, tosin taloissa ei ehkä ole muuta vanhaa jäljellä, kuin fasadi. Mutta pääasia, että edes se ja vanha miljöö. Ehkä koronasta johtuen vuokrataan kylttejä oli aika paljon, samoin työvoimaa haettiin lähes joka ravintolaan.
Vasemmalla Great Australian Clock ja oikealla Royal Clock. Molemmat aivan uskomattomia kelloja. Great Australian painaa neljä tonnia ja se kertoo Australian historiaa sekä aboriginaalien että eurooppalaisten jälkeläisten näkökulmista. Kellossa on 23 pienempää kelloa, jotka näyttävät eri kaupunkien aikoja. Royal Clock näyttää Englannin kuninkaallisiin liittyviä tapahtumia ja taitaa olla myös neljän tonnin painoinen kapistus. Koko QVB-rakennus oli upea. Jossain muualla se olis ehkä lanattu pois pilvenpiirtäjien tieltä. Ja champagne afternoon tea oli oikein täydellinen sellainen. Juuri oikeanlaiset skonssit ja muut herkut. Ja erinomainen teevalikoima. Kahvinjuoja joutui kerrankin olemaan altavastaajana.
Taide- ja kulttuuripläjäys
Sain tutuilta täältä ja Suomesta paljon hyviä suosituksia Sydneyn nähtävyyksistä, mutta enemmän sitä tuli mentyä go with the flow-tyyliin eli mitä vastaan sattui tulemaan. Koska meille on kertynyt aika iso taidenäyttely- ja taidemuseovajaus (täällä ei ole, gallerioita on kierretty kyllä), ja Sydneyssä sattui olemaan Biennale 2022, niin aika taidepainotteista oli pari päivää. Taidepainotteiseksi meni myös shoppailu eli löydettiin yksi hieno galleria ja sieltä tarttui yksi taulu mukaan. Joka tosin on edelleen siellä, kun ei ole vielä päätetty mihin se kannattaa lähettää, tänne vai Suomeen. Tavattiin myös taiteilija Johnny K, kun hän sattui käymään galleriassa yhtenä kertana, kun siellä taas olimme.
Johnny K:n taidettaJohnny K:n töitäTämä näkymäkin kävi taideteoksestaMies alkoi kahden taidepainotteisen päivän jälkeen hiukan hyytyä, vaikka välillä istuttiin puistoissa ja oluella. Tuli taidepuutos korjattua.
Australiassa ei ilmeisesti ole lähimaksuissa mitään rajaa, kun jopa taulun olisi voinut maksaa korttia heilauttamalla. Sanoin, ettei nyt ihan onnistu meidän korteilla, ei suomalaisilla eikä kaledonialaisilla. Olen positiivisesti yllättynyt, että kaledonialainen kortti taipui yleensäkään ulkomaan lähimaksuihin (lähinnä julkisissa, mutta myös pienissä ostoksissa), minulla kun ei ole kovin positiivista käsitystä tästä meidän täkäläisestä pankista. Me oltiin aina kaikissa jonoissa ne, joiden piti tunkea kortti koneeseen ja antaa pin-koodi, kun meillä lähimaksun raja on huikeat 30 euroa. Alettiin jopa selittää jossain vaiheessa, että ”no kun tämä on tämä uusikaledonialainen pankkikortti ja nää on vähän tällaisia”, kun tuntui, että niin katseltiin, että mitä hemmetin säätöä 😅.
Hyvää ruokaa ja kirjakauppoja – mitä sitä ihminen muuta tarviikaan
Taronga Zoo oli näkemisen arvoinen, näin vihdoin kolme K:ta eli koalan, kengurun ja krokotiilin. Ja nähtiin hyvällä tuurilla koko leijonaperhe pentuineen. Samoin Kiinalainen puutarha oli hieno, mutta Bondi Beach ei tehnyt meihin niin suurta vaikutusta (siis se ranta, asuinalueena se oli tosi hieno). Millers Point, Sydneyn vanhimpia asuinalueita, oli myös ihanan tunnelmallinen. Mutta jestas niitä hintoja, siellä oli muutamia asuntoja myynnissä. Aussidollarin kurssi oli meidän kannalta erinomainen, kaikki tuntui tosi halvalta, paitsi nuo Millers Pointin asunnot.
Reipas, reippaampi, koala.Todella pitkään tuijotettiin tätä, että onko kuristunut tuohon oksanhankaan. Mut hän veti vaan sikeitä. Tarongan leijonaperhe. Ekan kerran 18 vuoteen pentuja ja huimat viisi kappaletta. Khari, Luzuko, Malika, Zuri ja Ayanna olivat aika vilkkaita tapauksia.Tämä auto oli osittain ns. meidän ihmisten puolella ja hiukan kylmäävää oli, kun tämä tiikeri hyppäsi tuon auton katolle ja alkoi tuijottaa meitä kuten viereisestä kuvasta näkyy. Arvioi siinä, kuka on hitain. Tai herkullisin. Meidän koira ja eläintarhan kenguru. Jotain samaa heissä on. Bondi Beach oli visuaalisesti kyllä hieno paikka, hyvin pikkukylämäinen. Ökysellainen. Suomalainen kokki Tomi Björck myi juuri Bondi Beachin talonsa jollain miljoonilla ja osti ilmeisesti uuden samalta alueelta. Paikallisessa lehdessä oli tämä oikein uutisoitu.
Ehdottomasti parasta oli suurkaupunkielämä, ravintolat, kahvilat, Boostit (meidän suosikkismoothiet, joita jouduttiin aluksi hiukan metsästämään, kun kaupat yms menivät yllättävän aikaisin kiinni) ja kaikki se säpinä ja fiilis, mitä olen kaivannut ihan hirveästi. Sydney on Australian business capital, mutta Aussityyliin erittäin rento, myös pukeutumisessa. Itsehän vaihdoin kaksi kertaa päivässä vaatteita, kun pakkasin niitä niin paljon mukaan, mutta olipahan ihanaa sekin. Oikein cityvaatteita päällä.
Ihmiset olivat happy houreilla jo kello 16 alkaen, kaikki paikat olivat täynnä 17.30 ja viideltä näki jo koirannulkoiluttajia ja lenkkeilijöitä jne. Toisin kuin täällä, kun työpäivät ovat niin pitkiä ja sitten pitääkin jo syödä sitä kellontarkkaa illallista kello 19.30. Yksi täkäläinen ystäväni, joka on asunut myös Australiassa sanoi, että hän ei pidä aussien shoppailukeskeisestä ilmapiiristä. Itse en huomannut sellaista lainkaan, vaan ne pari tavarataloa/ostoskeskusta, joissa kävin, olivat varsin tyhjiä. Kun taas kaikki puistot, ranta-alueet, ravintolat jne pullistelivat väkeä. Ehkä se oli koronarajoitusten poistumisen tuomaa huumaa.
Oopperatalo ja vesibussi, voiko sydneymäisempää olla.Vanhaa ja uutta ihanasti sekaisin. Millers Pointin taloja. Hintaa oli riittämiin, Bondi Beachilta saisi puolet halvemmalla talon uima-altaalla.Ihan kuin LontoostaThe Strand Arcade, kauppakäytävä 1800-luvun lopulta. Upeassa kunnossa. Ainoa jäljellä oleva vanhoista kauppakäytävistä.Kiinalainen puistoKiinalainen puisto oli viimeisen päälle tarkkaan suunniteltu. Ihan täydellinen.Queen Victoria BuildingKlassikkonäkymäTällaista en ole ennen nähnyt, sopisi tänne meillekin. Sydney Skyline
Niin, ehkä hiukan korjaan: PARASTA oli se, että sai syödä, kun on nälkä eikä silloin, kun on kiveen hakatut ruoka-ajat. E H D O T T O M A S T I parasta. Ja Sydneysta sai ihan mitä nyt sattui tekemään mieli, mm. lempiruokaani hot potia. Ja kunnon korealaista. Eniten ärsyttää nämä ranskalaiset ruoka-ajat täällä, varsinkin viikonloppuisin, jos haluaisin syödä jo vaikka kuudelta. Ei onnistu mitenkään. Saati sitten viideltä. Paitsi jos kelpaa Burger King tai Mäkkäri. Tässä miehen lomalla käveltiin Baie de Citronsiin auringonlaskuaperolle ennen illallista ja olisin halunnut saada pientä suolaista lasillisen kanssa. Ei saa tapaksiakaan, ei edes oliiveja ennen kello 18. Ei tietenkään. Alkoholia kyllä saa.
Onnenhetkiä. Olen syönyt viimeksi kunnon hot potia ehkä 7 vuotta sitten.
Ja yksi parhaimmista asioista Sydneyssä oli kirjakaupat. Kinokunyassa melkein pyörryin ja ainakin vähän hyperventiloin, kun se oli niin valtava ja valikoima oli niin käsittämätön. Vasta kolmannella kerralla sain ostettua pari kirjaa. Mies tuli kipeäksi matkan loppupäivinä, joten aina kun hän lepäsi, minä olin kirjakaupoissa. Win-win-tilanne molemmille, hänen ei tarvinnut hengata siellä tuntitolkulla ja minä sain hiplata kirjoja rauhassa. Niin ihanaa, että olin ihan liikuttunut. En ostanut kuin kolme kirjaa, kun en jaksa niitä tänne kauheasti haalia, pelkkä kirjojen hiplailu riitti. Muita kauppoja en jaksanut kierrellä, kun vaatevalikoima oli syksy-talvivaatetta ja meille tänne kuitenkin liian kuumaa, mutta kosmetiikkaa ja apteekkituotteita ostettiin sen verran, että pärjätään kesään ja Suomen vierailuun saakka. Täällä kun on niin rajallinen valikoima kaikkea.
Kirjakaupassa on ihmisen hyvä olla.
Valtava kontrasti
Matkan jälkeen korostui entistä enemmän kaikki ne asiat, mitkä Uudessa-Kaledoniassa ovat alkaneet tökkiä koko ajan enemmän. Ensinnäkin hinnat, meillä on täällä aivan järkyttävän kallista ja nyt sen taas tajusi Sydneyn jälkeen. Toisekseen se rentous oli niin virkistävää ja ihanaa, työ ei ole kaikki kaikessa, vaan vapaa-aikaa pitää olla ja se selvästi korostui tuolla. Tuntui olevan muutenkin erittäin rentoa. Uskon nyt entistä paremmin sen, että tehtaan rakennusvaiheessa Ausseja varten piti olla baareja tehdasalueella. Niitä oli peräti kolme vai neljä ja australialaiset rakennusmiehet saivat useamman oluen per päivä. Eli töiden jälkeen menivät sitten oluelle. Tosin eihän Gorossa paljoa vaihtoehtojakaan ole, jos siellä viikot oltiin silloin töissä. Ehkä olisivat alkaneet kapinoida, jollei niitä baareja olisi sinne tehty. Ja jos et itse halunnut kaikkea juoda, niin saatoit antaa oman kiintiösi jollekin toiselle. Tehdas kuitenkin valmistui aikalailla aikataulussa 😂. Kolmanneksi se, että vaikka ei harrastaisi mitään shoppailua, niin on se silti mukavaa, että valikoimaa on. Meillä ei ole. Ihan perusasioissakaan (kuten ruokatavaroissa), saati sitten jos haluaa jotain muuta. Tilaaminen on edelleen todella hankalaa ja kaikesta pitää maksaa tulleja ja veroja. Eikä postikulutkaan ole kovin edullisia (paitsi juuri tilasin manikyyrijuttuja ja postitus Pariisista oli 9,90€ ja kesti vain kolme viikkoa. Vieläkin vaikea uskoa tätä). Pieniä vaatekauppoja Nouméassa tosin on enemmän kuin varmaan missään tämän kokoisessa kaupungissa, mutta koska hinnat ovat niin tähtitieteelliset, niin ei huvita shoppailla.
Tämän reissun ja tammikuisen Suomen visiitin jälkeen on entistä enemmän alkanut ärsyttää myös kaikki tämä tumpelointi täällä. Varsinkin miehen työpaikalla. Minusta homma näyttää siltä, että ollaan vahvasti luisuttu sellaiseen syöksykierteeseen, jota ei enää oiota. Ja tietävät sen itsekin, joten kaikki idioottimaiset päätökset johtuvat panikoinnista ja täysin pihalla olevien paikallisten omistajien vaatimuksista. Mutta tästä asiasta tulee ihan oma avautumisensa. Varrmaan aika pitkä sellainen 😅.
Loppuloma menikin aikalailla kodin ja Dumbean joen väliä ajellessa, koska kelit eivät täällä parantuneet mihinkään. Loyalty-saaret ja Grand Terren kierros jäi jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Sain myös sen kaamean flunssan, mikä täällä kiersi ja kiertää edelleen ja joka täyttää nyt sairaalan, kun koronapotilaita ei enää ole. Tähän loppuun vielä piristykseksi hieno esimerkki ranskalaisten kohteliaisuudesta (siis metro-ranskalaisten, ei paikallisten): yksien naapurien läksiäisillallisella tämä Ranskaan palaava lääkärirouva kertoi, että hän on käynyt Turussa jossain lääkärikonferensseissa. Toinen naapuri kysyi, että onko Turku kaunis kaupunki, johon tämä rouva vastasi, että ei ollenkaan. No mutta kiitos nyt oikein paljon 🙄.
Mutta nättiä meillä on aina vaan. Se tasapainottaa hiukan tätä sekoilua.
Täällä kärvistellään edelleen uskomattoman (ällöttävän) kosteuden ja kuumuuden keskellä. Välillä paistoi aurinko, mutta tällä viikolla oli taas pientä syklonintynkää eli pohjoisessa ja länsirannikolla satoi vettä niin maan penteleesti. Sykloni Fili ei onneksi tullut tänne Noumeaan, mutta kyllä sitä vettä tässä meilläkin tuli taas riittävästi. Lämpötila laski 25 asteeseen pariksi päiväksi, joten sain tehtyä koiran kanssa taas pitkiä lenkkejä. Ja koska sataa, niin missään ei ole ketään. En tiedä miten nämä paikalliset koirat pissatetaan sateella, koska aina jos on vähänkään sateista (ja nythän sitä sadetta on piisannut pari vuotta), niin ei näy yhtään koiranulkoiluttajaa. Minua ei haittaa sade, kun on kuitenkin lämmintä (eli kuumaa ja hikistä 😅). Koira ei tykkää ylhäältäpäin tulevasta vedestä, ennemmin hän olisi tuolla meressä, mutta kastuminen ei häntä muuten haittaa. Onneksi meidän kauan odotettu lomamme tässä maaliskuussa meni aika kuivissa merkeissä. Siitä lisää erillisessä postauksessa.
Aikaa on hurahtanut viime kirjoituksesta yllättävän paljon, en oikein tiedä mihin tässä nämä kuukaudet oikein menivät. Vuodet ovat kuin viikkoja tässä iässä, kuten viisas veljeni joskus sanoi. Kävimme siis tammikuussa ilmeisesti Suomessa 😄. Tuntuu ihan unelta koko visiitti. Tiedän käyneeni kampaajalla, koska tukka on ollut siitä saakka erinomaisen hyvin (mun maailman paras kampaajani Turussa keksi laittaa mulle loivan permanentin ja se on ehdottomasti paras juttu täällä kosteudessa) ja tiedän viettäneeni reilun viikon pienten, ihanien veljenpoikien kanssa. Tosin rehellisesti sanoen välillä tuo ihanuus oli koetuksella, kun täti olisi halunnut mennä nukkumaan, mutta pojilla energiataso vain nousi iltaa kohti.
Kun me olimme Suomessa, täällä satoi aivan tauotta koko se aika. Sade alkoi sinä iltana ja käytännössä sillä hetkellä, kun me päätimme laskeutua portaat kadulle ja mennä suomalaiseen tyyliin ajoissa odottamaan tilattua lentokenttäkyytiä. Laukut oli kannettu jo aikaisemmin autoon, ettei niitä tarvinnut enää farkuissa hikoillen kantaa. Tein vielä niin, että avasin takaluukun, laitoin autonovet lukkoon ja kävin viemässä avaimen kotiin, ettei sitten tarvi enää kyydin sitä varten odotella, vaan voin vain pamauttaa luukun kiinni. No siellä me sitten istuttiin takaluukussa neljän matkalaukun ja käsimatkatavaroiden kanssa ja vettä tuli kuin aisaa. Yritin sateenvarjolla hiukan estellä kastumista, mutta se oli aika turhaa hommaa. Kumpikaan ei halunnut lähteä hakemaan autonavainta (joka olisi pitänyt sitten viedä tietty myös takaisin), että olisi voitu siirtyä etupenkeille istumaan, joten kärsittiin sitten. Ja kaledonialaiseen tyyliin autokyyti tuli 30 minuuttia myöhässä. Of course. No, mitäs pienestä kastumisesta, kun oltiin kuitenkin vihdoin pääsemässä Suomeen.
Lentokentällä oli todella paljon väkeä, olin jotenkin ajatellut, että aika hiljaista olisi. Ei ollut, vaikutti ihan ajalta ennen koronaa. Onneksi AirCalin hoiti paperityöt etukäteen, meiltäkin pyydettiin kaikki todistukset ja testitulokset päivällä sähköpostilla, joten kentällä riitti, että tipautettiin laukut tiskille. Lounge oli täynnä ja kone oli lähes täynnä. Patoutunutta matkustusvajetta, kaikki muutkin pitkään jumissa olleet lähtivät Ranskaan ja muualle sukuloimaan.
Tuntuiko matkustaminen näin hyvältä ennen
Matka Suomeen meni huikean nopeasti, ainoa puutuminen tuli Tokion kentällä. Me ja viisi muuta ihmistä loungessa eli tilaa oli ja palvelu oli ripeää. Mutta neljä tuntia on kärsimättömälle ihmiselle pitkä aika. Finnairin koneen näkeminen sai melkein kyyneleet silmiin. Loungessa juteltiin yhden tarjoilijan kanssa, joka oli juuri ennen koronaa myynyt Briteissä kaikki yrityksensä ja päättänyt japanilaisen vaimonsa kanssa mennä pidemmäksi aikaa Japaniin ja matkustaa vähän siellä täällä. Sitten tuli korona ja siellä he ovat olleet jumissa siitä asti. Herraa oli alkanut tylsistyttää ja hän oli tullut töihin lentokentälle. Joka oli kyllä aavemainen, minä ja mies kaksin siellä käytävillä, muutamat liikkeet auki, mutta suurin osa kiinni. Ihan uskomattoman outoa. Samainen herra sanoi, että on ollut heistä mahtavaa, kun Finnair on liikennöinyt jatkuvasti ja että cargon hinta on noussut niin paljon, että vaikka kone lentäisi matkustajista tyhjänä, on se silti Finskille kannattavaa.
Ei ollut tässä osassa loungea ketään muita, joten mun huudahdukseni ”kattokaa, Finnair” meni vähän hukkaan. Mutta kyllä vaan sydämessä läikähti ihana onnen tunne. Kaksi vuotta on pitkä aika.
Koneessa oli mukava yllätys, olimme businessluokan ainoat matkustajat. Oli siis ekstrahyvää palvelua, toki vähemmän miehistöä kuin normaalisti. Mutta ne kaksi lentoemoa, jotka siellä olivat, olivat molemmat ihan täpinöissään, kun olivat päässeet takaisin töihin pitkien lomautusten jälkeen. Ymmärrän hyvin. Mekin olimme täpinöissämme, kun vihdoin pääsimme matkustamaan eli olimme kaikki ihan pelkkää hymyä. Hyvä niin, koska etukäteen pelkäsin, että itken liikutuksesta koko matkan. Meitä hemmoteltiin hapankorpuilla, suomalaisella voilla ja vielä BisBis-lakuilla. Ne päihittivät tällä kertaa Finskin erinomaiset herkkuateriat.
Tämä harvinainen hetki ei varmaan toistu enää ikinä. Ainoat matkustajat. Olisi saatu vaihtaa paikkoja, mutta pysyttiin ekalla rivillä, niin ei tarvinnut henkilökunnan juosta edestakaisin käytävää. Meillä oli myös omat vessat kummallakin 😄😄.Koskaan ei ole BisBis eikä hapankorppu maistuneet näin hyvältä.
Eipä tullut tietenkään silloin siinä ylitsevuotavassa ilossa mieleen sellainen juttu, että voisi puhjeta sota, joka taas sekottaa lentoreitit sun muut. Vitsailtiin meteoriiteista ja Raamatun vitsauksista, mutta sota ei tullut edes vitsinä mieleen. Mies sanoi heti, kun sota alkoi, että voi ei, nyt ne lentoemot taas lomautetaan. Finnair lentää edelleen Tokioon, mutta eri reittiä eli matka-aika on kolme tuntia pidempi, ja koneeseen otetaan vain 50 ihmistä, koska tuota rahtia menee niin paljon. Aikataulumuutoksista johtuen meille ei tuo Tokion reitti enää sovi, jos Finnairilla haluttaisiin kotiin, joten on tässä mietitty vaihtoehtoisia reittejä Sydneyn kautta. Ongelma saattaa ratketa kohta sillä, että AirCalin avaa mahdollisesti reitin Singaporeen ja sieltä pääsemme sitten suoraan Finskillä kotiin.
Jestas mikä jetlag, jestas mitkä talvikelit!
Olipa kyllä ihana päästä kotiin Turkuun. Poikkesimme kotimatkalla lähikaupassa ja ihan kuin ei olisi pois oltukaan. Tavarat samoilla paikoilla ja vielä sama kassahenkilökin. Hupaisaa. Ja näihin hintoihin tottuneena kaupassakäynti Suomessa oli silkkaa iloa.
Koko kaksiviikkoinen meni minun osaltani niin sumussa (vaikka oli humuakin), että kun tultiin takaisin ja istuin autossa matkalla lentokentällä tänne kotiin, kysyin mieheltä, että käytiinkö me oikeasti Suomessa. En saanut koko aikana rytmiä muutettua, eikä tavallaan mikään ihme. Kun yritin mennä Suomessa nukkumaan, oli se sama aika, kuin täällä yleensä herään. Ei siis siinä vaiheessa oikein nukuttanut ja jos sainkin jossain vaiheessa nukahdettua, heräsin aina kello 2 – 3 aamuyöllä. Saatin paljon aikaan (mutta ei kauhean tolkuissamme), kun alettiin heti ekana aamuna järjestellä asunnossa kaikkea sitä, mitä piti järjestellä jo kesällä 2020. Naapurit eivät onneksi kuulleet mitään, vaikka kolistelimme ja veimme roskia jne. aamuyöllä. Reilun viikon päästä alkoi olla sellainen olo, että saan sydänkohtauksen ennen paluuta, oli kieltämättä kyllä todella rankkaa. Ouran valmiusluku ei ole koskaan ollut niin alhainen, kuin tällä reissulla. Onneksi siihen sai lepotilan päälle 😅.
Koiralla oli paljon rennompi loma, kuin meillä.
Pakkanen ei yllättävää kyllä tuntunut aluksi oikein miltään, Tokion kentällä +2 astetta tuntui paljon pahemmalta shokilta. Kahtena Tampereen päivänä oli -18 pakkasta ja kävelin pienen veljenpoikani kanssa kohti puistoa, hänen vauhtiaan ja jokaista lumikasaa potkien (lähinnä hän, en minä) ja silloin hetken mietin, että nyt on niin kylmä, että mahdanko tästä selvitä kaikista toppauksista huolimatta. Yritin selittää, että tropiikista tullut täti olisi vähän jäässä, voitaisiinko nopeuttaa vauhtia, mutta sain siihen(kin) vastaukseksi tuon pelottavan ”miksi”-vastakysymyksen. Kysymys, jolle ei koskaan tullut loppua, vaan se jatkui ”miksi”-kysymysten sarjana. Koko viikon, oli aihe mikä tahansa. Mieheni sanoi, että noin nuori, ja jo osaa juurisyyanalyysin.
Suomalaisia kun ollaan, eikä pienet pakkaset haittaa, niin mentiin veljenpoikieni kanssa Tampereen Tallipihalle syömään laskiaispullaa ja juomaan mehua -18 asteen pakkasessa. Tämä oli muuten varmaan ainoa ehdotus, mihin Miksi-mies ei sanonut ”miksi?”. Jaon pullani pikkumiesten kanssa ja siinä vaiheessa, kun tuli minun vuoroni syödä, pitikin lähteä jo takaisin, etteivät miekkoset jäädy. Kannoin kädessä sitä omaa osuuttani laskiaispullasta ja yhtä avattua pillimehua, koska ajattelin, että ei niitä nyt sovi roskiin heittää. Siinä kävi sitten niin, että pienempi mies liukastui, ja kun nostin häntä pystyyn, niin varjelemani pullarasia tippui maahan. Onnistuneesti sain sen jotenkin survottua niin, että joka paikasta tursusi kermavaahtoa, eikä minulla mitään paperia ollut. Ja pillimehu jäätyi, kun oli madeltu ehkä kolmaosa matkasta. Tampereen kaupungille vaan tiedoksi, että Näsilinnankadulla Tallipihalta Kauppakadulle ei ole roskiksen roskista.
Miksi-mies ja hänen isoveljensä pullatauolla. Aina on hyvä hetki pullalle, oli keli mikä tahansa.
Suomen talvelle tyypillisesti -18 astetta muuttui päivässä plusasteiksi, alkoi sataa vettä ja kaikki paikat muuttuivat peilijääksi. Ilman nastakenkiä oli mukavan vaarallista tepastella. Siihen päälle kauhea tuuli. Meidän Suomen taksikuskimme sanoi, että teillähän tuuri kävi, saitte koko talvikelien repertuaarin tässä kahdessa viikossa. Kyllä oltiinkin iloisia tästä 😄. No mutta en olisi voinut odottaa enää kesään, nyt oli pakko päästä käymään kotona, oli kelit mitkä tahansa.
Tämä liukkaus oli aika järkyttävää. Turussa meillä oli sentäs nastakengät, mutta Helsingissä mietin, kun palattiin veljen luota hotellille, että olisiko turvallisempaa ihan vaan kontata.
Ystävät ja perhe, parasta mitä on
Parasta reissussa oli tietysti äiti, veljenpojat (joita sain nähdä yli viikon, aivan mahtavaa), veljen perhe ja ystävät. Toki tiesin, etteivät oikeat ystävät mihinkään katoa parissa vuodessa tai välimatkasta huolimatta, mutta oli se liikuttavaa nähdä kaikki tärkeät ihmiset. Olen myös tosi otettu, meitä muistettiin vaikka miten: paras ystäväni toi mm. kuhacevichea ja lempparisuklaatani Rovaniemeltä saakka (ja vihreitä kuulia, jotka söin kaikki yksin), toinen parhaista ystävistäni oli ostanut meille salmiakkijoulukalenterit, äiti oli ostanut graavia siikaa ja mätiä (söin nämäkin yksin, sori siitä), meille tarjottiin ihania lohiannoksia, poroa jne. Kaikkea hyvää suomiruokaa siis. Ja söin niin paljon kauraleipää ja Oltermannia, kuin ehdin, kaiken muun syömisen lomassa. Mietin jossain vaiheessa, että mahdanko mahtua farkkuihin enää. Anoppi oli ostanut kilotolkulla joulusuklaita, niin myös äiti, joten oli varmaan yli 20 kg karkkia, kun tultiin takaisin. Karkeilla täytetty laukku muuten jäi Tokioon, se tuli onneksi nopeasti perässä 😅.
Aijai. Niin hyvää. Söin purkillisen mätiä ja kaikki graavit ihan yksin.Ja tämän junan lohikeittokin maistui maailman parhaalta 😄
Nuo parhaat ystäväni olivat valmiita muuttamaan joululomasuunnitelmiaan, kun ilmoitettiin, että ollaan tulossa ❤️. Sain bestikseni meille heti meidän saapumisen jälkeen moneksi päiväksi ❤️. Saatiin myös pidettyä tyttöjen pikkujoulut vuosimallia 2021, koska kaikki olivat olleet joululoman ”karanteenissa”, että oli mahdollisuus nähdä. Ja niin moni muu ystävä olisi ollut valmis tulemaan Turkuun tai Tampereelle, että olisi voitu nähdä, mutta meidän aikataulu ei nyt antanut myöden. Kyllä ihminen tulee niin onnelliseksi tällaisista ystävistä. Ja nyt vasta tajusin, että kuinka paljon ihania ystäviä mulla onkaan. Ensi kesänä pitää siis kiirettä, että ehdin nähdä kaikki. Nyt en esimerkiksi nähnyt lainkaan appivanhempiani, miehen veljen perhettä, isää, serkkujani enkä yhtä kummityttöäkään. Saati sitten tosiaan kaikkia ystäviä. Kolikon kääntöpuolena tajusin tietysti samalla myös, että ihan kaikki ystävät ei olekaan ystäviä. Mutta sellaista se elämä on.
Ystäväni ❤️. Ja minun silmistäni näkyy, kuinka väsynyt olen.
Kotona taas, täällä villissä maas….
Ehkä yksi syy siihen, etten ole ehtinyt kirjoittaa blogiakaan on se, että kun palattiin Suomesta, oli kärvistelty se viikon kotikaranteeni (enää sitä ei ole, eikä maskipakkoa) ja palasin taas arkirutiineihin, niin aloin miettiä, että olisiko tämä Uusi-Kaledonia tässä. Jotain muuta voisi nähdä. Olen hyvin kärsimätön ja nopea, mutta mies ei niinkään, joten hän ei ole mitenkään innostunut siitä ajatuksesta, että muutettaisiin jonnekin muualle. Tai ei ainakaan ollut ennen meidän Australian reissua pari viikkoa sitten (josta tosiaan tulee ihan oma postauksensa). Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu ja tuleeko taas vaikka mielenkiintoinen headhunter-soitto. Nyt on vielä tiikerin vuosikin kiinalaisessa horoskoopissa ja me olemme molemmat tiikereitä eli jospas tämä vuosi toisi jotain uutta ja jännää. Mutta mielellään jotain positiivisempaa kuin mitä nyt on jo tapahtunut, ei siis sotia eikä uusia pandemioita.
Tietysti arki on arkea kaikkialla, mutta Suomen reissun jälkeen erityisesti ärsyttää hinnat ja se, että koskaan ei tiedä löytääkö kaupasta etsimäänsä. Mies kävi kerran kotikaranteenin aikana kaupassa minun kanssani ja meni kuukausi, että hän lakkasi kauhistelemasta, että paljonko meillä täällä menee oikein rahaa ruokaan ja herranenaikaettäonkallista. Onneksi hän ei käy usein kaupassa. Ruuan hinta on taas noussut ja hyllyt ammottaa tyhjinä. Tonnikalankin hinta on noussut, mutta edelleen se on halvinta ruokaa, mitä täällä voi kokkailla. Tosin pikaruokaa ja epäterveelllistä lounasruokaa saisi myös aika halvalla, ehkä siinä syy ylipaino-ongelmiin ja niistä johtuviin terveysongelmiin.
Kalleus on siis yksi syy, miksi voisin vaihtaa maisemaa. Toinen syy on se, että olisi kiva asua paikassa, jossa ei tarvitsisi pelätä koko ajan noita irtikulkevia koiria. Se stressaa joka ikinen kerta, kun lähden koiran kanssa ulos. Ja kun koiran kanssa lenkkeily on kuitenkin lempiasioitani, niin ärsyttää.
Mun lempipuuhaani. Ja luultavasti koiran myös. On täällä onneksi näitä ihaniakin koiria, kaulassa hienot Suomi-tuliaiset. Käytiin heti paluun jälkeen katsomassa myös yhtä meidän koiran jälkeläistä. Sevenistä tulee yhtä jättikokoinen, kuin edellisen pentueen Ramses-koirasta. Isä jää kakkoseksi.
Kolmanneksi ärsyttää ranskalaiset 😄, ehkä nyt vielä enemmän Ukrainan sodan takia. Ei tietenkään kaikki, mutta osa. Sodan alkamisen jälkeen näkyi selvä ero ranskalaisissa (voi ei, mitä te nyt teette, kun Venäjä hyökkää teillekin ja te ette pärjää mitenkään) ja caldocheissa (miten voit, miten perheesi jaksaa Suomessa, eikö ole kamalaa, mutta onneksi te olette varmaan varautuneita). Minulle on muuten kehittynyt varsin erilainen sanavarasto, kun etukäteen kuvittelin. Yksillä illallisilla jouduttiin selittämään miten 1300 kilometriä Venäjän vastaista rajaa on suojattu. Ensinnäkin kukaan ei meinaa uskoa, että sitä on 1300 kilometriä ja toiseksi on saatu selittää, ettei se ole mikään avoin raja, eikä siellä ole teitä tai rajanylityspaikkojakaan kuin kahdeksan. Eikä siitä niin vaan tulla
Ja sitten ärsyttää tämä uskomaton holtittomuus. Liikenteessä on kuollut jo parikymmentä ihmistä vuoden alusta. Nyt täällä alettiin miettiä, että pitäisikö olla turvavyöpakko ja pitäisikö hiukan valvoa paremmin tuota kännissä ajamista. Jaa’a, en sitten tiedä pitäisikö. Pelkästään sinä aikana kun oltiin Suomessa, kuoli muistaakseni kuusi ihmistä liikenneonnettomuuksissa. Tämä jatkuva väkivaltakin alkaa ahdistaa, vaikka se ei meihin kohdistukaan ja suurimmaksi osaksi on kanakien omia välienselvittelyjä. Mutta vaikka asumme todella turvallisella alueella, niin nyt kun kävelin tyttöjen viinitreffeiltä kotiin kello 22, ei tuntunut yhtään turvalliselta. Meidän kadulla tuli vastaan joku koditon hiippari, mutta naapurien koira (Betty, 18 vuotta, nukkuu ulkona) alkoi suojella minua eli tuli seisomaan eteeni ja murisemaan.
Ja ehkä suurin syy miksi mietin paikan vaihtoa on tuo miehen työ. Kun muutettiin tänne, niin ajateltiin, että ei se haittaa, että on pitkät päivät, koska sitten on kuitenkin vapaat viikonloput. No ei niitä juurikaan ole, kun ongelmia on niin paljon, että hän joutuu tekemään töitä illat ja viikonloput. Siihen päälle kaikki muu säätö, niin stressiä on ihan liikaa. Minulle viimeinen niitti oli, kun hän sai arvostelua siitä, että hän on liian positiivinen ja kannustava alaisilleen. Enemmän keppiä ja vähemmän porkkanaa oli ohjeistus. Häntä myös suorastaan moitittiin siitä, että hän on niin skandinaavinen (voi että, tuliko yllätyksenä, jos palkkaa suomalaisen) ja hänellä on skandinaavinen johtamistyyli. Pitäisi olla ranskalainen, juuri tuo keppi, ei porkkanaa-tyyli. Sitten kun miehellä menee kuppi nurin, niin se on siinä. Mutta hänellä on lehmän hermot.
Yksi uusi tonnikalaresepti tähän loppuun
Tässä yksi todella hyvä tonnikalacevichen ohje, Suomessa saamani kuhacevichen inspiroimana. Käytin tähän halvempaa vaaleaa sashimilaatuista tonnikalaa, mutta voi toki käyttää keltaevätonnikalaakin. Tarvitset tonnikalaa noin 200 g, mangoa (käytän pakastettua mangoa, yksi puolikas), avocado, limejä (tai limemehua pullosta, jos löytyy hyvää sellaista), korianteria, suolaa, pipppuria, ruskeaa sokeria, punasipulia (tai salotti) ja kalakastiketta. Voi laittaa myös hiukan kookosmaitoa.
Leikkaa tonnikala kuutioiksi, laita kulhoon ja purista päälle limemehua muutama teelusikallinen, riippuen tonnikalan määrästä. Jätä limejä myös seuraavaan vaiheeseen. Ei tarvitse peittyä limemehuun, mutta ei se myöskään haittaa. Laita jääkaappiin ja kääntele tonnikalapaloja aina välillä, jotta ne kypsyvät tasaisesti. Voi käyttää tässä myös katkarapuja tai tehdä tonnikala-katkarapu cevichen. Noin 30-40 minuutin kuluttua, kun tonnikala on muuttanut värinsä eli muuttunut vaaleaksi, siivilöi neste pois. Lisää mangokuutiot, avocadokuutiot ja pieneksi silputtu sipuli. Tee kastike: 3 ruokalusikallista limemehua, limen kuoriraastetta, 1 teelusikallinen kalakastiketta , ripaus suolaa ja pippuria ja 2 teelusikallista ruskeaa sokeria. Ja jos haluat kokeilla kookosmaidon kanssa, niin vajaa desi sitä. Sekoita kastikkeeksi ja sekoita tonnikala-avocado-mangokuutioiden joukkoon. Koristele korianterilla, paitsi jos taloudessasi on henkilö, jonka suussa korianteri maistuu saippualta, kuten meillä. Voit laittaa joukkoon myös pieneksi pilkottua chiliä (poista siemenet). Nämä voi tarjoilla tortillasipsien kanssa tai jos haluaa nähdä vaivaa, niin friteerattujen wontonien päällä. Wonton-arkkeja löytyy valmiina kaupasta. Jopa täällä (tai toki täällä, kun aasialaisia on niin paljon, aasialaisen ruoan osasto ja aasialaiset kaupat ovat hyviä).
Tässä kuumuudessa ja kosteudessa ei jaksa hirveästi mitään kokata, ja tuo ceviche ja muut vastaavat kylmät ruuat maistuvat paremmin. Meni muuten viikko Suomesta paluun jälkeen, että sain vallattua asunnon takaisin tänne muuttaneilta ötököiltä. Kun sataa, kaikki pyrkivät sisätiloihin. Myrkytin ennen lähtöä, mutta ei se myrkky ole kahta viikkoa kestänyt. Makkariin oli muuttanut lentomuurahaisyhdyskunta ja ruokakaappiin jotain ihme pikkuötököitä. Jouduin heittämään mm. avaamattomat kaurahiutalepaketit roskiin, kun jotenkin mystisesti ne olivat päässeet sinne sisälle. Pitkään säilytin kaikkea jääkaapissa ja muovirasioissa, mutta sitten tuumasi, että ei täällä mitään ötököitä ole näkynyt ja aloin säilyttää ruokia ruokakaapissa alkuperäispakkauksissaan. Se kostautui nyt. Samaiset ötökät olivat päässeet myös joihinkin muovirasioihin. Merde! Onneksi torakoita ei näkynyt, paitsi yksi joka lensi keskellä päivää sisälle. En tiedä mikä hänen elämänsä oli niin sekoittanut, mutta siihen se elämä sitten loppuikin.
Jaa niin, jotain positiivista tässä kosteudessa on. Iho ja poskiontelot ovat taas huippukunnossa. Suomen kuivassa talvi-ilmassa ei mennyt kuin pari päivää ja poskiontelot huusivat hoosiannaa (no paras ystäväni tietysti ratkaisi tämänkin ostamalla minulle hyvää nenäsuihketta) ja kaikki mahdolliset ihottumat palasivat kertaheitolla. Vaikka tämä kuuma nihkeys hiukan ahdistaakin, niin on se kuitenkin kropalle ihan hyvä asia.
Ja onhan nämä maisemat nyt niin ihanat, että se korvaa monta harmitusta.
Otin Tampereelta vastaavan maisemakuvan.
PS Hyvin vaativan tamperelaisen palautteen vuoksi laitan tähän myös toisen Tampereelta otetun kuvan 😄. Kyllähän tämä vetää vertoja Uuden-Kaledonian auringonnousuille.
Tässä tämän päivän referendumin tuloksia odotellessa ajattelin vihdoin kirjoittaa hieman kanakien kulttuurista. Tai ei tässä paljoa odottelua ole, koska kanakit boikotoivat vaaleja ja tulos on selvästi NON. Mutta todella pienemmällä äänestysprosentilla kuin aikaisemmin, koska kukaan kanak ei uskalla vaaliuurnille. Ei siis tule kanakien NON ääniä, vain lojalistien.
Aihe on haastava, kanakien kulttuuri on hyvin moninainen ja jokaisella tribulla ja klaanilla on vielä omia erityisiä tapojaan ja traditioiden ominaispiirteitä. Ostin heti alkuvaiheessa ison kirjan kanakien kulttuurista (josta kirjakauppias sanoi, että voit sinä yrittää ymmärtää, mutta vaikeaa se on), mutta nyt vasta kielitaito on siinä pisteessä, että voin kirjaa lukea. Mutta eihän kirjakauppias tarkoittanut kielitaitoani, vaan tätä kulttuurin monimutkaisuutta. Ei tätä voi varmaan syvällisesti ymmärtää ilman seremonioihin osallistumista ja esi-isiltä periytyvää verenperintöä.
Kuten aiemmin olen jo kirjoittanut, minulla on ollut tunne, ettei ole olemassa kanakien kansaa. Kanaky-käsite luotiin itsenäistymisaatteen myötä, jotta saatiin luotua pohjaa yhtenäisyydelle ja kansallistunteelle. Kanak-nimitystä on tosin käytetty jossain vaiheessa täällä kuvaamaan tummaihoisia ihmisiä ja nimityksellä on ollut vähän samanlainen halveksuva kaiku, kuin n-sanalla. Enää sana ei ole haukkumanimi. Hajanaisia heimoja, klaaneja ja perheitä olis vaikeampaa esittää yhtenä ryhmänä ja edesauttaa itsenäistymispyrkimuksiä, jollei olisi luotu tällaista yhtenäistä ”kansaa”.
Mutta voi olla, että jokainen tuntee olevansa kanaky jossain ylätasolla ja mielikuvani (ja muiden valkoisten käsitykset) ovat täysin vääriä. En tunne yhtään kanakia, jolta voisin asiaa kysyä ja suurena ongelmana on myös se, että en ymmärrä kanakyranskasta oikeastaan yhtään mitään. Tässä juuri tuskastelin puhelinfirman asentajan kanssa jutellessani, kun en saanut mitään selvää. Herra sitten totesi, että rouva, te ette taida puhua juurikaan ranskaa. Milläs siihen sitten vastaat, että puhun, mutta en samaa ranskaa kuin te.
Mieheni tietysti tuntee useita, koska hänen alaisistaan suuri osa on kanakeja. He ovat kertoneet hänelle kiinnostavia asioita omista tavoistaan ja lähes jokainen on sanonut, että jos menette sinne ja sinne, soittakaa äidilleni/tädilleni/enolleni ja he kyllä majoittavat teidät ja näyttävät paikkoja. Todella ystävällistä. Mutta en usko, että menemme yöpymään yhteenkään tribuun, koska en pidä sitä turvallisena. Mitäs jos juuri silloin siellä alkaa joku rähinä tai joku päättäisi humalassa, ettemme olekaan tervetulleita. Ehkä suomalaisena olemme aina hiukan paremmassa huudossa eli enemmän turvassa, kuin ranskalaiset. Olemme tosi eksoottisia otuksia täällä. Tiedän, että täällä on iso porukka, jotka tietävät ”ne suomalaiset” emmekä me tunne suurinta osaa siitä porukasta. Mutta silti, en ota riskiä. Kaala-Gomenissa Payaman tribussa oli kuukausi sitten iso joukkotappelu ja olen nähnyt Tik Tokissa niitä aivan sekopäisiä tuhoamisvideoita, joissa sytytetään toisen klaanin taloja palamaan ja tuhotaan tavaroita. En halua joutua keskelle sellaista. On muuten ihan järjetöntä, kun nämä tuuppaavat kaiken Tik Tokiin.
Melanesialaiset
Kanakit kuuluvat melanesialaisiin, eli kansoihin, jotka asuttavat Melanesian saariryhmää täällä. Melaneseja asuu Indonesiassa, Uudessa-Guineassa, Salomonin saarilla, Bismarckinsaarilla, Torresinsalmen saarille, Fidzissä, Vanuatussa ja tietysti täällä meillä Uudessa-Kaledoniassa. Melanesialaiset polveutuvat 40-60 000 vuotta sitten Aasiasta saapuneista ihmisistä. Vanuatuun he saapuivat vasta 4000 vuotta sitten ja joidenkin arvioiden mukaan 3200 vuotta sitten tänne. Tästä edettiin sitten Fidzille, jonne melanesialaiset saapuivat 2500 vuotta sitten. Silloin siellä olivat jo polynesialaiset, tämän Oseanian toinen kansanryhmä ja saarialue. Kolmas on Mikronesia.
Joidenkin mukaan melanesialaisten määrittely etnisesti yhtenäiseksi ryhmäksi on epätarkka ja nimitystä käytetään vain tämän alueen kuvaamiseen. Mutta vaikka ryhmä on kulttuurisesti (ja geneettisesti ja kielellisesti) erittäin monimuotoinen, heitä yhdistää silti edelleen tietyt piirteet uskonnossa, elinkeinoissa ja vaihtokaupan järjestelmissä. Toisin kuin polynesialaisissa, melanesialaisilla ei ole koskaan ollut kuninkaita tai kuningaskuntia vaan suurimpia ns. poliittisia yksikköjä olivat sukulinja tai klaanit. Ehkä onneksi, kun on hiukan seurannut Ranskalle kuuluvan Wallis & Futunan Game of Thronesia.
Fun fact: ennen kuin indoeurooppalaiset kielet löytöretkien mukana levisivät joka puolelle maailmaa, austronesialaiset kielet olivat maailman laajimmalle levinnyt kielikunta. Tällä alueella puhutaan noin 1200 eri kieltä, jotka kuuluvat papualaisiin ja austronesialaisiin kieliin.
Uskonnoltaan melanesialaiset olivat perinteisesti animisteja, mutta nykyisin useimmat heistä ovat kristittyjä. Animismi on usko siihen, että kaikilla olioilla on sielu. Tähän liittyvät vanhat rituaalit, joissa pyydetään lupaa käyttää eläimiä ravinnoksi, kasveja ruuaksi, puuta poltettavaksi. Samoja piirteitä siis kuin Suomessa on muinoin ollut sekä suomalaisilla että saamelaisilla. 1800-luvulta alkaen Melanesiassa syntyi useita millenaristisia lastikultteja, jotka ovat kyllä varsin mielenkiintoisia kultteja. Vanuatulla John Frum-kultti on edelleen voimissaan ja täällä Vanuatun kansallispäivänä olleessa tilaisuudessa oli myös John Frum-kultin edustajia. Jos nimesi on John Frum, niin kannattaa saapua helmikuun 15. päivä Vanuatun Tanna-saarelle ja aloittaa uusi työ kuninkaana.
Alkuperäiskansan varhaishistoria
Uudessa-Kaledoniassa puhutaan 28 eri melanesian kieltä. Tämän kokoiselle saarelle se on aika paljon. Olen aiemmin näistä kielistä kirjoittanut täällä, joten en siihen enää mene sen syvemmin. Kahdeksan yleisintä kieltä korreloivat kahdeksan kulttuurisesti jakautuneen alueen kanssa. Kieli ja ”sana” on kanakien kulttuurissa, kuten kaikissa suullisiin perinteisiin pohjautuvissa kulttuureissa, elintärkeä elämänlanka. Sana ja kieli välittävät klaanien historian, se yhdistää ihmiset, se ylläpitää traditiot. Jokaisella samaa kieltä puhuvalla ryhmällä on omat myytit, omat ”sanat” ja niihin liittyvät rituaalit. Tämä ryhmä voi olla pienempi tai isompi porukka, yksi tai useampi klaani, mutta jotka kaikki ovat sukua samalle ”ensimmäiselle esi-isälle” tai ovat lähtöisin samasta ”alkukodista”.
Koska tämä on suullisen eikä kirjallisen perinteen kulttuuria, on vaikea sanoa tarkkaan koska kanakit ovat tänne tulleet. Varhaisimmat löydöt ihmisen täällä olosta ovat vuodelta 1050 eaa. Lapita-keramiikan kaudelta. Saarta on asutettu useammassa vaiheessa, kun muuttajia on saapunut Vanuatulta ja joskus Salomonsaarilta saakka. Varhaisinta vaihetta kutsutaan austronesian ajaksi. Vuoden 1000 jaa. tänne alkoi kehittyä tämä melanesialainen yhteiskunta eli kanakien kulttuuri. Maanviljelys kehittyi ja saarelle muodostui useita pieniä tribuja. Tribujen välille syntyi sotia, rajoja valvottiin ja niille rakennettiin erilaisia muureja ja linnoituksia. ”Rajakahinoita” oli tribujen kesken, mutta rajoja piti suojella myös muualta tulevien vuoksi.
1400-1700 -lukujen välistä aikaa kutsutaan ”ensimmäisten kontaktien ajaksi”. Tänä ajanjaksona eri ”kanak countries” eli ehkä suomennettuna eri tribut kehittyivät ja eriytyivät. Kielet eivät sekoittuneet eikä tänne syntynyt yhtenäistä kanakien kieltä, koska eri tribut olivat välillä toistensa vihollisia ja välillä liittolaisia. Pienoiskoossa kuin Eurooppa varhaisina pienten ruhtinaskuntien aikana. Polynesialaiset maahanmuuttajat purjehtivat tänne ja asuttivat Loyalty saaria sekä Grande Terren itärannikkoa. Ensimmäiset länsimaiset löytöretkeilijät poikkesivat tämän jakson aikana ja heidän jäljiltään löytyvät ensimmäiset kirjalliset kuvaukset Uudesta-Kaledoniasta. Joka ei tietenkään ollut vielä Uusi-Kaledonia.
Varhaisimmissa kuvauksissa on kerrottu näin ”kanakit asuvat mieluiten isoissa majoissa, saman klaanin jäsenet aina yhdessä ja mökit on sijoitettu ”place coutumièren” eli rituaaliaukion ja seremoniallisen majan ympärille. Tie tälle pyhälle rakennukselle on reunustettu pylväsmännyillä (miehen symboli) sekä palmuilla (naisen symboli). Kilpailu klaanien, tribujen ja seremoniallisten alueiden välillä vie eniten aikaa ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Ryhmät ovat usein sodissa eri syistä (liittojen purkaminen, maa-alan valtaaminen, kiellettyjen ”tabu” alueiden rikkominen). Esi-isiä kutsutaan avuksi ja sotaonnen lisääjiksi, aseita valmistetaan jatkuvasti. Taistelut ovat usein vain väijytyksiä ja nopeita kahakoita, mutta ne päättyvät rituaalisen kannibalismin harjoittamiseen”
Voisin kuvitella, että tänne saarelle silloin ensimmäisinä tulleet ihmiset tunnistaisivat edelleen tribuista nuo peruselementit eli palmu- ja pylväsmäntyrivit, jotka johtavat seremoniamajalle ja -aukiolle. Klaanit asuvat edelleen joissain paikoissa samassa rakennuksessa, mutta toki rakennukset eivät ole enää mitään ”alkuasukasmajoja”
Vaihdantatalous ja ”coutume”
Kanakien yhteiskunta perustuu vaihtoon; moninaiset vaihdon kautta syntyneet siteet määrittelevät olemassaolevat ihmisten väliset suhteet. Mielenkiintoisinta ja monimutkaisinta traditiota (minun mielestäni) edustavat lapsen syntymään ja avioliittoon liittyvät tavat. Avioliiton kautta tiivistetään klaanien ja tribujen välisiä suhteita, kuten on tehty jo aikojen alusta. Samoin adoptioiden kautta. Vaihdantaan liittyy myös se tapa, ettei kanakin luona tai tribussa voi vierailla ilman jotain annettavaa. Tuominen on yleensä värikäs kangas, joita myydään mm. Carrefourissa oikein paketoituna, kangaspakettiin kiinnitetty seteli ja esim tupakka-askit. Itse olen vieraillut vain kerran missään tällaisen lahjan kanssa (ilman tupakkaa tosin), kuulemma mikä tahansa kangas kävisi, vaikka kaunis huivi, jos tulisi ex tempore-vierailu. Tosin näillä helteillä on harvoin huivia mukana, ehkä jonkun kankaan voisi pitää autossa varalla.
Kanakien elämässä on kolme tärkeää rituaalia: syntymä, naimisiinmeno/häät sekä kuolema. Käytän tässä lähteenä aikaisemmin mainitsemaani Sébastien Lebèrguen Coutume Kanak-kirjaa, jossa kuvataan todella yksityiskohtaisesti kaikki rituaalit ja kuvituksena käytetään oikeita tilanteita. Hyvin mielenkiintoinen kirja ja erittäin monimutkaiset rituaalit. Kun lapsi syntyy, se on hänen siirtymänsä kanak-traditioiden piiriin, esi-isien henki palaa elämään lapsen kautta. Äiti siirtää lapselleen veljiensä ”veren” ja äidinpuoleisen sukulinjan. Enot ovat lapsen tukena koko elämänsä ajan ja enot ovat äidinpuolen suvun tärkeimpiä henkilöitä lapselle. Isä siirtää lapselle klaanin nimen ja yhteyden maahan, jotka usein ovat linkittyneinä toisiinsa, koska klaanin nimi tulee esi-isien maiden mukaan.
Vastasyntyneen pojan asema ja rooli klaanissa määräytyy isän kautta jos hän on esikoinen ja isoveljien kautta, mikäli hänellä sellaisia on. Usein rooli riippuu siis esikoisoikeudesta, mutta myös etunimestä, jonka klaanin vanhimmat ovat hänelle valinneet. Jos lapsi on tyttö, kaikki tietävät, että hänen roolinsa on jättää klaani ja vahvistaa liittoutumia muiden klaanien kanssa avioliiton kautta. Hän siis kuljettaa esi-isien veren ja elämänlinjan toiseen klaaniin, tytön asema määräytyy veljien mukaan.
Tärkeintä elämässä on ”coutume”, jonka ehkä suomentaisin tavat-sanaksi. Tavat määrittelevät asianmukaiset säännöt kaikelle kanssakäymiselle toisten ihmisten kanssa. ”Faire la coutume” eli tapojen noudattaminen on tärkeää, ettei tule loukanneeksi ketään. Loukkaantumisella on pitkät jäljet täällä. Tapojen noudattamista ovat tietyt eleet, lahjoitukset, kankien rahan käyttö, ”pyhän miehen” eli Parolen asema jne. Vanhimpia kunnioitetaan, samoin ylemmässä asemassa olevia, pään kumartaminen, hiljaisuus ja toisen kuunteleminen osoittaa kunnioitusta. Samoja tapoja siis kuin joka puolella maailmaa, mutta täällä ne ovat säilyneet erittäin vahvasti käytäntönä vaikka maailma ympärillä on muuttunut.
Syntymä ja adoptio
Lapset syntyvät nykyään tietysti sairaaloissa, pääasiassa Nouméassa. Äidit siirtyvät Nouméaan hyvissä ajoin ennen synnytystä, koska kauempaa pohjoisesta ja varsinkaan saarilta ei tänne kovin nopeasti pääse. Sekä isän että äidin perheet ovat tietysti toivottamassa lapsen tervetulleeksi, mutta erityisen tärkeä rooli on enoilla. He toteuttavat ”elämän antamisen seremonian”, usein heti sairaalassa tai kun äiti ja lapsi ovat palanneet kotiin. Kun lapsi on syntynyt, käynnistetään hänen klaanissaan syntymään liittyvät rituaalit, jokaisella klaanilla on hiukan eri tavat. Toinen seremonia on yleensä nimenantoseremonia. Enot ovat mukana kaikissa tulevissakin seremonioissa, mitä lapsen elämässä tulee eteen.
Jos lapsi syntyy avioliitossa, on hän automaattisesti isänsä klaanin ja tribun jäsen ja hän saa nimen ja “maan” tämän klaanin kautta. Hänen siteensä äidin klaaniin, eli “elämä ja veri”, tulevat enojen kautta. Jos lapsi syntyy avioliiton ulkopuolella, isän klaani osoittaa pahoittelut erityisellä eleellä (kuvittelisin, että rahaa, taroja, jamssia, kankaita jne, kuten yleensäkin) ja lapsi pysyy äidin klaanin jäsenenä, kunnes vanhemmat menevät naimisiin. Mikäli he eivät ole menossa naimisiin, lapsi voidaan adoptoida äidin klaanissa, joko äidin vanhin veli tai hänen vanhempansa adoptoivat lapsen, jotta lapsi saa oikean ja pysyvän aseman klaanissa (koska ne tulevat isän kautta).
Lifoun saarella on edelleen käytäntönä, että esikoinen annetaan aina (yleensä) äidin vanhimmalle veljelle adoptoitavaksi. Tällainen perhe, joka on antanut lapsensa adoptoitavaksi, voi saada sitten nuoremman sisaruksen esikoisen, mikäli nuorempia sisaruksia löytyy. Vanhin lapsi ei koskaan anna esikoistaan adoptoitavaksi. Mutta jos vanhimman lapsen esikoinen on tyttö, “antaa” hän kuitenkin lapsensa pois naimisiinmenon yhteydessä. Nämä adoptiokäytännöt ovat täällä hyvin vaikea aihe ja voisin kuvitella, että ne aiheuttavat hankalia tilanteita. Samanlainen adoptiokäytäntö on kuulemma voimassa monessa muussakin tribussa, mutta tuosta kirjasta luin vain Lifoun esimerkin.
Esikoisen adoptio
Joskus adoptiossa nimi ja asema muuttuvat, jos adoptio on äidin puolen sukuun, kuten esimerkiksi em. tapauksissa vaikka enolle. Jos adoptio on isän puolen sukuun eli saman klaanin sisällä, ei tapahdu suuria muutoksia. Mutta on olemassa myös muiden kuin vauvojen adoptiota, jolloin adoptio saattaa olla kokonaan ulkopuoliseen klaaniin (liittoklaaniin) ja silloin nimi, asema, klaani ja tribu muuttuvat kokonaan. Tällainen « adoption coutumière » muuttaa lapsen koko suvun eli tulee myös uudet enot. Sanoisin, että hyvin, hyvin monimutkaista. Adoptioita saatetaan tehdä myös, jos jollain ei ole kuin tyttöjä, jotka tulevaisuudessa jättävät klaanin naimisiinmenon yhteydessä. Silloin voidaan adoptoida vaikka avioitumisen kautta liittolaiseksi tullesta klaanista lapsia, tämä voidaan toteuttaa hääseremonioiden yhteydessä. Minä mietin tosi paljon, että mikä on tällaisten lapsien asema uudessa klaanissa. Virallinen asema tulee tietysti adoptoitavan isän kautta, mutta se käytännön asema. Otetaanko nämä lapset tai teinit avosylin vastaan?
Näistä monista kiemuroista johtuen serkut katsotaan veljiksi (varmaan erityisesti enojen lapset) ja erilaisia velisuhteita syntyy tietysti myös. Yksinhuoltajaäitejä ei ole, koska tällaisten lapset adoptoidaan isälinjan varmistamiseksi. Sisar-suhteista ei löytynyt paljoa mainintaa, mutta jos kaikki sisaret avioituvat eri tribuihin, eivät he ehkä koskaan edes paljoa näe. En siis tiedä miten tärkeää ja pysyvää ovat siskosten väliset suhteet. Kauppatavaralta kuitenkin tytöt täällä edelleen kovasti tuntuvat.
Jotenkin tykkään, että on tehty oikein kaavioita näistä adoptiovaihtoehdoista. Ei tätä ilman ymmärtäisi, eikä oikein edes näiden kaavioiden kanssa.
Avioliitto ja häät
Ensin lyhyesti: häät ja naimisiinmeno ovat täällä todella tärkeitä seremonioita ja todella isoja juhlia. Niiden pohjustaminen alkaa varhain, niiden valmistelu kestää ja itse häät kestävät kauan. Ja olettaisin, että ne maksavat paljon. Olen nähnyt tässä Nouméassa monta hääkulkuetta eli letkan autoja, jotka kaikki soittavat torvea. Olen nähnyt myös parit hääjuhlat, mutta ne ovat täällä kaupungissa aivan jotain muuta, kuin perinteiset tribuhäät. Jos suomalaiset häät tuntuvat haastavalta prosessilta, niin täällä se on astetta haastavampaa, kun pitää miettiä miten niiden avulla vahvistetaan klaanien liittoja ja vältetään sodat.
Naimisiinmenossa solmitaan tärkeä yhteys kahden klaanin välille. On ollut tarkkaa jo varhaisessa vaiheessa, ettei vaimoja siirry vain samojen klaanien välillä, vaan on etsitty “uutta verta”, jotta kaikki pysyvät elinvoimaisina. Naimisiin ei aina mennä heti, kirjassa on esimerkkinä yhdet häät, joiden avioituva pari oli ollut yhdessä 20 vuotta ja lapsetkin olivat jo aikuisia. He joutuivat odottamaan pitkään, koska kyseessä oli sellaisen allianssin luominen, jota ei vielä ollut olemassa. Miehen vuoristoklaanin ja naisen meren äärellä olevan klaanin linkittäminen.
Kaikki alkaa, kun Parole (hänestä täytyy kirjoittaa kokonaan eri juttu) alkaa neuvotella naimisiin aikovien klaanien kesken. Parole on esi-isien hengen ruumiillinen ilmentymä maan päällä ja usein hän on tribun päällikkö. Parole käy neuvottelut hiukan ehkä rumasti sanottuna kauppatavarasta eli naisesta tämän tulevan klaanin kanssa. Sitten mietitään keitä kutsutaan, Parole hoitaa myös kutsujen viemisen. Yleensä kutsutaan tietysti tulevan vaimon puolelta veljien klaani. Sulhasen puolelta kutsutaan lähiklaani eli perhe, mutta myös tribun päällikkö ja muut hänen ”alaisensa klaanit”. Tämän lisäksi pitää kutsua päällikön liittolaisklaanit, muut liittolaiset, liitolaiset avioliiton kautta sekä muut kutsuttavat. Nämä kaikki sulhasen klaaniin liittyen, morsiamen puolelta tulee vain veljien klaanit.
Ennen häitä alkaa kuumeinen työ saada kerättyä kaikki lahjat eli jamssit, kanakien rahat, kankaat ja oikeat setelit, joita jokainen kutsuttu tuo tullessaan. Häät alkavat sillä, kun eri päivinä eri kutsutut klaanit saapuvat paikalle. Toiseen tribuun tulo vaatii tietyt rituaalit ja saapumisessa on tietty järjestys. Pelkästään kirjan esimerkkihäissä kestää viisi päivää, että vieraat ovat saapuneet tietyssä järjestyksessä. Oletan, että tämä on aina samanlainen rituaali. Viimeisenä päivänä ennen varsinasta vihkimistä tulevat sulhasen enot, yhdet tärkeimmistä henkilöistä. Heidän kunniakseen järjestetään juhlaillallinen, koska he ovat mukana pyytämässä morsiamen kättä morsiamen enoilta.
Lahjoja on autolasteittain. Isoja kasoja jamsseja (ignam, pyhä kasvi täällä), kankaita, kanakien rahoja, joita tässä kuvassa näkyy pinon päällä, robe missioita, rahaa jne.
Tällainen viiden päivän tai viikon vieraiden saapuminen vaatii aikamoista logistiikkaa JA ruokajärjestelyjä, ja niitä varten tuleekin paljon apuvoimia. Kuvailujen perusteella ruokaa valmistetaan mm. rosvopaistiuunin tyylisesti. Hääpäivänä miehen klaani lähtee hakemaan naista hänen klaanistaan. Tässä nyt ne enot ovat sitten merkittävässä asemassa eli he pyytävät pääsyä tribuun ja samoin he pyytävät naisen kättä sisarenpoikansa puolesta. Samaan tyyliin kuin ennen on Pohjolassakin käyty hakemassa morsiamia. Täällä nämä meillä muinaiset traditiot ovat edelleen voimassa.
Nainen haetaan seremoniassa omiensa joukosta hänen tulevan klaaninsa naisten toimesta. Hän vaihtaa uuden klaaninsa väriseen robe missioon eli mekkoon. Jos samalla adoptoidaan lapsia, heidätkin haetaan oman klaanin keskeltä ja heille annetaan uuden klaanin värit. Tämä sinetöi siirron ja avioliiton. Miehen klaani siirtää tämän jälkeen aikamoisen lahjavuoren kankaita, jamssia, kanakien rahaa, varsinaista rahaa ja esimerkiksi ison liemikilpikonnan (minun suosikkikilpikonnani täällä, en tykkää tästä lahjasta), joka symboloi meren rikkauksia, naisen klaanille. Tämä ulkopuolelle jäävät ne lahjat, jotka on tarkoitettu naimisiinmenneille tai adoptoiduille. Nainen saa avioituessaan uuden klaanin värien lisäksi pienen punotun laukun, joka sisältää ”olennaiset asiat avioliittoa varten”. Vaimon klaani pysyy hiljaisena ja tarkkailee tilannetta vaikka itkultakaan ei vältytä, koska vaimo jättää oman klaaninsa tässä rituaalissa pysyvästi eli tilanne on samalla haikeat jäähyväiset, vaikka häät ovat myös liittolaisuuden ja ilon juhlaa.
Morsian siirtyy miehen klaaniin ja vaihtaa miehen klaanin väreihinAdoptoitavat lapset. Tässä esimerkkitapauksessa tosin naimisiin menevän pariskunnan lapsia, mutta adoptioita tehdään häiden yhteydessä muutenkin. Jäähyväiset äidille
Tämän jälkeen miehen ja naisen klaanit siirtyvät miehen tribuun varsinaiseen hääjuhlaan. Tähän liittyy se autoletka, joita olen täälläkin nähnyt. Juhla-ateria tarjotaan juhlatilassa vain naisen klaanille, muut (myös miehen klaani) syövät ulkona. Sitten alkaa juhlat, tanssit, syömingit ja juomingit. Tansseihin kuuluvat myös rituaalitanssit, mm. pilou, jossa tanssitaan spiraalimuodostelmassa salon ympärillä. Samaa tanssia tanssitaan myös ennen sotaa sotatanssina.
Reppana jättikilpikonna uhrattu lahjaksiMorsiamen klaani tarkkailee tilannetta lahjavuorien takana. Itse mietin, että mitä noilla kangaspinoilla tehdään. Samat pinkat kiertää häistä toiseen?
Muinaiset tavat ja nykyaika
Jos nainen eroaa miehestään, hän joutuu jättäämään miehen klaanin ja tribun. Hän ei voi enää palata lapsuuden klaaniinsakaan, koska hän on sen jättänyt pysyvästi avioiduttuaan. Seremoniaa ei siis voi purkaa. Eronneille naisille ei siis ole oikein muita vaihtoehtoja, kuin muuttaa tänne Noumèaan, joka on “klaanittomien” tribu tai muihin suur-Nouméan kaupunkeihin. En usko, että tuolla ulkopuolella, oli siellä minkä kokoinen kaupunki tai kunta tahansa, on mahdollista asua klaanittomana ja heimotta. Naapurillani on ystävä, joka erosi väkivaltaisesta miehestään, hän joutui jättämään lapsensa klaanille ja muuttamaan tänne Nouméaan.
En osaa sanoa, miten nykynuoret ja vanhat seremoniat sopivat yhteen, mutta ilmeisen vaikeaa on kuitenkin olla klaaniton eikä kuulua mihinkään tribuun. Meidän pahamaineinen St.Louisin tribu Mt. Doressa on tällaisten “lainsuojattomien” tribu, he ottavat vastaan klaaneista poispotkittuja, yleensä nuoria miehiä. Mieheet potkitaan pois, jos he ovat rikkoneet jotain sääntöjä usein tai tehneet rikoksia. St. Louisin paha maine perustuu paljolti tämän porukan edesottamuksiin. Eivät he kuitenkaan tapojaan kauheasti muuta päästyään St. Louisin jäseniksi. Esimerkiksi nyt kun sunnuntaina on referendum ja miehellä on silloin päivystys, oli itsestään selvää, että hän lähtee aamuviideltä lautalla eikä ota töistä autoa, koska joutuisi ajamaan aamulla St. Louisin ohi.
Oletan, että nykyään nuoriso seurustelee täällä kuten nuoriso seurustelee missä tahansa päin maailmaa. Naimisiin ei ole pakko heti mennä, kuten tuo esimerkkikin osoitti. Mutta sitten kun naimisiin mennään, pitää käydä läpi tuo rituaali. Oletan myös, että nyt saa valita itse puolisonsa, mutta ilmeisesti täällä on myös edelleen käytäntönä ns. liittolaisliitot eli avioliitot, joiden avulla vahvistetaan eri klaanien välistä suhdetta. Naisen asema ei ole kovin hyvä, kotiväkivaltaa on paljon ja kotiväkivallan uhrina kuolee kuusi kertaa enenmmän ihmisiä (120 vs. 20) kuin Suomessa. Ja puhutaan Espoon kokoisesta paikasta. Alkoholi ja suoraan sanottuna silmitön kännäily on usein kotiväkivallan taustalla, mutta ehkä myös se, ettei ole ollut mahdollista itse valita puolisoaan.
Tämä oli pieni pintaraapaisu kanakien kulttuuriin. Jatkoa seuraa, koska kulttuuri ja tavat ovat todella mielenkiintoisia. Erityisen mielenkiintoista tässä on minusta se, että nämä muinaiset tavat ovat säilyneet täällä näin vahvoina huolimatta Ranskan kolonialisaatiosta ja modernin maailman vaikutteista. Kulttuurin ja tapojen periytyminen on vahvaa ja se todellakin taitaa siirtyä veren mukana, mutta tietysti myös klaanin ja tribun paineen alla.
