Ranskalainen out of office ja muita kertomuksia

Taas on aika rientänyt vauhdilla. Paitsi miehen mielestä, hän laskee jäljellä olevia päiviä ja tuijottelee iltaisin TJ-kalenteriaan huolestuneen näköisenä. Päivät ei kuulemma tunnu vähenevän lainkaan. Minä olen aloittanut jo paluumuttovalmistelut, koska niissä menee kuitenkin aikaa ja koska ranskalainen – tai uusikaledonialainen – palvelukulttuuri on hyvin vaihteleva. Palvelua joko on tai sitten ei. Muuttofirman palvelu oli tullessa ja on edelleen ihan priimaa, ehdottomasti sieltä parhaasta päästä. Ainakin vielä, katsotaan sitten uudelleen, kun alkaa pakkaaminen.

Tästä päästäänkin mielenkiintoiseen asiaan, nimittäin täällä (ja ehkä myös Ranskassa) pitää olla varsin tarkkana, mitä on sovittu, mitä lukee laissa ja sopimuksissa ja kaiken maailman säädöksissä jne. Ei pidä luottaa siihen, että niitä välttämättä noudatetaan. Yksi ihminen, jonka kanssa on jatkuvasti ollut hieman haasteita, yritti suorastaan huijata meitä ja koska olemme alusta alkaen viestitelleet englanniksi, hän ilmeisesti kuvitteli, että en osaa ranskaa. Jouduin lukemaan hiukan lakitekstiä ja kopioin sitä myös hänelle viitteellä, että tässä tutustuttavaksesi Uuden-Kaledonian laki tähän liittyen, ystävällisesti katsonet nämä artiklat.

Kumosin myös kaikki muut omituiset kohdat hänen viestissään. Hän lähetti minulle leikattuja pätkiä ranskankielisistä teksteistä, että tähän ja tähän viitaten asia menee näin, mutta sitten kun luin ne tekstit, niin teksteissä puhuttiin ihan muusta asiasta. Käänsin ne sitten hänelle (hän on ranskalainen) 😁. Ehkä vähän noloa. Hänelle siis. Nyt ei ole kahteen viikkoon kuulunut mitään, oletan, että vaikeneminen on tässä myöntymisen merkki. Pitkiä päiviä tekevä mies tarviikin tällaisen lakitekstejä lukevan kotirouvan, ei näitä asioita pystyisi muuten mitenkään tarkistamaan tai pitämään huolta omista eduista.

Out of office, mutta salaa.

Tähän liittyy myös tuo ranskalainen out of office. Tässä on ollut useampia tapauksia, että olen lähettänyt jollekin ihmiselle sähköpostia, mutta koskaan ei kuulu mitään. Sitten olen lähettänyt varmuuden vuoksi uuden. Ja taas uuden. Eikä mitään vastauksia. Melkein kaikissa tapauksissa käy myöhemmin ilmi, että ihminen on ollut lomalla. Ei vaan ole tapana käyttää mitään out of office-toimintoa. No ei siinäkään vielä mitään, jos kävisi niin, että henkilö lukee ne loman aikana tulleet viestit ja vastaa niihin. Mutta ei. Loman aikana tulleet viestit ilmeisesti deletoidaan ja sitten odotetaan, että oliko asia tarpeeksi tärkeää, että ihminen lähettäisi uuden viestin. Haastavaa tässä on se, että kun en tiedä onko ihminen lomalla ja kuinka pitkään, niin en tiedä montako kertaa ja millä viiveellä uusia viestejä pitäisi lähettää.

Ehkä paras esimerkki on se, että meillä on nimetty pankkiyhteyshenkilö (olemme Premium-asiakkaita, ei saatu kyllä itse tähän mitenkään vaikuttaa ja maksamme tästä ihanuudesta 30€/kk pankille), jonka kautta pitää hoitaa kaikki asiat. Keväästä alkaen olen yrittänyt tavoittaa pankkihenkilöämme, ei koskaan mitään vastausta eikä koskaan mitään out of office-viestiä. Muutamassa kiireellisessä tapauksessa olen sitten ottanut yhteyttä yleiseen asiakaspalveluun ja se on joka kerta yhtä hermoja raastavaa, maailman surkeinta palvelua. Vaikka selittäisin kuinka tarkkaan viestissä, mistä on kyse, niin ei kukaan pankista yhteyttä ottanut ole koskaan nähnyt niitä viestejä eli sitä palvelupyyntöäni. Kerran kirjoitin, että ÄLKÄÄ SOITTAKO vaan vastatkaa viestiini ja heti soitti joku nuori mies, että pyydettiin soittamaan sinulle. Kerran kirjoitin, että saisinko palvelua englanniksi ja sen jälkeen soittanut henkilö soitti ilmeisesti vain kertoakseen, ettei puhu englantia. Voi morjens.

No usean kuukauden ahkeran sähköpostipommittelun jälkeen tämän meidän pankkihenkilömme sähköpostilaatikko oli tullut niin täyteen, että sain viestin, että postilaatikko on täynnä. Yritin kysellä taas sieltä helvetin esikartanosta eli call centeristä, että voisikos joku nyt kertoa mitä tehdään, kun meidän nimetty henkilömme on näköjään pois. Että voisimmeko saada uuden? Vastaus oli, että valitettavasti teidän henkilökohtainen pankkihenkilönne on nyt pois. Ai jaa!!!! No, ei meillä vieläkään ole uutta henkilöä ja olen lakannut viestittelemästä, joten en tietenkään tiedä, jos vaikka tämä meidän henkilömme onkin jo palannut takaisin. Sen tiedän sitten vasta, kun yritän lähettää seuraavaa sähköpostia. Hän ei kuitenkaan ilmoita paluustaan. Ehkä olisi voinut olla hyvä ajatus laittaa hänen asiakkailleen viestiä, että poissaolon ajan teitä palvelee se ja se. Paitsi, ettei kukaan ole tietenkään halunnut ottaa kenenkään muun asiakkaita omien lisäksi. En usko, että kauheaa ruuhkaa kuitenkaan on, aina kun olen halunnut varata ajan, olen saanut sen käytännössä heti. Parhaimmillaan samaksi päiväksi. No mutta, kaikki pankkiasiat ovat nyt vähän kesken, kun en jaksa sen call centerin kanssa vääntää mistään.

In the office, but muted. Erään Ex Libriksen tarina.

On olemassa tietysti myös toinen vaihtoehto, että henkilö on kyllä ihan töissä, mutta ei viitsi vastata koska a) on liian hankalia kysymyksiä tai b) tarvis tehdä jotain. Tai sitten muuten vaan ei huvita. Paras esimerkki tästä on se, että täällä leimasimien luvatussa maassa, ajattelin teettää itselleni uuden Ex Libriksen. Käväisin La Maison du Tamponissa eli Leimasintalossa, selitin asiaa, näytin kuvia ja malleja ja olivat ihan, että joo joo, eiköhän onnistu. Että laita vaan sähköpostilla ehdotuksia. No minähän tein pitkän sähköpostin, piirsin huonolla piirustustaidollani mallikuvan, laitoin linkkejä, liitin kuvia jne. Ja sitten ei koskaan mitään vastausta. No, ajattelin, että josko gmail on mennyt suoraan heillä roskakoriin, joten lähetin uudestaan koko litanian. Ei taaskaan mitään vastausta.

Vihdoin oli sitten aikaa käydä taas Tamponissa kyselemässä, että mistäs kiikastaa, viestit eivät ilmeisesti tule perille. Vastaus oli, että tulee kyllä, on ne luettukin, mutta ei me oikein ymmärretty, että mitä ajat siinä takaa. Ex Libris ei siis ollut heille ollenkaan tuttu (eli se eka vierailuni oli pyyhkiytynyt kokonaan pois mielestä). No selvitin siinä paikan päällä sitten, että tätä tarkoitin, tässä näitä mallikuvia eli tällainen on ex libris-leimasin, kuva-ajatus on tämä ja sitten tekstit näin. Kysyivät kokoa ja arvioitiin yhden kirjan kanssa, että mikä koko se sitten olisi. Tähän liittyy muuten hauska kysymys, herra sieltä kysyi, että minkä kokoinen se kirja on. Olin ihan, että mikä kirja? No mihin tämä tulee? No jos se on kerran leimasin, niin se tulisi kaikkiin kirjoihini. Ok, no minkä kokoisia ne ovat? Hyvä herra, minulla on satoja kirjoja, vähän on vaikea sanoa, että minkä kokoisia ne ovat. Kirjan kokoisia……(mietin muuten tässä vaiheessa, että pitääkö tulla seuraavaksi näyttämään, millainen on kirja…..). No, ilmoittivat, että lähetämme tarjouksen ja mallikoon ja olin ihan, että vau, homma etenee ja niin pois päin.

Sain sitten varsin nopeasti sen mallin ja voi jessus. En ihan tiennyt itkisinkö vai nauraisinko. Jos visioni olisi 10, niin ehdotus oli 0. Esim. minun hirveästä piirustuksestani oli otettu ne käsin kirjoitetut tekstit eli Ex Libris noin kolmevuotiaan kirjoittamana. Mutta ajattelin, että hyvä malli alkaa työstämään, kuten Suomessa yritysten kanssa tehdään silloin kun tilataan jotain custom made. Tein mallikokoja, sovittelin niitä kirjoihin ja piirtelin uusia ehdotuksia jne. Ja lähetin taas sähköpostin, että kiitos tästä, mutta toivoisin seuraavia muutoksia: kehykset kuvan ympärille, tekstit fontilla, ja kuvat näin. Ja puinen leimasin jne.

No eipä ole kuulunut sen jälkeen enää mitään. Suomalaista tämä hämmentää, yleensä saa kuitenkin vastauksen, että valitettavasti emme pysty tällaista tekemään tai jotain muuta. Mutta täällä vain syvä hiljaisuus. En jaksa enää mennä käymään, totesin, että saan sen teetettyä Suomessa samaan hintaan ja on luultavasti hiukan helpompaa. Tästä jäi sellainen kuva nyt, että Maison Tamponissa kukaan ei osaa käyttää tietokoneen piirto-ohjelmia tai mitään sellaista. Ehkä kukaan ei teetä kuin sellaisia leimasimia, missä on teksti. Mutta olisivat vaikka sanoneet, että ei onnistu. Nyt on kiinalaista meininkiä, siellä kun piti aina miettiä, että meneekö kasvot jos myönnetään, ettei osata vai ollaanko vaan ihan hiljaa.

Loppukevennys eli tarina cheddarista.

Meidän ruokakauppaan eli Johnstonille on tullut uusi ihminen juustotiskille. Meillä on arkijuustona cheddar, jota saa kimpaleena eli voi höylätä leivän päälle. Sitä myydään vain kahdessa kaupassa ja nykyään ei löydä mistään enää niitä pienempiä, valmiiksi pakattuja 250g tai 500g cheddareita, joten ainoa vaihtoehto on tuo Cheddar Bodallo. Se on kahden kilon mötikkä ja ostan yleensä aina kilon (mielenkiintoista muuten, että hinta on noussut 1300 xpf/kg 2300 xpf/kg tuosta vaan. Esim. Maasdamia yms saa nyt paljon halvemmalla kuin tuota peruscheddaria….). Sitä kuvittelisi, että kilon ostaminen kahden kilon pötkylästä olisi helppoa, mutta ei se enää ole. Ei vaikka olen useamman kerran selittänyt, että ottaisin tuosta puolikkaan eli kilon.

Viisaampi tekisi niin (jos ei jaksa katsoa etiketistä sitä 2 kg merkintää), että punnitsisi juuston ja arvioisi sitten paljonko on kilo. Muutaman kerran (aina sama ihminen siis kyseessä) hän on leikannut sinne päin, mennyt vaa’alle ja sitten sanonut, että ei tullut kiloa, tuli 750 g tai jotain vastaavaa. Ja sitten hän on leikkaamassa siihen pientä palaa päälle. Toki sen voisi niinkin tehdä, mutta juustohöyläilyyn on mukavampaa se iso palanen. Tätä on nyt toistunut monta kertaa, huolimatta siitä, sanonko, että otan puolikkaan eli kilon vai että otan kilon. Voisin toki sanoa VAIN, että otan puolikkaan, jos se helpottaisi tätä prosessia, mutta aina ei ole kokonaista 2 kg palasta tarjolla. Ja epäilen silti, ettei onnistuisi.

Tänään sanoin, että ottaisin tuosta juustosta kilon palasen, arvioin, että juustoa oli n. 1400g. No neiti leikkasi siitä randomisti noin 250 g palasen, ja ajattelin, että tämähän menee nyt hyvin eli hän vie vaa’alle sen isomman puoliskon. No ei vienyt, vaan vei sen 250 grammaisen, katsoi minua ja sanoi, että ei tullut kiloa, tuli 250 g. Ja oli alkamassa leikata lisää samanlaisia pieniä palasia. Sanoin äkkiä, että älä älä, otan sen isomman palasen. Mutta voi jeesus, jotenkin kuvittelisi, että juustotiskillä tulee sellainen rutiini, että osaisi hiukan arvoida paljonko on kilo ja paljonko on 250g. Tästä ongelmasta pääsisi sillä, että ostaisin aina sen kahden kilon palasen, mutta en ole varma pysyykö se niin kauan hyvänä, kuin mitä sen syöminen kestää. Jatkamme siis harjoituksia hänen kanssaan. Jossain kohtaa tulee se hetki, että vaikka näen hänet tiskin takana, hän ei vastaa eikä katso päin. Hän menee mutelle.

I miss modern world

Käytiin taas Suomessa. Tai no taas ja taas, mutta jo toisen kerran tänä vuonna. Ollaan viimeksi päästy nauttimaan Suomen kesästä 2019 eli jo oli aikakin. Ennen lähtöä Suomi paistatteli helleaallon kourissa, joten pakkasin vähän sillä silmällä. Kun laskeuduttiin Helsinkiin, meidän autonkuljettajamme (sama herra Taksi Pyökäriltä vei meidät kentälle, kun muutettiin tänne ja on kuskannut meitä nyt näillä Suomen vierailuilla lentokentältä Turkuun ja sitten takaisin Helsinkiin, aivan ehdottoman paras kyyti ja kyyditsijä) varoitti, että ulkona on sitten vain 12 astetta. Herranen aika, että oli kylmää. Koko ensimmäisen viikonlopun. Ei meinannut kotoa löytyvät villapaidat ja villakangastakit riittää ja mies tarvitsi hatun. Hanskatkin olisivat olleet kova sana.

Jet lag oli taas kerran aivan jäätävää, viidentenä aamuna ajattelin, että kuolen ja koko kroppa oli ihan hakattu. Ei auttanut melatoniinikouralliset, niistä tuli vain kamala olo. Mutta kun pääsin anoppilan maailman parhaaseen puusaunaan ja sain iltapalaksi Kivikylän Huiluntuhtia, niin johan nukuin melkein kymmenen tuntia putkeen. Olo oli aivan uudestisyntynyt. Nyt olin myös viisaampi ja järjestänyt vähemmän ohjelmaa eli oltiin useampia päiviä paikallamme. Ja kotona enemmän kuin viimeksi. Veljen perheen kanssa vietettiin neljä päivää mökkeillen ja siinä sai nauttia oikein perinteisestä Suomen kesästä. Keleineen päivineen, ne kun vaihtelivat mekkokelistä villahousukeleihin.

Enimmäkseen oli tosin niitä villahousukelejä. Mutta toisaalta, meillä kun ei ole autoa Suomessa ja moottoripyörä on ainoa kulkuväline, niin prätkävermeissä ei tullut kuuma. Jouduttiin ostamaan uudet ajovermeet, kun vanhat varastettiin heti ekana tänne muuton jälkeisenä pääsiäisenä Suomen asunnon vintiltä. Mitään muuta ei viety, mutta tarkkaan oli kaivettu eri laatikoista ja kaapeista kaikki ajovarusteet. Hiukan harmitti ja harmittaa edelleen. Onneksi uudet kypärät olivat jääneet asuntoon sisälle, niin ne olivat edes tallella. Hellekelit alkoivat heti taas, kun lähdettiin pois Suomesta, joten vilpitön anteeksipyyntöni kaikille, jotka lomailivat heinäkuun lopussa ja kärsivät surkeista keleistä. Se johtui varmaan meistä 😄.

Tämä iltojen valoisuus oli muuten hämäävää. Meinasin pari kertaa myöhästyä klo 18 kiinni menevästä kaupasta, kun en todellakaan tajunnut mitä kello on. Tämä kuva taitaa olla otettu 21:30. Uskomattoman ihanaa.

Jos sitten jo jotain muuta seuraavaksi

Kuten olen tainnut aiemmin jo mainita, mies alkaa olla valmis palaamaan Suomeen ja vietiin nyt tuliaisten lisäksi aika paljon kaikkea tavaraa kotiin. 110 kiloa. Ja päätettiin, että kun palataan takaisin, hän kertoo töissä, että olemme lähdössä ensi vuoden alussa pois. Tarkoitus on nyt reissata täällä päin kaikki ne paikat, joihin ei olla koronan takia vielä päästy (eli kaikki paitsi Australia 😄) ja lähdetään sitten takaisin. Koulujen kesäloma joulu-helmikuussa sotkee hiukan tätä suunnitelmaa, koska kaikki lennot ja hotellit ovat aika täynnä, mutta pitää nyt katsoa miten tämä saadaan sumplattua. Ehkä palaamme sitten vasta maaliskuussa. Tai huhtikuussa. Kuten hyvä ystäväni sanoi, pääasia kuitenkin, ettei palata marraskuussa. Ei tulisi mieleenikään. Suomessa rippijuhlissa ystäväni sisko sanoi, että nyt oli kolmas talvi heillä Suomessa expat-kauden jälkeen ja vasta nyt alkoi tuntua siltä, että talvesta voi selvitä. Ja he asuivat Kanadassa. Saattaa olla siis pari eka talvea aika rankkaa tämän paratiisisaaren jälkeen.

Lentokenttäkuljetuksen kuskilla oli aika yllättynyt ilme, kun hän alkoi nostella näitä autoon. Järkyn painavia.
Näitäkin tärkeitä tuliaisia oli laukuissa.

Täytyy varmaan käyttää tuota ”paratiisisaari” sanaa näin lainausmerkeissä. En tiedä tuntuuko vain siltä vai onko täällä oikeasti kaaos ja hulinointi lisääntynyt koko ajan. Minä luulen, että on, kun ei olla kuitenkaan ainoita, joilla tämä fiilis on. Porukkaa on lähtenyt ja lähtee koko ajan pois, myös yli 20 vuotta täällä asuneita. Ja pitkään muualla asuneet caldochet ovat sitä mieltä, että ilmapiiri on todellakin muuttunut, mutta siitä ei saa puhua. Joka maanantai luetaan lehdestä, montako ihmistä on kuollut viikonlopun liikenteessä. Vuoden alusta tähän elokuun loppuun lukumäärä taitaa olla nyt 41. Turvavöitä ei käytetä ja kännissä ajetaan, joten voisi tuo määrä olla enemmänkin. Toisessa viime viikonlopun onnettomuudessa oli neljä ihmistä kyydissä, joista kaikki loukkaantuivat, mutta vain kuljettaja kuoli.

Tähän taitaa sopia se ”moni kakku päältä kaunis…”

Samoin maanantaina kerrotaan montako ihmistä on kuollut jotenkin muuten, lähinnä väkivallan seurauksena. Kotiväkivalta on lisääntynyt huomattavasti, samoin ilkivalta ja varkaudet. Siis aivan älytön ilkivalta, apteekkeja ja lääkäriasemia poltetaan, kouluihin murtaudutaan ja tuhotaan paikat, autoja kivitetään (taas St. Louisin tribun häiriköt kunnostautuivat tässä eilen). Kaiken huippu oli nyt juuri uutisointi siitä, että yhdestä pahamaineisesta tribusta tullaan tänne Nouméaan kokeneempien autovarkaiden kanssa harjoittelemaan autojen varastamista. Eli miten rikotaan ikkuna äänettömästi ja miten auto käynnistetään ilman avainta. Nyt taas meni yhdellä henkilöllä kuppi nurin (ja koko Thion kunta on ”en ras-le-bol”), hän lähti etsimään varastettua autoaan ja ampui autossa olleita. Kumpikaan autossa ollut ei onneksi kuollut, mutta osumaa tuli. Viime vuonna yksi mies ampui autovarkaan kuoliaaksi, koko sen alueen naapurusto oli aivan kypsä jokaöisiin varkauksiin ja tällä ampujalla katkesi pinna.

Asiasta toiseen, tämä kun on todella pieni paikka, kaikki tietävät kaiken ja tuntevat kaikki, mutta sen lisäksi kaikki näyttävät olevan myös sukua toisilleen. Sekä kanakit, mutta tarkoitan tässä nyt erityisesti caldocheja. Mutta toisaalta onko se mitään ihme, kun 1850-luvulla täällä ei kauheasti ollut tuota valkoihoista porukkaa, vain vangit ja vankiloiden henkilöstö. Siitä pohjalta ovat nämä caldochet sitten lisääntyneet ja täyttäneet maan. Tai ainakin länsirannikon karjankasvatusalueet. Juuri saatiin tietää, että vastapäinen naapurimme Katia ja yksi eläkkeellä oleva poliisi muutaman talon päässä, jonka kanssa joka aamu juttelen, ovat serkuksia. Serkku-sanaa käytettänee hiukan laajemmin kuin Suomessa koskemaan myös pikkuserkkuja jne. He ovat kotoisin Vohista ja Koumacista, juuri näiltä karjankasvatusalueilta eli broussesta. Landelta siis.

Meillä oli taas Bourailin messut pienen tauon jälkeen ja mietin pitkään jaksaisinko lähteä ajamaan sinne. Ovat hiukan kuin maatalousmessut (vai maaseutumessut, mitkä ne nyt ovatkaan, jotka Suomessakin järjestetään kerran vuodessa), kilpaillaan isoimmasta sonnista ja suurimmasta kurpitsasta ja pääpäivän tärkein ohjelmanumero on rodeo. Haluaisin nähdä rodeota edes kerran, mutta aika paljon kotiin jäämiseen vaikutti se, että en halua ajaa Bourailista lauantai-illalla pimeässä pois, kun suurin osa kanssakulkijoista on saattanut nauttia messuilla muutakin kuin mehua. Tätä ”jos otan, ajan silti” -mentaliteettia en tajua. Varmaan 80% kuskeista perjantai- ja lauantai-iltaisin kello 20 jälkeen on juonut lasin tai pari viiniä, myöhemmin illallisajan jälkeen varmaan vähän enemmänkin. Tämä siis tässä Nouméassa. Tuolla ulkopuolella saatetaan tuohon aikaan olla jo aivan kunnon kännissä ja auton ratissa silti.

Patonkisaaren suomalaisten määrä tuplaantui

Samana viikonloppuna kun olisi ollut nuo Bourailin messut, oli meillä huomattavasti parempaa ohjelmaa tarjolla. Olimme nimittäin tänne purjehtineen suomalaispariskunnan Manta-veneellä iltapäiväkahvilla. Joka venähti aika pitkäksi kahvitteluksi, mutta hauskaa oli. Kävi nimittäin niin, että meidän naapurimme tulivat purjehtimasta sinä sunnuntai-iltana, kun me olimme juuri palanneet Suomesta ja hyvin tohkeissaan tulivat kertomaan heti, että satamassa yhdessä veneessä oli Suomen lippu. Ajateltiin, että ihan oikeastiko.

Seuraavana päivänä Isabelle selvitti meille vieraslaiturin koodin (hän oli jo käynyt katsomassa olisiko veneessä ihmisiä paikalla ja jätti sinne lapun, missä oli minun numeroni) ja me menimme sitten minigrippussiin laitetun viestin kanssa huutelemaan, että päivää ja onko täällä ketään paikalla. Olihan siellä Auli ja Hanski. Minun piti oikein varmistaa, että anteeksi, mutta oletteko te oikeasti suomalaisia 😂. Yhtään kun ei olla täällä nähty koko aikana. Naapurin Yves vitsaili, että pitäiskö tehdä oikein lehteen juttu, että suomalaisten määrä on nyt tuplaantunut. Tähän liittyen annoin hiukan palautetta, kun lehden ruokaliitteessä ei ollut muuta suomalaista, kuin pieni juttu leipäjuustosta, mutta aukeaman verran ruotsalaisia ruokaohjeita (silakkalaatikko, Hasselbackan perunat ja graavilohi). Tanskalaisia ohjeitakin oli sivun verran. Kuulemma neljä suomalaista ei vielä päihitä täällä olevien ruotsalaisten määrää 😂.

Meidät kutsuttiin sitten seuraavaksi lauantaiksi kylään. Aivan mielettömän kaunis vene heillä, täältä heidän blogistaan voi lukea lisää heidän matkoistaan pallon ympäri ja veneestä löytyy lisää tietoa täältä. Auli ja Hanski ovat purjehtineet aika uskomattomissa paikoissa, kuten esimerkiksi Chilessä ja Huippuvuorilla. Ja Tyynenmeren yli Ranskan Polynesian kautta Uuteen-Seelantiin, jonne Manta jäi korona-ajaksi. Asia, jota menimme erityisesti ihmettelemään ja ihastelemaan oli se, että Mantassa on SAUNA. Ihan uskomattoman hieno, eikä mikään minipieni vaan kahdelle hengelle oikein sopivan kokoinen. Oli oikeasti kyllä niin hienoa nähdä suomalaisia ja saada viettää rentoa iltaa heidän kanssaan.

Miten hieno sauna saatu purjeveneeseen. Ja tilava.

Saatan muuten ottaa käyttöön Aulin blogissaan mainitseman ”patonkisaari”-nimityksen, tämähän on aikalailla patongin mallinen pötkylä 😁. Kävin viemässä heille sadepäiviksi luettavaa, kun minulla on vielä suomenkielisiä kirjoja täällä ja yritettiin auttaa puhelinliittymän hankinnassa. Kallista on ilman paikallista osoitetta ja pankkitiliä. Sain Aulilta lahjaksi hänen kirjoittamansa kirjan Laivakoira Latte – s/y Sareman purjehdus pohjoisnavan ympäri. Kirja on suunnattu yli 10-vuotiaille, mutta suosittelen sitä kyllä kaikille purjehduksesta ja matkakertomuksista kiinnostuneille. Hyvin jännittävä reissu on Lattella ollut. Nyt odottelemme Aulia ja Hanskia takaisin Nouméaan Pins-saaren purjehdukselta.

Niin, se moderni maailma

Sen lisäksi, että tämä saari on hyvin pieni, niin on tämä 90-luvulla eläminen jonkin verran rasittavaa. Me olimme jo nyt Suomessa ihan pihalla kaikista uusista sovelluksista (ja pihalla siitäkin, että kaikki toimii sovellusten kautta) ja Fafasissa ihan ääliöinä, että miten tämä ruoka nyt pitäisi tilata, tiskiltä vai joltain express-näytöltä. Ja olen jo unohtanut koko MobilePayn, veljeni kyseli, että enkös voisi antaa vain puhelinnumeroa, että hän voisi maksaa MobilePaylla. Anteeksi nyt vaan, mutta elän täällä shekkivihkomaailmassa enkä mobiilimaksumaailmassa. Joku kurssi täytyy varmaan järjestää, että sopeudutaan taas yhteiskuntaan. Miehelle on tullut muuten aika monta työtarjousta tässä, alankin arvioida niitä sen mukaan, missä digitalisaation asteella kukin paikka on. Kaikille on tähän mennessä sanottu ei.

Ja moderniin maailmaan kuuluu myös se, että kaupasta löytyy kaikkea. Olkoon vaan ruokakriisi ja kaikki muut globaalit kriisit, mutta silti suomalainen kauppa on aivan tolkuttoman täynnä tavaraa. Ihan kaikkea löytyy, mitä nyt keksiikään tarvita. Käytiin taas Kupittaan Cittarissa pyhiinvaellusmatkalla ihmettelemässä hevi-osastoa ja leipäosastoa (söin muuten kauraleipää ja saaristolaisleipää niin paljon, että pärjään hyvinkin useamman kuukauden ilman) ja jugurttiosastolla lähti melkein taju. Naurettiin muuten sitä, että miltä meidän plussaostokset näyttävät muutamalta viime vuodelta: monivitamiineja, purkkaa ja salmiakkia kerralla kauheat määrät, eikä muuta.

Tämä olkoon esimerkkinä siitä, että todellakin KAIKKEA löytyy. Tätä en välttämättä kyllä tarvi.

Onhan täällä hyvääkin – terveydenhuolto

Se paluussa kuitenkin hirvittää – mikäli kaikki lehtijutut pitävät paikkansa – että kun tähän aivan mielettömän hyvään terveydenhuoltoon on nyt tottunut, niin miten tottuu siihen, että Suomessa se ei toimi. Täällä pääsee yleislääkäriin koska tahansa vaikka ilman ajanvarausta, tietyille erikoislääkäreille saattaa joutua odottamaan pari viikkoa. Mutta erikoislääkärillekin voit varata itse suoraan ajan, ei tarvitse saada ensin mitään lähetettä. Täällä ei ole julkista perusterveydenhuoltoa, vaan vain yksityisiä lääkäriasemia (tai oikeastaan niitä muutaman lääkärin ”asemia”, vain muutama isompi lääkäriasema löytyy), mutta hinnat ovat silti erittäin kohtuulliset. Ja niistä tulee se paikallinen Kela-korvaus ja lisäksi työpaikan kautta vielä lisäkorvaus.

Gynekologikäynti maksoi viisi euroa kaikkien korvausten jälkeen ja jos ei olisi Mutuellea eli työpaikan kautta tulevaa lisäkorvausta, vaan pelkkä Kela, olisi se maksanut 25 euroa. Ilman mitään korvauksia 50€. Ne harvat reseptilääkkeet, joita olen ostanut korvataan suoraan apteekissa ekan käynnin jälkeen. Kallein erikoislääkäri tutkimuksineen oli ehkä 65 euroa. Erityissairaanhoito eli sairaalat ovat julkisesti rahoitettuja, oma pikainen sairaalakäyntinikin korvattiin lähes kokonaan eikä se ollut ilman korvaustakaan mikään valtava maksu, muistaakseni kaikkine tutkimuksineen 250€. Ja menin sinne ambulanssilla.

Omalääkärisysteemi toimii erinomaisesti, lääkäriasemilla on usein myös sairaanhoitajan vastaanotto, tai sitten on erillisiä sairaanhoitaja-”asemia”, missä voi käydä poistamassa tikit yms. Eräs naapurimme sai aivoinfarktin ja heti, kun hän palasi kotiin, kävi sairaanhoitaja päivittäin häntä katsomassa ja kävelyttämässä. Siihen saakka, kunnes hän pystyi yksin kävelemään. Herra B. alkoi kyllä epäilyttävän aikaisin ajamaan autolla sen infarktin jälkeen…. En tajua miten Suomen terveydenhoito onkin niin surkeassa jamassa, jotenkin sitä aina ennen ajatteli, että meillä se toimii niin hyvin.

Yksi ongelma tässä kaaoksen lisääntymisessä muuten on se (tai siis tuleehan siitä paljon muitakin ongelmia….), että lääkäreitä häipyy pois. Pohjoisessa, missä on oikein kunnostauduttu lääkärivastaanottojen ja apteekkien polttamisessa, alkaa olla tietyiltä paikoilta jo pitkä matka lääkäriin. Saarilla myös samaa juttua eli mitta tullut täyteen, kun olet monta kymmentä vuotta pitänyt apteekkia, mutta nyt viime vuosina sinne on murtauduttu jatkuvasti ja sen lisäksi saat pelätä, että koko apteekki poltetaan. Lääkärit ja apteekkarit lopettavat ja siirtyvät lähemmäs Nouméaa. Tai jos ovat lähellä eläkeikää ajattelevat varmaan, että helpompi lopettaa nyt. Eikä uusia lääkäreitä ja apteekkareita enää saada, kukaan ei halua mennä sellaisille paikakunnille, missä et voi olla varma, että voit turvallisesti harjoittaa ammattiasi.

Ai niin, kolmanteen referendumiin liittyvät valitukset korkeimmassa hallinto-oikeudessa on hylätty. Itsenäisyyttä kannattavien tahojen puheet kovenevat. Saas nähdä mitä tästä tulee.

Itsenäisyyttä vaaditaan ja toimepiteitä valtiolta. Oikealla alhaalla pikku-uutinen siitä, kun taas on heitelty kiviä autoihin.

Ay Captain, I think the ship is sinking

Ensin positiiviset uutiset. Ystäväni on päässyt vihdoin pois Ukrainasta ja on kohta taas täällä. Hänen parin kuukauden sukulaisvisiitistään tulikin puolen vuoden järkyttävä kokemus. Lähdimme aika samoihin aikoihin täältä, mutta hän ei ehtinyt lähteä takaisin ennen kuin sota alkoi. Tämä kevät (tai siis syksy täällä meillä) on mennyt aika paljolti siinä, että viestittelen hänen kanssaan heti aamulla, onko hän hengissä ja ovatko hänen vanhempansa hengissä. Hänen isänsä siirrettiin juuri nyt etulinjaan, joten karseaa jännitystä riittää, vaikka hän ei siellä enää olekaan. Aika alkuvaiheessa he pakenivat hänen äitinsä kanssa Kiovasta (yksi ohjus osui heidän naapurustoonsa heti siinä alussa) heidän mökilleen. Siellä he istuivat maakellarissa pommisuojassa pitkät ajat, mutta oli kuitenkin sähköt, kaivo ja kaupoissa ruokaa. Elämäni absurdein viestittely oli se, kun opastin häntä aseiden käytössä. Hänen isänsä jätti heille käsiaseen ja kiväärin turvaksi. Suoraan sanottuna aika kamalia painajaisia olen nähnyt ja huonosti nukkunut, kun olen miettinyt sotaa ja häntä siellä sodan keskellä. No hänen aviomiehensä täällä Nouméassa on takuulla nukkunut sata kertaa huonommin kuin minä.

Tähän vähän kevennyksenä, koska tämä ystäväni on leffafriikki, että huvittaa nämä elokuvien alussa näytettävät kieltomerkit. Lähinnä siis tuo viimeinen. Enkä ole ollut vielä katsomassa mitään, missä ei olisi ollut 0-3 vuotiaita lapsia juoksentelemassa tai itkemässä. Ihan sama, mitkä ikärajat leffoissa on.

Hän siis palaa tänne saarelle, joka tuntuu minusta enemmän ja enemmän uppoavalta laivalta. Yksi uusi tuttu kysyi, että mitkä ovat kolme parasta asiaa Uudessa-Kaledoniassa, jos ilmasto jätetään pois, eikä me keksitty millään kuin kaksi: luonto ja se, että voi vetää släpäreissä ja shortseissa vuoden ympäri. Tosin tämä jälkimmäinen liittyy vahvasti tuohon ilmastoon, mutta se hyväksyttiin pitkän väännön jälkeen nyt kuitenkin. Ei olla vieläkään keksitty kolmatta, on ehdotettu halpaa tonnikalaa ja ilmaista sulkapalloilua (on kyllä vuosimaksu, mutta on aika pieni ja seura maksaa sulat, aika ällistyttävää miehen mielestä), mutta ne eivät kuulemma kelpaa. Tämä uusi tuttu tai oikeastaan uusi, hyvä ystävämme oli jo kolmen viikon jälkeen sitä mieltä, että tämä paikka on täysi disaster. Olen sanonut, että ei mitään paineita, mutta luotan siihen, että hän pelastaa tämän paikan.

Maisemat on upeat. Samoin riikinkukot.

Hyllyt on tyhjinä

Kun suomalaiset lehdet ovat täynnä hintojen nousua ja mahdollista globaalia ruokakriisiä, niin täällä tavanomaiseen tyyliin unohdetaan, että kyseessä on monisyinen, globaali ongelma eikä vain maailman keskuksessa eli Uudessa-Kaledoniassa tapahtuva juttu. Ei täällä oikeastaan edes kirjoiteta globaalista ruokakriisistä, ainoastaan siitä, miten vesisateet ovat pilanneet jo toista vuotta peräkkäin nämä sadot. Järkyttävää sekin on, mutta se määrä, mitä täällä on tarjolla (varsin huonolaatuista) paikallista ruokaa, siis vihanneksia ja hedelmiä on varsin pieni versus se määrä, mitä sitä muualta tänne tuodaan. Eli kannattaisi olla huolissaan enemmän siitä, saadaanko tänne jatkossakin ruokaa muualta. Australia ja Uusi-Seelanti kärsivät yhtälailla La Niñan vesisateista toista vuotta peräkkäin, joten minua ainakin huolestuttaa saadaanko sieltä enää ruokaa entiseen malliin. Eikä Ranskakaan voi aina kaikesta pelastaa, jos huono tilanne tulee.

Täällä on ollut muutamia protesteja contre La vie chère eli hintojen kallistumista vastaan. Suurin protesti oli yhtenä aamuna, kun ennen kello kuutta jopa tässä meillä kuului rekkojen torvien tööttäys ja keskusta oli aivan tukossa isoja ajoneuvoja, kun vein miehen töihin. Eli polttoaineen hinnankorotuksia vastaan oli hyvä osoittaa mieltä ajamalla isoilla rekoilla ja työkoneilla pitkin poikin Nouméaa. Samoin tämä kansanliike blokkasi muutamat huoltoasemat. No toki tiet sai helposti tukittua, ei tullut mieleenkään mennä päivällä mihinkään keskustan suuntaan. Onneksi mies tulee töistä vasta hiukan ennen kuutta, silloin ei kukaan enää osoita mieltään tai tuki mitään, koska on kiire aperolle ja illalliselle.

”Käymme töissä elääksemme, emmekä vain selvitäksemme hengissä”

En sano, etteikö protestit ja mielenosoitukset olisi hyvä asia ja varsinkin ne ovat osa ranskalaista kulttuuria. Mutta hiukan kyynisenä ihmisenä mietin, että miten pienen pieni Uusi-Kaledonia voi vaikuttaa öljyn hinnan nousuun eli bensan hinnan korotuksiin. Täällähän on aika edullista polttoainetta, mikä on yllättävää, kun ollaan kuitenkin keskellä ei mitään ja muuten on niin kallista. Polttoaine pitää pitää alhaalla, koska julkisia ei käytetä eikä niillä tietty tribuihin hyvin pääsekään varsinkaan suur-Nouméan ulkopuolella. Kaikilla on isot 4×4 pick upit, kulutus on siis suurta ja täällä, kuten Amerikassakin, yksityisautoilu on ”kansalaisoikeus”. Hällä väliä, että varsinkin kanakit huutavat kovaan ääneen ympäristön suojelemisesta ja turvaamisesta lapsilleen, se ei kuitenkaan koske missään tapauksessa autoilua ja sen vähentämistä.

Johnstonin jugurttihylly

Pienen pieni NC ei oikein voi mitään myöskään kuljetuskustannusten nousulle eikä ruokakriisille, mutta toki hallitukselta voi pyytää pikaisia toimia inflaation hillitsemiseksi. Hyllyt on aika tyhjiä välillä, varsinkin viime viikkoina Johnston supermarketissa, jossa useimmiten käyn, on juustohylly aivan tyhjä ja siellä täällä on tyhjiä kohtia muissakin hyllyissä. Kirjakauppa oli suorastaan huolestuttavan tyhjä, niin suuria vaikeuksia kuljetuksissa, että tavaraa ei vaan saada tuotua.

Yhtenä vastauksena näille protesteille hallitus määräsi, että tulee olla kiinteähintainen vihannes/hedelmäkori. En tajua tätä yhtään, mutta nyt sellainen sitten on. Kuuden kilon setti saa maksaa 2500 xpf:ia eli hiukan reilu 20 euroa. On tarkkaan listattu, mitä vihanneksia (3 erilaista) ja hedelmiä (2 erilaista) kori sisältää, lajikkeet saattavat vaihdella tarjonnan mukaan. On myös säädetty minkä kauppojen pitää tämä tarjota ja tämä kansanliike käy niitä myös tarkkailemassa. Tämä on voimassa neljä kuukautta. Keskusteluja käydään myös siitä, pitäisikö sama olla voimassa lihan ja kalan suhteen. Tällainen samanlainen juttu on ollut ilmeisesti 2019. Ehkä nämä ihmiset täällä unohtavat vallan olevansa tällaisella pienellä Tyynenmeren saarella. Minä mietin vaan logistiikkaa ja kustannuksia, näitä ei ne niinkään kiinnosta. Tämä on vähän sama kuin se legendaarinen mielenosoitus ja lakko täällä, kun nikkelin maailmanmarkkinahinta laski. Paikallisen hallituksen olisi pitänyt tehdä jotain sille(kin).

Rotat jättää uppoavan laivan

Kiihtyvällä tahdilla täältä lähtee porukkaa koko ajan pois. Aina on tietysti normaalia liikettä Ranskan ja tämän välillä, kun opettajia, poliiseja, virkamiehiä ja sairaanhoitajia tulee 2-4 vuodeksi ja lähtee taas. Mutta sen lisäksi nyt lähtee täällä pitkään asuneita eläkeläisiäkin ja tästä piskuisesta ei-ranskalaisten expatien porukastakin väki vähenee. Miehen työpaikalla ei taida olla enää muita expateja kuin me ja kanadalaispariskunta, jotka tulivat hiukan ennen meitä. Veikkaan, että he lähtevät myös, kun kolme vuotta tulee täyteen. Me olemme myös päättäneet lähteä ensi vuoden alkupuolella täältä pois. Todennäköisesti Suomeen, vaikka miehelle uusia tarjouksia tuleekin.

Näin juuri aamulenkillä yhden tutun, joka on caldoche, mutta asunut välillä pitkään ulkomailla. Eli puhuu täydellistä englantia, mikä on aina mukavaa meidän kannaltamme. Celine muutti takaisin tänne, koska vanhemmat alkoivat olla jo sen ikäisiä. Hän on sellainen amerikkalaiseen tyyliin aina iloinen ja positiivinen ihminen, mutta nyt kun nähtiin, niin hän oli aivan myrskyn merkkinä. Sanoin hänelle, että minun onkin pitänyt kysyä hänen sähköpostiosoitteensa jo pitkän aikaa hänen naapureiltaan, jotka näin aina aamulenkillä, mutta en ole nähnyt pariskuntaa hetkeen. No he ovat kuulemma muuttaneet Ranskaan, eivät ole vuosiin käyneet siellä, mutta nyt halusivat pois. Ja sen jälkeen Celine alkoi avautua, että tämä paikka on ihan kaaos ja hän muuttaa ensi vuoden alussa pois täältä. Hän ei pysty tällaisessa hullujenhuoneessa enää asumaan.

Täällä on kuulemma kaikki muuttunut huonompaan suuntaan, ei edes meidän alueella uskalla kävellä iltaisin. Hän on nyt kokenut valkoisena ihmisenä kauheasti rasismia, no tämä varmasti onkin muuttunut siitä, kun hän täällä viimeksi on asunut ja tästä kommentista tuli ensimmäiseksi mieleen, että roolit ovat tainneet kääntyä toisin päin sinä aikana, kun hän asui muualla. Mutta olen kuullut monilta muiltakin, että nykyään saa pelätä ja joutuu kuuntelemaan rasistisia huuteluita kanakien taholta. Esimerkiksi pohjoisen ja idän hotelleissa on muutaman kerran huudeltu matkailijoille, jotka toki nyt kaikki paikallisia. Meille näin ei ole käynyt, eikä varmaan käykään, koska emme ole ranskalaisia. Olen sen niin monta kertaa jo huomannut kanakien ja muiden kanssa (paitsi ehkä ranskalaisten), että kun käy ilmi mistä olemme, käytös muuttuu hyvin ystävälliseksi. Ymmärrän. Siis sekä sen, että siirtomaaherrat ärsyttävät että sen, että suomalaiset ovat kivan eksoottisia ilmestyksiä 😄. Tosin en edes ymmärtäisi, jos joku jotain hävyttömyyksiä slangiranskalla tai kanakien kielillä huutelisi.

Ranskalaisten taholta olemme kyllä kokeneet sellaista ylenkatsontaa ja arroganssia (ja päin naamaa huutamista, mitä en ymmärrä ollenkaan, en tutuilta, mutta en varsinkaan ihan ventovierailta ihmisiltä), ettei uskoisi ellei itse näkisi. Ja mies varsinkin töissä. Yksi tuttumme sanoi, ettei miestäni koskaan tulla arvostamaan alansa asiantuntijana (siksi hänet tänne palkattiin), koska hän ei ole ranskalainen eikä ole käynyt ranskalaisia kouluja. Eikä puhu täydellistä ranskaa. Aijai, nauraisin ellei ärsyttäisi niin paljoa. Mies on jo sanonut, että hän meinaa kyllä töissä sanoa, että älkää nyt hyvät ihmiset enää tuhlatko rahaa expateihin, pysykää ranskalaisissa ja paikallisissa työntekijöissä. Hänen töissään on kyllä välillä ihan lastentarhameno, jos hän ei ymmärrä jotain nopealla puhekielisellä ranskalla sanottua asiaa, niin hänelle ei ainakaan selitetä sitä vaan tuhahdellaan ylenkatseellisesti. Keskity siinä sitten kehittämään toimintaa.

Tosin tästä kehittämistyöstä Celine sanoi, että aivan turhaa hommaa. Ranskalainen ei muuta mitään vanhaa käytäntöä, vaikka olisi kuinka huono käytäntö. Sanoin, että sitä varten mies tänne palkattiin, niin hän vastasi, että juupa juu, puheissa sitä mietitään, mutta käytännössä sitten torpataan. Tai mennään lakkoon. Tai järjestetään mielenosoitus. Mitä sillä on väliä onko tehdas tuottanut alusta saakka tappiota, samalla tavalla pusketaan eteenpäin. Helena Petäistö sanoi uusimmassa kirjassaan, että Ranska on 20-30 vuotta jäljessä. Yksi ystäväni sanoi tähän, että niistä puuttuu kyllä nollat perästä 😄.

Tämä on muuten yksi eniten 🤯 asioista. Eli kassajonossa edellinen asiakas latoo tavaransa hihnalle ja jättää sitten kärrynsä tai korinsa tähän keskelle. Mitä hemmettiä? Yhden kerran odotin omien isojen kärryjeni kanssa, että edeltävä sai kärrynsä tyhjäksi ja sitten hän vain jätti ne siihen. vaikka olin siis ihan vieressä. Jouduin ensin pakittamaan omat kärryt pois tuolta välistä, että sain hänen kärrynsä pois edestä. Jälkikäteen mietin, että miksi en vain tuupannut niitä päin tätä edessä olevaa asiakasta, kun hän oli pakkaamassa viileän tyynesti ostoksiaan. Kiltisti vaan siirsin ne pois edestä, ”ei tehrä tästä ny numeroo”-tyylisesti. Koskaan asialla ei ole ollut kanak tai wallislainen, aina valkoinen rouvashenkilö.

Suurin ärsytys Celinellä oli kuitenkin se, että asenne täällä on mennyt sellaiseksi, että kaikki varastetaan ja hajoitetaan. Hän auttaa vapaa-aikanaan kirkossa lasten- ja nuorten kanssa ja oli kysynyt voisikos vessoihin laittaa valmiiksi vessapaperia, ettei sitä aina tarvitse pyytää erikseen. Hänelle oli vastattu, että ei voi, kaikki vessapaperit varastetaan heti eli niitä pitäisi olla laittamassa sinne koko ajan. Miehen töistä varastetaan myös kaikki vessapapereista alkaen. Esim majoitusalueella joka ikisestä huoneesta on varastettu ilmastointilaitteen kaukosäädin, niitä ei siis voi jättää huoneisiin. Ja tässä kerran syklonin aikaan joku porukka oli joutunut jäämään tehtaalle yöksi ja joku oli nukkunut hänen huoneessaan. Kun hän meni aamulla sinne oli kaikki irtain viety työtuolia myöten….. Minä mietin vaan, että mites sen tuolin saa vietyä ulos tehdasalueelta ilman, että moni näkee. Ei mitenkään eli pölliminen on sallittua. Minulta ei ole viety kuin rannalta sandaalit, ne saatiin heti takaisin, kun tyttöporukka ei välittänyt niitä piilotella ja autosta vietiin kolikot. Se on kyllä suuri mysteeri, että miten…..

Tämä on aika Titanic

Löysin tilaston, jossa on listattu maat sen mukaan paljonko siviilit omistavat aseita. Amerikka on tietysti ykkönen ja muut tulevat kaukana perässä, mutta Uusi-Kaledonia löytyy yllättäen listalta nelosena. Täällä on 42,5 asetta per 100 ihmistä, arviolta 115.000 kappaletta, joista 60.000 rekisteröimättömiä. Nyt kun Macron jatkaa toiselle kaudelle ja hän avasi keskusteluyhteyden tänne uudelleen (en tiennyt edes, että se oli katkennut, mutta tässä on näköjään pidetty mykkäkoulua), vaatimukset neljännestä referendumista käyvät kuumana. Kanakithan boikotoivat kolmatta äänestystä, joten NON sai murskavoiton. Nyt he ovat tehneet siitä valituksen, joka on korkeimmassa hallinto-oikeudessa käsittelyssä. Muistin virkistämiseksi: äänestys olisi pitänyt siirtää koronakuolemien aiheuttaman suruajan vuoksi. Ei siirretty. Tämä on niin sekavaa settiä, etten pysy enää kärryilläkään. Mutta kuitenkin, tilanne on hiukan räjähdysherkkä ja tarkkaa tasapainottelua eri tahojen välillä. Toivon, että pysytään rauhan tiellä eikä ala mitään sisällissotaa.

Kuten ehkä uutisista olette nähneet, Kiina on aktivoitunut täällä ja Australia joutuu paikkailemaan suhteitaan Tyynenmeren pikkusaariin. Australian edellinen hallitus suhtautui ilmastonmuutokseen hyvin vähättelevästi, viis siitä, että ensin oli jättimäiset maastopalot ja sitten nämä sateet. Esimerkiksi Mikronesia hiiltyi heihin oikein kunnolla, kun australialaiset vitsailivat heidän huolilleen saarten uppoamisesta. Nyt Kiina teki sopimuksen Salomonsaarten kanssa, mikä huolestuttaa Australiaa erityisesti ja Kiina kiertää tarjoamassa sopimuksia muillekin saarille. Australia lähetti nyt oman henkilönsä kiertämään myös ja yrittämään estää kiinalaisten tarjoamien sopimusten allekirjoittamisen.

Tämä oli erittäin osuva pilapiirros kolmannen referendumin jälkeen.

Australia paikkaa nyt välejään myös Ranskan kanssa, muun muassa koska Ranskan sotilastukikohdilla – siis laivaston lähinnä – on oma roolinsa tässä lähivesialueiden valvonnassa. Ja kiinalaisten kalastusalusten hätyyttelemisessä. Mietin todella, että miettivätkö nämä pikkusaaret ollenkaan, mitä tapahtuu jos Kiinalle antaa pikkusormensa, siitä huolimatta, että Kiina investoi saarille? Ja tajuaako Uusi-Kaledonia miten tässä käy, jos tämä itsenäistyy? Ainakin osa porukasta on hyvin Kiina-myönteistä. Tosin jos nikkelitehtaat alkavat kohta kaatua kuin dominopalikat, niin luulen, että ostajia ei löydy enää kuin Kiinasta. Ellei Ranskalta irtoa pelastuspaketteja, kuten tähän saakka. Ihan oikeasti, on jotenkin aivan järjetöntä, että nämä tehtaat eivät tuota voittoa. Vale oli varmasti iloinen, että pääsi tästä eroon. Toki he maksoivat aika paljon siitä hyvästä eikä toisinpäin. Nikkelin hinta on pilvissä ja kysyntä kasvanut, mutta siltikään ei homma tuota, koska ongelmia on niin paljon, vaikka nikkelin määrä tässä maaperässä on aivan huikea. No, suomalainen Terrafame osaa hommat paremmin ja teki ensimmäisellä neljänneksellä huipputuloksen, vaikka nikkelin määrä maaperässä on paljon pienempi.

Parhaillaan on menossa Ranskan parlamenttivaalit, mutta oma energiani ei riitä enää näiden vaalien kiemuroiden selvittelyyn. Aika hiljaista taisi olla viikonloppuna uurnilla täälläkin. Kuten oli presidentinvaaleissakin. Energiaa menee enemmän tähän muinaissysteemiin ja ihmettelyyn. Kävin pankissa tekemässä taas rahanssiirron Suomeen ja oli lomaketta jos jonkinlaista. Ja isoja maksuautomaatteja ja shekkiautomaatteja jne. Mutta ei enää yhtään pankkivirkailijaa, koska he eivät ole enää iltapäiväisin tiskin takana. Joku ihminen, jonka löysin huoneestaan, suostui kuitenkin ottamaan rahansiirtolomakkeeni vastaan. Hieman ärtyneenä ja vain ”exceptionnellement, madame”, mutta kuitenkin.

Modernin pankkitoiminnan ytimessä. Lomaketta joka lähtöön.

Minusta ihmisiltä on ilo hukassa ja koko ajan on hyvin jännittynyt ilmapiiri. Ans kattoo mitä tästä tulee….. Tänne muuten perustettiin turistien houkutteluorganisaatio, johon etsitään englanninkielistä vetäjää. Listan viimeinen kriteeri oli ”you want to be part of a great human adventure and promote this exceptional destination”. Nauroin tätä ihan ääneen, todellakin koko paikka on great human adventure ja very exceptional destination. Kaikesta tästä purnaamisesta huolimatta sydämeni sykkii Uudelle-Kaledonialle ikuisesti. Mutta mielummin ehkä vähän etäältä 😄.

Sumussa Suomessa ja hiessä täällä

Täällä kärvistellään edelleen uskomattoman (ällöttävän) kosteuden ja kuumuuden keskellä. Välillä paistoi aurinko, mutta tällä viikolla oli taas pientä syklonintynkää eli pohjoisessa ja länsirannikolla satoi vettä niin maan penteleesti. Sykloni Fili ei onneksi tullut tänne Noumeaan, mutta kyllä sitä vettä tässä meilläkin tuli taas riittävästi. Lämpötila laski 25 asteeseen pariksi päiväksi, joten sain tehtyä koiran kanssa taas pitkiä lenkkejä. Ja koska sataa, niin missään ei ole ketään. En tiedä miten nämä paikalliset koirat pissatetaan sateella, koska aina jos on vähänkään sateista (ja nythän sitä sadetta on piisannut pari vuotta), niin ei näy yhtään koiranulkoiluttajaa. Minua ei haittaa sade, kun on kuitenkin lämmintä (eli kuumaa ja hikistä 😅). Koira ei tykkää ylhäältäpäin tulevasta vedestä, ennemmin hän olisi tuolla meressä, mutta kastuminen ei häntä muuten haittaa. Onneksi meidän kauan odotettu lomamme tässä maaliskuussa meni aika kuivissa merkeissä. Siitä lisää erillisessä postauksessa.

Aikaa on hurahtanut viime kirjoituksesta yllättävän paljon, en oikein tiedä mihin tässä nämä kuukaudet oikein menivät. Vuodet ovat kuin viikkoja tässä iässä, kuten viisas veljeni joskus sanoi. Kävimme siis tammikuussa ilmeisesti Suomessa 😄. Tuntuu ihan unelta koko visiitti. Tiedän käyneeni kampaajalla, koska tukka on ollut siitä saakka erinomaisen hyvin (mun maailman paras kampaajani Turussa keksi laittaa mulle loivan permanentin ja se on ehdottomasti paras juttu täällä kosteudessa) ja tiedän viettäneeni reilun viikon pienten, ihanien veljenpoikien kanssa. Tosin rehellisesti sanoen välillä tuo ihanuus oli koetuksella, kun täti olisi halunnut mennä nukkumaan, mutta pojilla energiataso vain nousi iltaa kohti.

Kun me olimme Suomessa, täällä satoi aivan tauotta koko se aika. Sade alkoi sinä iltana ja käytännössä sillä hetkellä, kun me päätimme laskeutua portaat kadulle ja mennä suomalaiseen tyyliin ajoissa odottamaan tilattua lentokenttäkyytiä. Laukut oli kannettu jo aikaisemmin autoon, ettei niitä tarvinnut enää farkuissa hikoillen kantaa. Tein vielä niin, että avasin takaluukun, laitoin autonovet lukkoon ja kävin viemässä avaimen kotiin, ettei sitten tarvi enää kyydin sitä varten odotella, vaan voin vain pamauttaa luukun kiinni. No siellä me sitten istuttiin takaluukussa neljän matkalaukun ja käsimatkatavaroiden kanssa ja vettä tuli kuin aisaa. Yritin sateenvarjolla hiukan estellä kastumista, mutta se oli aika turhaa hommaa. Kumpikaan ei halunnut lähteä hakemaan autonavainta (joka olisi pitänyt sitten viedä tietty myös takaisin), että olisi voitu siirtyä etupenkeille istumaan, joten kärsittiin sitten. Ja kaledonialaiseen tyyliin autokyyti tuli 30 minuuttia myöhässä. Of course. No, mitäs pienestä kastumisesta, kun oltiin kuitenkin vihdoin pääsemässä Suomeen.

Lentokentällä oli todella paljon väkeä, olin jotenkin ajatellut, että aika hiljaista olisi. Ei ollut, vaikutti ihan ajalta ennen koronaa. Onneksi AirCalin hoiti paperityöt etukäteen, meiltäkin pyydettiin kaikki todistukset ja testitulokset päivällä sähköpostilla, joten kentällä riitti, että tipautettiin laukut tiskille. Lounge oli täynnä ja kone oli lähes täynnä. Patoutunutta matkustusvajetta, kaikki muutkin pitkään jumissa olleet lähtivät Ranskaan ja muualle sukuloimaan.

Tuntuiko matkustaminen näin hyvältä ennen

Matka Suomeen meni huikean nopeasti, ainoa puutuminen tuli Tokion kentällä. Me ja viisi muuta ihmistä loungessa eli tilaa oli ja palvelu oli ripeää. Mutta neljä tuntia on kärsimättömälle ihmiselle pitkä aika. Finnairin koneen näkeminen sai melkein kyyneleet silmiin. Loungessa juteltiin yhden tarjoilijan kanssa, joka oli juuri ennen koronaa myynyt Briteissä kaikki yrityksensä ja päättänyt japanilaisen vaimonsa kanssa mennä pidemmäksi aikaa Japaniin ja matkustaa vähän siellä täällä. Sitten tuli korona ja siellä he ovat olleet jumissa siitä asti. Herraa oli alkanut tylsistyttää ja hän oli tullut töihin lentokentälle. Joka oli kyllä aavemainen, minä ja mies kaksin siellä käytävillä, muutamat liikkeet auki, mutta suurin osa kiinni. Ihan uskomattoman outoa. Samainen herra sanoi, että on ollut heistä mahtavaa, kun Finnair on liikennöinyt jatkuvasti ja että cargon hinta on noussut niin paljon, että vaikka kone lentäisi matkustajista tyhjänä, on se silti Finskille kannattavaa.

Ei ollut tässä osassa loungea ketään muita, joten mun huudahdukseni ”kattokaa, Finnair” meni vähän hukkaan. Mutta kyllä vaan sydämessä läikähti ihana onnen tunne. Kaksi vuotta on pitkä aika.

Koneessa oli mukava yllätys, olimme businessluokan ainoat matkustajat. Oli siis ekstrahyvää palvelua, toki vähemmän miehistöä kuin normaalisti. Mutta ne kaksi lentoemoa, jotka siellä olivat, olivat molemmat ihan täpinöissään, kun olivat päässeet takaisin töihin pitkien lomautusten jälkeen. Ymmärrän hyvin. Mekin olimme täpinöissämme, kun vihdoin pääsimme matkustamaan eli olimme kaikki ihan pelkkää hymyä. Hyvä niin, koska etukäteen pelkäsin, että itken liikutuksesta koko matkan. Meitä hemmoteltiin hapankorpuilla, suomalaisella voilla ja vielä BisBis-lakuilla. Ne päihittivät tällä kertaa Finskin erinomaiset herkkuateriat.

Tämä harvinainen hetki ei varmaan toistu enää ikinä. Ainoat matkustajat. Olisi saatu vaihtaa paikkoja, mutta pysyttiin ekalla rivillä, niin ei tarvinnut henkilökunnan juosta edestakaisin käytävää. Meillä oli myös omat vessat kummallakin 😄😄.
Koskaan ei ole BisBis eikä hapankorppu maistuneet näin hyvältä.

Eipä tullut tietenkään silloin siinä ylitsevuotavassa ilossa mieleen sellainen juttu, että voisi puhjeta sota, joka taas sekottaa lentoreitit sun muut. Vitsailtiin meteoriiteista ja Raamatun vitsauksista, mutta sota ei tullut edes vitsinä mieleen. Mies sanoi heti, kun sota alkoi, että voi ei, nyt ne lentoemot taas lomautetaan. Finnair lentää edelleen Tokioon, mutta eri reittiä eli matka-aika on kolme tuntia pidempi, ja koneeseen otetaan vain 50 ihmistä, koska tuota rahtia menee niin paljon. Aikataulumuutoksista johtuen meille ei tuo Tokion reitti enää sovi, jos Finnairilla haluttaisiin kotiin, joten on tässä mietitty vaihtoehtoisia reittejä Sydneyn kautta. Ongelma saattaa ratketa kohta sillä, että AirCalin avaa mahdollisesti reitin Singaporeen ja sieltä pääsemme sitten suoraan Finskillä kotiin.

Jestas mikä jetlag, jestas mitkä talvikelit!

Olipa kyllä ihana päästä kotiin Turkuun. Poikkesimme kotimatkalla lähikaupassa ja ihan kuin ei olisi pois oltukaan. Tavarat samoilla paikoilla ja vielä sama kassahenkilökin. Hupaisaa. Ja näihin hintoihin tottuneena kaupassakäynti Suomessa oli silkkaa iloa.

Koko kaksiviikkoinen meni minun osaltani niin sumussa (vaikka oli humuakin), että kun tultiin takaisin ja istuin autossa matkalla lentokentällä tänne kotiin, kysyin mieheltä, että käytiinkö me oikeasti Suomessa. En saanut koko aikana rytmiä muutettua, eikä tavallaan mikään ihme. Kun yritin mennä Suomessa nukkumaan, oli se sama aika, kuin täällä yleensä herään. Ei siis siinä vaiheessa oikein nukuttanut ja jos sainkin jossain vaiheessa nukahdettua, heräsin aina kello 2 – 3 aamuyöllä. Saatin paljon aikaan (mutta ei kauhean tolkuissamme), kun alettiin heti ekana aamuna järjestellä asunnossa kaikkea sitä, mitä piti järjestellä jo kesällä 2020. Naapurit eivät onneksi kuulleet mitään, vaikka kolistelimme ja veimme roskia jne. aamuyöllä. Reilun viikon päästä alkoi olla sellainen olo, että saan sydänkohtauksen ennen paluuta, oli kieltämättä kyllä todella rankkaa. Ouran valmiusluku ei ole koskaan ollut niin alhainen, kuin tällä reissulla. Onneksi siihen sai lepotilan päälle 😅.

Koiralla oli paljon rennompi loma, kuin meillä.

Pakkanen ei yllättävää kyllä tuntunut aluksi oikein miltään, Tokion kentällä +2 astetta tuntui paljon pahemmalta shokilta. Kahtena Tampereen päivänä oli -18 pakkasta ja kävelin pienen veljenpoikani kanssa kohti puistoa, hänen vauhtiaan ja jokaista lumikasaa potkien (lähinnä hän, en minä) ja silloin hetken mietin, että nyt on niin kylmä, että mahdanko tästä selvitä kaikista toppauksista huolimatta. Yritin selittää, että tropiikista tullut täti olisi vähän jäässä, voitaisiinko nopeuttaa vauhtia, mutta sain siihen(kin) vastaukseksi tuon pelottavan ”miksi”-vastakysymyksen. Kysymys, jolle ei koskaan tullut loppua, vaan se jatkui ”miksi”-kysymysten sarjana. Koko viikon, oli aihe mikä tahansa. Mieheni sanoi, että noin nuori, ja jo osaa juurisyyanalyysin.

Suomalaisia kun ollaan, eikä pienet pakkaset haittaa, niin mentiin veljenpoikieni kanssa Tampereen Tallipihalle syömään laskiaispullaa ja juomaan mehua -18 asteen pakkasessa. Tämä oli muuten varmaan ainoa ehdotus, mihin Miksi-mies ei sanonut ”miksi?”. Jaon pullani pikkumiesten kanssa ja siinä vaiheessa, kun tuli minun vuoroni syödä, pitikin lähteä jo takaisin, etteivät miekkoset jäädy. Kannoin kädessä sitä omaa osuuttani laskiaispullasta ja yhtä avattua pillimehua, koska ajattelin, että ei niitä nyt sovi roskiin heittää. Siinä kävi sitten niin, että pienempi mies liukastui, ja kun nostin häntä pystyyn, niin varjelemani pullarasia tippui maahan. Onnistuneesti sain sen jotenkin survottua niin, että joka paikasta tursusi kermavaahtoa, eikä minulla mitään paperia ollut. Ja pillimehu jäätyi, kun oli madeltu ehkä kolmaosa matkasta. Tampereen kaupungille vaan tiedoksi, että Näsilinnankadulla Tallipihalta Kauppakadulle ei ole roskiksen roskista.

Miksi-mies ja hänen isoveljensä pullatauolla. Aina on hyvä hetki pullalle, oli keli mikä tahansa.

Suomen talvelle tyypillisesti -18 astetta muuttui päivässä plusasteiksi, alkoi sataa vettä ja kaikki paikat muuttuivat peilijääksi. Ilman nastakenkiä oli mukavan vaarallista tepastella. Siihen päälle kauhea tuuli. Meidän Suomen taksikuskimme sanoi, että teillähän tuuri kävi, saitte koko talvikelien repertuaarin tässä kahdessa viikossa. Kyllä oltiinkin iloisia tästä 😄. No mutta en olisi voinut odottaa enää kesään, nyt oli pakko päästä käymään kotona, oli kelit mitkä tahansa.

Tämä liukkaus oli aika järkyttävää. Turussa meillä oli sentäs nastakengät, mutta Helsingissä mietin, kun palattiin veljen luota hotellille, että olisiko turvallisempaa ihan vaan kontata.

Ystävät ja perhe, parasta mitä on

Parasta reissussa oli tietysti äiti, veljenpojat (joita sain nähdä yli viikon, aivan mahtavaa), veljen perhe ja ystävät. Toki tiesin, etteivät oikeat ystävät mihinkään katoa parissa vuodessa tai välimatkasta huolimatta, mutta oli se liikuttavaa nähdä kaikki tärkeät ihmiset. Olen myös tosi otettu, meitä muistettiin vaikka miten: paras ystäväni toi mm. kuhacevichea ja lempparisuklaatani Rovaniemeltä saakka (ja vihreitä kuulia, jotka söin kaikki yksin), toinen parhaista ystävistäni oli ostanut meille salmiakkijoulukalenterit, äiti oli ostanut graavia siikaa ja mätiä (söin nämäkin yksin, sori siitä), meille tarjottiin ihania lohiannoksia, poroa jne. Kaikkea hyvää suomiruokaa siis. Ja söin niin paljon kauraleipää ja Oltermannia, kuin ehdin, kaiken muun syömisen lomassa. Mietin jossain vaiheessa, että mahdanko mahtua farkkuihin enää. Anoppi oli ostanut kilotolkulla joulusuklaita, niin myös äiti, joten oli varmaan yli 20 kg karkkia, kun tultiin takaisin. Karkeilla täytetty laukku muuten jäi Tokioon, se tuli onneksi nopeasti perässä 😅.

Aijai. Niin hyvää. Söin purkillisen mätiä ja kaikki graavit ihan yksin.
Ja tämän junan lohikeittokin maistui maailman parhaalta 😄

Nuo parhaat ystäväni olivat valmiita muuttamaan joululomasuunnitelmiaan, kun ilmoitettiin, että ollaan tulossa ❤️. Sain bestikseni meille heti meidän saapumisen jälkeen moneksi päiväksi ❤️. Saatiin myös pidettyä tyttöjen pikkujoulut vuosimallia 2021, koska kaikki olivat olleet joululoman ”karanteenissa”, että oli mahdollisuus nähdä. Ja niin moni muu ystävä olisi ollut valmis tulemaan Turkuun tai Tampereelle, että olisi voitu nähdä, mutta meidän aikataulu ei nyt antanut myöden. Kyllä ihminen tulee niin onnelliseksi tällaisista ystävistä. Ja nyt vasta tajusin, että kuinka paljon ihania ystäviä mulla onkaan. Ensi kesänä pitää siis kiirettä, että ehdin nähdä kaikki. Nyt en esimerkiksi nähnyt lainkaan appivanhempiani, miehen veljen perhettä, isää, serkkujani enkä yhtä kummityttöäkään. Saati sitten tosiaan kaikkia ystäviä. Kolikon kääntöpuolena tajusin tietysti samalla myös, että ihan kaikki ystävät ei olekaan ystäviä. Mutta sellaista se elämä on.

Ystäväni ❤️. Ja minun silmistäni näkyy, kuinka väsynyt olen.

Kotona taas, täällä villissä maas….

Ehkä yksi syy siihen, etten ole ehtinyt kirjoittaa blogiakaan on se, että kun palattiin Suomesta, oli kärvistelty se viikon kotikaranteeni (enää sitä ei ole, eikä maskipakkoa) ja palasin taas arkirutiineihin, niin aloin miettiä, että olisiko tämä Uusi-Kaledonia tässä. Jotain muuta voisi nähdä. Olen hyvin kärsimätön ja nopea, mutta mies ei niinkään, joten hän ei ole mitenkään innostunut siitä ajatuksesta, että muutettaisiin jonnekin muualle. Tai ei ainakaan ollut ennen meidän Australian reissua pari viikkoa sitten (josta tosiaan tulee ihan oma postauksensa). Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu ja tuleeko taas vaikka mielenkiintoinen headhunter-soitto. Nyt on vielä tiikerin vuosikin kiinalaisessa horoskoopissa ja me olemme molemmat tiikereitä eli jospas tämä vuosi toisi jotain uutta ja jännää. Mutta mielellään jotain positiivisempaa kuin mitä nyt on jo tapahtunut, ei siis sotia eikä uusia pandemioita.

Tietysti arki on arkea kaikkialla, mutta Suomen reissun jälkeen erityisesti ärsyttää hinnat ja se, että koskaan ei tiedä löytääkö kaupasta etsimäänsä. Mies kävi kerran kotikaranteenin aikana kaupassa minun kanssani ja meni kuukausi, että hän lakkasi kauhistelemasta, että paljonko meillä täällä menee oikein rahaa ruokaan ja herranenaikaettäonkallista. Onneksi hän ei käy usein kaupassa. Ruuan hinta on taas noussut ja hyllyt ammottaa tyhjinä. Tonnikalankin hinta on noussut, mutta edelleen se on halvinta ruokaa, mitä täällä voi kokkailla. Tosin pikaruokaa ja epäterveelllistä lounasruokaa saisi myös aika halvalla, ehkä siinä syy ylipaino-ongelmiin ja niistä johtuviin terveysongelmiin.

Kalleus on siis yksi syy, miksi voisin vaihtaa maisemaa. Toinen syy on se, että olisi kiva asua paikassa, jossa ei tarvitsisi pelätä koko ajan noita irtikulkevia koiria. Se stressaa joka ikinen kerta, kun lähden koiran kanssa ulos. Ja kun koiran kanssa lenkkeily on kuitenkin lempiasioitani, niin ärsyttää.

Mun lempipuuhaani. Ja luultavasti koiran myös.
On täällä onneksi näitä ihaniakin koiria, kaulassa hienot Suomi-tuliaiset.
Käytiin heti paluun jälkeen katsomassa myös yhtä meidän koiran jälkeläistä. Sevenistä tulee yhtä jättikokoinen, kuin edellisen pentueen Ramses-koirasta. Isä jää kakkoseksi.

Kolmanneksi ärsyttää ranskalaiset 😄, ehkä nyt vielä enemmän Ukrainan sodan takia. Ei tietenkään kaikki, mutta osa. Sodan alkamisen jälkeen näkyi selvä ero ranskalaisissa (voi ei, mitä te nyt teette, kun Venäjä hyökkää teillekin ja te ette pärjää mitenkään) ja caldocheissa (miten voit, miten perheesi jaksaa Suomessa, eikö ole kamalaa, mutta onneksi te olette varmaan varautuneita). Minulle on muuten kehittynyt varsin erilainen sanavarasto, kun etukäteen kuvittelin. Yksillä illallisilla jouduttiin selittämään miten 1300 kilometriä Venäjän vastaista rajaa on suojattu. Ensinnäkin kukaan ei meinaa uskoa, että sitä on 1300 kilometriä ja toiseksi on saatu selittää, ettei se ole mikään avoin raja, eikä siellä ole teitä tai rajanylityspaikkojakaan kuin kahdeksan. Eikä siitä niin vaan tulla

Ja sitten ärsyttää tämä uskomaton holtittomuus. Liikenteessä on kuollut jo parikymmentä ihmistä vuoden alusta. Nyt täällä alettiin miettiä, että pitäisikö olla turvavyöpakko ja pitäisikö hiukan valvoa paremmin tuota kännissä ajamista. Jaa’a, en sitten tiedä pitäisikö. Pelkästään sinä aikana kun oltiin Suomessa, kuoli muistaakseni kuusi ihmistä liikenneonnettomuuksissa. Tämä jatkuva väkivaltakin alkaa ahdistaa, vaikka se ei meihin kohdistukaan ja suurimmaksi osaksi on kanakien omia välienselvittelyjä. Mutta vaikka asumme todella turvallisella alueella, niin nyt kun kävelin tyttöjen viinitreffeiltä kotiin kello 22, ei tuntunut yhtään turvalliselta. Meidän kadulla tuli vastaan joku koditon hiippari, mutta naapurien koira (Betty, 18 vuotta, nukkuu ulkona) alkoi suojella minua eli tuli seisomaan eteeni ja murisemaan.

Ja ehkä suurin syy miksi mietin paikan vaihtoa on tuo miehen työ. Kun muutettiin tänne, niin ajateltiin, että ei se haittaa, että on pitkät päivät, koska sitten on kuitenkin vapaat viikonloput. No ei niitä juurikaan ole, kun ongelmia on niin paljon, että hän joutuu tekemään töitä illat ja viikonloput. Siihen päälle kaikki muu säätö, niin stressiä on ihan liikaa. Minulle viimeinen niitti oli, kun hän sai arvostelua siitä, että hän on liian positiivinen ja kannustava alaisilleen. Enemmän keppiä ja vähemmän porkkanaa oli ohjeistus. Häntä myös suorastaan moitittiin siitä, että hän on niin skandinaavinen (voi että, tuliko yllätyksenä, jos palkkaa suomalaisen) ja hänellä on skandinaavinen johtamistyyli. Pitäisi olla ranskalainen, juuri tuo keppi, ei porkkanaa-tyyli. Sitten kun miehellä menee kuppi nurin, niin se on siinä. Mutta hänellä on lehmän hermot.

Yksi uusi tonnikalaresepti tähän loppuun

Tässä yksi todella hyvä tonnikalacevichen ohje, Suomessa saamani kuhacevichen inspiroimana. Käytin tähän halvempaa vaaleaa sashimilaatuista tonnikalaa, mutta voi toki käyttää keltaevätonnikalaakin. Tarvitset tonnikalaa noin 200 g, mangoa (käytän pakastettua mangoa, yksi puolikas), avocado, limejä (tai limemehua pullosta, jos löytyy hyvää sellaista), korianteria, suolaa, pipppuria, ruskeaa sokeria, punasipulia (tai salotti) ja kalakastiketta. Voi laittaa myös hiukan kookosmaitoa.

Leikkaa tonnikala kuutioiksi, laita kulhoon ja purista päälle limemehua muutama teelusikallinen, riippuen tonnikalan määrästä. Jätä limejä myös seuraavaan vaiheeseen. Ei tarvitse peittyä limemehuun, mutta ei se myöskään haittaa. Laita jääkaappiin ja kääntele tonnikalapaloja aina välillä, jotta ne kypsyvät tasaisesti. Voi käyttää tässä myös katkarapuja tai tehdä tonnikala-katkarapu cevichen. Noin 30-40 minuutin kuluttua, kun tonnikala on muuttanut värinsä eli muuttunut vaaleaksi, siivilöi neste pois. Lisää mangokuutiot, avocadokuutiot ja pieneksi silputtu sipuli. Tee kastike: 3 ruokalusikallista limemehua, limen kuoriraastetta, 1 teelusikallinen kalakastiketta , ripaus suolaa ja pippuria ja 2 teelusikallista ruskeaa sokeria. Ja jos haluat kokeilla kookosmaidon kanssa, niin vajaa desi sitä. Sekoita kastikkeeksi ja sekoita tonnikala-avocado-mangokuutioiden joukkoon. Koristele korianterilla, paitsi jos taloudessasi on henkilö, jonka suussa korianteri maistuu saippualta, kuten meillä. Voit laittaa joukkoon myös pieneksi pilkottua chiliä (poista siemenet). Nämä voi tarjoilla tortillasipsien kanssa tai jos haluaa nähdä vaivaa, niin friteerattujen wontonien päällä. Wonton-arkkeja löytyy valmiina kaupasta. Jopa täällä (tai toki täällä, kun aasialaisia on niin paljon, aasialaisen ruoan osasto ja aasialaiset kaupat ovat hyviä).

Tässä kuumuudessa ja kosteudessa ei jaksa hirveästi mitään kokata, ja tuo ceviche ja muut vastaavat kylmät ruuat maistuvat paremmin. Meni muuten viikko Suomesta paluun jälkeen, että sain vallattua asunnon takaisin tänne muuttaneilta ötököiltä. Kun sataa, kaikki pyrkivät sisätiloihin. Myrkytin ennen lähtöä, mutta ei se myrkky ole kahta viikkoa kestänyt. Makkariin oli muuttanut lentomuurahaisyhdyskunta ja ruokakaappiin jotain ihme pikkuötököitä. Jouduin heittämään mm. avaamattomat kaurahiutalepaketit roskiin, kun jotenkin mystisesti ne olivat päässeet sinne sisälle. Pitkään säilytin kaikkea jääkaapissa ja muovirasioissa, mutta sitten tuumasi, että ei täällä mitään ötököitä ole näkynyt ja aloin säilyttää ruokia ruokakaapissa alkuperäispakkauksissaan. Se kostautui nyt. Samaiset ötökät olivat päässeet myös joihinkin muovirasioihin. Merde! Onneksi torakoita ei näkynyt, paitsi yksi joka lensi keskellä päivää sisälle. En tiedä mikä hänen elämänsä oli niin sekoittanut, mutta siihen se elämä sitten loppuikin.

Jaa niin, jotain positiivista tässä kosteudessa on. Iho ja poskiontelot ovat taas huippukunnossa. Suomen kuivassa talvi-ilmassa ei mennyt kuin pari päivää ja poskiontelot huusivat hoosiannaa (no paras ystäväni tietysti ratkaisi tämänkin ostamalla minulle hyvää nenäsuihketta) ja kaikki mahdolliset ihottumat palasivat kertaheitolla. Vaikka tämä kuuma nihkeys hiukan ahdistaakin, niin on se kuitenkin kropalle ihan hyvä asia.

Ja onhan nämä maisemat nyt niin ihanat, että se korvaa monta harmitusta.

Otin Tampereelta vastaavan maisemakuvan.

PS Hyvin vaativan tamperelaisen palautteen vuoksi laitan tähän myös toisen Tampereelta otetun kuvan 😄. Kyllähän tämä vetää vertoja Uuden-Kaledonian auringonnousuille.

Apero ja cin-cin. Ja yksi pieni sodanjulistus

Se olisi vajaa kuukausi seuraavaan itsenäistymisäänestykseen, ja nyt tuli ensimmäinen sodanjulistus. Kanakien pyrkimyksenä on siis ollut, että vaalit siirrettäisiin koronan vuoksi, vaikka heillä käsittääkseni heti viime vaalien jälkeen oli kiire saada uusi päivä sovituksi mahdollisimman pian. Vielä viikko sitten olin ainakin itse ihan epätietoinen pidetäänkö vaalit vai ei. Ja jos pidetään, niin boikotoivatko kanakit vaaleja vai eivät. Yksi pro-itsenäisyys liikkeen pääjehuista kävi Ranskassa asti keskustelemassa ministerin kanssa (merentakaisten alueiden ministerinä on varmaan muuten ihan kivaa, voi käydä Karibialla, Tahitilla tai Reunionilla vähän väliä, mutta sitten on myös tämä Uusi-Kaledonia…..), että pidetäänkö äänestys vai ei, onko päivä oikein päätetty vai ei ja tehdäänkö tässä nyt vääryyttä kolonialisoidulle kansalle taas. Korona sinänsä on hyvällä mallilla eli sen suhteen vaaleja ei tarvitse perua, koska kaikki rajoitukset on nyt purettu.

Lehdessä ei oikein muuta olekaan, tietenkään, kuin tätä referendum-asiaa. Lojalistit ovat hiljaa kuin hiiret, koska tällä hetkellä heidän kannattaa olla ottamatta kantaa mihinkään.

Paikallinen korkein Ranskan virkamies eli haut-comissariat ilmoitti 12.11.2021 eli tasan kuukautta ennen vaaleja, että ne pidetään sovitun mukaisesti. Samaan aikaan joukko poliittisesti aktiivisia kanakeja ilmoitti kirjeellään, ettei pro-independent-ryhmä edusta missään määrin kaikkia kanakeja, eivätkä he voi tehdä kaikkien puolesta sellaisia päätöksiä, että vaaleja ei saa pitää tai jos ne pidetään, niin niitä pitää boikotoida. Tämä oli varsin rohkea kirje mielestäni, koska olen ymmärtänyt, että aika tiukassa kurissa kanakit pidetään näiden itsenäisyyttä ajavien konklaavien hyppysissä. Minun on rehellisesti sanottuna vaikea ymmärtää, miksi vaaleja ei nyt voisikaan pitää ja miksi päivä onkin ollut alusta alkaen huono, vaikka oli kiire saada kolmannet vaalit.

Tuossa yhdessä lehtikirjoituksessa viitataan 18.11. muistopäivään. Vuonna 1984 eli ennen sisällissotaa, mutta jo aktiivisen liikehdinnän aikaan, FLNKS boikotoi alueellisia vaaleja. Ja 18.11.1984 Eloi Machoro niminen henkilö kävi iskemässä kirveellä vaaliuurnan säpäleiksi Canalan kunnantalolla.

Suruajat ja koronakuolemat

Nyt tärkein kriteeri vaalien siirtämiselle on koronakuolemien aiheuttama suruaika. Paikallisessa kulttuurissa sureminen ja suruaika on hyvin pitkä, ennen hautajaisia on useamman päivän kokoontuminen, jossa sekä isän että äidin puolen suku tulevat paikalle. Tai jostain luin, että äidin puoleiset sedät edustavat sitä sukua. Voi olla, että tässä tarkoitetaan ns. nykyistä heimoa (jos on esimerkiksi naimisiinmenon tai ns. adoption kautta vaihtanut heimoa) eli ”isäheimoa” ja vanhaa perhettä/klaania/heimoa eli äitiä. Tämä katsotaan tärkeäksi heimojen ja klaanien välisten siteiden ylläpitämisrituaaliksi.

Varsinaisiin hautajaisiin osallistuu vain lähiperhe, mutta sitten on vielä vuoden suruaika ja sen jälkeen suruajan purkamisrituaalit, joissa taas isä ja äiti sukuineen kohtaavat. Mikäli olen yhtään oikein monimutkaisia perinteitä ymmärtänyt. Mitään näistä rituaaleista ei ole voitu tehdä koronasulkujen vuoksi tietenkään, joten tämä on aiheuttanut suurta tuskaa. Kuolleita meillä on 273, joista suurin osa melaneeseja eli nämä kuolemat koskettavat täällä kyllä valtavaa määrää ihmisiä. Kun suruaika on se vuosi, niin vaalit voitaisiin pitää vasta vuoden 2022 lopulla.

Tosin vaaleja haluttiin siirtää mielestäni jo ennen koronaa, mutta ei kannata takertua pikkuseikkoihin tässä keskustelussa. Samoin vaaleja halutaan siirtää, koska ei ole aikaa kampanjoida (viisi vuotta tässä on vaan kampanjoitu samasta asiasta), mutta kanakit käynnistivät kuitenkin laajan kampanjan, jossa he käyvät joka kylässä ja joka perheessä kertomassa, miksi pitää boikotoida vaaleja. Kyyninen voisi sanoa, että militantit käyvät uhkailemassa kaikki pois vaaliuurnilta. Samoin ovat ilmoittaneet ilmoittavansa YK:n dekolonialisaatiotaholle (joka siis on seurannut tätä prosessia sieltä 80-luvulta), että nyt ei mennä niinkuin he haluavat.

Kukaan ei ole pystynyt minulle selittämään, mikä järki tässä on. Televisiossa yksi pääjehuista ei ollut oikein osannut vastata kysymykseen: ”haluatte kovasti itsenäistyä, mutta ette halua kuitenkaan äänestää vaaleissa, miksi?” Toinen ihmeellinen kuulemani kommentti oli, että ”haluamme itsenäistyä, mutta yhdessä Ranskan kanssa”. Täällä on jo vahva itsehallinto, joten en tiedä mikä tuossa oli sitten ajatuksena. Taloudelliset realiteetit ehkä iskeneet tajuntaan.

Älkääkä ymmärtäkö väärin, minusta kaikki vanhat siirtomaat voisivat ehdottomasti itsenäistyä halutessaan ja täälläkin tämä olisi pitänyt tapahtua jo aikaa sitten. Valitettavasti maailmanpoliittinen ja geopoliittinen tilanne on täysin eri kuin 80-luvulla. Ja jos tämä olisi itsenäistynyt silloin, luultavasti tämäkin olisi nyt Kiinan vaikutuspiirissä, kuten kaikki muut Tyynenmeren itsenäiset pikkuvaltiot. Mikään vaihtoehto ei siis näytä kovin hyvältä.

Uhkaavalta näyttää – taas

Juteltiin muuten koiranpentuvisiitillä (ooh ja aah) Okien eli äitikoiran omistajien kanssa ja Pierre sanoi, että se sota tuota tehdasta vastaan oli jotain niin käsittämätöntä, ettei täällä ole sellaista nähty sitten 80-luvun sisällisodan. Että tultiinpa mielenkiintoiseen aikaan tänne Uuteen-Kaledoniaan, kun on ”saatu” kokea koronasulku, pieni sotatila ja sitten nämä äänestykset. Välillä tietysti toivon, että oltaisiin tultu jonain toisen aikana, mutta minkäs tälle nyt voi ja onhan tämä paljon mielenkiintoisempaa. Kuka sitä täällä nyt haluais vaan nauttia ihanista keleistä, kauniista maisemista ja matkustella rauhassa saarilta toiselle🙄.

Koiranpentujen katselu ja varsinkin niiden silittely vie ajatukset pois mistä tahansa muusta aiheesta.
Ruuan jälkeinen kooma voi iskeä hyvin nopeasti.

Tänne on tullut valtava määrä sotilaita koko vuoden, pelkästään lokakuun ekan puoliskon aikana 250 ja ilmeisesti ainakin 1400 pitäisi tulla. Siihen päälle santarmien lisäykset, poliisit ja tietysti täällä jo olevat. Tänne on tuotu myös 15 uutta tankkia, taisteluhelikoptereita ja miehistönkuljetusautoja. Kaksi kertaa enemmän sotilaallista voimaa kuin ekan referendumin aikana. Ei kuulosta mitenkään rentouttavalta. Ekan referendumin aikana kulku Nouméaan blokattiin armeijan toimesta, nyt ehkä tehdään sama ja santarmit ovat ilmoittaneet etukäteen keskittyvänsä erityisesti Tontoutan lentokentän turvaamiseen.

Itse en usko, että suurta rähinää tulee, ainakaan suurempaa, kuin mitä sota tehdasta vastaan oli. Kanakit eivät ole mitenkään yhtenäinen porukka ja kuten olen aiemmin kirjoittanut, niin ei minusta ole olemassa ”kanakien kansaa”, on vain eri heimot. Viime viikonloppuna Kaala-Gomenissa Payaman tribussa taisteltiin verisesti klaani klaania vastaan, joten tämäkin kertoo siitä, että ei varmaan kukaan tunne ensisijaisesti olevansa osa kanakya, vaan osa omaa perhettä ja klaania. Sitten heimoa. Sukupolvien takaiset riidat ja verikostot ovat vaikuttaneet siihen, että eripuraa löytyy enkä tiedä unohdettaisiinko sellaiset riidat, jos pitäisi muodostaa yhtenäinen rintama. Tuolla Paymassa oli juopoteltu taas ihan urakalla, joku keksi, että toinen klaani on ehkä kironnut yhden toisen klaanin ihmisen, joka sitten kuoli autokolarissa ja tästä seurauksena oli 80 ihmisen joukkotappelu, vähän ammuskelua, neljä poltettua taloa ja 7 poltettua autoa. Santarmit kävivät, mutta totesivat tilanteen hengenvaaralliseksi ja lähtivät pois. Tästä syntyi taas tietyille perheille koston kierre.

Onneksi on jotain mukavampaakin eli ruoka

Ei olla ihan kauheasti käyty täällä ravintoloissa syömässä, eniten ehkä pizzalla ja aasialaisissa ravintoloissa, koska – ja tämähän kuulostaa uskomattomalta, kun ollaan Ranskan saarella – meidät on pilattu Suomen huippuhyvissä ravintoloissa. En ole käynyt täällä vielä yhdessäkään ravintolassa, jossa olisin ollut tyytyväinen ruoka-annokseeni, vaan lautasella on aina liikaa kaikkea. Liikaa siis ruokaa ja liian montaa erilaista makua ja ainesosaa. En tiedä onko käyty vallan väärissä ravintoloissa, mutta mitä nyt ruokalistoja olen selaillut, niin kaikissa tuntuu olevan sama juttu. Eli tehdään ”hienolta kuulostavia” annoksia, mutta toteutus tökkii ainakin minua.

Tässä esimerkki yhdestä ihan järjettömästä jälkiruuasta. Tässä oli liikaa kaikkea. Ja tämä on yhdelle hengelle.
Tämän jälkeen en ole jälkiruokia tilannut. Tässäkin oli kermavaahtoa, jäätelöä, pieni tarte tatin, marjoja, suklaakeksitikkuja, suklaarouhetta ja sulatetusta sokerista tehtyjä keksejä. Siinä on yhteen jälkiruokaan aika paljon tavaraa.

Illalliskutsuja on pidetty ja illallisilla on käyty ja ne ovat onneksi olleet kaikki hyvin hyvin rentoja. Mies varsinkin kammoaa työviikon jälkeen mitään virallista patsastelua, mutta ei ainakaan meidän tuttujemme kanssa ole tarvinnut jäykistellä. Ehkä eniten on oltu seinänaapureiden ja muiden naapureiden kanssa, mutta sitten meillä on myös yksi tuttavapariskunta, joiden kanssa kokkaillaan vuorotellen jotain. Nyt sekin on tietty koronasulkujen takia ollut vähän tauolla. Rajoitukset päättyivät juuri ja sovittiin, että voitaisiin nähdä seuraavaksi jossain ravintolassa, niin ei tule paineita kokkailusta (olen aiheuttanut nämä paineet Francoisille, koska hän on ollut kuulemma joskus kokkina ja minä tein viimeksi tolkuttoman hyvää tonnikalaa. Eli johdan 😉).

Minulle aiheuttaa vieläkin ongelmia myös tämä myöhäinen illallisaika. New Yorkerissa oli hyvä juttu, samoin New York Postissa , miten korona on aikaistanut illallisen aikaa New Yorkissa. New Yorkerin jutussa mainitaan, että Pariisissa illallinen ennen kello kahdeksaa on kaikkien mielestä jopa lapsille liian aikainen aika. Ja hyvin anglosaksinen ruokailuaika. Suurin piirtein sama aikataulu on täällä. Ruokaa ei edes saa ennen kello seitsemää illalla ja jos siihen varaa pöydän, niin on taatusti ensimmäisenä ravintolassa. Täällä ravintoloilla ei ole siis käytännössä kuin yksi “kattaus”, koska ihmiset tulevat noin kello 20 ja ravintolat menevät kiinni kello 22. Mutta aina nämä ravintolat täynnä silti ovat eli ilmeisesti hyvin pärjäävät.

No mutta kuitenkin, aiemminkin olen tainnut mainita, että jos söin lounasta ns. väärään aikaan, niin hyvin hissunkissun yritin kokkailla, etteivät naapurit kuule. Nykyään olen saanut ihmettelyjä siitä, että syön aika myöhään lounaan arkisin, mutta vien ensin koiran, koska missään ei ole ketään (kun kaikki ovat kerran lounaalla) ja syön sitten vasta sen jälkeen. Sama on meidän viikonlopun päivällisen kanssa, eli syömme yleensä viiden aikaan. Eli aivan väärään aikaan. Nyt en enää hissuttele, vaan paiskon kattiloita normaalisti ja Thermomixin hurinahan kuuluu tietysti joka puolelle 😄. Ja kaikki sen äänen kuitenkin tunnistavat.

Apero ja cin cin

Minun suosikki-iltani menee niin, että joku kutsuu aperolle tai joku tulee aperolle. Apero on mahtava käsite, se voi olla apero ennen varsinaista illallista tai sitten se varsinainen illallinen. Ja aperolla voi olla tunnin tai se voi lipsua monen tunnin samppanjanjuomiseksi. Parasta siinä on rentous, yleensä aperolla tarjotaan vaikka dippivihanneksia, pieniä suolaisia juttuja ja vaikka hummusta leivän kanssa. Tai pakastepizzaa ja sipsejä. Näitä voin hyvin syödä vielä illalla eikä tarvitse mennä missään ähkyssä nukkumaan. Jos menee ensimmäistä kertaa uusien tuttujen luokse kylään aperolle, niin hyvä puoli on tosiaan se, että sieltä voi sitten hilpaista pois vaikka muka varsinaiselle illalliselle, jos tuntuu olevan todella väkinäistä. Koskaan näin ei ole vielä minulle käynyt ja miehen mukaan näin ei tule koskaan käymäänkään, koska voin puhua kenen kanssa tahansa vaikka kuinka kauan tahansa.

Kun mies pelaa perjantaisin sulkapalloa, minä käyn kaverin kanssa aperolla. Ja otamme aina yhden juusto-liha-lautasen.

Tämän hetkinen oma suosikkijuttuni aperolle on burrata oliivien ja sardellien kanssa. Ja takuuvarma on aina lohimousse ja hummus. Nyt kun mies on ollut viikonloput töissä, olen kiertänyt eri naapureissa syömässä (lounaalla tai aperolla). Olen toki myös itse kokkaillut, esimerkiksi viime lauantaina tein savukalaa ja graavilohta ja kun seinänaapurit tulivat veneen rapsutteluhommista ihan väsyneinä, niin tadaa, ruokaa pöytään ja kaikki oli valmiina. Tosin heille tuotti hieman tuskaa syödä jo kello 18, varsinkin Yves oli aluksi, että mites tämä nyt onnistuisi, ei mitenkään. Minun oli pakko sanoa, että olen herännyt neljältä aamulla viedäkseni miehen töihin ja minun on pakko syödä nyt. Teidän ei, voin antaa tästä teille ruuat. Mutta totesivat sitten olevansa itsekin ihan poikki eli oltiin kaikki jo yhdeksältä nukkumassa.

Pakko muuten sanoa, että tämä ulkonaliikkumiskielto on ollut ihan mukava, on voinut lähteä kotiin viimeistään 21:30, kun koirakin on pitänyt iltapissattaa vielä. Mahtava syy päästä ajoissa nukkumaan.

Ja niin, tuo cin-cin. Se on tietysti kippiksen vastine Ranskassa, mutta naapureilta opin, että jos tarkoitus on pitää ilta hyvin rentona ja vähän ex tempore, niin tarjolla on vain vähän “cin cin”. En tiedä onko tämä belgialainen sanonta. Isabelle tekee aina ihania pikkusuolaisia syötäviä aperolle, esimerkiksi kasvis-juustopalleroita tai suolaisia keksejä. Yksi kerta syötiin ohuita näkkileipä mieletömän tarama-tryffelilevitteen kanssa. Ja sitten hanhenmaksa on tietysti se ex tempore-aperon vakio, sitä on kaikilla aina kaapissa. Meillä ainakin. Meinasin kirjoittaa, että se on helpoin apero ikinä, purkki vaan auki ja ruohosipulia kylkeen, mutta itseasiassa en ikinä saa sitä purkkia auki sen tiivisteen kanssa. Siitä tiivisteen lärpäkkeestä pitäisi kiskaista lujaa, se poistaa alipaineen, mutta en ole koskaan vielä saanut sitä kiskottua riittävästi. Todellinen first world problem tämä.

Itse leivottua pataleipää, tsatsikia, tapenadea ja taas vähän burrataa. Hyvin simppeliä aperotarjottavaa.

Burrataresepti, Tahitin salaatti ja Tuna tostada

Tässä vielä nämä pari lempireseptiäni:

Burrata: 1 pallo burrataa, 4 sardellifilettä, desi oliiveja (vihreitä tai kalamata), pieni kourallinen basilikaa, pieni kourallinen lehtipersiljaa ja hiukan ruohosipulia. Puolikkaan sitruunan mehu ja raaste, mustaapippuria ja hyvää oliiviöljyä. Ota burrata huoneenlämpöön tarjoiluastialle. Pilko kaikki ainekset pieneksi ja sekoita joukkoon sitruunamehu ja mustapippuri. Halkaise burrata, ripottele täyte päälle ja ympärille. Kaada päälle hiukan oliiviöljyä ja ripottele päälle sitruunankuoriraaste (ilmankin pärjää oikein hyvin). Tarjoilen tämän ohuiden keksien tai vaalean leivän kanssa. Erityisen hyvin tähän sopii Wasan ohuet rosmariini-merisuola-näkkileivät, joita löytyy täältäkin. Ehkä hiukan ärsyttää muuten, että löytyy ruotsalaista näkkileipää. Ostin sitä silti…..

Burrata

Tahitin salaatti on yksi lempiruuistani, sitä syön ravintolassa, jos sitä on tarjolla. Se on hyvää piknikillä, lounaalla, aperolla ja vaikka missä. Tarvitset hyvää tuoretta tonnikalaa (tätä voisi tehdä varmaan lohesta ja siiasta), 6 limeä (sitruuna käy myös), 3 kevätsipulia, tomaatin, porkkanan ja kurkun. Ja kookosmaitoa. Joissain ohjeissa on myös vihreä paprika ja keitetty kananmuna. Sekä suolaa ja pippuria. Leikkaa kala pieniksi paloiksi ja purista päälle neljän limen mehu ja suolaa ja pippuria. Anna olla vähintään kymmenen minuuttia. Pienennä kurkku, paprika, tomaatti ja porkkana. Sekoita ainekset keskenään, lisää kookosmaito (ja kananmuna, jos haluat sen laittaa) sekä loppujen limejen mehut. Laita jääkaappiin tunniksi ennen tarjoilemista. Tämän voi tarjota leivän kanssa, mutta tätä tarjotaan myös riisin kanssa. Tonnikalasta voi tietysti aina tehdä myös klassikkocevichen eli limekypsentää pieneksi leikatun tonnikalan. Kun kala on kypsä, poista neste ja lisää joukkoon esimerkiksi kirsikkatomaatteja, mangoa, avocadoa ja tietysti suolaa ja pippuria.

Tonnikalaceviche avocadolla ja mangolla. Menee patongin tai tortillalastujen kanssa tai ihan sellaisenaan. Nyt on paras mangokausi, olen kerännyt niitä koiralenkeillä kilotolkulla.

Mutta erityinen tonnikalaherkkuni on tuna tostada, Gabriela Camaran ohjeella. Hänellä on Meksikossa tunnettu ravintola Contramar, jonka suosikkiannos on tuo tuna tostada. Siinä sashimitasoinen keltaevätonnikala leikataan ohuiksi viipaleiksi ja marinoidaan appelsiinimehun ja soijan sekoituksessa (lisään tähän vielä vähän limeä, koska liemen pitäisi olla suolaisen, kirpeän ja makean yhdistelmä). Gabriela tekee tortillat itse, mutta minä käytän välillä tortillalättyjä, joista leikatut palat paistan rapeaksi tai pikaversiossa tavallisia tortillasipsejä. Sillä aikaa, kun tonnikala marinoituu, leikataan purjo ohuiksi renkaiksi, ne huuhdellaan hyvin ja kuivataan. Sen jälkeen ne friteerataan pienissä eriksi kullankeltaisiksi ja rapeiksi. Tortillan päälle ripaus srirachamajoneesia tai vastaavaa (en ole löytänyt chipotlechilejä täältä, joten käytän srirachaa), päälle tonnikalasiivu, pinnalle avocadosiivu ja rapeita purjosiivuja. Nam.

Pikaversio tuna tostadasta: päällä kevätsipulia eikä friteerattua purjpa

Thermomix – ihmevempain

Yleisön pyynnöstä nyt vihdoin ”pieni” selostus tuosta keittiön ihmevempeleestä. Koko ajan ihmettelen, että miksi tätä ei ole vieläkään Suomessa myynnissä. Ruotsiin Thermomix tuli hiljattain ja toimittavat sieltä kyllä laitteen Suomeen takuineen päivineen. Mutta jos ei pääse ensin katsomaan miten tuo toimii ja mitä kaikkea se tekee, niin en ehkä ostaisi ihan kylmiltään. Koskaan en enää aio olla ilman Thermomixiä, jos vain on mahdollisuus sellainen omistaa. Varsinkin lapsiperheille suosittelen todellakin, voisin kuvitella, että helpottaa paljonkin arkiryysiksessä. Ruokaa tulee helposti neljälle hengelle, ja jopa kuudelle hengelle, riippuen reseptistä. Sitä suurempia määriä kokatessa pitäisi varmaan olla myös Thermomix Friend käytössä.

Koko Thermomix-juttu sai alkunsa siitä, kun yksi tuttu muutti täältä takaisin Saksaan. Koska hän oli lähdössä vain matkalaukuilla, niin hän myi lähes kaiken omaisuutensa. Hän myi myös Thermomixiään ja kyselin sitten häneltä, että mikä se oikein on. Sieltä tuli sellainen ylistyspuheenvuoro koneen hyödyllisyydestä ja hänen äidillään on ollut sellainen 40 vuotta ja heti, kun hän pääsee perille Saksaan, hän ostaa uuden Thermomixin, koska ei aio olla hetkeäkään ilman Olin kohteliaasti, että selvähän se, kuulostaa huikealta, mutta en silti oikein vielä tajunnut mikä tuo kone on. Hän myi vanhempaa mallia ja ahkeralla googlailulla päädyttiin vähän siihen, että jos se ostetaan, niin sitten täytyy ostaa uusin, jossa on enemmän toimintoja. Hinnassakaan ei ollut kauheasti eroa.

Thermomixin historiaa. Tuo vuoden 1980 malli näyttää siltä, että siinä on ollut jo useampia toimintoa eli varmaan kypsennyskin.

Varasin ajan paikalliseen Thermomix-showroomiin (laite myydään aina esittelijöiden kautta eikä sitä saa mistään tavallisesta kaupasta ja tämä sai ensin omat karvat pystyyn, että mikä verkostomarkkinointilaite tämä oikein on) ja minut vastaanotti Katia, joka puhui jopa hiukan englantia, mutta ranskaksi tuo esittely sitten vedettiin. Vartin päästä olin jo ihan, että kyllä kiitos, ostaisin yhden Thermomixin.

Thermomix-Katia ja TM6-malli

Mikä ihmeen Thermomix

No mikä sitten on Thermomix? Ensin luulin, että se on sellainen keittiön yleiskone, kuin mukaan ottamani Bosch, joka raastaa, siivuttaa, vaivaa taikinan, vispaa marengin ja jolla voi tehdä smoothien, kunhan vaan vaihtaa aina sopivat terät ja osat paikalleen. Ensin mietittiin miehen kanssa, että joo, ostetaan Thermomix sitten, kun tuo toinen kone hajoaa (jos se hajoaa) ja että ei tarvita toista monitoimikonetta. Mutta Thermomix tekee noiden juttujen lisäksi vielä paljon muuta, se keittää, höyryttää, siinä on slow cook- ja sous vide-toiminnot, riisinkeitin jne. jne. Thermomix on robot de cuisine eli keittiörobotti. Itse kone vie saman verran tilaa, kuin esim. Kitchen Aid, mutta Thermomixin mukana tulee erilaisia lisävarusteita, jotka vievät sitten lisää tilaa. Toki kaiken saa säilytettyä koneen sisällä ja päällä, mutta itse en jaksa niitä aina siirrellä paikasta toiseen, joten ne ovat kaapissa.

Thermomix ja Thermomix Friend siinä vieressä. En ole vielä sillä asteella, että pystyisin perustelemaan tuon Friendin ostamista, mutta jos kokkailisin isolle porukalle, niin ehkä sitten. Siihen voi siis siirtää kulhon jatkamaan kypsennystä (esim. risoton) ja tehdä vaikka sorbetin sillä välillä varsinaisella Thermomixillä.
Thermomix ja mukana tulevat varusteet: höyrytyskori, perhosvatkain, kansi ja mittakulho, höyrykansi, Varomakulho -ja tarjotin sekä kansi. Alhaalla terä ja spatula. Lisävarusteita on tietysti vaikka mitä. Itse ostin Sous Vide-setin eli teräsuojan, vakuumipussit ja -koneen ja sain kakkuvuoan lahjaksi.

Uusimmassa mallissa on isompi näyttö ja kone on yhteydessä suoraan nettiin. Edellisessä TM5:ssa oli joku nettiavain mukana. Puoleksi vuodeksi tuli ilmainen käyttöoikeus Cookidoo-reseptipalveluun, jossa on kymmeniä tuhansia reseptejä eri kielillä. Sen jälkeen vuosi taisi maksaa 48€. Cookidoota löytyy eri maille omia, mutta käytän yleensä tuota Cookidoo Internationalia, jos käytän sitä Padilla tai puhelimella. Suomeksi ei tietenkään vielä ole sivua tai reseptejä, kun Suomessa ei ole maahantuontiakaan. Thermomixin mukana tulee myös yksi keittokirja, jossa on perustiedot, esim. kauanko keität minkäkin tyyppisiä kananmunia ja missä moodissa keität pastan, jauhat jauhelihan tai vaivaat piirakkataikinan.

Tämä on ihan näppärä perusopas. Kirja löytyy myös Cookidoosta eri kielillä.

Cookidoo on ollut varsinkin tässä alkuvaiheessa varsin näppärä, kun en tiedä kauanko pitäisi keittää vaikkapa kaurapuuroa. Noudatan siis Cookidoosta löytämääni ohjetta. Cookidoosta voin myös klikata reseptejä viikon ruokalistalleni ja sieltä voi valita myös ”lisää kauppalistalle”, jolloin ostettavat raaka-aineet löytyvät puhelimen Thermomix-appsista, kun olen kaupassa. Siellä edistyneemmissä maissa pystyisin tekemään Cookidoosta myös tilauksen ruokakauppaan, mutta se on jo niin edistyksellistä digiaikaa, että täällä sellaista ei uskalla edes kuvitella.

Kaikki testaamani reseptit löytyvät Cookidoosta erikseen.
Sitten on tietysti hakutoiminto, minun kielivalinnoillani löytyy näköjään 19774 reseptiä.

Risotto, sorbetti, kakku ja moni muu….

No mikä siellä esittelyssä sitten sai mut niin innostuneeksi. Minun piti valita joku ruoka, josta tykkään ja valitsin risoton esimerkiksi. Kaikki, jotka risottoa tekevät, tietävät, että siinä kestää tovi ja risoton valmistus sitoo aika tiiviisti kokin siihen pannun viereen. Thermomixillä risoton voi tehdä näin: 1. laita parmesan kulhoon ja raasta se, siirrä toiseen kulhoon. 2. Laita salottisipuli ja sienet kulhoon ja lisää loraus öljyä, pilko nopeasti ja sen jälkeen kuullota ne nopeasti (valitaan vaikka 5 minuuttia ja 120 astetta ja sekoitustoiminto), 3. lisää riisi ja kuullota hetki, 4. lisää valkoviini ja keitä minuutti, 5. lisää neste, liemikuutio, suola ja pippuri ja keitä 10-12 minuuttia 100 asteessa, 6. loppuvaiheessa lisää voi ja parmesanjuusto ja anna seisoa hetki. Valmista. Kaikki siis tehdään Thermomixin kulhossa, se vaivaa, raastaa, pilkkoo, kuullottaa, keittää ja sekoittaa.

Cookidoosta löytyy minun kieliasetuksillani 260 erilaista risottoreseptiä (englanti, ranska, ruotsi) ja olen kokeillut nyt useaa erilaista. Kaikista on tullut ihan täydellistä risottoa. Ja kun risotto on siirretty tarjoilukulhoon, voi Thermomixin kulhoon laittaa litran vettä ja tipan pesuainetta ja valita esipesutoiminnon (neljä eri tehoa). Yleensä pelkkä esipesu riittää, mutta joskus kulhoa pitää sen jälkeen vielä hieman harjata. Tämä pesutoiminto on ainakin minulle ehdottomasti plussaa.

Valikosta voi valita eri toiminnot.
Perustoiminnot: aika, lämpötila ja nopeus/sekoitustoiminto
Tässä menossa peruna-kanasalaatti. Perunat kypsyy höyrytyskorissa ja kana ja muut lisukkeet Varomassa tuossa päällä. Ensin tein marinadin kanoille

Koko ateria kerralla

Thermomixillä voi tehdä myös koko aterian, esim. keittää erillisessä korissa perunat (tai oikeastaan höyryttää), samalla Varoma-astiassa eri tasoilla höyrystyy vaikkapa kala ja vihannekset. Tai Thermomixin pohjalla valmistuu kanalle kastike ja itse kana kypsyy teräsuojan päällä seuraavassa ”kerroksessa” ja sen yläpuolella korissa kypsyy riisi. Olen myös tehnyt todella loistavan piirakkataikinan 20 sekunnissa sekä höyryttänyt hedelmä-marjakakun Varoma-koriin laittamassani kakkuvuoassa. Sorbetin tekemisessä kestää pari minuuttia ja ikinä meillä ei ole ollut näin hyvää konetta smoothien tekemiseen. Teen Thermomixillä myös joka päivä kaurapuuron, johon tulee omenaa. Ensin omena palasiksi, sitten joukkoon kaurahiutaleet, maito, vesi, rusinat ja ripaus kanelia, sitten kypsymään 10 minuutiksi. Ei tarvitse vahtia kattilan vieressä sitäkään. Ja on parasta puuroa, mitä olen ikinä syönyt (jos lasketaan Skotlannissa syödyt puurot pois, niitä ei voi päihittää).

Tämä Varoma-korissa höyrytetty hedelmä-marjakakku oli todella helppo ja hyvä.
Valmiina näyttää tältä. Samalla kun tämä höyrystyi, niin alapuolella olisi voinut kokata jotain muuta. Ei ehkä kuitenkaan sipulikastiketta, koska luulen, että maku tarttuisi myös kakkuun.

Thermomix ei ruskista eikä paista, mutta olen tehnyt sillä silti jauhelihakastikkeen (jauhoin ensin sen jauhelihan) ja kypsentänyt kalaa ja kanaa. Uunia siinä ei ole, joten piirakat ja leivät täytyy laittaa uuniin, ellei halua esimerkiksi sämpylöitä höyrykypsentää. Ai niin, olen tehnyt sillä myös inkivääriolutta, vesimelonijuomaa, munakokkelia (valitettavasti miehen tekemä Gordon Ramsay-munakokkeli on parempaa eli Thermomix häviää siinä), keittänyt kanamunia ja tehnyt nopean pastakastikkeen samalla kun kypsensin pastaa korissa. Pinaatti-purjo-perunamuusi valmistui näppärästi ja samalla höyrystyi lohi. Sous-videkokeilut ovat olleet oikein hyviä (kanaa ja lihaa). Emme ole vielä varmaan päässeet edes kaikesta perille tässä Thermomixissä enkä ole kokeillut slow cook-toimintoakaan vielä. Enkä fermentointia tai kastiketoimintoa. Voisin siis tehdä itse esimerkiksi jugurtit, fermentointitoiminnolla saa myös leivät kohotettua.

Tämä 20 sekunnin piirakkataikina on ollut todella hyvä. Täydellinen voitaikina.

Hifistelijät voivat tehdä täydelliset kastikkeet juuri tuolla kastiketoiminnolla, huippuravintoloissa Thermomixiä käytetään siihen, kun lämpötilan kanssa pitää olla tarkka. Ai niin, Thermomixissa on sisäänrakennettu vaaka eli kaikissa resepteissä mitat on grammoina (tai minkä maan reseptejä nyt valitsetkaan), mutta kaikki onnistuu tietysti minun tavallani eli mutu-tuntumalla, senkun heittää vaan kulhoon mielestään sopivaksi katsomansa määrän. Ainoa mikä ei ole onnistunut vielä kertaakaan, on riisinkeitto, mutta se johtuu vain siitä, että en lukenut ohjeita. Jos käyttää riisinkeitintoimintoa, niin ei kannata laittaa riisiä höyrytyskoriin. Ja jos ei käytä riisinkeitintoimintoa, niin riisi pitää laittaa höyrytyskoriin. Kolmannella kerralla ehkä jo onnistuu 😅.

Itse olen intohimoinen kokkaaja, joten mietin pitkään viekö Thermomix kokkaamisesta ilon. Ei ole vienyt, ruoka on hyvää enkä ole kaivannut sitä tiskimäärää, joka ennen tuli kaiken kokkailun jälkeen. Nyt tulee ehkä yksi leikkuulauta ja veitsi tiskiksi. Olen tehnyt muiden keittokirjojen ohjeita Thermomixillä ja Cookidoon lisäksi voisi halutessaan ostaa vaikka kuinka monta Thermomix-keittokirjaa ja tilata Thermomix-lehden. Kirjoja löytyy täältä joka kirjakaupasta ja supermarketista, osa on Thermomixin tekemiä, mutta sitten on myös muiden tekemiä keittokirjoja (eikä pelkästään Thermomixille, on olemassa useampi robot de cuisine-malli, joille kaikille on omat keittokirjansa).

Tuntuu, että kaikilla ranskalaisilla on Thermomix ja niillä joilla ei ole, ovat kuitenkin harkinneet sen ostamista. Todella monella on ollut 30-vuotta Thermomix. Meidän yhdellä naapurilla on edelleen käytössä vanha TM31, joka lanseerattiin 2004, mutta hän on saanut ensimmäisen koneensa jo, kun muutti pois kotoa. Hän on sitten antanut aina pois muuttavalle lapselleen vanhan Thermomixin ja ostanut itse uuden. Thermomixeillä näyttää olevan myös hyvä jälleenmyyntiarvo, jos joku tulee myyntiin, niin se menee todella nopeasti.

Ihmeellinen vempain siis. Olen iloinen, että ostin tämän, vaikka laite on aika kallis ja täällä tietysti vielä kalliimpi kuin Euroopassa. Mutta nyt on taas ilo kokkailla itselle lounaita, välillä alkoi vähän puuduttaa ja uunifetapasta toistui vähän liiankin usein. Tästä tulikin mieleeni, että olen tainnut ilmoittautua muutamalle Thermomix-kokkikurssille. Nyt kun vielä muistaisin koska ne ovat….. Thermomixiin kuului myös sellainen juttu, että muutaman viikon jälkeen ostamisesta, Katia eli Thermo-agentti tuli käymään katsomaan, että osaan käyttää konetta ja kutsuin naapurit mukaan. Kokkasimme risottoa (yllätys) ja sorbettia lounaaksi.

Ladies who lunch eli naapurin rouvat.
Ihan täydellistä sorbettia. Valmistusaika minuutti ja 35 sekuntia.

Kuherruskuukausi ohi

Expat-elämässä ja parisuhteessa on varmaan samat syklit alkuhuumasta tasaantumisvaiheeseen ja ensimmäiseen kriisiin. Meidän alkuhuuma oli aika lyhyt, kun tuli tämä neverending globaali pandemia ja siihen liittyvät rajoitukset. Sen jälkeen alkoivat tehdashyökkäykset ja siihen liittyvät ongelmat, mutta silti ollaan oltu vielä siinä vaaleanpunaisessa kuplassa, jossa ihastuksen pikkuviat eivät vielä ärsytä, vaan ne ovat vain hauskoja. Mutta nyt viime viikkoina minulla on ollut sellainen fiilis, että on siirrytty siihen vaiheeseen, kun kumppanin vääränlainen tapa puristaa hammastahnatuubia alkaa ärsyttää. Saattaa johtua myös siitä, että nyt kun tiedän (sormet ristissä siis toivon) että pääsemme vihdoin tammikuussa Suomeen, niin alkaa tulla siitäkin odottamisesta kärsimättömyyttä, joka sitten heijastuu kaikkeen. Katselen Finnairin appsista TJ-lukua harva se päivä.

Confinement jatkuu ainakin tämän kuun loppuun, mutta lievennettynä. Paitsi viikonloput on tiukkaa lockdownia eli tarvitaan lupalappu eikä saa mennä kilometriä kauemmaksi kotoa lauantain klo 14 ja maanantai-aamun kello 5 välillä. Onneksi viime viikonloppuna ei pysäytetty ja kyselty lappuja, kun oltiin koiralenkillä, koska meiltä oli mennyt tämä uutinen ihan ohi. Tiesin, että on tiukemmat rajoitukset, mutta en tiennyt, että lupalappu palasi mukaan kuvioihin. Muutenkin tuntuu, ettei kukaan tiedä, missä mennään ja mitä on rajoitettu, joten mennään vaan.

Kyllä näillä maisemilla antaa anteeksi pienet ärsytykset. Tiettyyn pisteeseen saakka.

Miksi meillä ei nyt oikein synkkaa

Osittain tämä ärsytys johtuu siis rajoituksista, mutta osittain tämä johtuu meillä molemmilla siitä, että välillä ei vaan jaksa, kun mikään ei toimi ja kaikki etenee etanan vauhtia. Hetkeen ei ole toiminut nettikään taas, mikä nostaa aina verenpainetta. Vaihdettiin modeemi ja reititin, mutta johtuukin kuulemma puhelinlinjan hapettumisesta. Eipä tullut sellainen lainkaan mieleen, OPT:n piti tulla heti korjaamaan puhelinlinjaa, mutta eipä ole näkynyt, joten ehkä ensi viikolla. Tai joskus. Käytän naapurin nettiä sillä aikaa.

DHL:n pakettia odotin ihan yli kärsivällisyyskynnyksen eli se oli neljä viikkoa täällä ennen kuin sain sen. Maksoin itseni kipeäksi express-lähetyksestä, mutta express-toiminto loppui kuin seinään, kun paketti siirtyi Sydneystä tänne. Valehtelivat vielä saapumispäivän, joten tein siitä nyt sitten reklamaation ja sain hyvitystä kuljetuskustannuksista. En sano, että meikäläinen jatkuva kiire ja häsä olisi parempi vaihtoehto elämälle, mutta on kauhean vaikea vaihtaa omaa tyyliä ja sopeutua verkkaisempaan tahtiin, varsinkin kun peilaa kaikkea omaan työelämään. Että, jos palkkaa maksetaan, niin pitäisikö sen eteen myös tehdä jotain.

Siinä se kovan onnen paketti nyt on. Tulli oli säästänyt minulta unboxingin ilon avaamalla laatikon ja jokaikisen sen sisällä olleen pussukan. Karkkipusseja ei sentäs oltu avattu ja maisteltu.
Tässä kiteytyy viime viikkojen pienet ja ohimenevät onnenhetket 😄. Parhaat karkit, joita olen ehkä ikinä syönyt.

Tämä kieli (ja kielitaidottomuus) on myös yksi syy, miksi välillä on niin väsyttävää ja ärsyttävää. Varsinkin puhelimessa, kun joku selittää 600 sanaa minuutissa ja tiput siinä 26. sanan kohdalla kärryiltä. Ei auta vakiolause, että saiskos vähän hitaammin saman asian. Ranskaa ei voi mitenkään puhua hitaasti. Jos näen keskustelukumppanin, niin ei ole enää juurikaan ongelmaa ymmärtää, oli asia mikä tahansa, mutta puhelinkeskustelut ovat hankalia. Pitäisi muistaa silti olla aina itseensä tyytyväinen, että vajaan kahden vuoden jälkeen kieli kuitenkin sujuu aika hyvin ja pystytään hoitamaan asioita ranskaksi.

Käynnistin oma-aloitteisesti miehen työ- ja oleskelulupien uusimisen ja seuraavat kuukaudet verenpaine onkin sitten taas tapissa tuon miehen työpaikan HR- ja expat service-osaston kanssa. Itse kun olen joskus vetänyt sijoittumispalvelutiimiä, niin saan tästä hitaudesta ja viesteihin vastaamattomuudesta eniten ihottumaa. Viime vuonna uusiminen meni niin, että kiireellä hankin kaikki paperit (pitää toimittaa mm. kolmen kuukauden tiliotteet, sähkö- tai vesilasku ja palkkakuitit), sitten ne paperit makasivat kuukauden firman ”service”-osastolla, josta ne sitten itse hain ja vein foreign officeen. Sen jälkeen odotettiin vaikka kuinka kauan, että tulee tieto uusista luvista. Unohtivat tietty firmasta ilmoittaa, että luvat ovat valmiit, joten siinä meni yksi kuukausi turhaan odotellessa. Nyt tuuppasin kaiken sähköpostilla sinne ajoissa, sanoin, että tulen hakemaan nivaskan ja vien sen foreign officeen kuvan kera asap. Katsotaan, mikä on heidän asap. Mies tarvitsisi luvat mukaan, kun lähdetään Suomeen, joten pientä jännitystä on, että miten käy.

Odottelen myös saanko ikinä vastausta siihen, että hommaanko itse meille kyydin Helsingistä Turkuun, kun lentoja ei tällä hetkellä sinne saakka ole. Minun on ehkä se helpompi järjestää, kuin heidän tai matkatoimiston, mutta täysi radiohiljaisuus on ollut kysymyksen jälkeen. Kun tiedän, kuinka vähän meitä expateja firmassa enää on, niin ihmetyttää entistä enemmän tämä hitaus. En viitsi edes kertoa, millainen prosessi from hell meidän lentolippujen varaaminen oli. Sanoin miehelle, että he eivät tiedä, mikä heihin iskee, jos nämä lippujutut ei kohta ratkea oikein päin. Ratkesi onneksi. Mutta kuten sanoin, tästä ihmettelystä ja hermostumisesta pitäisi päästä yli ja asennoitua siihen, että Pacific style plus ranskalainen byrokratia. Zen ja ooommmmmm.

Keep calm and carry on

Koiran korvaakin jouduttiin operoimaan, se tulehtui ja paisui valtavan kokoiseksi ja ramppasin eläinlääkärillä joka päivä. Siitäkin tuli se fiilis, että saamarin Uusi-Kaledonia, ei tämä ole hyvä paikka koirallekaan. Niin paljon on ollut erilaista vaivaa ja niitä tappeluita, että nyt tavarat kasaan ja muille maille. Mutta ensi viikolla koiran pitäisi päästä taas uimaan. Ja viime perjantaina tuli taas iloinen perhetapahtuma, kun herran toinen pentue syntyi ja fiilikset muuttuivat vähän positiivisimmaksi.

Ihan järkyttävää söpöysyliannostusta. Niin ihania ”karvalapsenlapsia” taas.

Itsekin olen joutunut käymään lääkärissä täällä taas, kun ei sinne Suomeen päästä ja tietyt ”vuosihuollot” pitää kuitenkin tehdä. Yksi lääkäri lakkasi vastaamasta sähköposteihin ja jouduin menemään lääkäriasemalle kyselemään, että onko tämä tyyppi enää edes täällä. Sihteeri, joka on ylimielisin koskaan tapaamani, vastasi, että Monsieur on hyvin kiireinen, eikä ehdi katsella viestejäsi. No sanoin, että on vähän kaikkien ajan tuhlausta, jos minun pitää varata sitä varten aika, että katsotaan tulokset, mutta tähän sihteeri ei sitten vastannut muuta kuin: ” seuraava vapaa aika on 18.10. kello 16:30”. Mitä siihenkin sitten sanot.

Menin aikaisemmasta viisastuneena paikalle tasan 16:30, enkä itselleni tyypillisesti varttia aikaisemmin. 17:30, kun siinä vieläkin odottelin omaa vuoroani, totesin, että ei voi mitään, pakko lähteä hakemaan mies satamasta, kun satoi vettäkin niin paljon. Eikä viittä kilometriä viitsi oikein työvaatteissa kävellä. Totesin sihteerille, että valitettavasti minun on lähdettävä, johon hän sanoi kylmän viileästi, että d’accord. Ei mitään pahoitteluita eikä muutakaan. Ajomatkalla haukuin koko Uuden-Kaledonian syvimpään helvettiin, mutta menin sitten kiltisti takaisin katsomaan, josko vielä pääsisin lääkärille, kun olin hakenut miehen. Lääkäri ymmärsi olla edes hiukan nolo, kun hän ei ole vastannut sähköposteihin. Kysyin, että onko sihteeri kenties muistanut välittää pyyntöni katsoa ne postit. No eipä tietenkään ollut.

Lomat jäi pitämättä

Piti tosiaan pitää parin viikon loma, mutta tuo korona sotki taas kuviot. Mies ei tietenkään halua tuhlata lomia confinementin aikana, joten ei hänellä nyt sitten ole sitä lomaa ennen kuin mennään Suomeen. Tulee siis kaksi vuotta töissäoloa kolmen pidennetyn viikonlopun ja yhden viikon loman voimin. Ei mikään ihme, jos häntäkin hiukan patittaa pelkästä väsymyksestä.

Mies siirtyi nyt tehtaan vuosihuollon ajaksi neljä-neljä rytmiin eli olen seuraavat viikonloput yksin kotona. Ehdin jo suunnitella kaikennäköistä, kun unohdin tuon tiukan confinementin viikonloppuisin. Ei tarvitse siis mitään suunnitella, kun ei mitään saa tehdä. Kotona nökötän. Eilen illalla menin taas naapureille juomaan samppanjaa ja syömään jotain pientä, enkä laita lainkaan pahakseni, vaikka kaikki lauantai-illat menisivät niin. Heidän kanssaan on erittäin hauskaa ja he puhuvat belgialaisina niin selkoranskaa, että pystyn osallistumaan keskusteluihin. Joka perjantaiksi olen sopinut kaverin kanssa viini-illan, päästiin jo tänä perjantaina testaamaan koronapassin toimivuus. Koska ulkonaliikkumiskielto alkaa kello 22, niin odotettavissa ei ole mitään pitkää viini-iltaa kuitenkaan, mikä sopii keski-ikäiselle vallan mainiosti.

Perjantait on nyt sitten tätä.

Tänään paistaa onneksi nyt aurinko eikä sateita näytä ihan juuri olevan tulossa. La Nina on tulossa takaisin viimeistään marraskuussa ja siihenkin pitää muistaa suhtautua r a u h a l l i s e s t i ! Vaikka kuinka ärsyttäisi, kun vaatteet ovat homeessa ja sänky kostea, niin Pacific Style ja inhale/exhale. Nämä maisemat auttaa onneksi (paitsi sateella ei näe niitäkään 😄). Jospas kävisi tuuri ja mies saisi ne neljä kotipäivää pitää oikeasti vapaata, niin voitaisi mennä snorklailemaan. Uintikielto loppuu nimittäin huomenna.

Hammastahnatuubiakin ärsyttävämpi asia.

Jaa niin, lopuksi tähän vielä aivan tolkutonta ärsytystä aiheuttava asia, nimittäin se tuleva kolmas ja viimeinen referendum. Edellinen äänestys oli siis viime lokakuussa ja se oli aikalailla tiukka NON-puolen voitto. Siitä innostuneena kanakit halusivat nopeasti päättää seuraavan referendumin päivän, eivätkä he halunneet odottaa Ranskan presidentinvaalien jälkeiseen aikaan eli vuoden 2022 loppupuolelle. Tietenkään, koska kampanja oli mennyt hyvin ja OUI-äänten määrä oli noussut edellisestä. Eli huhtikuussa alkoi tiukka keskustelu siitä, että nyt äkkiä lyödään päivä lukkoon.

Täältä lähti delegaatio Ranskaan sopivaan kolmannen äänestyksen päivästä, mutta jostain syystä kanakit jättäytyivät tästä delegaatiosta aika loppumetreillä pois. Päiväksi päätettiin 12.12., asia oli sittemmin kanakien mielestä väärin päätetty ja päiväkin oli huono, vaikka heillä olikin valtava kiire saada tuo päivä päätettyä. No mutta, siinä se nyt sitten oli. Tehdashyökkäykset ja monen kuukauden tiesulut, sekä niiden vaikutus täkäläiselle taloudelle verottivat hieman kanakien kannatusta ja kenties tuli pientä nakutusta takaraivoon, että miten mahtaa käydä kolmannessa äänestyksessä. Sitten he hajottivat hallituksen, mutta eivät kuitenkaan saaneet valittua uutta pääministeriä moneen kuukauteen keskellä taloudellista kriisiä, joten siinäkin tuli hiukan pientä kannatusnotkahdusta.

Eikä siinä vielä tarpeeksi kapuloita kanakien rattaissa. Syyskuun alussa tänne tuli vihdoin korona ja aktiiviset rokotusvastaiset kampanjat olivat saaneet aikaan sen, että varautumistaso oli aika huono. Rokotettuja oli se 20% eli koronavapaasta paikasta päästiin maailmantilastojen kärkeen ilmaantuvuusluvuissa aika nopeasti. Tällä hetkellä ollaan siirrytty jo parempaan, mutta tapauksia on yli 10.000 ja kuolleitakin 252 kpl. Se on vajaassa kahdessa kuukaudessa aika hyvin. Tämän koronakriisin hoito ei ole sujunut uudelta pääministeriltä eli kankien johtohahmolta herra Mapoulta kovinkaan hyvin, joten yleinen mielipide ja kannatus on jatkanut alamäkeään.

Selityksen makua

Tästä johtuen kanakit vaativat nyt koronakriisin varjolla, että referendumia pitää siirtää, koska ei ole tarpeeksi aikaa vaalikampanjaan. Ja tämän vuoksi minulla meni kuppi nurin. Asianhan ei pitäisi koskea meitä oikein mitenkään (paitsi jos syttyy sota), mutta meidän lennot oli varattu tammikuun alkuun juuri siksi, että silloin referendum on ohi ja mahdolliset mellakat yms. on saatu rauhoitettua ja lentokentän pitäisi voida toimia normaalisti. Tänne on tullut jo satamäärin santarmeja ja poliiseja referendumia varten. Erityisesti tuon lentokentän toiminnan turvaaminen on yksi tärkeimmistä asioista, selitti joku santarmien päällikkö juuri lehdessä. En halua lähteä ja miettiä, päästäänkö takaisin, kun koira jää kuitenkin tänne.

Tämä sai kupin nurin myös siksi, että ihmiset täällä ovat olleet monta vuotta (oikeastaan yli 30 vuotta) nyt löysässä hirressä. Sekä lojalistit että itsenäisyyden kannattajat. Sekä kanakit että caldochet ja tietysti metrot. Ihmiset eivät tiedä uskaltaako investoida, ostaa asuntoa, perustaa firmaa jne. kun ei tiedetä, mitä tulee tapahtumaan. Meillä asui hetken naapureina pariskunta, jonka on ollut täällä yli kolmekymmentä vuotta. Koska tilanne on näin epävarma, he myivät upean asuntonsa tästä meidän läheltä ja siirtyivät vuokralle. Selvästi harmitti, mutta sanoivat, että parempi näin, jos pitää vaikka tehdä äkkilähtö täältä. Jopa minä tiedän nyt parin vuoden kokemuksella aika hyvin sekä OUI että NON puolen vaalikampanjoiden sisällön ja kampanjointi on aloitettu jo hyvissä ajoin ennen ensimmäistä 2018 vuoden äänestystä. Eli eiköhän tässä ole ollut tarpeeksi aikaa kampanjoida. Mitä uutta tässä voi enää edes sanoa koko asiasta?

Kanakien FLNKS ja muut järjestöt ovat ilmoittaneet, että ellei vaaleja siirretä, he tulevat boikotoimaan äänestystä. Sen jälkeen he voivat sitten sanoa, että vaalitulos on mitätön. Ja sen jälkeen tulee luultavasti neljäs referendum. Ja sitten varmaan viides jne. Geopoliittinen tilanne täällä päin, erityisesti Australian sopimus sukellusveneistä Yhdysvaltojen kanssa (eikä Ranskan) ja Kiinan hiiltyminen siitä, nosti esiin taas huolen siitä, mitä tapahtuu, jos tämä itsenäistyy. Montako kuukautta menee siitä, kunnes Kiina on täällä. Kiina ostaa nytkin suurimman osan täällä tuotetusta nikkelistä ja himoitsee näitä kalastusalueita, puhumattakaan tästä strategisesta sijainnista Australian vieressä.

Että tekisi mieli taas mennä torille huutamaan, että nyt jukolauta jotain rotia tähän pelleilyyn. Ryhdistäytykää! Ja pitäkää ne saamarin vaalit nyt. Onneksi ranska ei taivu mihinkään nopeaan poliittiseen väittelyyn, joten on pakko jättää menemättä. Muuten menisin 😁.

Tähän lopuksi tällainen rauhoittava kuva frangipanista, joka kukkii parhaillaan täydessä loistossaan. Kevät on täälläkin ihanaa aikaa.

Home sweet home

Meidän koronatilanne lähti ihan lapasista eli kiihtyminen nollasta sataan on ollut vauhdikasta. Nyt on kolme viikkoa kulunut siitä, kun ensimmäinen tapaus 6.9. tuli julki ja sen jälkeen positiivisia on löytynyt 7176 kappaletta. Tämän päivän lukuna 57 ihmistä on teholla ja 114 on kuollut. Kuolleista 92% on rokottamattomia. Noin kymmenen ihmistä on kuollut viime päivinä per päivä ja se on järkyttävä määrä. Olemme menneet Uuden-Seelannin ohi näissä luvuissa aika päivää sitten (4136 ja 27 kuollutta, siellä korona on kuitenkin ollut maaliskuusta 2020). Ja siellä on se viisi miljoonaa asukasta. Meillä 280.000. Näin pitkälle sinniteltiin hienosti koronavapaana, mutta tietysti jos ja kun kaikki kuvittelivat, ettei sitä koronaa täällä ole ja eleltiin ihan normaalisti, niin ehtihän se pari viikkoa tehokkaasti levitä.

Sen lisäksi se on varmasti levinnyt siinä alussa tehokkaasti niissä kauppojen järkyttävissä ruuhkissa (ilman maskia, sillit suolassa, eikä kenelläkään tietoa onko itsellä tai vierustoverilla korona) ja ekojen päivien paniikkirokotusruuhkissa. Edelleen jaksan olla aivan raivona siitä, etteivät ihmiset ole viitsineet ottaa rokotuksia, kun tähän mennessä oltaisiin oltu kaikki jo rokotettuja ainakin kuukauden, ellei jopa kaksi. Kolmen viikon väli rokotuksissa on niin nopea tahti. No nyt yritetään rokottaa ihmisiä 5000 piikin päivävauhdilla, siihen ei olla päästy kuin parina päivänä. Eli vielä on matkaa 80% kattavuuteen, joka on tavoite. Nyt ollaan niukin naukin 30%:ssa kahdesti rokotettujen osalta. Mutta toisaalta, jos samaa tahtia mennään rokotusvauhdissa, niin nyt aloitetaan jo kakkosrokotteiden antaminen ja kolmen viikon päästä on sitten jo ihan eri prosenttiluvut.

Tuo kuolleiden järkyttävä määrä johtuu osittain varmaan siitä, että on paljon erilaisia sairauksia, kuten diabetestä ja paljon on ylipainoisia ihmisiä. Eikä niitä rokotuksia. Meidän confinementiakaan ei alussa noudatettu ihan niin viimeisen päälle eli ihmiset kyläilivät toistensa luona ”kun on mukavasti aikaa”, joten nyt on reilu viikko ollut myös ulkonaliikkumiskielto kello 21-5. Edes koiraa ei saa viedä tuona aikana, onneksi koiralle ei ole iskenyt mitään ripulia 😬. Eilen tuli päätös, että ulkonaliikkumiskielto jatkuu 4.10. saakka, joka pitäisi olla confinementin päätöspäivä. Luulen, että sitä kuitenkin jatketaan jonnekin hamaan tulevaisuuteen, jotta noita rokotettuja olisi edes vähän enemmän.

Onneksi kotona on kiva olla

On pitänyt jo pitkään yleisön pyynnöstä tehdä pieni kotipostaus ja nythän siihen on hyvä tilaisuus, koska on aikaa ja kotoa ei mihinkään pääse poistumaan. Paitsi koiralenkeille ja kauppaan, muualla en ole käynytkään. Paitsi ehkä kerran vähän laittomasti yhdellä naapurilla palauttamassa kirjoja ja hakemassa uusia tilalle. Heillä on mahtava kotikirjasto. Isäntä oli myös säästänyt minulla Navires&Histoire-lehden toukokuun numeron, jonka pääaiheena oli Suomen merivoimat 1917-1947. Oikein 30 sivuinen kokonaisuus, opin aika paljon. Merivoimien aluksilla on muuten ollut hauskat nimet.

Korona on saanut sen aikaan, että on tullut nettikauppoja tai erinäköisiä facebook-kauppavirityksiä, koska tämä on aika rankkaa aikaa yrittäjille. Kuten kaksi muutakin confinementia, niin tämäkin osui keskelle alennusmyyntejä. Ja koska niitä aleja saa olla vain kaksi kertaa vuodessa, niin tämän vuoden alet ovat molemmat menneet mönkään. Nyt tilannetta yritetään paikata simppelimmillään niin, että yrittäjä laittaa tuotteista kuvia faceen ja viestillä voi ilmoittaa, mitä haluaa ostaa. Toimii jotenkuten, toki sinun pitää tietää aika hyvin kaupan valikoima, mutta ainakin kanta-asiakkaita tämä palvelee.

Muutamat kaupat ovat saaneet aikaiseksi oikein kunnon nettikaupan eli ostokset saa maksettua netissä. Esim. eilen ostin muutamia kirjoja ja kun tein tilauksen ennen puoltapäivää, niin ne olivat haettavissa heti iltapäivällä. Tai oikeastaan olisin saanut ne jo tunnin päästä. Kotiinkuljetuksenkin olisin saanut, mutta en jaksanut odottaa sitä. Kirjakauppa hakee parhaillaan e-commerce manageria ja projektipäällikköä. Koronan vuoksi täällä on siis otettu aimo hyppäys digiaikaan, nopeammin kuin ehkä muuten olisi tehty. Suuri uutinen meidän anglophones expat-ryhmässä oli se, että yksi suurimmista ruokakauppaketjuista tarjoaa ruuan verkkokauppaa ja kotiinkuljetusta. Tosin siellä on vain hyvin geneerisiä tuotteita (keksejä, kuplavettä, kuivatuotteita), mutta alku se on tämäkin. En uskaltaisi täällä mitään vihanneksia tai hedelmiä edes ostaa verkkokaupasta, koska kaupoissa on niin huonot valikoimat. Tuotteet pitää tosi tarkkaan valita, enkä luota siihen, että pakkaaja niitä pahemmin valkkaisi.

No mutta palataan kotiin. 13.9. tuli kaksi vuotta siitä, kun ekan kerran astuin tämän asunnon ovesta sisään. Se oli meidän viimeinen päivämme täällä look&see-keikauksella ja edelleen olen sitä mieltä, että meillä kävi aivan järjetön tuuri tämän asunnon suhteen. Toki tämä on hiukan kalliimpi, kuin aluksi ajateltiin, mutta sijainti on huippu, kaikki naapurit ja naapurusto on huippua, lähellä rantoja, hyvät koiranviemispaikat lähellä. Ja tämä on turvallinen alue. Plus koira saa käyttää koko pihaa ja nyt kun vuokraisäntä on poissa, niin mekin saamme käyttää hänen pihaansa ja terassiaan.

Tämän kuvan otin ekalla käynnillä, tätä kuvaa sitten katseltiin ne kuukaudet ennen tänne muuttoa.

Villa Val Plaisancessa

Tätä meidän taloa/asumistyyliämme kutsutaan täällä villaksi. Tämä osa Val Plaisancea on 60-luvulla rakennettua aluetta, paljon omakotitaloja ja joukossa on muutama pienkerrostalo. Meidän alapuolella oleva katu meren puolella (me olemme vähän kuin harjun huipulla) on täynnä uudempia taloja. Luulisin, että ovat ihan niinkin uusia, kuin 2010-2020 rakennettuja taloja. Val Plaisance on aika kallista asuinaluetta, koska tämä on lähellä Anse Vatan ja Baie des Citronsin rantoja ja tästä on huikeat merinäkymät, osalla Baie de Saint-Marien suuntaan ja osalla Anse Vatan suuntaan. Läheltä alkaa punakattoisten, isojen omakotitalojen Tuband (myös uusia taloja) ja Ouen Toron rinteillä on uudempaa Val Plaisancen aluetta.

Kotikatu. Tuon oikealla olevan viherseinän päällä on useampi iso talo, meidän on tuolla edempänä.
Koti täällä kaukana kotoa ❤️
Tuo ylimpänä näkyvä valkoinen talo on meidän talo. Naapurin asunto on tänne Val Plaisancen laaksoon päin.
Tällaista 60- ja 70-luvun rakennuskantaa on tässä meidän vanhalla Val Plaisancen puolella.

Meidän alakertamme, jossa Philippe eli vuokraisäntä asuu, on 60-luvulla rakennettu atriumpihainen, U:n mallinen talo. Hän on rakentanut tämän yläkerran 2014 eli nuo U:n pitkät sakarat ovat meidän ja naapurien asunnot ja meidän ulko-ovemme ovat vierekkäin tuossa U:n ”pohjassa”. Meidän asunnon koko etuseinä on pelkkää lasiliukuovea katosta lattiaan ja meillä on ehkä yksi parhaista merinäkymistä koko Val Plaisancessa. Ja meiltä näkyy Mt. Dore ja muut etelän vuoret. Anse Vatassa, Citronsissa ja Orphelinatissa on myös huikeita merinäkymiä, mutta se on pelkkää aavaa merta silmänkantamattomiin. Itse pidän tästä lahdesta, saarista ja vuoristonäkymistä.

Philippe asunto on todella makea, siellä on säilytetty 60-luvun terrazzo-lattiaa ja muita sen ajan hienouksia, ja se atriumpiha tekee omalaisensa säväyksen. Kun ison olohuone-ruokailutilan molempien päiden liukuovet avaa, tulee tosi hieno tila terasseineen ja näköaloineen. Hänellä on toisessa siivessä myös erillinen vierashuoneisto, jossa tänne tulevat kaverit voivat majoittua. Tosin nyt siinä on välillä ollut vuokralaisia, kun ei niitä vieraita tietysti ole näkynyt hänelläkään. Voisin kyllä asua mielelläni samanlaisessa talossa, atriumpihat ovat aina olleet minun suosikkejani. Täällä vielä nämä kelit tekevät sen, että atriumpihan kasvit ovat aina vihreitä ja nättejä.

Tällainen meren puolelta. Tuo yläkerta on meidän asuntoa, vasemmalla näkyy salihuone, sitten on olohuone-keittiö ja oikealla makuuhuone. Salihuoneen takana on vielä yksi makkari.
Näkymät on täydelliset. Meidän asunto on auringonnousun suuntaan ja se sopii meille, kun herätään aina niin aikaisin.

Naapurilla on terassit tuonne Val Plaisancen, Tubandin ja Mt. Koghis vuoren suuntaan ja merinäkymääkin on hiukan, eikä niissäkään näkymissä mitään valittamista ole. Tosin heille myös paistaa aurinko melkein koko päivän, joten asunto on todella kuuma. Meille sitten taas tuulee lähes koko ajan, kuumaan aikaan se on hyvä ja viileään ei sitten niinkään. Naapurien näkymä on täysin erilainen varsinkin iltaisin, kun heille näkyy auringonlasku ja kaupungin valot. Meiltähän ei näe pimeällä yhtään mitään ellei merellä ole jotain laivoja tai lahdessa purjeveneitä parkissa. Ja terassin edessä oleva palmu on valaistu, sitä voi siis katsella pimeälläkin 😄.

Heidän alapuolellaan, kadun toisella puolella, on pari tyypillistä 60-luvun taloa, jotka näyttävät yksikerroksisilta, mutta joissa kummassakin on kolme kerrosta rinnettä alaspäin. Hyvin usein näissä Val Plaisancen (ja kaikkien muidenkin alueiden) taloissa asuu kaksi sukupolvea, alakerrassa toiset ja yläkerrassa toiset. Ja aina nimenomaan niin, että vanhukset siinä kerroksessa, mihin ei tarvitse kivuta tai laskeutua portaita.

Ihanan herra B:n perheen talo meidän taloa vastapäätä. Heillä on mm. yksi limepuu, josta tulee niin paljon limejä, että riittää koko kadulle. Hän on muutenkin mitä avuliain herrasmies, olen esimerkiksi pessyt auton tuossa heidän edessään, koska heillä on siinä vesipiste. Hän vaatimalla vaati, että siirryn siihen. Taustalla näkyy hyvin tuo Tubandin alue.
Toinen vastapäinen naapuri on myös todella mukava. Tajusin vasta paljon myöhemmin, kun näin näitä taloja tuolta toisesta suunnasta, että tämä on kolmekerroksinen (näkyvät tuolla aikaisemmassa kuvassa, missä meidän talo on ylimpänä).

Tässä meidän kadulla on ainakin kaksi isoa taloa, joilla on järjettömän iso tontti muihin verrattuna. Tai kaikki muut ovat jo ehkä myyneet tonttinsa osat muille, sen verran tiivistä on rakentaminen. Viikonloppuna huomasin mainoksen, että toisen näistä tontille tulee uusi residence Angel Sunrise (hihittelen välillä näille nimille, kerrostaloilla on kaikilla joku nimi, on Malibu, Sunrise, Sunset, Angelos, Pantheon, Millesime jne. Uusin Ouen Toron rinteen taloista taitaa olla Residence Luxus). Tämän asunnon voisin kyllä ottaa, kun pelkästään terasseja on 400 neliötä. Ja samat näkymät kuin tästä meiltä, kattoterassi lienee samalla korkeudella kuin meidän asunto. Hintaa on vain aika paljon eli reilu 737 000 euroa plus kulut päälle. Ostaja maksaa välittäjän palkkion täällä.

Luulen, että Angel Sunrise tulee tämän talon paikalle. On valtava talo jo nyt ja todella iso tontti. Sijainti on kyllä täydellinen.

Muut neiböhoodit

Tuon viereisen Tubandin alueen jo mainitsinkin. Google mapsin ilmakuvasta katsottuna se erottuu oikein hyvin tästä Nouméan niemestä, kun on ainoa punakattoisten talojen alue. Toinen samanlainen löytyy kauempaa Mont Doren suunnalta eli Tina sur Merin aidattu ökytalojen alue Baie de Tinan ja Baie de la Conceptionin väliseltä mereen tunkeutuvalta niemenkärjeltä. Siellä alimmat talot ovat niin rannassa, että terassit ovat käytännössä meren päällä. Mietin aina vastarannalla ajellessani, että jos ja kun merenpinta yhtään nousee, niin ne talot ovat kyllä heti veden alla. Mukavampi asua näin korkealla. Tosin Tina sur Merissakin on tietysti taloja ylös kukkulan huipulle asti. Tämä koko Nouméa on täynnä pieniä, täyteen rakennettuja kukkuloita. Oikeastaan missään muualla ei ole kovin isoa tasaista alaa kuin keskustassa ja latinalaiskorttelissa.

Tuband erottuu tästäkin Ouen Torolta otetusta kuvasta hyvin.

Tubandin alueella on hauska kävellä, vaikka kaikilla taloilla on jykevät aidat ympäriinsä, niin näkee niistä rakennuksista edes hiukan. Siellä täällä on vielä pari tonttia myymättäkin, ei todellakaan kovin isoja, mutta kalliita. Merinäköalan tasosta riippuen sitä kalliimpaa, mitä parempi näkymä. Taloja on harvoin ja vähän myynnissä, hintaa yli 700 000 euroa ja kokoa noin 180 neliötä tai enemmän. Pihaa ei ole juuri lainkaan, tontit on rakennettu todella täyteen eikä talon ja tontin reunan välillä tarvi täällä olla kuin ehkä puoli metriä. Aluksi ihmettelin tuota täyteen ahtamista, mutta eipä täällä niin kauheasti pihalla edes tule oltua, kun usein on liian kuuma siihen ja monella sen pienen pihan täyttää uima-allas ja terassi. Nuo Tubandin talot on kaikki rakennettu siihen tyyliin, että olohuone tai kaikki huoneet ovat harjakattoon saakka auki, koska lämmin ilma nousee ylöspäin ja oleskelukorkeudella on silloin vähän sopivampi lämpötila.

Tämä on mun suosikki näistä Tubandin taloista, koska kuvittelen tuon pikkumökin olevan sauna. Tuossa olisi tonttikin myynnissä.
Tällaista näkymää olisi tarjolla Tubandissa, jos asuu tarpeeksi korkealla tai ihan meren vieressä.
Tubandin taloja rantakadulta päin.
Käyn aika usein koiran kanssa Tubandissa lenkillä, talojen välissä menee tällaisia kävelyreittejä.

Tubandista hiukan eteenpäin on N’Gean alue, johon kuuluu useampiakin kukkuloita, mutta tämä meitä lähinnä olevan huipulle on rakennettu ja rakennetaan ihan mielettömän hienolla näköalalla varustettuja moderneja, isoja taloja. Nämä ovat ehkä tällä hetkellä tämän saaren ökyimmät luksusasunnot. Edes Mont Venuksen näköalatalot eivät vedä kyllä näille vertoja. Yksi naapureistani oli tuttunsa kanssa edellisen confinementin aikana N’Geassa kävelyllä ja heidät oli kutsuttu yhteen näistä taloista ihan ex tempore juomaan samppanjaa, kun he olivat kurkkineet taloa ja sen pihaa ohikävellessään. Kutsujana oli rakennuksen omistajan hiukan jo vanhempi äiti, poika oli kuulemma hiukan yllättynyt, kun oli tullut kotiin ja siellä oli kolme rouvaa juomassa päiväsamppanjaa. Toista pulloa jo siinä vaiheessa. Epäilen, että rouva halusi vain hyvän syyn avata pari pulloa kuohuvaa. Sattumalta kaksi näistä taloista oli uusimamassa Ambiances-lehdessä.

Meidän huusholli

Meillä on arviolta 90-100 neliötä, kolme makkaria ja iso keittiö-olohuonetila, kaksi kylppäriä ja vielä erillinen pikkuvessa. Koska se ensivisiitti oli aika lyhyt, ehkä vartin pituinen, niin en kauheasti kiinnittänyt huomiota kuin näkymään ja siihen, että huoneita oli toivottu määrä plus se kaksi kylppäriä ja vessaa, mikä oli vaatimuksena myös. Makkareita on kolme, koska tänne kuitenkin oli tulossa vieraita ja yleensä perhekunnittain eli enemmän kuin kaksi. En kestä jos joku nukkuu olohuoneessa useamman viikon, niin halusin saada sen verran vierashuoneita, että kaikilla on tilaa levittää tavaransa. No ei ole kukaan päässyt tänne, paitsi se korona.

Mies halusi myös, että kotona on tilaa kuntosalille, joten yksi vierashuoneista varattiin siihen käyttöön. Ei hän jaksa 12 tunnin työpäivien jälkeen lähteä enää mihinkään salille ja kun riittää tanko ja painot, niin ei se kotisali niin isoa tilaa vaadi. Tosin mun joogabolsterit sun muut vievät melkein enemmän tilaa. Kotikuntosali on tuosta näkymästä johtuen aika hulppea

Kuntosali näkymällä.
Kyllä tässä on kelvannut tehdä restoratiivista joogaa.
Edellisiltä asukkailta ostamani iso pöytä vaihtui heti, kun miehen työpaikan myynti keväällä varmistui, koska pyöreä on enemmän meidän makuumme. Vanha pöytä suorastaan revittiin käsistä eli ei ollut vaikea päästä eroon.
Makkarin näkymiä
Välillä auringonlaskut näkyvät meille näin hienona värityksenä.

Ns. päämakkarissa on pienenpieni vaatehuone (Philippekin on sitä mieltä, että tulipa siitä pieni, hän suunnittelee näiden asuntojen laajentamista tuohon atriumpihan päälle) ja kylppäri. Kylppärissä ei ole kuin peilikaappi eikä lainkaan altaan alla mitään laatikostoa, mitä vähän harmittelen, mutta kyllä tavarat nyt ovat vielä mahtuneet siihen peilikaappiinkin. Kahdessa muussa makkarissa on liukuovikaapit, maailman ärsyttävimmät, kun aina jää ovien taakse katvealueita, mistä on vaikea saada tavaroita ulos. Kaapit on täynnä, koska meillä on viisi matkalaukkua täällä (yksi hajosi tulomatkalla), miehen sulkapallokamat, snorklausvälineet, suppilaudat, jumppavälineitä joka lähtöön ja esimerkiksi täysin turhana miehelle kauluspaitoja, pari pikkutakkia ja puku. Viedään ne kaikki varmaan Suomeen takaisin, kun päästään sinne joskus. En tiedä mikä olisi niin virallinen tilanne täällä, että pitäisi pistää puku päälle. Edes hautajaisissa ei ihmisillä ole pukuja, häistä nyt puhumattakaan.

Sitten sitä tulikin ihan riittävästi kerralla. Tähän huonekalut sun muut päälle. Muuttoporukka oli kyllä tehokas siinä 30 asteen helteessä, taisivat olla pois täältä jo kello 11 kaikki purettuna ja laatikot ja roskat pois vietynä.

Koska keittiössä ei ole juuri mitään kaappitilaa, on ruokatavarat yhden makkarin kaapissa. Varsinkin, kun täällä täytyy välillä vähän hamstrata, niin en tiedä missä säilyttäisin vesipullot, säilykepurkit jne. Ostin edellisiltä asukkailta kaksi puolikorkeaa kaappia, ja niissäkin on ruokaa yms. Jossain pitää säilyttää myös muovirasioita, vuokia ja kulhoja. Keittiössä on kaksi alakaappia (plus roskiskaappi) ja kaksi yläkaappia. Ehkä meillä on liikaa kattiloita, paistinpannuja ja lautasia, koska en tiedä, miten näihin kaappeihin saisi mihinkään ruokia mahtumaan. Olisipa sellaiset vetolaatikot alakaappien tilalla, kuin Suomessa, niihin menee niin paljon näppärämmin kaikki tavarat. Eipä silti, ei niissä muissakaan käymissäni asunnoissa kovin erikoiset keittiöt olleet ja hyvin tälläkin pärjää.

Parasta on pieni piha

Silloin kun asuntoa hain, niin piha ei ollut mikään kriteeri, eikä tässäkään erikoista pihaa ollut. Oli pieni ”karsina portaiden puolivälissä”, joka oli aidattu molemmista päistä ja portaiden päähän oli jätetty pieni kulkuaukko. Piha oli maapohjainen ja suoraan sanottuna aika surkea. Meille riitti sen verran pihaa, että saataisiin pyörät johonkin ja siihen oli riittävästi tilaa. No aika pian muuton jälkeen tuli ensimmäinen lockdown ja silloin aloin miettiä tuon pienen läntin ehostamista. Aluksi laitoin siihen puiset lavat, joita naapuri toi töistä ja heitin portaiden alle kertyneet edellisten vuokralaisten roinat roskiin. Tällä lavapihalla mentiin vuosi, mutta sitten lavat alkoivat olla niin mätiä, että niistä meni vähän väliä jalka läpi.

Tällainen ankeus piha oli aluksi. Koska koira on ulkona kaikki päivät, piti keksiä jotain tuohon maapohjaan, ettei koira tuo jatkuvasti kuraa sisälle.

Joskus viime vuoden lopulla, kun koiran päälle oli hyökännyt toinen koira pari kertaa peräkkäin, vuokraisäntä otti meidän ja hänen pihansa välissä olleen aidan pois, jotta koira voi juosta koko pihalla. Se oli aika helpotus ja koiralle tosi loistava juttu. Sen jälkeen hänellä oli taas uusi asunto, jonne voi mennä kylään ja josta saattaa saada herkkuja. Hän on osallistunut myös moniin alakerran juhliin. Ja tietysti aidan poistaminen laajensi myös kanan reviiriä ja hänellekin tuli useampi paikka käydä kyselemässä syötävää. Edelleen ikävöin kanaa, oli se hauska tyyppi, vaikka kakkikin sinne sun tänne.

Puulavojen kanssa tuli hiukan siistimpi.

Mutta kanan kuoltua, kun en uutta kanaa halunnut ottaa, päätin pistää pihan kokonaan uusiksi. Täällä on hyvä kierrätyspalvelu (sekä kierrätyskeskus), pari kolme kertaa vuodessa voit iskeä poisheitettäviä juttuja kadulle roskiksen viereen ja kierrätyskeskus tulee hakemaan ne siitä ilmaiseksi. Minun ei siis tarvinnut itse kuskata niitä lahoja puulavoja mihinkään. Ostin pihalle ruohomattoa ja hakkasin sementinkovaa maata sen verran kuohkeaksi, että sain tehtyä pienen ”puutarhan”. Tuli kyllä todella paljon viihtyisämpi piha, joka näyttääkin paljon nätimmältä, kun nousee portaita kotiin. Ja sain oman pienen puutarhan, johon voin istuttaa mitä tykkään. Meidän terassilla kun tuulee niin paljon, etteivät kasvit viihdy siellä ja luulen, että tuo suolainen meri-ilma kurittaa niitä myös.

Kana ja koira viihtyivät näillä puulaatoilla, mutta kun näitä ei tällaiseen käyttöön ole tarkoitettu, niin lahosivat aika nopeasti.

Nyt, kun on taas lockdown, niin on ihanaa kun voi mennä pihalle. Ja saa käyttää Philippen terassia ja pihaa, olen siirtänyt jumppahetket sinne. Tässä lockdownin aikana päätettiin myös kalustaa omaa terassia vähän uusiksi, nyt meillä on apero-osasto, maisemankatseluosasto ja auringonotto-osasto 😄😄. Pienelle terassille aika hyvin.

Nyt piha on tällainen. Juuri eilen naapuri kehui, miten mukavan näköinen tämä on nyt, kun tulee kotiin.
Portaissa on jonkun verran kapuamista. Hyvä treeni, kun rahtaa kauppakasseja, multasäkkejä ja koiranruokasäkkejä tänne ylös.
Niin on ikävä kanaa, ei ole enää tällaista vastaanottoa kotiin tullessa.

Täällä oppii kärsivälliseksi. Tai kärsivällisemmäksi ainakin.

Jos nyt hyvin menee, niin lockdown loppuu viikon päästä. En silti usko ennen kuin näen, ei näillä koronaluvuilla tunnu todennäköiseltä. Ja jossain vaiheessa pitäisi luopua näistä rajoituksista ja karanteeneistakin. Olen varautunut jo asiaan ja pyytänyt varaamaan meille lentoliput Suomeen, katsotaan miten onnistuu. Ei jakseta odottaa ensi kesään, joten tulee talvivierailu jos ja kun täältä nyt pois päästään. Saattaa olla pieni shokki.

Mutta en uskalla nyt suunnitella mitään, ettei käy kuten viimeksi. Meillä täällä osoitetaan mieltä rokotepakkoa vastaan ja muutama rokotevastainen lääkäri ja apteekkari ovat oikeudessa. Katsotaan nyt mitä tästä vielä tulee. Mielenosoitusta en ymmärrä, itse en haluaisi mihinkään väkijoukkoon tässä koronatilanteessa, mutta ranskalaiselle sillä ei ole niin väliä. Pääasia, että saa osoittaa mieltä.

Menee muuten koko valaidenbongaussesonki nyt tässä confinementissa. Yksikään 🐋 ei ole vielä tajunnut tulla tuohon meidän lahdelle, vaikka ihan vähän matkan päässä niitä bongattiin. Tulisivat nyt, niin olisi jotain kohokohtaa tähän muuten varsin Päiväni murmelina-elämään. En jaksa noita nettikauppojakaan (niitä kolmea 😆) koko ajan selailla, kun en mitään tarvi.

Ai niin, viime postauksessa kauhistelemani passipakko viiniostoksilla ei ole ainakaan minun osaltani pitänyt paikkansa. Ehkä suomalainen EU-ajokortti on niin virallisen näköinen, etteivät vaadi passia. Tai sitten näkevät kirjaimet FIN ja ovat ihan, että oi ei, noin ulkomaalainen, en ala selittämään mitään. Jälkimmäinen voi olla todennäköisempi vaihtoehto. Ei siis ongelmia. Sama juttu näyttää olevan, kun poliisit pysäyttävät ja kysyvät lupalappua, heti siinä nimen kohdalla silmät leviävät (maskin alta ei näy muuta, ehkä suukin aukeaa) ja henkkareiden vilautus on viimeinen niitti. Tulee välitön kaikki ok madame ja voitte jatkaa matkaa, s’il vous plaît.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Uutissi, virallissi ja torellissi

Se olisi kevät nyt, näin virallisen laskennan mukaan. Edellisviikonloppuna oli suorastaan kuuma, kun tarvoin lauantaina yksien naapurien kanssa pahamaineisessa St. Louisin tribussa ja mies oli sulkapalloturnauksessa. Sunnuntaina oltiin toisten naapureiden kanssa purjehtimassa, tai lähinnä lillumassa tuolla laguunissa. Jo hieman pelästyin, että nytkö ne kuumat kelit jo alkaa, mutta maanantaina viileni jo. Ainakin sen verran, että pystyy vielä menemään pitkää aamulenkkiä koiran kanssa. Ja nyt näyttää siltä, että La Nina on palannut. Hän ei ole mitenkään tervetullut, mutta mahdotonta hänen paluutaan on estääkään.

Tribun pääjehun maja. Sykloni on vähän kohdellut kaltoin, joten tänä vuonna tätä pääsi katsomaan vain aidan takaa.
Mies kävi voittamassa yhden seurojen välisen turnauksen.

Aamulenkeistä sen verran, että meillä oli koiran kanssa tässä yksi aamu hieman erimielisyyksiä reittivalinnasta. Hän sai valita ja lopputulos oli, että tultiin tosi hankalaa reittiä alas Ouen Toroa. Koska en uskalla päästää koiraa irti edes siellä syrjäpoluilla muiden koirien vuoksi, niin alas tultiin aika haipakkaa ja loppuvaiheessa yhden uoman yli hypätessäni rutikuiva maa mureni jalkojen alta ja tipuin sinne uomaan. Onneks on tiukasti eteenpäin kulkeva muskelikoira ja koiralla valjaat, koska jäin hetkeksi roikkumaan hihnasta ja pamahdin päin seinämää, ennen kuin sitten tipuin uoman pohjalle. Kaksi päivää sen jälkeen kolotti joka lihas ja nivel, mutta ei tullut muuten muuta kuin naarmuja ja mustelmia. Ja vähän revähtänyt olkapää. Koira ei suostunut kiskomaan minua sieltä pohjalta ylös, joten piti käyttää Indiana Jones kykyjä ja kaivaa pari juurta esille, joiden avulla sitten kipusin ylös. En ajatellut toistaa tätä enää. Enkä tule alas Ouenilta kuin asfalttia pitkin. 

Rokotuspakko, korona ja lockdown

Nyt perjantaina tänne tuli rokotuspakko, viikon kestävien keskustelujen ja pohdinnan jälkeen. Meillä on 30% rokotettu kahteen kertaan ja 37% on saanut yhden rokotteen eli ollaan aika kaukana tavoitteesta. Kuulemma tässä kuussa menee iso määrä rokotuksia vanhaksikin, joten kansalaisia on yritetty patistaa erinäköisin keinoin avoimiin rokotustilaisuuksiin. Aika nihkeällä menestyksellä. Päätöksen jälkeen lauantaina oli muutaman tuhannen ihmisen kovaääninen pakkorokotusten vastainen mielenosoitus. Lauantai-illan illallisilla keskustelin yhden vanhan rouvan kanssa, jonka mielestä rokotuspakko on diktatuuria ja hän on jo elänyt yhden diktaattorin alaisuudessa, joten ei suostu enää. Hän on syntynyt Romaniassa. Rouva on kyllä ottanut kaksi ensimmäistä rokotetta, mutta se, että vielä joskus joutuisi ottamaan tehosteen ja pakolla on diktatuuria ja johtuu kuulemma vain siitä, että vanhat rokotteet pitää nyt saada käytettyä.

Taisi fiilikset muuttua rokotusten suhteen parissa päivässä. Rokotuspisteet ovat olleet tänään aivan täynnä.

Eilen maanantaina kuulin päivällä naapurilta off the record, että meillä on täällä ns. vapaana liikkuvaa koronavirusta. Kaikki casethan on karanteenista bongattuja (paitsi ne Wallis&Futunan matkustuskuplasta tulleet), mutta nyt olisi kolme kotoperäistä koronatapausta. Täällä pienellä saarella kaikki tietävät hetkessä kaiken, joten ennen kuin asia oli uutisissa, oli täysi härdelli päällä ja joka paikka tukossa. Lähdin hiukan aikaisemmin hakemaan miestä töistä ja ajattelin katsoa voisiko kauppaan mennä, mutta heti ekan kaupan kohdalla totesin, että ei voi. Jessus mitkä ruuhkat joka paikassa, hirveä paniikkihamstraus ja pahimmat liikenneruuhkat ikinä. Koiranruuan kävin ostamassa, kun kaupassa ei ollut ketään ja katselin viereisen supermarketin parkkipaikkakuhinaa. Kun ajeltiin illalla kotiin, niin joka ikinen ravintola oli tupaten täynnä.

Eli siis aivan järjetöntä hommaa. Jos täällä on viikon verran kiertänyt deltavariantti tunnistamattomana (kun kerran ei ole koronaa, niin ei tule heti epäiltyä oireita koronaksi), niin se voi olla levinnyt vaikka mihin ja keneen. En siis ymmärrä ajattelutapaa, että mennäänpäs äkkiä kauppaan ja ravintolaan hirveään tungokseen ilman maskeja ennen kuin tulee confinement ja maskipakko. Kyllä se korona tarttuu ennen rajoituksiakin. Meillä on aina kotona sen verran ruokaa kaapissa, että pärjätään hetki ja toki confinementin aikana saa käydä kaupassa. Mutta moni meinaa nyt pysytellä tiukasti seuraavan kaksi viikkoa kotona, varsinkin rokottamattomat. 

Aika nappi ajoitus koronalla

Itse mietin välittömästi, että tulipa ns. hyvään saumaan nämä omituiset koronatapaukset, kun pitäisi saada ihmisiä ottamaan rokotuksia. No heti tänä aamuna leipomon rouva sanoi minulle, että hän epäilee tätä vain keinoksi saada ihmiset rokotettavaksi. Hän on hyvin rokotevastainen. Rokotuspisteet ovat tästä aamusta alkaen olleet tupaten täynnä. Oikeasti mystistä tässä on se, että yksikään löydetty tapaus ei linkity toisiinsa, yksikään ei ole matkustanut täältä mihinkään ja kaikki tapaukset ovat maantieteellisestikin aika kaukana toisistaan. Eikä nämä meidän tapaukset näy Worldometersissä tai muualla, mihin niitä rekisteröidään. Mutta ehkä niitä ei ole ehditty vielä ilmoittaa. Nyt hetki sitten uutisissa oli, että eilen on löydetty vähintään 11 uutta tapausta. Kannatti pysyä pois ruuhkasta. 

Meillä oli juuri avattu Wallis&Futunan välinen matkustuskupla uudelleen. Kaikilla pitää olla rokotuspassi ja päälle testit, että pääsee matkustamaan ja vielä joku erityinen syy (eli esim. sukuloiminen), jotta voi matkustaa. Yksi matkustaja oli antanut 72 tuntia ennen lähtöä negatiivisen tuloksen ja nyt eilen lentokentällä positiivisen. Kone ei tietenkään lähtenyt mihinkään ja koko koneellinen ihmisiä siirrettiin karanteeniin. Wallisfutunalaiset nauttivat täällä vähän erivapauksista, koska ovat merkittävässä asemassa tulevassa äänestyksessä. Täällä asuu enemmän heitä kuin Wallis ja Futunalla ja he ovat kolmanneksi suurin ryhmä. Yleensä tulee kutsuttua koko porukkaa wallislaisiksi, mutta siis ovat joko Wallisin tai Futunan saarelta. Siinä on taas yksi mielenkiintoinen Ranskalle kuuluva saarivaltio kuninkaineen ja yläluokkineen. Täytyy joskus muistaa kirjoittaa heistäkin vähän enemmän. Ja odotan, että päästäisiin käymään sielläkin. 

Eniten tässä harmittaa se, että miehen lomaa pitää siirtää. Olin juuri eilen varaamassa meille lentoja ja hotellia, kun kuulin koronaepäilyistä. Onneksi en ehtinyt varata. Tässä aamulla olen perunut kaikkia sovittuja juttuja ja koska tämä(kään) confinement ei kuitenkaan jää kahteen viikkoon, niin ei parane varata nyt mitään ennen kuin varmaksi tiedetään. Meidän piti mennä Lifoun saarelle ja sieltä on löytynyt ainakin yksi koronatapaus. Onneksi ei tullut tämä hässäkkä loman aikana, se olisi harmittanut vielä enemmän. 

Siirrymme kohti nykyaikaa

On jotain positiivistakin: olemme siirtyneet 2000-luvulle!!! Sulkapalloseuran jäsenmaksun saa maksaa verkossa kortilla! Allistyttävää. Ekalla kerralla ei tietty toiminut, mutta tokalla jo onnistui. Tähän asti maksu on ollut joko käteisellä tai shekillä hallilla, ei siis laskumahdollisuutta tai tilisiirtoa. Ja toinen ällistyttävyys on, että olen laskenut meidän verot ihan täsmälleen oikein. Ja se ei ollut ihan helppoa, vaikka löysin PWC:n tekemän Uuden-Kaledonian veroanalyysin. Itse veroilmoituksen sai tehdä verkossa ja nyt saatiin verotuspäätös. Veron saa maksaa joko postittamalla shekin, käymällä verotoimistossa maksamassa TAI verkkopankissa. Taas ällistyttävää. Paitsi, että meidän verkkopankissa on maksurajana miljoona tätä rahaa, joten ei se sitten onnistunutkaan. Kolmas askel nykyaikaan on, että sekä ranskanope että agilityope suostuivat tilisiirtoon, ettei mun tarvi nostaa heille käteistä tai pelata noiden shekkien kanssa. Pienin askelin, kohta ollaan jo vuodessa 2010. Tai ainakin vuodessa 2005.

Äänestyskampajatkin on käynnistetty puolin ja toisin. Viisi lojalistipuoluetta ovat vihdoin päättäneet toimia yhdessä. En ymmärrä, mikseivät jo aikaisemmin, jos kaikilla on kuitenkin sama NON tavoite. Kanakien pro-independetistit ovat jo vetäneet yhtä köyttä. Rauhallista on vielä, mutta sotilaita ja santarmeja on tänne tulevat koneet täynnä, joten ei sinne edes siviilejä mahdu. Pääministeri perui tuosta vaan yhden lennon, joka oli täynnä sotilaita, mutta käsittääkseni se oli vain se yksi kerta. Ei hän varmaan pysty niiden tuloa estämäänkään. Port Mosellessa kelluu edelleen ihmeellinen ranskalainen risteilyalus, ensin ajattelin, että se on täynnä sotilaita, mutta nyt aloin miettiä, että onko se evakuointeja varten. Ystävät ovat jo ihan hermona äänestyksestä, joten alkaa ilmeisesti uhkakuvat tarttua. Olen jo miettinyt äänestyspäivälle ja viikoksi sen jälkeen ruuat, joita voi tehdä ilman sähköä. Jos siis tässä joku härdelli tulee. Tai tietysti tulee. 

Herra pääministerillä riittää tässä nyt puuhaa ennen vaaleja, kun pitää hoitaa tämä korona-case pois, rokottaa ihmiset, pelastaa meidän konkurssin partaalla oleva RUAMM eli Kela ja saada maa siihen kuntoon, että voidaan avata rajat 1.1.2022. RUAMMista olen huolissani varsinkin nyt, jos tänne iskee joku kunnon koronaepidemia. Meillä ei nimittäin ole hetkeen maksettu sairaalalle riittävästi rahaa, vaan sairaala on joutunut elämään velaksi ja nyt voidaan olla tilanteessa, jossa ei ole rahaa maksaa palkkoja, ostaa lääkkeitä tai laitteita ja labrat ei enää suostu tekemään testejä. Samaan aikaan rajoituksista johtuen lääkäreitä on lähtenyt kokonaan takaisin Ranskaan.

Ongelma-alkoholi

Ilmeisesti herra pääministeri on myös huolissaan paikallisten juomisesta, koska meillä tiukkenee koko ajan nämä säännöt. Kun me tulimme, alkoholia ei saanut ostaa ruokakaupoista perjantaina tai lauantaina kello 12 jälkeen. Sama sääntö oli ennen pyhäpäiviä ja joskus alkoholin myynti kiellettiin kokonaan vaikka viikonlopuksi. No nämä kaikki säännöt poistuivat, mutta kaupoissa piti sen jälkeen kysyä kaikilta paperit aina, jos ostaa alkoholia. Tämä ei minusta ole auttanut yhtään mitään mihinkään, olen nähnyt niin kännissä olevia tyyppejä, jotka eivät meinaa osua edes kassaväliin olutcasejen kanssa ja kassa kysyy vain paperit. No ratkaisuksi keksittiin, että jokaisessa ruokakaupassa pitää olla oma erillinen viinikauppa erillisine kassoineen. Joo, osalla on ja osalla ei ole. Osalla on se kassa, mutta siinä ei ole ketään paikalla. Ja osalla sitten taas on vartijat joka ovella vahtimassa ja kassat ja tiukat linjat. 

Viinikauppojahan tämä (tai aikaisemmat säännöt) ei koske, kun ne ovat jo erillisiä viinimyymälöitä ja ihan rehellisesti sanoen en usko, että kukaan  näistä megajuojista käy niissä. Eikä niissä varmaan myydä niitä viiden litran rommi- ja viskikanistereita. Edelleen en myöskään usko, että viini on se varsinainen ongelma, vaikka onhan täällä tietysti varmaan niitä, joille maistuu viini liikaakin. Mutta olut ja väkevät tuntuvat olevan ne suurkäyttäjien suosikit ja niitä meneekin sitten aivan käsittämättömiä määriä, kun lukee juttuja oikeudenkäynneistä: ”syytetty oli juonut 24 tunnin aikana 48 tölkkiä olutta ja kaksi pulloa viskiä. Siksi hänen muistikuvansa ovat hieman hatarat”. Ei ihme. 

Uusinta uutta näissä rajoituksissa kuulemma on, että me ulkomaalaiset emme saa ostaa enää viiniä, kuin passin kanssa. Meinasin tippua veneestä, kun naapurit kertoivat tämän. Ja tämä koskee ruokakaupan lisäksi viinikauppoja. En ymmärrä yhtään, mikä tässä on pointtina. En aio kantaa passiani mukana ruokaostoksilla, pelkään, että hukkaan sen. Tähän asti on toiminut suomalainen ajokortti, mutta ilmeisesti ei enää. Täytyy mennä testaamaan pitääkö tämä paikkansa. Juteltiin naapurien kanssa myös siitä, että mites sitten, jos tilaan viinit netistä (huom! täällä on ainakin kaksi edistyksellistä viinikauppaa, joilla on nettikauppa. Ällistyttävää taas!), katsooko kuski mun passini sitten täällä. Täytyy testata varmaan sekin. Tai sitten lakata ostamasta viiniä, jos menee tosi hankalaksi. 

Tässä me kaikki olemme uusista säännöistä hämmästyneenä tippuneet veteen 😆.
Tai minä olen juuri vasta tippumassa.

Passin uusiminen

Tuosta passin mukana kantamisesta tuli mieleeni, että oli tässä hiukan selvittelemistä, miten täältä käsin uusitaan passi. Minun piti se uusia tänä kesänä Suomessa käydessä, mutta kun ei päästy Suomeen, niin se jäi. Passihakemuksen liitteeksi voi lähettää valokuvat ihan jpg-muodossa, kun täältä ei tietysti voi lähettää suoraan valokuvaamosta. Olen uusinut biometrisen passin jo kerran, joten nyt olisi pitänyt käydä tunnistautumassa ja joku olisi sitten hakenut passin valtakirjalla ja laittanut kuriirilla tänne. En ollut tästä nyt vielä niin huolissani, kun passi vanhenee vasta kesällä 2022, mutta kun tajusin, että rajoitukset on voimassa vuoden loppuun ja passin pitää olla voimassa 6 kk, kun lentolippuja ostetaan, niin tuli vähän otsaryppyjä lisää.

Ehdotin Turun lupapalveluille erilaisia hienoja vaihtoehtoja, kuten että käyn antamassa sormenjäljet täällä ja jos ne saisi lähetettyä sitten Turkuun (siinä oliskin ollut selittämistä paikalliselle poliisille…..) tms. mutta vastaus oli, että minulle voidaan myöntää vuoden passi tässä poikkeustilanteessa tunnistautumatta. Voin antaa valtakirjan jollekin, joka sen tänne sitten kuriirilla posittaa. Sillä pääsen sitten Suomeen tekemään vaadittavat jutut poliisiasemalla uutta passia varten. Kyllä taas suomalainen systeemi toimi niin loistavasti. Saa vastauksia ja ratkaisuja. Aloin oikein miettiä, että miten tämä täällä toimisi, ja ei se toimisi. Ei mitenkään. Tai ei ainakaan nopeasti. Opin tässä myös sen, että Suomen rajan yli pääsen vanhallakin passilla, koska rajavartiolaitoksella on kyky minut tunnistaa, mutta täältä en pääsisi tietenkään pois ilman jotain mahtipaperia. Ja jos Tokiossa kysyttäisiin passi, niin olisi taas vaikea selittää.

Lähin Suomen suurlähetystö on Australiassa. Euroopan unionin kansalainen voisi mennä minkä tahansa EU-maan konsulaattiin hakemaan apua, mutta kun tämä ei ole mikään maa, niin ei ole noita konsulaattejakaan täällä. Australian suurlähetystö on, mutta ei siitä mitään hyötyä meille ole. Eipä tullu tällainenkaan ongelma mieleen ennen lähtöä. Mutta enpä ole ainoa, jolla tällainen ongelma on.

Lockdown

Nyt kello on 12 päivällä ja confinement päällä. Katsellaan mitä tästä taas tulee. Luettavaa piisaa vaikka sadaksi vuodeksi eli hyvin pärjään ja ruokaa saa tilattua kotiin. Plussana vielä se, että näin lockdownin aikaan ei tarvi koiralenkillä pelätä muita koiria, kun joka paikka kumisee tyhjyyttään. Kilometrin päähän saa mennä ja se riittää meille, kun rantakadulle on niin lyhyt matka. Nyt kun vielä sataa, niin takuuvarmasti missään ei ole ketään muita.

Löysin divarista pikku-Nikke kirjan. Tämä on riittävän helppoa ranskaa, ettei tarvitse otsa hiessä lukea.

Loma tuli, loma meni. Seuraavaa odotellessa.

Täällä on ihan syksykelit, siis suomalaisen syksyn fiilis. Ehkä siitä johtuen tuntuu ihan siltä, että pitäis palata töihin tai jonnekin tuon huikean viikon loman jälkeen. Mies ei ole pitänyt yhtään lomaa sitten viime joulukuun alun pidennetyn viikonlopun ja Ile des Pins-vierailun jälkeen. Ei siinä tehdashyökkäyksien ja tiesulkujen keskellä oikein voinut lomailla ja töissäkin oltiin 4-4 vuoroissa. Ja kun ottaa huomioon, että siitä joulukuun alusta hän oli töissä joka ikinen päivä huhtikuun loppuun saakka, niin pientä loman tarvetta on ollut näkyvissä. Viime vuonna oli tosiaan vain kaksi pitkää viikonloppulomaa, kun täällä menee samalla tavalla, kuin Suomessa: jos aloitat helmikuun alussa, niin lomaa ei kerry kuin kahdelta kuukaudelta.

Aamut alkaa olla jo valoisia, kun kevättä kohti mennään. Silti ei ole kevätfiilis.

Tähän liittyen pitääkin kertoa, ellen ole jo kertonut, että kouluissa on joka seitsemän viikon jälkeen kaksi viikkoa lomaa plus tietysti kahden kuukauden kesäloma joulukuun puolivälistä helmikuun puoliväliin. Ja siihen päälle pyhäpäivät jne. Tästä syystä uudet naapurimme, jotka tulivat helmikuun alussa (mies on koulussa töissä, rouva kotona) ovat ehtineet jo reissata vaikka missä, toisin kuin me. Heillä on menossa parhaillaan jo kolmas kahden viikon lomapätkä helmikuun jälkeen. Lomat ovat samat kuin Ranskassa, mutta täällä on kuulemma opettajilla huomattavasti parempi palkka, joten tänne ei ole todellakaan vaikeaa saada opettajia. Opettajien “vaihto/komennusaika” on kaksi plus kaksi vuotta. Luulen, että heillä on ajatuksena olla täällä vain kaksi vuotta ja nyt pitää kiireesti nähdä ja kokea kaikki mahdollinen.

Mietin aina, kun nämä koulujen lomat ovat päällä, että miten vanhemmat saavat sumplittua 16 viikon koulujen lomat, kun normaali työssäkäyvien loma-aika on viisi viikkoa. Kaupunki on huomattavasti hiljaisempi loma-aikojen aamuisin ja iltaisin, kun vien ja haen miestä eli vähemmän menee porukkaa töihin. Tietysti täällä on paljon sitäkin, että vain toinen käy töissä, mutta on täällä paljon myös perheitä, joissa molemmat työskentelevät.

Onks kotirouvillakin lomaa?

No mutta siitä päästäänkin asiaan eli minun lomaani. Kun en käy töissä (kun ei ole sitä työlupaa ja näin koronakurimuksessa ei ole edes yhtään sellaisia töitä tarjolla, missä tarvittaisiin englantia = matkailu seis), niin moni ajattelee, että lomaahan tämä on koko ajan. Mutta nyt, kun mies palasi töihin, niin minullekin tuli lomaltapaluuahdistus. Arki palasi ryminällä päälle. Aamulla on taas viiden herätys ja päivällä samoja rutiinijuttuja, kuin joka päivä (kaupassakäynnit, koiranulkoilutukset, byrokratian hoitamiset, auton huollot, sitä sun tätä) ja 17.30 ollaan koiran kanssa parkkipaikalla odottamassa, että yhteysalus tulee laituriin.

Onhan mulla mahdollisuus tehdä päivisin tietysti kaikkea mukavaa, mutta loputtomiin ei jaksa retkeillä enkä yksin uskalla lähteä mihinkään pitkille vaellusreiteille. En varsinkaan viime viikon uutisten jälkeen, kun ulkoilureitillä irti ollut pitbull melkein tappoi yhden ihmisen. Onneksi hän sai sen verran suojattua itseään, että lähti ”vain” puolet pohkeesta ja käsiin tuli pahoja vammoja. Koira oli “ammattimaisen” koiranulkoiluttajan kanssa, he menevät täällä koiralauman kanssa vain jonnekin, esimerkiksi tuohon Ouen Torolle, ja päästävät heille vieraat koirat irti. Tästä syystä Ouen Toro alkaa olla minulle ihan kauhujen paikka. Tuo koiranulkoiluttaja ei meinannut millään soittaa tuolle uhrille apua, sitten kun vihdoin suostui sen tekemään, niin vain uhrin puhelimesta, jonka jälkeen hän pakeni paikalta. Vei onneksi ne kaksi pitbullia mennessään. Onneksi se toinenkin ei hyökännyt, sitten olisi käynyt huonosti.

Varasin nyt itselleni, omalle koiralleni ja naapurin pitbullille tai amstaffille (kiltti sellainen, en ole vielä selvittänyt kumpi hän on) agility-kurssin. Katsotaan, kuka meistä kolmesta selviää siitä hengissä. Veikkaan, että Raine the terrier. Hän pystyy kiipeämään tänne meille siitä huolimatta, että vaihdettiin jykevämpi ja korkeampi verkkoaita talojen välille. Hän osaa myös avata portit ja irroittaa itsensä ketjusta. Hän on kiltteydestä huolimatta naapuruston pikkukoirien kauhu ja koiranulkoiluttajien pelko, siksi ajattelin kokeilla tätä agilityä hänen kanssaan, että saa energiaansa johonkin purettua. Hiukan täytyy vaan miettiä, miten motivoidaan tällaista koiraa, kun on tottunut tuohon kultaiseen noutajaan.

Hän käy välillä vetelemässä tirsoja täällä meillä.

Käynpä ”pikaisesti” kaupassa….

Moni liike (esim. rautakaupat) menevät kiinni kello 17-18 ja moni on vielä lounasajankin suljettuna, joten en ymmärrä, miten työssäkäyvät ehtivät hakea takaluukun kaasujousia, maalia tai mitä nyt tarvitaankaan. Eivät kai ehdikään, siksi lauantaisin on Ducosissa ja muissa kauppakeskittymissä ruuhkaa. Suomessa muuten joskus mietin, että olisipa ihanaa, kun olisi vielä erikoisliikkeitä eli hakisi leivän tuolta, kalat tuolta, lihat tuolta jne. Eikä ole. Hiukan kyllä nautin, kun sitten joskus taas kaikki löytyy yhdestä ja samasta kaupasta, jos niin haluaa. Ja jos haluaa, niin leivän ja kalan voi hakea muualta. Suomessa muuten tuoreen leivän saaminen leipomosta aamupalapöytään oli ihan mahdottomuus, kun kaikki leipomot aukesivat vasta klo 9 tai 10.

Täällä supermarketista haetaan tietyt perusjutut, leipä leipomosta, risottoriisi herkkukaupasta, kasvikset omasta kaupasta, liha lihakaupasta ja kala torilta (saa kalaa ja lihaa supermarketistakin, mutta vain yhden kaupan tuotteiden tuoreuteen luotan). Ainoa varma asia on se, että kalaa on aina torilla tarjolla. Muista jutuista ei voi olla varma. Hienoa merisuolaa ei ole ollut missään pitkään aikaan ja nyt löysin avocadoja ekan kerran sitten helmikuun. Onneksi ostin peräti 7 kpl (miksen ostanut koko laatikkoa), kun ei niitä sitten enää seuraavana päivänä ollut. Ja jos tarvitsee jotain muuta (lankaa, neuloja, kaasujousia, autovahaa, koiranruokaa, kasvorasvaa), niin saa varautua suhaamaan autolla paikasta toiseen.

Tää hevi-osasto patitti taas, kun yritin kiireellä saada viime perjantai-illalla ostokset hoidettua. Yhdestä kaupasta.

Koko kaupunki on täynnä liikkeitä, niitä on levittäytynyt jokaiselle asuinalueelle ja sitten on erikseen muutama yritysalue tai liikekeskus. Taitavat muuten kaikki nämä olla tuolla Dumbéan puolella vai olisiko Ducos vielä Nouméaa 🤔. Dumbéassa on ” Dumbéa mall”, mutta ei se ole mikään kunnon mall, vaan vastaa lähinnä sitä, että supermarketin yhteydessä on apteekki, kosmetiikkaliike, ehkä joku vaatekauppa ja kampaamo. En ole Suomessa ollut mikään kauppakeskusten ystävä, mutta täällä kun on suhannut 50 kilsaa hakiessaan sitä sun tätä, niin vähän kaipaa sitä, että kaiken saisi joskus saman katon alta. Sama kuin kotona pitäisi hakea aina jotain ensin Kaarinasta ja sitten Raisiosta ja lopuksi kävisi vielä Turussa Kastusta hakemassa vihannekset, Raunistulasta koiranruuan ja sitten koukkaisi Kupittaan Cittariin. En ole ikinä ajanut näin paljoa autolla, kuin täällä.

Suomessahan uhkakuvat ovat olleet sitä, että automarketit näivettävät keskustat. Osassa kaupungeista näin on käynytkin, mutta kyllä suurimpien kaupunkien keskustat ja kivijalkaliikkeet jaksavat sinnitellä ja itse uskon keskustojen vetovoimaan. Täällä jaksan kyllä ihmetellä esimerkiksi pieniä vaatekauppoja, kun niitä on tosiaan joka ikisellä asuinalueella, että miten ne pärjäävät. Samoin kaikkialla on pieniä ruokakauppoja ja apteekkeja (ja fysioterapeutteja, eläinlääkäreitä, kampaamoja, kauneushoitoloita, hierojia, take away-paikkoja). Täällä ei liikkeen sijainnilla ole selvästikään samaa merkitystä kuin Suomessa Autolla kuljetaan kuitenkin ja syrjemmällä löytyy autopaikkakin aina oven edestä. Tai sitten ei kuljeta mihinkään, vaan käydään vain lähikaupoissa. Keskusta on hiukan näivettynyt, mutta tuskin johtuu mistään noista uusista kauppakeskuksista, vaan muista syistä (turvattomuus, asukkaat opiskelijoita, kanakeja jne. Keskustassa on halvimmat asunnot). Meillä on oikeastaan kaksi keskustaa vierekkäin, keskusta ja latinalaiskortteli, kummassakaan en vietä aikaa kello 18 jälkeen. Jo kello 17 fiilis alkaa muuttua.

Korostettakoon, että en valita nykyisestä olotilastani mitenkään 😅, pitää vaan taas löytää arkipäivien rytmi. Loma on minulle lomaa vain silloin, kun voimme miehen kanssa tehdä yhdessä jotain. Hän ei ole uskaltanut pitää lomaa, kun olemme olleet toivossa, että päästäisiin Suomeen tänä vuonna ilman paluukaranteenia. Ei päästä, nyt tuli päätös, että rajoitukset kestävät vuoden loppuun. Sen jälkeen uusi pääministeri teki vielä sellaisen päätöksen, että tänne tulevalle lennolle ei saanut ottaa yhtään ihmistä (piti tulla sotilaita, taktinen päätös) ja nyt käydään kiivasta keskustelua laitetaanko lennot kokonaan seis. Ainakin vaatimuksena on, että tänne ei pääse edes karanteeniin, jollei ole jo rokotettu kahta kertaa. Nyt täytyy siis lomailla vain täällä.

Ja sitten se loma: Ilôt Maitre

Viikon loma tuntui varmaan paljon pidemmältä siksi, että kelejä uhmaten päätettiin varata huone pariksi yöksi Ilôt Maitrelta ja ai että oli ihanaa. Näin talvella ja keskellä viikkoa siellä ei ollut mitään ruuhkaakaan, mutta enpä tiedä haittaisiko väenpaljous, jos aina olisi samanlaisessa veden päällä olevassa bungalowissa, kuin missä me oltiin. Ilôt Maitre on pienen pieni saari 20 minuutin venematkan päässä tästä Nouméasta. Hilton-ketjuun kuuluva resorthotelli avattiin remontoituna viime vuoden lopulla, ottivat siis koronasulusta kaiken irti ja remppasivat kaiken.

Tällainen ilmasta käsin. Pienen pieni saari siis.

Hotellissa on parikymmentä vedenpäällä olevaa bungalowia, pari rantabungalowia ja sitten keskellä tuota kapeaa saarta on minusta oikein mukavan näköisiä paritalobungaloweja. Hotelli on tuossa saaren keskellä näkyvästä isosta päärakennuksesta vasemmalla, oikea puoli saarta on kaikkien käytössä. Viikonloppuisin saaren edusta on täynnä purjeveneitä, moni käy hotellin ravintoloissa syömässä tai menee taxiveneellä saaren yleiselle rannalle piknikille. Saaren toisen puolen ovat miehittäneet leijasurffaajat, sinne tuotiin porukkaa jopa helikopterilla.

Syklonit on vähän repinyt kaislakattoja, mutta muuten oli paikat viimeisen päälle kunnossa.

No mutta kuitenkin, kuten aiemmin olen sanonut, täällä kaikissa hotelleissa on viiden tähden hinnat ja kolmen tähden palvelu, joten jännityksellä odotin vierailua. Ilôt Maitre ei todellakaan ole mikään halpa, ainakaan nuo vedenpäällä olevat bungalowit, mutta ne ovat todella isoja ja hienoja. Ja jokaisesta on omat sähköllä toimivat portaat, jotta pääset terassiltasi suoraan mereen uimaan. Ravintolat olivat ihan ok, ja vaikka lounaaksi ja illalliseksi oli vain buffet (tai sitten snackbaarista wrappeja, salaatteja tai patonkeja), niin se oli ihan hyvä buffet. Aamiainen oli erittäin hyvä.

Välillä on oikeasti ihana olla hotellissa, kun se on nykyään vähän harvinaisempaa herkkua. Spata, uima-allasta tai kuntosalia en testannut, kuntosalia lähinnä siksi, että meidän avainkorteilla sinne ei jostain syystä päässyt enkä jaksanut alkaa selvittää pitääkö respasta hakea erikseen joku avain. Keskityin makaamaan terassilla, ottamaan aurinkoa ja snorklaamaan. Kelit suosi, omalla terassilla oli jopa niin kuuma, että tekikin mieli mennä virkistäytymään.

Allasalueelle voi ostaa päivälippuja, jos haluaa tulla tänne vain päiväksi.
Rantabungaloweissa on tällaiset rannat terassien edessä.
Tällaiset portaat sai nostettu ja laskettua omalta terassilta, että pääsi uimaan.
Ei pelkoa, että näkisi muiden terasseille, kun bungalowit mutkittelevat nätisti.

Ystävämme Tricot Rayé

Jos jotain miinusta hakee, niin saari, kuten kaikki muutkin saaret ja rannat, on täynnä tätä meidän ainokaista käärmettä. Se raidallinen tricot rayé, joka on tappavan myrkyllinen sea krait, jos se joskus sattuisi puremaan jotakuta. Sillä on minipieni pää, ei siis pysty puremaan kuin ehkä pikkurilliin, jos pikkusormen haluaisi väkisin suuhun tunkea, eikä se aina edes eritä myrkkyä purressaan. Kai joku joskus on purrut ihmistä, mutta kukaan ei tiedä ketään, kenelle näin olisi tapahtunut. Itsekään en enää niin sätkyile tuon käärmeen kanssa, kuin aluksi. Tosin koiran yritän pitää vähän kauempana silloin, kun käärmeitä näkyy maalla, ettei se hömelö astu käärmeen päälle. Tiedän, että kun koira ui tuossa meidän rannassamme, niin siellä ui sujuvasti useita käärmeitä samaan aikaan.

Tricot Rayé
Siinä se luikertelee meidän bugalowin alla

Ja yhtä sujuvasti snorklasin nytkin taas parin käärmeen kanssa, yksi isompi tosin yritti samaan aikaan portaitamme ylös, kuin minä ja siitä en niinkään tykännyt. Käärme on aina käärme, oli se myrkyllinen tai ei. En tykkää siis erityisemmin. Huoneessa oli seinällä kyltti, että pitäkää ovet kiinni, etteivät raidalliset ystävämme tricotit tulee huoneisiin sisälle. Ehkä noissa vedenpäällisissä bungaloweissa ei ole niin suurta vaaraa, mutta kyllä ne näyttävät pääsevän portaitakin ylös tarvittaessa. Mun piti iltaisin tarkistaa sängyn ja sohvan alustat käärmeiden varalta.

Laguunin ihmeet

Käärmeet kyllä unohtuivat, kun pääsi veteen. Taas niin mielettömiä kaloja ja koralleja. Ihan mökin alla riitti jo niin paljon katseltavaa, ettei tarvinnut kauemmas lähteä. Saarta ympäröivä laguuni on aika matala, mutta sitten syvenee nopeasti. Olimme marraskuussa snorklausretkellä ja poikkesimme myös Ilôt Maitren edustalla. Minä palasin silloin vauhdilla takaisin veneeseen, kun alapuolellani ui iso remora, joka yleensä tarkoittaa, että jossain lähistöllä on myös haita. Ja nyt keväällä Ilôt Maitren edustalla yhtä veneestään uimaan mennyttä miestä puri hai ja hän kuoli sitten sydänkohtaukseen sen seurauksena. Aika kaameaa, kun vedessä oli vaikka kuinka paljon lapsiakin uimassa. Saaren ympäriltä löytyi kahdeksan tiikerihain lauma, joten hiukan uiminen nyt ensin arvelutti. Mutta tosiaan, varsinkin laskuveden aikaan oli niin matalaa, että ei pahemmin voinut edes uida, ettei raavi itseään koralleihin. Ei siis pelkoa, että tulisi hai vastaan.

Kilpparit on ehdottomasti ihaninta.
Yksi suosikkikaloistani, Picasso-kala. Ykkönen on tietysti Nemo-kala. Unohdin ottaa kännykälle suojapussin mukaan, joten jäi veden alla kuvaamiset väliin.

Ja kaikkein hienointa oli, että meidän mökin alla majaili kilpikonna. Nähtiin niitä todella monta, menivät edes takaisin terassin edessä ja alla. Tuon mökin alla majailevan kanssa uinkin hetken aikaa. Hänet siis törkeästi hätyytin pois lepäämästä, vaikka ei ollut tarkoitus ja yritin pysyä riittävän kaukana. Ei auttanut. Hän lähti ja mulkaisi minua niin pahasti, etten tiennyt kilpikonnien kykenevän sellaiseen. Olisi näyttänyt varmaan keskaria, jos olisi sormet. Minusta kilpikonnat ovat niin ihania ja täällä niitä on paljon. Ja todella isojakin. Piti käydä ostamassa reissun jälkeen pari uutta märkäpukua, kun näin talvella alkaa tulla vedessä vilu. Ja koska mun vanhoissa neopreeneissäni on isot harmaat heijastinpinnat ja totesin näyttäväni joltain hopeakylkiseltä kalalta eli mahdolliselta syötävältä kohteelta haiden mielestä. Tuohon em. kaupassakäyntirutinaan liittyen niin kaikkea vesiurheiluun liittyvää kyllä löytyy monestakin paikasta.

Tää vesi on uskomatonta.

Töissä tai ei, niin sama juttu, kuin aina ennenkin eli seuraavaa lomaa odotellessa. Toki olemme etuoikeutettuja, kun voimme ympäri vuoden katsella tuota upeaa turkoosia merta ja käydä kilsan päässä uimarannalla snorklailemassa. Mutta silti. Loma on aina loma.