Sydney – uusi lempikaupunkini

04/05/2022 by toispualpalloo

Miehellä oli loma. Vihdoin ja viimein. Ensimmäinen kunnon loma Uudessa-Kaledoniassa. Suomen vierailun kahta viikkoa ei voi oikein lomaksi kutsua, sen verran rankka se oli. Olin suunnitellut tätä lomaa vaikka kuinka pitkään ja tarkoituksena oli mennä Lifoulle ja kiertää tämä Grande Terre ja mennä mahdollisesti myös Australiaan. Olin myös suunnitellut kaikkien Loyalty-saarien kierrosta kerralla, mutta se on aivan mahdotonta. Tulee halvemmaksi lentää joka saarelta takaisin Noumeaan ja sitten seuraavalle saarelle, vaikka ne ovat vierekkäin, ja vaikka heillä on oma lentoyhtiö Air Loyautes. Turistia ajatellen joku olisi joskus voinut miettiä jonkun näppärän saarikierroksen ja vaikka venekuljetukset saarelta toiselle, mutta ei toki täällä. Turisteista on vaan häiriötä. Saarelaiset itse eivät ilmeisesti koskaan käy toisilla saarilla, varmaan tribut ja klaanit ovat niin verivihollisia keskenään, ettei se onnistu.

No aina, kun Lifoun lentoja ja hotelleja katselin, siellä samalla kiukuteltiin siitä, että koronatesteistä tuli maksullisia. Osa täällä ei ole halunnut ottaa rokotuksia eikä ole siksi siis saanut koronapassia paitsi tekemällä koronatestejä koko ajan, joten oireettomien testit ovat nykyään maksullisia (20€). Lifoun tribut eivät voi säädöksille ja laille mitään, mutta he voivat kyllä blokata lentokentän, kun se heidän maillaan on. Kenttää suljettiin ja avattiin niin epämääräisesti, etten uskaltanut mitään etukäteen varata. Yksi Lifoulla asuva perhe huuteli kaikissa mahdollisissa somekanavissa hätäänsä, koska heillä oli lennot Ranskaan, mutta eivät päässeet saarelta pois. Joku sitten ilmeisesti myi heille omat paikkansa Betico-alukseen, joka kulkee pari kertaa viikossa saarilta Noumeaan.

Koska Lifou oli vähän ohhoon päälle, niin suunnittelin samalla reittiä ja pysähdyspaikkoja tämän pääsaaren kierrokseen. Ja tuijotin kaikkia mahdollisia säätiedotuksia. Joka paikkaan pohjoiseen luvattiin sadetta, eikä sateella voi tehdä ultrakevyellä koneella lentoja tai veneretkiä joella. Tai vaeltaa tässä liukkaassa maastossa katsomassa vesiputouksia. Ei oikein suunnitelmat siis edenneet missään vaiheessa. Koirahoitolaa olin varoittanut etukäteen, että näiden viikkojen aikana Nemo tulee jossain välissä hoitoon. Sieltä vastattiin, että Nemolle on aina tilaa vaikka päivän varoitusajalla.

Eikä naapurimaa Australia näyttänyt yhtään paremmalta, sitä säätä olin seurannut myös jo pidempään. New South Walesissa ja Queenslandissa on satanut jopa enemmän kuin meillä täällä, enemmän kuin yli 150 vuoteen, joten sekin vaikutti vähän huonolta. Jutut ja kuvat niistä tulvista olivat niin käsittämättömiä, että meidän sateet ei edes yhteensä vedä vertoja sille. Kaksikerroksisista taloista näkyi vain vähän yläkertaa. Tahitille oltaisiin päästy myös, mutta kannattaako meiltä täältä lentää samanlaiselle saarelle? Moni on sanonut, että pääsaarella ei ole mitään nähtävää (eli Mooreassa) eli sitten olisi pitänyt lentää jollekin pikkusaarelle resortiin.

Enää ei riitä passi ja hammasharja

Miehen loma alkoi, enkä vieläkään ollut varannut mitään. Viikonloppu ihmeteltiin ja katseltiin säätä, mutta ei osattu päättää mitään. Maanantaina meni hermot tähän omaan päättämättömyyteen ja ostin liput Sydneyyn seuraavalle aamulla. Johan tuli ripeyttä liikkeisiin 😄. Ihan kauheasti en jaksanut käyttää aikaa hotellin etsimiseen, mutta sellaisen huomasin arvosteluissa, että osalla Sydneyn hotelleista ei ole kovin hyvin lähtenyt homma koronan jälkeen käyntiin. Arvostelut olivat tosi huonoja. Valitsemani sitten taas oli saanut jo nyt paljon hyviä arvosteluja. Valittu, mikä valittu ja sitten rynnättiin äkkiä koronatesteihin.

Viisumit olin hankkinut jo aikaisemmin, koska kuulin, että niissä on pitkät jonot. Olisi pitänyt arvata, että suomalaisena ollaan taas erittäin hyvässä asemassa tämän suhteen. Kun selvisin viisumien koodiviidakosta oikeaan kohtaan, sain meille e-viisumit kymmenessä minuutissa. Arvioitu aika oli 24 tuntia. Sekin olisi ollut ihan ok, tuo 10 minuuttia oli aika ällistyttävä nopeus. Viisumit ovat voimassa vuoden eli voidaan tehdä tässä useampikin reissu. Sen lisäksi tarvittiin koronatestitulos englanniksi (onneksi meillä lukee tarvittavat asiat myös englanniksi, vaikkakin minipienellä), englanninkielinen koronapassi (nämä säännöt on selvästi ranskalaisia ajatellen, jotka kulkee joka paikkaan ranskankielisten paperiensa kanssa 😉. Onneksi meidän paperinen koronapassi on kahdella kielellä ja sähköisen saa valita englanniksikin) ja Australian terveyspassi, jonka sai appsina ja oli helppo käyttää.

Koiran ehdin viedä hoitoon viisi minsaa ennen hoitopaikan sulkeutumista ja sitten pakattiin just niin, kuin ei koskaan kannattaisi pakata. Eli kiireellä, myöhään illalla. Vähän on pakkausrutiinit ruosteessa nykyään. Ajateltiin lähteä yhdellä laukulla, mutta yllättäen mun vaatepinoni kasvoi koko ajan isommaksi ja isommaksi. Ja kenkiäkin piti ottaa vähän enemmän. Ja käsilaukkuja. Ihan vaan siksi, että pitkästä aikaa pääsee johonkin, jossa voi käyttää ”kunnon” vaatteita, jotka täällä lojuu vaatehuoneessa ihan käyttämättöminä. On liian kuumaa ja liian rentoa, jotta voisin laittaa niitä täällä päälle.

Nämä lentokentän jonotustarrat kuvastaa hyvin Uutta-Kaledoniaa. Flip flopit on kansallisjalkineet.

Sydney mon amour ❤️

Lento meiltä Sydneyyn kestää kolme tuntia ja koska Sydneyn kenttä on niin lähellä keskustaa, oltiin jo puolilta päivin hotellissa. Saatiin huone heti ja aamiaisesta 50% alennusta plus drinksulippuja. Joita en varmaan muuten olisi ikinä käyttänyt, mutta olin lukenut, että tämän hotellin baarissa myydään Sydneyn Breweryn oluita ja siidereitä ja erityisesti viime vuoden kultamitalistia agave-inkivääri-siideriä. Oli muuten niin suosittu aulabaari, että se ihan täyteen ammuttu joka päivä. Ja tuo voitokas siideri oli niin hyvää, että sitä piti käydä juomassa lasillinen melkein joka ilta. En ole juonut siideriä varmaan kymmeneen vuoteen, joten en tiedä millaisia Suomesta nykyään löytyy, mutta tuo oli aivan uskomattoman hyvää. Omenasiideri maustettuna kirpeällä inkiväärillä, jota agave-siirappi vähän pehmensi. Ei mitään makeaa omenaa todellakaan. Karanteeni Sydneyssä oli muuten tyyliä ”kun olet tehnyt koronatestin hotellihuoneessasi ja sen näyttää negaa, niin voit lähteä kaupungille”. Suomalainen otti testeistä tietysti kuvan varmuuden vuoksi, mutta ei niitä tarvinnut mihinkään lisätä tai näyttää.

Ginger Agave Sider — Ginger Agave cider. Jumalten nektaria 😄.

Olipa Sydney ihana. Käveltiin ekoina päivinä noin 20 kilsaa per päivä, vaikka junat, metrot, bussit jne. sai maksaa samalla tavalla kuin Lontoossa eli lähimaksulla suoraan portilla. Mutta kelit oli niin mahtavat, ei kuumaa eikä hikistä (no okei, hiukan paleltiin ekoina päivinä, kun oli vain 22 astetta), mutta kaunista auringonpaistetta. Sydney on todellakin kävelijän kaupunki, ei ollut autoruuhkia missään, julkiset toimii, parhaat alueet oli varattu kävelijöille ja ihan CBD:ssäkin pilvenpiirtäjien lomassa meni kävelijöille suunniteltuja reittejä. Ihanaa, etteivät kaikki suurkaupungit ole autojen valtaamia ja autoilijoille suunniteltuja.

Cockle Bay Wharf, yksi näistä sataman ympärillä olevista uudehkoista alueista. On sekä hotelleja, asuntoja että toimistoja. Paljon ravintoloita jne.

Ihanaa olla pitkästä aikaa oikeassa suurkaupungissa

Oopperatalo oli kiinni, mutta päästiin kuitenkin sisälle katsomaan (koronapassi piti muuten näyttää vähän joka paikassa, maskeja ei tarvinnut käyttää paitsi julkisissa kulkuvälineissa, mutta käytin kuitenkin ruuhkassa ja kaupoissa muutenkin). Ei ketään muuta kuin me kaksi, joten oli ihan hieno Oopperatalokierros. Saleja ei nähty ja ehkä pyörähdettiin myös paikoissa, joissa ei olisi saanut, koska joku oli unohtanut laittaa yhdestä portista nauhat kiinni. Hups.

Mahtava 60-luvun interiööri

Queen Victoria Building oli näkemisen arvoinen ja varasin meille sieltä teehuoneesta sunnuntain iltapäiväteen, jotain mitä täältä ei todellakaan saa. Se kun ei sovi mihinkään väliin tässä tiukassa ruoka-aikataulutuksessa. Eikä napostelua ruoka-aikojen välillä katsota täällä meillä hyvällä. Sydney oli siksikin ihana, että siellä oli vanhaa ja uutta hienosti sekaisin, kerroksellisuutta, historiaa ja modernia. Vanhoja kauppakäytäviä oli upeasti entisöity, eikä kaikki ollut pelkkää uutta ostoskeskusta. Oxford Street oli tosi hieno katu vanhoine taloineen ja putiikkeineen, tosin taloissa ei ehkä ole muuta vanhaa jäljellä, kuin fasadi. Mutta pääasia, että edes se ja vanha miljöö. Ehkä koronasta johtuen vuokrataan kylttejä oli aika paljon, samoin työvoimaa haettiin lähes joka ravintolaan.

Vasemmalla Great Australian Clock ja oikealla Royal Clock. Molemmat aivan uskomattomia kelloja. Great Australian painaa neljä tonnia ja se kertoo Australian historiaa sekä aboriginaalien että eurooppalaisten jälkeläisten näkökulmista. Kellossa on 23 pienempää kelloa, jotka näyttävät eri kaupunkien aikoja. Royal Clock näyttää Englannin kuninkaallisiin liittyviä tapahtumia ja taitaa olla myös neljän tonnin painoinen kapistus. Koko QVB-rakennus oli upea. Jossain muualla se olis ehkä lanattu pois pilvenpiirtäjien tieltä.

Ja champagne afternoon tea oli oikein täydellinen sellainen. Juuri oikeanlaiset skonssit ja muut herkut. Ja erinomainen teevalikoima. Kahvinjuoja joutui kerrankin olemaan altavastaajana.

Taide- ja kulttuuripläjäys

Sain tutuilta täältä ja Suomesta paljon hyviä suosituksia Sydneyn nähtävyyksistä, mutta enemmän sitä tuli mentyä go with the flow-tyyliin eli mitä vastaan sattui tulemaan. Koska meille on kertynyt aika iso taidenäyttely- ja taidemuseovajaus (täällä ei ole, gallerioita on kierretty kyllä), ja Sydneyssä sattui olemaan Biennale 2022, niin aika taidepainotteista oli pari päivää. Taidepainotteiseksi meni myös shoppailu eli löydettiin yksi hieno galleria ja sieltä tarttui yksi taulu mukaan. Joka tosin on edelleen siellä, kun ei ole vielä päätetty mihin se kannattaa lähettää, tänne vai Suomeen. Tavattiin myös taiteilija Johnny K, kun hän sattui käymään galleriassa yhtenä kertana, kun siellä taas olimme.

Australiassa ei ilmeisesti ole lähimaksuissa mitään rajaa, kun jopa taulun olisi voinut maksaa korttia heilauttamalla. Sanoin, ettei nyt ihan onnistu meidän korteilla, ei suomalaisilla eikä kaledonialaisilla. Olen positiivisesti yllättynyt, että kaledonialainen kortti taipui yleensäkään ulkomaan lähimaksuihin (lähinnä julkisissa, mutta myös pienissä ostoksissa), minulla kun ei ole kovin positiivista käsitystä tästä meidän täkäläisestä pankista. Me oltiin aina kaikissa jonoissa ne, joiden piti tunkea kortti koneeseen ja antaa pin-koodi, kun meillä lähimaksun raja on huikeat 30 euroa. Alettiin jopa selittää jossain vaiheessa, että ”no kun tämä on tämä uusikaledonialainen pankkikortti ja nää on vähän tällaisia”, kun tuntui, että niin katseltiin, että mitä hemmetin säätöä 😅.

Hyvää ruokaa ja kirjakauppoja – mitä sitä ihminen muuta tarviikaan

Taronga Zoo oli näkemisen arvoinen, näin vihdoin kolme K:ta eli koalan, kengurun ja krokotiilin. Ja nähtiin hyvällä tuurilla koko leijonaperhe pentuineen. Samoin Kiinalainen puutarha oli hieno, mutta Bondi Beach ei tehnyt meihin niin suurta vaikutusta (siis se ranta, asuinalueena se oli tosi hieno). Millers Point, Sydneyn vanhimpia asuinalueita, oli myös ihanan tunnelmallinen. Mutta jestas niitä hintoja, siellä oli muutamia asuntoja myynnissä. Aussidollarin kurssi oli meidän kannalta erinomainen, kaikki tuntui tosi halvalta, paitsi nuo Millers Pointin asunnot.

Meidän koira ja eläintarhan kenguru. Jotain samaa heissä on.

Bondi Beach oli visuaalisesti kyllä hieno paikka, hyvin pikkukylämäinen. Ökysellainen. Suomalainen kokki Tomi Björck myi juuri Bondi Beachin talonsa jollain miljoonilla ja osti ilmeisesti uuden samalta alueelta. Paikallisessa lehdessä oli tämä oikein uutisoitu.

Ehdottomasti parasta oli suurkaupunkielämä, ravintolat, kahvilat, Boostit (meidän suosikkismoothiet, joita jouduttiin aluksi hiukan metsästämään, kun kaupat yms menivät yllättävän aikaisin kiinni) ja kaikki se säpinä ja fiilis, mitä olen kaivannut ihan hirveästi. Sydney on Australian business capital, mutta Aussityyliin erittäin rento, myös pukeutumisessa. Itsehän vaihdoin kaksi kertaa päivässä vaatteita, kun pakkasin niitä niin paljon mukaan, mutta olipahan ihanaa sekin. Oikein cityvaatteita päällä.

Ihmiset olivat happy houreilla jo kello 16 alkaen, kaikki paikat olivat täynnä 17.30 ja viideltä näki jo koirannulkoiluttajia ja lenkkeilijöitä jne. Toisin kuin täällä, kun työpäivät ovat niin pitkiä ja sitten pitääkin jo syödä sitä kellontarkkaa illallista kello 19.30. Yksi täkäläinen ystäväni, joka on asunut myös Australiassa sanoi, että hän ei pidä aussien shoppailukeskeisestä ilmapiiristä. Itse en huomannut sellaista lainkaan, vaan ne pari tavarataloa/ostoskeskusta, joissa kävin, olivat varsin tyhjiä. Kun taas kaikki puistot, ranta-alueet, ravintolat jne pullistelivat väkeä. Ehkä se oli koronarajoitusten poistumisen tuomaa huumaa.

Oopperatalo ja vesibussi, voiko sydneymäisempää olla.

Niin, ehkä hiukan korjaan: PARASTA oli se, että sai syödä, kun on nälkä eikä silloin, kun on kiveen hakatut ruoka-ajat. E H D O T T O M A S T I parasta. Ja Sydneysta sai ihan mitä nyt sattui tekemään mieli, mm. lempiruokaani hot potia. Ja kunnon korealaista. Eniten ärsyttää nämä ranskalaiset ruoka-ajat täällä, varsinkin viikonloppuisin, jos haluaisin syödä jo vaikka kuudelta. Ei onnistu mitenkään. Saati sitten viideltä. Paitsi jos kelpaa Burger King tai Mäkkäri. Tässä miehen lomalla käveltiin Baie de Citronsiin auringonlaskuaperolle ennen illallista ja olisin halunnut saada pientä suolaista lasillisen kanssa. Ei saa tapaksiakaan, ei edes oliiveja ennen kello 18. Ei tietenkään. Alkoholia kyllä saa.

Onnenhetkiä. Olen syönyt viimeksi kunnon hot potia ehkä 7 vuotta sitten.

Ja yksi parhaimmista asioista Sydneyssä oli kirjakaupat. Kinokunyassa melkein pyörryin ja ainakin vähän hyperventiloin, kun se oli niin valtava ja valikoima oli niin käsittämätön. Vasta kolmannella kerralla sain ostettua pari kirjaa. Mies tuli kipeäksi matkan loppupäivinä, joten aina kun hän lepäsi, minä olin kirjakaupoissa. Win-win-tilanne molemmille, hänen ei tarvinnut hengata siellä tuntitolkulla ja minä sain hiplata kirjoja rauhassa. Niin ihanaa, että olin ihan liikuttunut. En ostanut kuin kolme kirjaa, kun en jaksa niitä tänne kauheasti haalia, pelkkä kirjojen hiplailu riitti. Muita kauppoja en jaksanut kierrellä, kun vaatevalikoima oli syksy-talvivaatetta ja meille tänne kuitenkin liian kuumaa, mutta kosmetiikkaa ja apteekkituotteita ostettiin sen verran, että pärjätään kesään ja Suomen vierailuun saakka. Täällä kun on niin rajallinen valikoima kaikkea.

Valtava kontrasti

Matkan jälkeen korostui entistä enemmän kaikki ne asiat, mitkä Uudessa-Kaledoniassa ovat alkaneet tökkiä koko ajan enemmän. Ensinnäkin hinnat, meillä on täällä aivan järkyttävän kallista ja nyt sen taas tajusi Sydneyn jälkeen. Toisekseen se rentous oli niin virkistävää ja ihanaa, työ ei ole kaikki kaikessa, vaan vapaa-aikaa pitää olla ja se selvästi korostui tuolla. Tuntui olevan muutenkin erittäin rentoa. Uskon nyt entistä paremmin sen, että tehtaan rakennusvaiheessa Ausseja varten piti olla baareja tehdasalueella. Niitä oli peräti kolme vai neljä ja australialaiset rakennusmiehet saivat useamman oluen per päivä. Eli töiden jälkeen menivät sitten oluelle. Tosin eihän Gorossa paljoa vaihtoehtojakaan ole, jos siellä viikot oltiin silloin töissä. Ehkä olisivat alkaneet kapinoida, jollei niitä baareja olisi sinne tehty. Ja jos et itse halunnut kaikkea juoda, niin saatoit antaa oman kiintiösi jollekin toiselle. Tehdas kuitenkin valmistui aikalailla aikataulussa 😂. Kolmanneksi se, että vaikka ei harrastaisi mitään shoppailua, niin on se silti mukavaa, että valikoimaa on. Meillä ei ole. Ihan perusasioissakaan (kuten ruokatavaroissa), saati sitten jos haluaa jotain muuta. Tilaaminen on edelleen todella hankalaa ja kaikesta pitää maksaa tulleja ja veroja. Eikä postikulutkaan ole kovin edullisia (paitsi juuri tilasin manikyyrijuttuja ja postitus Pariisista oli 9,90€ ja kesti vain kolme viikkoa. Vieläkin vaikea uskoa tätä). Pieniä vaatekauppoja Nouméassa tosin on enemmän kuin varmaan missään tämän kokoisessa kaupungissa, mutta koska hinnat ovat niin tähtitieteelliset, niin ei huvita shoppailla.

Tämän reissun ja tammikuisen Suomen visiitin jälkeen on entistä enemmän alkanut ärsyttää myös kaikki tämä tumpelointi täällä. Varsinkin miehen työpaikalla. Minusta homma näyttää siltä, että ollaan vahvasti luisuttu sellaiseen syöksykierteeseen, jota ei enää oiota. Ja tietävät sen itsekin, joten kaikki idioottimaiset päätökset johtuvat panikoinnista ja täysin pihalla olevien paikallisten omistajien vaatimuksista. Mutta tästä asiasta tulee ihan oma avautumisensa. Varrmaan aika pitkä sellainen 😅.

Loppuloma menikin aikalailla kodin ja Dumbean joen väliä ajellessa, koska kelit eivät täällä parantuneet mihinkään. Loyalty-saaret ja Grand Terren kierros jäi jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Sain myös sen kaamean flunssan, mikä täällä kiersi ja kiertää edelleen ja joka täyttää nyt sairaalan, kun koronapotilaita ei enää ole. Tähän loppuun vielä piristykseksi hieno esimerkki ranskalaisten kohteliaisuudesta (siis metro-ranskalaisten, ei paikallisten): yksien naapurien läksiäisillallisella tämä Ranskaan palaava lääkärirouva kertoi, että hän on käynyt Turussa jossain lääkärikonferensseissa. Toinen naapuri kysyi, että onko Turku kaunis kaupunki, johon tämä rouva vastasi, että ei ollenkaan. No mutta kiitos nyt oikein paljon 🙄.

Mutta nättiä meillä on aina vaan. Se tasapainottaa hiukan tätä sekoilua.

Vuosi meni, että humpsahti?

16/01/2021 by toispualpalloo

Vuosi sitten myöhään illalla laskeuduttiin Uuden-Kaledonian kuumuuteen väsyneinä ja jännittyneinä. Alku oli tietysti pelkkää säätämistä ja tuskailua kaiken kanssa, mutta minusta me päästiin aika nopeasti tänne sisälle ja elämään normaalia elämää. Pahempaa kulttuurishokkia en ole kokenut, mitä nyt mielenosoittelu ja kaiken polttaminen on hiukan shokeerannut. Mutta en pidä sitä kulttuurishokkina, kyllä se järkyttäisi missä maassa tahansa. Kuukauden lockdown koronan takia tuli ikävään saumaan siinä mielessä, että kaikki uusien tuttujen tapaamiset jäivät heti alkuvaiheessa tauolle. Mutta se oli vain kuukausi ja sen jälkeen ollaan saatu elää koronavapaata elämää.

Tuttuja on tullut, elämä solahti aika hyvin omiin uomiinsa ja sain itselleni hyvät päivärutiinit aikaiseksi. Kymmenen kuukautta oli oikein mukavaa paratiisisaarielämää, mutta marraskuun puolivälistä asti on ollut tätä epävarmuutta ja minulla myös pelkoa miehen puolesta, kun hän on tuolla tehtaalla. Ja oikeastaan ollaan nyt yli neljä kuukautta odoteltu tietoa siitä, jatkuuko tämä tehdas täällä vai lähdetäänkö me jonnekin muualla. Neljä kuukautta alkaa olla aika pitkä aika pitää kaikkia suunnitelmia holdissa. Niinkin yksinkertainen asia, kuin uuden ruokapöydän hankinta on ollut juuri tuon neljä kuukautta jäissä, kun en viitsi ostaa mitään, jos täältä lähdetäänkin pois.

Onneksi välillä pääsee vaikka näille pikkusaarille, pois täältä kaupungista.

Pahaa pelkään, että hyvää ratkaisua ei ole näköpiirissä tehtaan tai tällä hetkellä tehtaiden osalta, kun tuo Ranskan iso SLN on myös blokattuna ja heillä alkaa olla erittäin kriittiset tilanteet päällä. Monta tuhatta työpaikkaa sielläkin vaarassa. Ja jos ja kun nämä molemmat tästä kaatuvat, niin sitten kaatuu tämä yhteiskunta samalla. Kanakien vastaus tähän on, että itsenäistytään ensin ja katsotaan sitten miten saadaan tämä pyörimään. Seuraava itsenäistymisäänestys lienee jo ensi vuoden huhtikuussa ja tunnelma kiristynee siihen saakka. Ellei räjähdä sitä ennen.

Plussan puolella ollaan

No mutta kuitenkin, plussan puolella ollaan, vaikka täältä täytyisi lähteäkin. Ollaan saatu asua vuosi trooppisella Tyynenmeren saarella, nähty upeita paikkoja, syöty mereneläviä riittävästi, löydetty expatien lisäksi paikallisia tuttuja, tutustuttu paikalliseen elämään. Tiedän mistä kaupasta löytyy mitäkin. Ja ollaan opittu ranskaa! Se oli minulle yksi tärkeimmistä jutuista, enkä olisi tätä mitenkään muuten oppinut, kuin tulemalla tällaiseen ranskankieliseen maahan. Onneksi on tuttuja, jotka eivät puhu englantia, niin on ollut pakko sönköttää ranskaksi. Mitä olen myös oppinut – ainakin vähän – on kärsivällisyyttä ja rennompaa ajattelua. Toki se edelleen rasittaa, jos vessapytyn korjaajaa joutuu odottamaan kuukauden, mutta muuten Casse pas la tête on ihan hyvä sanonta. Se ei vaan sovi eurooppalaiseen oravanpyörään.

Mitäs vielä olen oppinut? Snorklaamaan, ajamaan autolla keskellä tietä ja ilman valoja. Ja parkkeeraamaan ihan miten sattuu ja minne sattuu, koska ei sillä niin väliä. Olen myös oppinut käyttämään tuulilasin sisäpuolella heijastavaa alumiinipeitettä, koska muuten ratti on niin kuuma, ettei siihen voi koskea. Puhumattakaan turvavyön metalliklipsusta. Ollaan myös totuttu näihin keleihin niin, että kun nyt yhtenä päivänä oli poikkeuksellisesti 25 astetta lämmintä (siis viileää), niin laitettiin autossa lämmitys päälle 27 asteeseen. Uimisen jälkeen palellaan ja autossa on 29 astetta 😄.

Tuo alumiinipeite on muuten samanlainen, kuin meidän avaruushuopamme. Yksi meidän kuuluisista ostosreissuistamme joskus 15 vuotta sitten meni niin, että lähdettiin ostamaan ehkä hammasharjan päitä ja eksyttiin Partiokauppaan. Jossain mielenhäiriössä (minä varmaan näin meidät vaeltamassa Lapissa) ostettiin teltta, rinkat, minipienet makuupussit, avaruushuopa (uusinta uutta), Trangia ja jotain muuta retkeilykamaa. Lähdettiin prätkän kanssa testaamaan telttaa Ähtäriin ja sattui tulemaan sellainen kesäyö, että lämpötila laski johonkin kahdeksaan asteeseen, eikä meillä ollut kuin tuo avaruushuopa 😂. Puolen yötä avaruushuopa kahisi teltassa, kun yritettiin kumpikin kilpaa kääriytyä siihen. Sitten luovutin, puin prätkävermeet päälle ja käärin miehen siihen avaruushuopaan. Sen jälkeen ei ole telttailtu…… Täällä on mielettömät määrät hienoa retkeilytavaraa, mutta aina kun katson johonkin sellaiseen päin, mies sanoo todella kovaäänisesti EI!

Kyllähän näissä maisemissa voisi ehkä telttailla……

Kaikkee sitä oppii, kun vanhaksi elää

Olen oppinut kokkaamaan tonnikalaa lukuisilla eri tavoilla. Ja tietty myös mahi-mahia, marlinia, perroqueta (tätä ei saisi kauheasti syödä tähän aikaan vuodesta, kun se tekee niin hyvää koralliriuttojen uusiutumiselle) ja muita paikallisia kaloja. Osaan käyttää shekkivihkoa ja kerran jopa mietin, että onpa se muuten kätevä, jos ei ole käteistä mukana. Mies totesi siihen, ettei Suomessa ole sellaista tilannetta, etteikö voisi maksaa kortilla. Eikä juu taida ollakaan. Olen jopa tottunut tähän, että digitalisaatio on vasta alussa täällä ja lähimaksu on uusi juttu. Menen ehkä shokkiin, kun pääsen taas Suomeen. Enkä vähiten siksi, että olen nyt tottunut tolkuttoman hitaaseen nettiyhteyteen. Iltaisin se on välillä niin hidas, ettei sitä ehkä voi edes kutsua nettiyhteydeksi.

Osaan karkottaa torakoita (laakerinlehdet siellä täällä toimii). Olen oppinut kävelemään hitaasti, koska näillä keleillä ei voi edetä mun normaalivauhtiani. Ja laittamaan aurinkorasvaa heti aamulla automaattisesti. Ja sen, ettei tiskialtaaseen voi jättää mitään, koska iltapäiväaurinko paistaa siihen polttavan kuumasti. Olen myös oppinut sen, että vessapaperin reuna pitää aina taittaa rullan sisäpuolelle ja pytyn kansi laittaa kiinni, koska ikkuna on päivisin auki. Kaksi kertaa on tuuli puhaltanut koko rullan vessanpyttyyn ja muutama läheltä piti tilanne on ollut myös. Mies ei ole oppinut tätä vielä.

En ole muuten palanut pahasti kuin kerran, ja sekin tapahtui snorklailemassa, kun rasvasin erittäin huolellisesti yläselän ja niskan jne, joiden kuvittelin saavan aurinkoa, enkä ajatellut yhtään, että peppu kelluu myös pinnalla tai hiukan yläpuolella 🤦🏻‍♀️. Onneksi oli seuraaville päiville uimashortseja, kun en olisi voinut enää bikineillä snorklailla. Niin, olen myös oppinut, että uimaan kannattaa laittaa t-paita ja shortsit ihan varmuuden vuoksi. Tämä aurinko täällä on aika paljon polttavampi, kuin mihin olen tottunut. Ja siihen olen tottunut, että suurimman osan aikaa on hiki, eikä sille voi mitään. On polvitaivehikeä, mutta myös polven päällyshikeä, nilkkahikeä ja mitä näitä uusi tuttavuuksia onkaan. Enää en jaksa käydä näillä kesähelteillä kolmea kertaa päivässä suihkussa, kun se on ihan turhaa.

Yksi hienoimpia hetkiä oli tämä, kun nämä papukaijat kävivät viikon verran meidän palmussa syömässä kukintoja.

Ei niin koiraystävällinen paikka

Ihmiset ovat suurimmaksi osaksi mielettömän ystävällisiä ja kohteliaita, avuliaita myös. Joka päivä koiralenkillä tulee juteltua jonkun kanssa ja aamulla pitää sanoa kaikille hyvät huomenet. Tällä hetkellä tosin yleinen ilmapiiri on hiukan muuttunut näiden meidän superturvallisten kotihoodien ulkopuolella, eikä keskusta tunnu enää niin mukavalta paikalta. Kaikki on ehkä hiukan jännittyneitä ja odottelee, mitä tässä tapahtuu. Olen myös oppinut, ettei ulos tarvitse mennä vaikka aurinko paistaa. Se paistaa kuitenkin myös huomenna. Eikä useimmiten pysty olemaankaan ulkona, kun on liian kuuma. Maisemat kodin ikkunoista sykähdyttävät edelleen, eikä oltaisi voitu löytää hienompaa asuntoa ja mukavampia naapureita ja vuokraisäntää.

Meillä on koko merenpuoleinen seinä pelkkää lasia. Ja näkymä on upea.

Negatiivisinta on ehdottomasti se, että joudun nykyään joka päivä pelkäämään, kun vien koiraa, ettei mikään koira hyökkää sen päälle. Nyt on saldona neljä tappelua, joista viimeisimmän aloitti meidän koira eli ei hyvältä näytä. En tiedä mitä siinä tapahtui, kun en ollut itse lainkaan paikalla, mutta meidän koira saattaa nykyään ajatella, että hyökkäys on paras puolustus. Raukka kun on ollut niin isojen koirien hyökkäyksien kohteena (saksanseisoja, dobermanni, akita), ettei ilmeisesti aikonut odottaa hyökkääkö kyseinen rottweiler päälle vai ei.

Tämä Anse Vata on ollut ainakin vielä turvallinen aamulenkkipaikka

Tämä on aiheuttanut unettomia öitä minulle, kun en todellakaan halua, että koirasta tulee agressiivinen. Tämä homma täällä on täysin järjetöntä. Ihmiset pitää koiriaan irti, mutta eivät hallitse niitä lainkaan ja pahimmassa tapauksissa koirat karkailevat ja käyvät yksinään toisten koirien kimppuun. Meidän koira on nyt useamman viikon käynyt ison koiraporukan kanssa lenkeillä ja uimassa, eikä mitään ongelmaa ole ollut. Paitsi eilen. Täytynee unohtaa tämäkin palvelu ja jatkaa yksinään panikoimista. Jos tätä murhetta ei olisi, niin kestäisin varmaan paremmin nuo tehtaidenkin ongelmat, mutta nyt tuntuu, että pelättävää on vähän liiankin kanssa. Näillä hellekeleillä ei tosin voi nyt muutenkaan tehdä pitkää lenkkiä, kun koira läkähtyy.

Onhan vuodessa ollut tietysti aivan mahtaviakin koirahetkiä, kuten tämä. Meidän koirasta tuli yhdeksän pennun isukki.

Vähän erilainen vuosi

Menikö tämä vuosi nopeasti vai ei? Toisaalta meni, kun on ollut niin paljon uutta ja opittavaa. Toisaalta sitten taas koronasulku ja sen odottaminen, päästäänkö käymään Suomessa vai ei ja pääseekö tänne joku, teki tästä hyvinkin pitkän tuntuisen vuoden. Nyt odotellaan päästäisiinkö edes tänä kesänä Suomeen. Suomen rokotusvauhdista päätellen ei päästä…… Yhtään en ole vielä kuitenkaan pitkästynyt olemaan kotona, koska olen kehittänyt itselleni aika paljon jotain ohjelmaa. Nyt tosin on ollut poikkeuksellisen sateista ja on täytynyt pysyä kotona, mutta tällaiselle lukutoukalle sekään ei ole mikään ongelma.

Jos koronaa ei olisi, olisimme jo käyneet Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. Koskaan ei pitäisi suunnitella asioita etukäteen, kun voi iskeä vaikka globaali pandemia, mutta tarkoitushan oli tehdä kaikki hankinnat Ausseista, kun täällä on niin kallista. Ja täältä ei todellakaan sai kaikkea, mitä olisi tarvittu. Tarkoitus oli myös, että salmiakki ja purkkalähetykset kulkisivat Suomesta säännöllisesti, ilman DHL:ää, mutta eipä sekään nyt sitten luonnannut suunnitelmien mukaisesti. Ja, että netistä voisi tilata tarvittaessa mitä vaan. Kaikkea ilman on selvitty, paitsi elo ilman salmiakkia oli kamalaa. Nyt sitäkin taas on.

Onhan nämä maisemat upeita. Mieletön tämä laguuni tässä ympärillä.

Miehen mielestä vuodessa ei ole ollut mitään muuta vikaa, kuin ne kaksi iilimatoa, jotka meihin jäi kiinni murtovedessä uidessa. Mutta ne oli onneksi aika pieniä. Tulipahan sekin koettua, vaikkei iilimadot mitenkään erityisesti minun bucket listallani olleetkaan 😆.

Kohti Nouméaa.

03/03/2020 by toispualpalloo 2 Comments

Koko muuttoa edeltävä syksy oli niin kiireinen kaiken muuttoon liittyvän byrokratian ja seuraajien rekrytointien vuoksi, että en ehtinyt oikeastaan yhtään jännittää koko muuttoa. Ehdin nähdä kaikki rakkaat ystävät ennen lähtöä ja ehdittiin viettää sukulaisten kanssa ihana joulu Helsingissä. Seuraajani Kaarinassa aloitti maanantaina 13.1. ja olin sopinut omat läksiäiseni samaan päivään, jotta sain esiteltyä hänet mahdollisimman monelle. Seuraava päivä oli viimeinen työpäiväni (Turun yhtiöstä jäin pois jo vuoden lopussa) ja se oli juuri niin ikävän surullisen haikea, kuin kuvittelinkin. Onneksi tiedän, että hyvät tyypit säilyvät kavereina, vaikka vaihtaisikin työpaikkaa. Tai maata.

Keskiviikkona 15.1. kello 12 saapui tilattu kuljetus etuovelle ja matka kohti lentokenttää alkoi. Tässä kohtaa olisi voinut alkaa jännittää, mutta en pysynyt meiltä kotoa edes motarille saakka hereillä. Heräsin vähän ennen lentokenttää eli matka meni varsin joutuisasti. Meillä oli vielä pari päivää ennen lähtöä hieman erimielisyyksiä siitä selvitäänkö lentokentälle julkisilla kulkuvälineillä seitsemän matkalaukun ja neljän käsimatkatavaran kanssa. Miehen mukaan kyllä, minun mukaani ehkä, joten tilasin kuljetuksen :).

Lennot menivät niin mukavasti, kuin pitkät lennot yleensä voivat mennä. Viimeisten kuukausien kiire ja stressi jäi taakse, joten nukuin melkein koko Helsinki-Osaka -välin ja jatkoin nukkumista vielä seuraavallakin lennolla. Jälkikäteen olen miettinyt, että onneksi tulimme ennen koronaviruksen leviämistä. Olisi ollut todella kamalaa miettiä vielä sitäkin ennen lähtöä ja jännittää Osakan kentällä, tuleeko tartunta vai ei. Tontoutan kentälle saavuimme myöhään torstaina illalla ja hotellissa olimme joskus puolenyön jälkeen.

Matkalaukuista yksi hajosi kokonaan ja kaksi kärsi jonkinasteisia vahinkoja, mutta meidän luotetut ja joka paikassa reissanneet Samsonitet kestivät tämänkin reissun taas kunnialla. Hajonneet laukut olivat halpoja ja vain tätä muuttoa varten ostettuja American Touristereita, mutta olisin kuvitellut niiden kestävän ehkä hiukan paremmin. Laukut painoivat tosin kaikki yli 25 kiloa eli niiden siirtely on ehkä ollut erilaista, kuin normaalipainoisten laukkujen.

Meille oli varattu sama hotelli, kuin syyskuussakin, joten oli helppo aamulla jet lagissa lähteä heti kävelylle ja tuttuun kahvilaan aamiaiselle. Hotellin aamiainen maksaa noin 32 euroa per henkilö, joten se ei kauheasti houkutellut, varsinkaan, kun aamiaisen taso ei ole mikään päätähuimaava. Ekana päivänä eli perjantaina miehellä oli tapaamisia yrityksen pääkonttorilla ja kävimme tekemässä asuntoon vastaanottotarkastuksen välittäjän kanssa (ja samalla allekirjoitimme sen julmetun pitkän sopimuksen uudelleen jostain syystä ja saimme vihdoin oman allekirjoitetun versiomme).

Heti maanantaiaamuna oli vuorossa tärkein asia eli pankkitilin avaus. Jopa tuo miehen oleskelupa-asiakin tuntui olen vähemmän tärkeä. Tässä maassa mikään ei etene, ennen kuin sinulla on pankkitili. Pankkitiliä ei saa auki ennen kuin sinulla on osoite. Meillä oli se etu, että asunto löytyi syyskuussa ja maksoimme jo tammikuun vuokran eli asunto oli tyhjillään meitä odottamassa. Saimme välittäjältä todistuksen pankkia varten, että meillä on asunto. Pankista sitten taas saatiin todistus siitä, että meillä on pankkitili ja näiden kahden paperin avulla saatiin minulle kännykkäliittymä heti samana päivänä.

Näiden kahden megatärkeän paperin kanssa kuljettiin koko viikko eri puolilla, että saatiin kotivakuutus (ilman sitä ei päästy muuttamaan asuntoon), vesi ja sähkö sekä nettiliittymä. Samoilla papereilla kävin myöhemmin hommaamassa kirjastokortin. Onneksi meillä oli papereista monta kopiota, sillä niitä tarvittiin siihen saakka, kunnes sain shekkivihon. Sillä pystyy jo todistamaan olevansa kunnon kansalainen.

Meillä oli kiire saada kaikki hoidettua viikon aikana, sillä Nemoa ei olisi voinut ottaa hotelliin. Yritys oli järjestänyt meille myös väliaikaisen asunnon, mutta koska ostin muutamia huonekaluja ja astioita edellisiltä asukkailta, niin heti kun vesi ja sähkö saatiin kuntoon, muutimme pois hotellista. Ehdimme saada hiukan tavaroita purettua, hommattua koiralle ruokaa ja muuta tarpeellista ja vihdoin perjantaina 24.1. kello 13 saimme hakea Nemon kotiin. Sen jälkeen alkoikin tuntua oikein oikeasti, että täällä me nyt asumme.

Hömppä ihmettelemässä uutta vahtipaikkaansa.

Nemo matkustaa!

03/03/2020 by toispualpalloo

Koiran muuttoprosessi oli koko jutussa ehdottomasti kaikkein hankalin asia, mutta se ei tietysti ollut yllätys. Ilman koiraa en olisi suostunut lähtemään, koska meidän Nemo on jo kertaalleen joutunut vaihtamaan kotia. Uusi koti olisi kyllä löytynyt helposti, sen verran hänellä oli kysyntää, kun uutinen meidän muutostamme levisi.

Onneksi syyskuun look and see-reissun aikana pääsin käymään parikin kertaa karanteenissa ja sain erittäin hyvät ohjeet, miten edetä. Etukäteen googlaamalla olin törmännyt eläinkuljetussivustoon, jossa sanottiin, että Uuteen-Kaledoniaan ei saa tuoda eläimiä, kuin hyväksytyistä sopimusmaista eli Belgiasta, Ranskasta, Ruotsista, Saksasta ja Sveitsistä. Muille tulee ehdoton no-no. Ehdin saada asiasta jo kunnon stressin ja paniikin, mutta tieto oli onneksi väärä. Noista maista saa viedä helpommalla prosessilla ja ilman rabies-testejä. Meiltä vaadittiin rabiestesti aikaisintaan kolme kuukautta ennen lentoa. Tästä syystä joulukuun 2. päivän lento meni pois laskuista, kun pääsin tietojen kanssa eläinlääkäriin vasta 15.9.

Tässä välissä täytyy kiitellä Turun PetVetiä ja siellä Nan Salmista, joka otti koko ranskankielisen paperinivaskani ja alkoi selvittää mitä tehdään ja milloin. Uuden-Kaledonian karanteeni piti minuun myös aktiivisesti yhteyttä ja muistutti milloin testien aikatauluista ja milloin loishäätökäsittelyistä. Silti sain tästä prosessista harmaita hiuksia ja stressiä, koska Suomen päässä tuli muutama sellainen yllätys laboratoriotesteissä, että vähemmästäkin olisi saanut vatsahaavan.

Prosessi alkoi siis rabiesrokotteen boosterilla ja siitä sitten testeillä tietyn ajan jälkeen. Kun siitä oli tullut negatiivinen tulos, alkoi karanteeni valmistella koiralle maahantuontilupaa. Sitä odotellessa tehtiin kaikki muut vaadittavat testit ja annettiin punkki- ja matolääkkeitä ohjeiden mukaan. Onneksi Nemolla on ollut alusta saakka passi ja siellä tiedot kaikista rokotteista, niin se nopeutti prosessia. Karanteeni kopioi syyskuussa passin ja omistajatodistukset, kun kävin siellä, joten niiden tietojen selvittämiseen ei mennyt enää aikaa.

Alku koko prosessista meni oikein mukavasti, mutta sitten yhdestä koiran testistä tuli väärä positiivinen ja se testi jouduttiin tekemään uudestaan. Olin palaverissa ja sillä aikaa PetVetistä oli soitettu ja jätetty viesti, joka hiukan kylmäsi, kun sen luin. Onneksi he sanoivat heti, että testitulos on erittäin todennäköisesti virheellinen, koska Nemo ei ole käynyt ulkomailla eikä ole ollut jalostuksessa. Tauti on siis käytännössä koirien sukupuolitauti, ja asia herätti hilpeyttä sen jälkeen, kun päästiin ensijärkytyksestä yli. En ole ikinä kyseisestä taudista kuullutkaan, mutta googlaamalla selvisi, että Suomessa on todettu kaksi tapausta ja molemmat tuontikoirissa. Keväällä 2019 oli ollut toinenkin virheellinen testitulos, josta AVI oli sitten antanut tiedotteen.

Luottavaisin mielin odoteltiin sitten uutta tulosta, mutta ikävä kahden viikon lisäys tästä tuli muutenkin tiukkaan aikatauluun ja lisäjännitystä emännälle. Aika hyvissä ajoin karanteeni ilmoitti, että tuontilupa on myönnetty ja he ovat postittaneet sen meille Turkuun. Suomessa alkoi tietysti vähän sen jälkeen postin lakko, joten sitä sitten jännitettiin, että saadaanko alkuperäinen ajoissa perille vai ei. Ilman alkuperäistä ei olisi saanut koiraa koneeseen.

Eläinlääkärin sumplimisten lisäksi käytiin samalla jatkuvasti keskustelua TravelCargo PetExpressin kanssa, joka järjesteli Nemon lennot. Yhteyshenkilömme siellä oli aivan loistava. Alkuun oli epäselvyyttä lentoreitistä, kun ei vielä tiedetty, että Pariisista lähtee tämä ns. hyväksytty eläinkuljetuslento kerran kuukaudessa. Onneksi lähti, sillä muuten koiraa olisi yritetty saada tänne Australian kautta ja se olisi ollut kaikkein haastavinta Australian todella tiukkojen säännösten ja karanteenien vuoksi. Saimme todella hyvät neuvot kuljetuslaatikon ja lisävarusteiden hankkimiseen ja varsinkin Finnair on todella tarkka siitä, että laatikko on riittävän iso. Meidän piti lähettää useita kuvia koirasta kuljetuslaatikossa etukäteen, jotta ei tulisi sitten kentällä mitään ongelmia. Tästä asiasta kävin mielenkiintoisen keskustelun yhden eläintarvikeliikkeen omistajan kanssa. Heiltä kun ei löytynyt riittävän isoa kuljetuslaatikkoa, joten oli sitä mieltä, että ensinnäkin minua on vähän huijattu laatikon kriteereissä ja toiseksi voin aivan hyvin ottaa sen pienemmän. Ei meitä enää kentältä kuulemma käännytetä takaisin……

Hänestä laatikossa oli vallan mukava loikoilla.

Ihan viime metreillä Uuden-Kaledonian karanteeni huomasi, että kaksi testiä puuttuu. Muistan vielä aamulla bussia odotellessani miettineeni, että miten mahtavaa on, kun kaikki on paketissa. Päivä oli perjantai ja joulukuun 20. päivä. Minulla oli toisen työporukan läksiäiset sovittu iltapäivälle ja siitä lähdettäisiin syömään pienemmällä porukalla ja sitten joululomalle. Istuin näissä loistofiiliksissä bussiin, luin sähköpostini ja siellä oli karanteenista tullut viesti, että huom. huom. huom. testejä puuttuu!!!! Siinä hävisi loistofiilikset sekunnissa.

Jouluviikko ja lomat aiheuttivat tietysti uusintatesteille kahden viikon viiveen ja viimeiset tulokset saatiin pari päivää ennen viimeistä eläinlääkärikäyntiä. Joka sitten taas oli vain muutama päivä ennen Nemon lentoa. Itse poistuin tämän loppuhässäkän ajaksi kummitytön kanssa Lontooseen ja jätin miehen sumplimaan viimeiset säädöt. Reilua. Mutta luultavasti parempi.

Koiran lennon piti olla syyskuussa annetun arvion mukaan tammikuun lopulla. Sen aikataulun perusteella olin miettinyt töistä poisjäämisen ja monta muutakin asiaa. Ja sen perustella sovin kummitytön kanssa Harry Potter-kierroksesta Lontoon studioilla loppiaisen jälkeiselle viikolle. Ne matkat oli tietysti jo varattu, kun koiran lentopäiväksi ilmoitettiinkin 10.1. Helsingistä ja 13.1. Pariisista. No mies oli siinä vaiheessa jo lomalla eli hän hoiti asian loppuun. Ja hyvä oli (myös kuljetusfirman mielestä), että en ollut saattamassa koiraa lentokentällä ja itkemässä siellä silmiäni pihalle.

Nemo lensi ensin Pariisiin kolmeksi yöksi, koska Finnair ei lennättänyt eläimiä viikonlopun aikana. Paikallinen agentti lähetti PetExpressin edustajalle koko ajan kuvia, ja hän välitti niitä meille ja oli muutenkin 24/7 tavoitettavissa (eli rauhoittelemassa meitä). Ensin Ranskasta toki ilmoitettiin, että Nemon pitää olla siellä puoli vuotta ja asiaa väännettiin tovi, ennen kuin uskoivat, että meillä on maahantuontilupa Uuteen-Kaledoniaan. Siitä huolimatta, että Nemolle oli siis varattu paikka siihen tammikuun koneeseen. Sen jälkeen ranskalaiset keksivät, että Suomi ei kuulu Euroopan Unioniin, joten he eivät voi ottaa Nemoa vastaan sovitulla Finskin lennolla. Pienen säädön jälkeen saimme Suomen liitettyä EU:iin ja asia ratkesi :).

Koiraa oli totutettu jo pari kuukautta lentoboksiinsa, joten viihtyi siellä ja Pariisissa hänellä oli pitkiä lenkkejä ja koirakavereita, joten aika meni kohtuullisen hyvin. Lento Pariisista Uuteen-Kaledoniaan oli se pahempi rasti, koska Tokiossa eläimiä ei päästetä lentobokseista ulos eli eläimet ovat kuljetuslaatikoissa todella pitkään. Hyvin sekin ilmeisesti meni ja karanteenista tuli heti viesti, kun Nemo oli päässyt perille. Sen jälkeen olikin sitten meidän vuoromme lähteä kohti uutta asuinpaikkaa.

Talvella kun lähtee Suomesta, niin saattaa auringonpaiste ottaa vähän silmiin.

Muuttoprosessi

02/03/2020 by toispualpalloo

Muka neljä kuukautta aikaa

Syyskuun puolivälin jälkeen, kun pääsimme takaisin look and see-keikaukselta Nouméasta, alkoi järjetön säätäminen ja ihmetteleminen. Yritys olisi halunnut miehen jo joulukuun alussa töihin, joten prosessi käynnistyi hiukan paniikinomaisesti. Mutta vierailu Uuden-Kaledonian karanteenissa teki aika selväksi sen, että koiraa ei joulukuun eläinkuljetuslennolle saada millään rabiestesteistä johtuen (ei kyllä monesta viikosta jäänyt kiinni). Yrityksen henkilöstöihminen oli sitä mieltä, että teillä kestää sen aikaa kun teillä kestää, tulette kun pääsette. Tiesimme, että seuraava mahdollinen koiran lento on joskus tammikuussa ja arviolta loppupuolella. Sen mukaan sitten edettiin.

Tavaroiden pakkaaminen

Yritys maksoi meille joko kontin tai sitten könttäsumman rahaa, jolla olisimme voineet ostaa tavaroita perillä. Koska halusin ehdottomasti oman sänkymme, eikä Tempuria myydä Uudessa-Kaledoniassa, päätimme ottaa kontin. Kontti ajateltiin omalta kannaltamme edullisemmaksi myös siksi, että sähköpyörät olivat aika kalliita ostaa paikan päältä ja ne kannattaisi ottaa mukaan. Jossain vaiheessa sitten selvisi, että akkuja ei saakaan laittaa konttiin eikä vastaavia akkuja saataisi ostettua paikan päältä, eli pyöräajatus meni täysin kiville. Mies oli juuri kesällä ostanut uuden maastosähkärin, mutta sai sen onneksi myytyä työkaverilleen.

Olen yleisesti ottaen hyvin säntillinen pakkaaja ja teen pakkauslistoja. Nytkin tein yhteiseen OneNoteen hienoja listoja, mitä pakataan per huone ja mitä vintiltä. Mutta koska aikaa tuntui olevan jotenkin ylettömän paljon, niin askel suunnittelusta toteutuksen ei lähtenyt liikkeelle. Varsinkaan kun emme saaneet muuttolaatikoita, kuin vähän ennen muuttopäivää. Muuttopäiväksi osui minun työni kannalta mahdollisimman huonon viikon torstai (iltatilaisuuksia joka ilta), joten aluksi niin säntillinen muutto eskaloitui keskiviikkoillalla siihen, että heitimme olohuoneen lattialle tavaroita kasoihin samalla, kun huusimme toisillemme eri huoneista, että otetaanko tämä mukaan. Todella huolellisesti viimeistelty muutto toiselle puolelle maapalloa siis.

Emme saaneet pakata etukäteen kuin särkymättömiä tavaroita (vaatteet, kengät, vuodevaatteet yms.) vakuutusten vuoksi eikä mitään pakattuja laatikoita saanut sulkea, koska ne piti kaikki tarkistaa ja luetteloida ennen sulkemista. Suunnatonta iloa herätti myös se, että kaikki tavarat piti laskea vakuutusexceliä ja tullausta varten. En mennyt ihan samalle tasolle miehen kanssa, joka laski montako paria sukkia hän pakkasi laatikkoon. Yhtenä iltana oltiin niin väsyneitä, että yksinkertainen laskutoimitus ”jos laatikossa on neljä pussilakanasettiä ja matkalaukkuun tulee kaksi, niin montako niitä on yhteensä” ei onnistunut ilman sormia. Samana iltana, kun olin laskenut noin kuusi kertaa putkeen montako pyyhettä olin laatikkoon laittanut, todettiin, että eiköhän tämä ole tässä……

Tavaraa oli todella paljon enemmän, kuin etukäteen ajattelin, mutta muuttofirman katselmuksessa olivat arvioineet laatikoiden määrän juuri oikein. Muuttoautosta ei täyttynyt edes puolet eli kontissakaan ei ole kuin puolet meidän tavaroita. Vaikka kaikki pakattiin hyvin, niin arviolta 8-10 viikon merimatka saattaa olla varsinkin sohvalle ja sängylle hiukan rankka kosteuden vuoksi. Jännityksellä siis odotan sitä päivää, kun tavarat saapuvat.

Autoon olisi mahtunut toinen samanlainen satsi tavaraa.

Muuttofirma oli tehokas kuin mikä, meidän tehtäväksemme jäi lähinnä pysyä pois jaloista ja merkitä laatikoihin numeroita. Otimme mukaan osan huonekaluista ja keittiötarvikkeista, mutta suurin osa jätettiin kuitenkin kotiin. Olin ostanut astioita ja muutamia huonekaluja perheeltä, joka tulevassa asunnossamme asui ennen meitä, joten pärjäisimme siihen saakka, kun tavarat saapuvat perille.

Tässä ollaan puolessa välissä pakkausprosessia. Kyllä niitä laatikoita tulikin yllättävän paljon.

Reilu kuukausi kotona ilman tiettyjä keittiövälineitä ja kodinkoneita oli välillä vähän hankalaa, ja varsinkin tästä ”huolellisesti” toteutetusta muutosta johtuen, meillä meni kotona aikaa siihen, että ihmettelimme missä mikäkin juttu on. Totesimme aina, että se on varmaan kontissa. Jää nähtäväksi, mitä siellä sitten oikeasti on. Sänkyä kaipasin heti ensimmäisestä yöstä alkaen, mutta esimerkiksi vaatteet oli helppo pakata, kun Suomessa oli talvi (tai se ikuinen marraskuu oikeastaan) joten lämpimän kelin vaatteet sai pistää suoraan konttiin. Osan jätin tietysti matkalaukkuihin.

Kun kaikki tuntuu menevät pieleen, herää epäilys……

Alkuvaihe tässä koko prosessissa meni hyvin smoothisti ja välillä tuntui, että tehtiinkö me päätös tuosta vaan, miettimättä sen tarkemmin. Mutta silloin, kun kaikkia vastoinkäymisiä alkoi tulla eteen, mietin yrittääkö universumi kertoa, että nyt ei kannata lähteä. Parhaita olivat tietysti:

Koiran bruselloosiepäily. Vakava juttu, josta pitää ilmoittaa ties minne aluehallintovirastoa myöten ja koiran voi joutua lopettamaan, jos sillä tällainen olisi ollut. Puuttuvat labratulokset aiheuttivat lisää harmaita hiuksia vuoden vaihteeseen. Lisää koiran muuttoprosessista omassa postauksessa.
Postin lakko. Jännitysmomenttina muun muassa saadaanko koiran maahantuontilupa ajoissa perille Turkuun. Se piti tietysti olla alkuperäisenä koiran mukana. Tukilakot meinasivat torpata koko kontinkin lähtemisen. Lakko loppui kello 14 sinä päivänä, kun meiltä kannettiin tavaraa ulos. Muuten tavarat olisivat olleet välivarastossa lakon loppumiseen ja siitä olisi tullut lisää kustannuksia per vuorokausi. Ja taas lisää matka-aikaa tavaroille.
Miehen työlupa. Se tuli joulukuun lopussa niin viime tingassa, että mietittiin, päästäänkö edes siihen menessä Nouméaan, kun koira pääsee karanteenista. Lennot olivat aika loppuunmyytyjä siinä vaiheessa, kun yritys alkoi niitä meille varata.

Muuta säätöä

Olen tottunut, että asiat tehdään nopeasti ja hommat etenee, mutta aika ajoissa havaitsimme, että on syytä tottua ranskalaiseen byrokratiaan tyynenemeren verkkaisuudella höystettynä. Vuokrasopimus, joka muuten on 18-sivuinen, lähetettiin meille ilmoituksella, että 48h aikaa allekirjoittaa. Vastasin, että en voi allekirjoittaa mitään, mitä en ymmärrä, joten sopimus pitää saada käännettyä ensin. Hirveällä kiireellä pyydettiin hyvää ystävää taas kääntämään ja saatiin suhtkoht nopeasti se allekirjoitettua ja lähetettyä takaisin. Viikon päästä tuli kysely, että voisitteko lähettää vuokrasopimuksen. Vastasin, että se on jo lähetetty. Eivät vain olleet huomanneet sähköpostista katsoa. Ikinä emme saaneet toisen osapuolen allekirjoittamaa versiota takaisin useasta pyynnöstä huolimatta.

Miehen työlupa oli toinen prosessi, joka venyi ja vanui. Toimitimme kaikki pyydetyt paperit hyvin nopealla aikataululla, mutta Nouméan päässä paperit eivät ilmeisesti edenneet mihinkään yhtä ripeästi. Työlupa tuli vihdoin joulukuussa, kun kontti oli jo lähtenyt ja koiran lennotkin maksettu. Siinä vaiheessa yritys alkoi varata meille lentoja, jotka olivatkin sitten niin täynnä, että ei meinattu löytää sopivaa päivää. Tokion kautta oli kaikki täyteenbuukattuja, joten tulimme Osakan kautta (joka osoittautui itse asiassa paremmaksi reitiksi).

Ulkomaisten vakuutusten kanssa ei myöskään mennyt ihan Strömsösti, koska Ranskassa ei tunnistettu turvasähköpostilla lähetettyjä tiedostoja. Kahteen viikkoon eivät avanneet sähköpostia lainkaan ja sen jälkeen meni vielä useampi viikko, jonka jälkeen ilmoittivat Nouméaan, että olen lähettänyt omituisen sähköpostin, jonka liite ei aukea. Eivät tietenkään voineet pyytää tietoja minulta uudelleen. Olin lähettänyt ennen turvasähköpostia viestin, että tulen lähettämään tällaisen viestin ja ohjeen sen avaamisen, mutta ei se auttanut. Heidän ohjeenaan oli lähettää terveystiedot postitse, mutta koska meillä posti oli juuri silloin lakossa, niin se ei oikein onnistunut. No tiedot saatiin monien mutkien kautta täysin turvattomasti perille ja kuulin vasta Nouméassa, että minullakin on vakuutus. Mitään ilmoitusta siitä ei koskaan saatu meille saakka.

Ehdottomasti paras säätö oli kuitenkin se, kun huolintafirma Uudesta-Kaledoniasta lähetti nipun papereita juuri ennen loppiaista allekirjoitettavaksi ja yksi niistä oli paperi, johon tarvittiin kotikuntamme kaupunginjohtajan allekirjoitus ja tietysti virallinen pyöreä leima. Onneksi kaupunginjohtaja sattui olemaan töissä eikä lomalla ja toisen hallitukseni puheenjohtaja, niin sain asian hoidettua nopeasti. Hänen piti siis todistaa, että olemme turkulaisia. Tästä joku voi repiä vitsiä, että kyllä siitä jonkun todistuksen tarvitseekin…..

Koska kontti lähti jo marraskuun lopussa, olimme tietysti ilman tavaroita siihen saakka, kun oma muutto oli edessä. Yksi tuttu muutti Helsinkiin ja hän sai myytyä asuntonsa juuri sopivasti, että saimme häneltä sohvan ja sängyn muutama päivä omien tavaroiden lähtemisen jälkeen. Varsinkin sänky on kyllä kiva olla olemassa tässä iässä. Pari ekaa iltaa olohuoneessa oli patja lattialla sohvan virkaa tekemässä ja tuli mieleeni ihan ensimmäiset yöt opiskeluaikojen yksiössäni. Tyhjää, vähän karua, mutta silti niin siistiä, kun jotain uutta ja jännittävää oli edessä. Silloin nuorena lattialta ylös pääseminen oli tosin paljon helpompaa.

Miten ihmeessä me tänne päädyimme?

02/03/2020 by toispualpalloo 2 Comments

Heinäkuun 2. päivä 2019 mieheni puhelin soi kiivaaseen tahtiin. Puhelut tulivat Englannista, mutta koska olimme juuri lomamatkalla Da Nangissa, niin hän päätti olla vastaamatta. Illalla head hunter Lontoosta laittoi sähköpostia, että yritimme tavoittaa, koska haluaisimme keskustella eräästä työpaikasta kanssasi. Mies, jota on headhuntattu koko yhdessäolomme aikana säännöllisesti, vastasi heti, että ”kiitos, mutta ei kiitos”. Nopeaan vastaukseen oli kaksikin syytä: ensinnäkin hänelle tarjotut pestit ovat yleensä ei niin miellyttävissä paikoissa, kuten Siperiassa, Australiassa keskellä ei mitään yms. missä kaivostoimintaa yleensä on ja toiseksi; hänellä on hyvin työorientoitunut ja hyvässä duunissa oleva vaimo :).

Tässä altaan äärellä saman päivän iltana pohdittiin, että mikäköhän paikka mahtaisi olla kyseessä ja missä. Mies totesi, että joka tapauksessa jossain, mihin me emme halua muuttaa.

Olimme toki useaan otteeseen keskustelleet, että olisi kiva asua ulkomailla. Tai lähinnä minä olin keskustellut ja asiaa pohdiskellut, koska se on ollut pitkäaikainen haaveeni. Emme vaan ole koskaan päässeet yhteisymmärrykseen siitä, kumpi menisi ulkomaille töihin ja kumpi jäisi kotiin. Tai no tavallaan yhteisymmärrys on ollut siitä, että mies jäisi mielellään kotiin ja minä voisin olla ulkomailla töissä, mutta koska hänen alallansa on helpompi löytää töitä ulkomailta, niin yhtälö ei ole oikein toiminut. Olemme vain todenneet, että jatketaan valitsemallamme tiellä eli pidetään pitkiä lomia ja reissataan mahdollisuuksien mukaan aina, kun vain voidaan.

Palasimme Vietnamista Suomeen ja mitään ei kuulunut, joten unohdimme koko jutun. Kunnes Lontoosta saapui uusi sähköposti, jossa poikkeuksellisesti paljastettiin yritys ja kohdemaa. Mies huusi minulle toisesta huoneesta, että tämä on joku Uusi Kaledonia. Vastasin siihen, että ei voi olla, ei siellä mitään kaivoksia ole. Kävi sitten ilmi, että kyllä on. Tällä saarella on nimittäin 25% maailman nikkelistä.

Lähdimme ystävien kanssa terassille ja pohdiskelimme heidän kanssaan, että mitä jos lähtisimme asumaan Tyynenemeren paratiisisaarelle. Ja oikeastaan siinä päätimme, että jos tarjottu paketti on hyvä, niin mikä ettei. Tällainen tarjous ei luultavasti enää koskaan toistu. Niinpä mies aloitti keskustelut headhunterin kanssa ja siirtyi aika nopeasti keskustelemaan suoraan yrityksen edustajien kanssa. Samalla tehtiin kotona plussat ja miinukset listoja ja ihmeteltiin asiaa läheisten kanssa. Veljeni totesi hyvin, että saatatte katua, että lähditte, mutta jos ette lähde, niin sitten ainakin kadutte. Pois pääsee aina.

Eniten päänvaivaa aiheutti tietysti minun tilanteeni, eli joutuisin luopumaan ihanasta työpaikastani ja mielenkiintoisista töistäni. Ja löytäisinkö Suomeen palatessa mitään vastaavaa tai yleensäkään mitään kiinnostavaa. Vai olenko pahimmassa skenaariossa koko loppuelämäni työtön? Ja voinko tuosta vaan siirtyä toimitusjohtajasta kotirouvaksi? Koko kotirouvailu ja miehen palkalla eläminen kuulosti järkyttävältä eikä oikein minun luonteelleni sopivalta. Mutta tämä tuntui silti once in a lifetime-mahdollisuudelta, eikä tällaista tarjousta tai kohdemaata luultavasti enää ikinä tulisi vastaan.

Elokuun puolessa välissä allekirjoitettiin alustava työsopimus ja yritys alkoi järjestellä meidän ”look and see”-reissuamme. Ilmoitin hallituksilleni, että saatan irtisanoutua ja ilmoitan asiasta heti ko. reissun jälkeen. Ja sitten hypättiin koneeseen syyskuun 7. päivä…..

Tänne Ouen Toron huipulle meidät vietiin heti ensimmäisenä aamuna saamaan yleiskatsaus kaupungista ja sitä ympäröivästä laguunista.

Koko look and see-keikaus oli yksi rankimmista reissuista ikinä. Muistutti hyvinkin muinaisia Kiinan työmatkojani. Viisi päivää aikaa selvittää kaikkia käytännön asioita, löytää asunto ja selvittää koiran kuljetukseen liittyvää prosessia karanteenin kanssa. Ja kamalassa jet lagissa tietysti koko ajan. Asuntoesittelyjä oli saatu aika monta mahtumaan yhteen viikkoon, mutta mikään ei oikein iskenyt. Kunnes viimeisenä päivänä viimeisellä näytöllä löytyi todella hienoin näkymin varustettu, kaikki kriteerit täyttävä asunto. Se oli siinä!

Jälkikäteen mietin, tuliko koko asunto katsottua vähän hutaisemalla, koska nämä näkymät veivät kaiken huomion.

Mies kävi tehtaalla katsomassa miltä siellä näyttää ja vaikuttaako paikka toimivalta. Se olikin oikestaan ainoa syy, mihin tämä olisi kaatunut, jos turvallisuusasiat eivät olisi olleet kunnossa. Kaikki vaikutti hyvältä ja hän allekirjoitti varsinaisen työsopimuksen perjantaina 13. päivä, ennen kuin taas lähdimme kentälle ja kotiin päin. Nyt oli siis mustaa valkoisella ja suuri muutos edessä.