Australiaa uusin silmin, Uusi Kaledonia vanhoilla, väsyneillä silmillä

23/11/2022 by toispualpalloo

Oltiin taas lomalla Australiassa. Lennot on aika hintavia, koska koko Uusi-Kaledonia matkustaa taas parin vuoden tauon jälkeen. Ymmärrän hyvin, ei tätä saarella oloa kestä, jollei pääse välillä jonnekin muualle ja kahden vuoden koronajumituksen aikana paikalliset kiersivät ahkerasti täällä eri paikkoja. Joten on varmasti tarve palata taas ns. vanhaan normaaliin. Itselläni on ollut menossa sellainen vääntö miehen työpaikan HR/expat-osaston kanssa, että teki todellakin erittäin hyvää päästä pois täältä hetkeksi.

Koska Sydney on jo nähty, niin mietittiin pitkään, mitkä kaupungit olisivat seuraavat kohteet. Mielellään tietty täällä puolella Australiaa, 12 tunnin lento toiselle puolelle ei oikein innostanut. Valitsimme (tai minä nämä nyt valitsin, ei miehellä ole aikaa mihinkään muuhun kuin työhön) Melbournen ja Brisbanen. Vuokraisäntä on asunut pitkään Melbournessa ja suositteli sitä, kaupunkia on kehuttu myös rennoksi taidekaupungiksi ja sieltä pitäisi saada parhaat kahvit. Teenjuojana tämä ei kiinnostanut tietenkään minua, mutta koska ajattelin kiertää kaikki mahdolliset kirjakaupat, niin olisihan se positiivista, että mies saa hyvää kahvia odotellessaan. Brisbane puolestaan on täkäläisten suosikkikaupunki, kahden tunnin lento, vieressä Gold Coast, josta käsittääkseni aika moni kaledonialainen omistaa kakkosasunnon ja samanlaiset kelit kuin täällä. Tällä siis mentiin.

Melbourne

Koska La Nina vaikuttaa täällä tietysti myös naapurimaihin, niin loman ajaksi oli luvattu hillittömiä sateita. Sekä Victorian että Queenslandin alueilla oli jo ennen meidän lähtöä satanut todella paljon ja tulvia pukkasi jokaiselle esikaupunkialueelle. Varauduttiin siis pahimpaan. Kun laskeuduttiin Melbourneen, niin näytti vielä ihan hyvältä, mutta laukkuja odotellessa alkoi sataa niin paljon, että piti ottaa taksi kentältä. Kyllä sitä vettä sitten tulikin. Mutta meidän tuurilla se oli ainoa kunnon vesisade koko reissulla.

Keskusta muistutti Sydneyn CBD:tä, samoin Brisbanen keskusta eli ei jaksettu kummassakaan viettää kauheasti aikaa. Niitä mainostettuja hyviä kahviloita oli joka paikassa muuallakin, samoin tosi hyviä ravintoloita. Lämpötila oli +17 astetta eli me olimme ihan jäässä ja kuljimme villapaidoissa, kaulahuiveissa ja takeissa. Mies kaipaili pipoa. Paikalliset kulkivat shortseissaan. South Melbournen lisäksi St. Kilda oli kiva paikka, kauniita vanhoja rakennuksia ja hiukan kuin Bondi Beach, mutta selvästi rosoisempi ja boheemimpi. Käytiin myös Victorian osavaltion pääkirjastossa (State Library Victoria), joka on Australian vanhin kirjasto (1854) ja yksi maailman ensimmäisiä ilmaisia kirjastoja. Melbourne on muuten Unesco City of Literature. Minulle sopiva paikka siis.

Olipa kaunis tämä State Library. Ja aktiivisessa käytössä.

Melbourne on tosiaan taidekaupunki, isot taidemuseot olivat kompaktisti samalla alueella, mutta valitettavasti kiinni silloin, kun meillä olisi ollut aikaa käydä. Yhdessä päästiin käymään, mutta näyttely (Tate Modernista tuotu) oli aivan surkea. Niin surkea, että jopa minä pidin sitä rahantuhlauksena. Onneksi Federation Square kokonaisuutena korvasi hiukan pettymystä. Tuttavallisemmin Fed Square vietti itse asiassa 20-vuotisjuhlaansa, kun olimme siellä. Rakentamisvaiheessa ja alussa sitä kuulemma moitittiin, mutta nykyään se on kaupunkilaisten olohuone ja kokoontumispaikka kelillä kuin kelillä.

Fed Square

South Melbourne, Albert Park ja St. Kilda

Me yövyimme South Melbournen alueella, tosi kiva paikka, upea hotelli (Coppersmith) ja kaikkea kivaa kävelymatkan päässä. Mutta kalliista asuinalueesta huolimatta sen keskelle rakennettu aivan hirveä vuokratalokolossi näkyi kyllä kadulla. Huumeidenkäyttäjiä ja muuta vastaava porukkaa oli riittävästi. Todella surullista. Kuulin sitten tutulta, että Ausseissa on tosi paha huumeongelma, paremmissakin piireissä nuoret käyttää paljon huumeita. Nämä meidän näkemät tyypit oli niitä pitkän linjan tyyppejä eli aika pahan näköisiä. Ja hotellin vieressä sivukadun puolella oli ulkoisesti ihan siisti pienkerrostalo, mutta ikkunat rikottuna ja lukuisia ostoskärryjä oven tukkeena tai kaatuneena kadulle. Yhtenä aamuna ikkunan alla olikin varsin epämiellyttävä tappelunnujakka, tyypeistä ilmeisesti ainakin yksi oli sen talon asukas.

Ihana pikkuhotelli, kauniit huoneet. Alakerrassa ravintola ja ylhäällä pieni kattobaari.

South Melbourne oli täynnä tällaista nättiä vanhaa rakennusta. Tosi kodikkaan oloisia asuinalueita.

Tämä Park Towersin vuokratalokolossi oli karsea ilmestys keskellä South Melbournea. Google mapsista saa paremman kuvan rakennuksen koosta

Yksi kivoimmista ”nähtävyyksistä” oli South Melbournen sisätori, käytiin siellä lounaalla ja ihmettelemässä kojuja. Porukkaa oli todella paljon lauantaina, mutta ravintoloitakin riitti joka lähtöön eli ei tarvinnut jonottaa. Ja nuo hyvät kahvilat helpottivat minua, koska mies todellakin istui aika monessa, kun minä olin kirjakaupoissa. Melbournessa ei ollut mitään isoa Kinokuniyan tapaista ketjua, mutta useampia pienempiä ja paikallisia. South Melbournessa oli useampia ”lähiostareita” ja melkein kaikissa oli pieni kirjakauppakin. Aika siistiä. Ihmiset selvästi käyttivät lähipalveluita, kun kivijalkakauppa näytti kukoistavan asuinalueillakin.

Tätä me tehdään, kun ollaan NC:n ulkopuolella. Ihastellaan halpoja hintoja. South Melbournen sisätorin ulkoreunaa kiersivät nämä vihanneskojut, sisällä oli kauppahallityylinen puoli ja sit sisustus/vaatekauppapuoli. Paljon ruokapaikkoja jne. Todella kiva paikka ja lauantaina hyvin suosittu.

Kaikilla kirjakaupoilla tuntui olevan joku oma spesialiteettinsa ja palvelu oli todella hyvää.

Tämä oli myös aika jännä kauppa, luulin ekaks et on jotain luonnonkosmetiikkaa yms kun katselin kauempaa, mut sit kun kauppaan lappasi koko aika koiria ja menin uteliaisuuttani katsomaan, niin olikin koirien herkkukauppa. Tässä karvaisia kengurunkorvia. Meinasin ostaa, mutta muistin sitten, et eihän näitä saa tuoda tänne meille.

Ihan fancy koiranherkkukauppa

Ihan hotellin vierestä alkoi Albert Park, 225 hehtaarin puisto ja erilaisten urheilulajien keskittymä. Siellä on Lakeside stadion, Melbourne Sports and Aquatic Centre, sisäpelihalleja, golfkenttä, jahti- ja purjehduskerho, moottorirata ja hienot kävelyreitit järveä ympäri. Tämä koko alue oli ennen Bunurong (tai Boonwurrung) aboriginaalien aluetta ja täällä on pidetty heidän seremoniallisia hetkiään, silloin ennen kuin valkoiset tulivat ja veivät kaikki maat. Puistossa oli kyltti ”Albert Park is part of an Aboriginal cultural landscape in the traditional Country of the Bunurong People. Parks Victoria respects the deep and continuing connection that Bunurong Traditional Owners have to these lands and waters, and we recognise their ongoing role in caring for Country” ja samanlaisia tekstejä näkyy kaikkialla. Keskustassa pilvenpiirtäjien keskellä, Fes Squarella, ratikkapysäkeillä jne. En usko, että nämä kyltit paljon lohduttavat aika törkeästi sorrettuja aboriginaaleja, mutta on se silti hyvä muistuttaa paikkojen historiasta.

Puisto on nimetty Kuningatar Victorian puolison, prinssi Albertin mukaan. Piknikpaikkoja näytti olevan siellä täällä, puisto oli täynnä lenkkeilijöitä ja koiranulkoiluttajia (kyllä muuten ilahdutti, kun koirat olivat kiinni eikä kuten täällä). Ja sitten oli näitä kuuluisia mustia joutsenia. Olivat hyvin tottuneita ihmisiin ja ilmeisesti jotkut ruokkivat niitä säännöllisesti, kun yksi joutsenperhe kiiruhti kauheaa vauhtia yhden rannalle istuneen rouvan luokse. Monia muitakin lintuja ja eläimiä oli, mutta katsoin parhaaksi olla tietämättä niistä sen enempää (ne hämähäkit kammottaa liikaa).

Melbournen Albert Parkin mustat joutsenet. Niitä oli paljon.

Valkoiset laput joutsenien kaulassa ovat tunnistusmerkkejä.

St. Kilda oli aika hipsterialue, todella viehättävä 20000 asukkaan kaupunginosa ihan meren ja pitkän hiekkarannan vieressä. Rantakadun asunnot taitavat olla hinnoissaan, tosin talojen ja rannan välissä meni monikaistainen tie, mikä hiukan toi miinuspisteitä. Miten autot saakin aina parhaat väylät ja hienoimmat maisemat. St. Kilda on ennen ollut Yaluk-ut-Weelam klaanin aluetta, samasta Boonwurrung ihmisten heimosta. Viktoriaanisena aikana tänne rakennettiin upeita palatseja Melbournen eliitille. Myöhemmin tämä on ollut Melbournen punaisten lyhtyjen aluetta, sitten taiteilijoiden aluetta ja sitten gentrifikaatio on tietysti tuupannut nämä vähemmän tienaavat taas pois rikkaampien jaloista.

St. Kildan ranta. Olis ollut mahdollisuus mennä suppilaudoilla katsomaan pingviiniyhdyskuntaa, mutta ei oikein houkutellut tällä kelillä.

Itselle tuli mieleen esimerkiksi Sopot ja muut kesäisen rantaelämän keskukset, jotka ovat talvisin ”hylättyjä”, mutta tyhjyydessään kovin kiehtovia. Palais Theatre ja Luna Park ovat auki ympäri vuoden, mutta nyt ne olivat hiljaisia. Kesällä St. Kilda olisikin ihan erilainen vierailukohde, äänimaailma olisi kesähelteillä tyystin erilainen. Mutta ihanan tunnelmallinen paikka se oli nytkin ja talobongarille hieno kohde.

Tämä oli yks kauneimmista rakennuksista St. Kildassa. Mies aina torppaa mun haaveet tällaisista sanomalla, että mieti miten paljon tuossa on kunnossapitoa.

Brisbane

Brisbanen kelit muuttuivat täydellisesti eli sateet loppuivat, kun sinne päästiin ja lämpötila nousi yli kolmeenkymmeneen. Meille siis sopivampaa, kuin Melbournen kelit. Taas kävi hotellin kanssa hyvä tuuli, aivan erinomaisella paikalla ja hyvien yhteyksien päässä oleva Hotel Limes Fortitude Valleyssä. Suosittelen kyllä tuota aluetta kaikille Brisbaneen menijöille. Ja hotellia myös. Ihan lähellä oli James Street, jossa käytiin melkein joka ilta syömässä tai lasillisella. Julkinen liikenne ei ollut ihan yhtä hyvää kuin Melbournessa (joka sekin oli kaukana Sydneyn sujuvuudesta), eikä Brisbane ollut mikään kävelijän kaupunki toisin kuin nuo muut.

Vanha ja kaunis, mutta hyvin ränsistynyt historiallinen McWhirters ostoskeskus Fortitude Valleyssa. Osa on kunnostettu asunnoiksi, mutta toinen puoli oli todella huonossa kunnossa. Kattoja tippunut kosteudesta. Kirppiksiä ja aasialaisia ruokapaikkoja vielä löytyi. Ei kovinkaan kivalla alueella, kävelykadulla oli ihan päivälläkin paljon huumeporukkaa.

Yksi vanhoista, säilyneistä rakennuksista. Pilvenpiirtäjät lähestyvät Fortitude Valleyta eli kymmenen vuoden päästä näyttänee todella erilaiselta. Onneks tämä lienee suojeltu, kuten tuo McWhirtherskin.

Siitä huolimatta, ettei kaupunki ollut kovin kävelijäystävällinen, käveltiin ihan hulluna helteessä, kun esimerkiksi bussireittejä oli vaikea selvittää. Olisi pitänyt ladata appsi, mutta ei meidän liittymät toimi ulkomailla aina edes soittamiseen, saati sitten mobiilidataan. Esimerkiksi Paddingtoniin raahauduttiin ylä- ja alamäkiä hellekangastusten keskellä ja melkein missattiin koko paikka. Onneksi satuttiin katsomaan yhdessä risteyksessä oikeaan suuntaan 😁. Sen jälkeen päätettiin, että loppuu kävely, mutta eihän se mihinkään loppunut. Tuntui, että kaikki juna-asemat olivat remontissa ja kävelijöiden kiertoreitit olivat minusta kilometrien mittaisia.

Tämä kävely Paddintoniin järkyttävässä helteessä ja lintupelossa oli aika paha.

Paddington ei ollut muuta kuin yksi pitkä katu, mutta täynnä kivoja kauppoja ja kahviloita. Oli siis visiitin väärti.

Tämä Empire Revival oli käymisen arvoinen. Muistutti Kasvihuoneilmiötä, mutta laadukkaampaa tavaraa, aitoja koruja, vanhaa posliinia jne. Kuulemma elokuvalavastajat etsivät täältä aina tavaroita.

Vähän kyllä mietin, että miten nämä pikkukirjakaupat pysyy pystyssä, mutta kuten Melbournessakin, niin varmaan Brisbanessakin hyödynnetään lähipalveluita eli kirjatkin ostetaan omalta asuinalueelta.

Skipattiin muuten Golcosse (kaledonialaisittain sanottuna) eli Gold Coast, koska en jaksanut istua lähijunassa kahta tuntia suuntaansa vain nähdäkseni hiekkarannan ja korkeita rakennuksia. Kuvista näytti aika paljon Miamilta. Siellä olisi törmännyt kuitenkin kaledonialaisiin, lentokentällä nähtiin heti yksi tuttu, joka oli viettänyt viikon Golcossella. Nähtiin myös muita tuttuja eli s/y Manta ja Auli ja Hanski olivat Brisbanessa samaan aikaan. Vietettiin viimeinen ilta illallisen merkeissä meidän hoodeilla. Otettiin riski ja mentiin uudemman kerran pizzalle paikkaan, jossa pizzojen päälle oli ripoteltu reilusti suolaa. Salamipizza ei sitä ihan hirveästi kaivannut ja juotiin ehkä kolme litraa vettä niitä pizzoja syödessä. Tarjoilija muisti meidät ja vitsaili, että laitetaanko hiukan enemmän suolaa tällä kerralla.

Tässä sarjakuvassa vitsaillaan just sillä, että Golcossen ranta on täynnä caldocheja.

Päätettiin ekana päivänä kävellä lähimmälle vesibussipysäkille. Brisbanessa menee maksullinen vesibussi, mutta tietyllä alueella myös ilmainen ja tähän ilmaiseen tähdättiin, kun meillä ei ollut matkakorttia vielä. Taivallettiin helteessä James Streetin päähän ja siitä sitten kohti vesibussia. Oikein nättejä asuinalueita, mutta kun tuli ensimmäinen varoitus hyökkäävistä linnuista, niin alueet lakkasivat olemasta nättejä. Kyltissä sanottiin, että varo kävelemästä tai pyöräilemästä (tai edes olemasta) tällä alueella. Keskellä hienoja omakotitaloja. Minä tietysti menin heti paniikkiin ja odotin sellaista jättimäistä korppikotkaa hyökkääväksi kimppuun. Kaverini valisti myöhemmin, että kyseessä on hyvin äkäinen, paikallinen harakka. Todella iso sellainen. Tultiin siihen tulokseen, että Australiassa kaikki eläimet yrittävät viedä ihmiseltä hengen.

Vesibussit kulkivat tulvien takia hyvin pientä väliä, muuten niillä pääsisi aika näppärästi eri puolille Brisbanea.

Helle alkoi olla jo sitä luokkaa, että piti pysätä välillä smoothielle (ja kirjakauppaan, joka ykskaks yllättäen tuli vastaan 😁), mutta sitten jatkettiin taivallusta ja päästiin vihdoin nääntyneinä sinne vesibussipysäkille. Joka oli sateiden ja tulvien takia suljettu. Saatoin hiukan kiroilla, vaikkakin myönnän, että joki virtasi siinä kohtaa pelottavaa vauhtia eli syystäkin varmaan suljettu. Ilmoitustaululla oli lista suljetuista pysäkeistä ja se lista kattoikin lähes kaikki ilmaisbussin pysäkit. Olin ihan epätoivoinen, että joudun kävelemään siinä helteessä koko matkan takaisin läpi tappajalintualueiden. Mutta meillä kävi hillitön tuuri, nimittäin pysäkille samaan aikaan tullut ja sulkemista voivotteleva pariskunta kysyi meiltä yllättäen, että mihin te olitte menossa ja he voivat heittää meidät. Heillä oli auto vieressä parkissa.

Rasismi rehottaa

Saatiin siis kyyti South Brisbaneen ja samalla sightseeing kierros, kun rouva kertoi koko matkan nähtävyyksistä jne. Kutsuimme heidät sitten meidän kanssa lasilliselle, kun halusimme korvata kyydin ja tulikin hauska parituntinen vietettyä heidän kanssaan. Molemmat olivat Botswanasta kotoisin, mies oli ensin tullut Australiaan opiskelemaan (ilmeisesti jollain hyvällä stipendillä) ja rouva sitten perässä. Mies on töissä toisella puolella Australiaa, 14 tunnin lentomatkan päässä, ja kun hän on kotona, hän vie vaimon aina johonkin viihtymään siksi aikaa kun lapsenvahti katsoo lapsia. Erittäin mukavia ihmisiä. Mutta heiltä kuulimme myös miten kauheaa rasismia Australiassa on. Niin pahaa vielä vuosien asumisenkin jälkeen, että rouva on välillä miettinyt haluaako lähteä ollenkaan kotoa ulos. Ja he ovat hyvin toimeentuleva, kouluttautunut pariskunta.

South Brisbanen tekoranta joen vieressä.

Meillehän Aussit näyttäytyy mielettömän mukavana paikkana, ihmiset ovat äärettömän avuliaita ja ystävällisiä. Erehdyt kerran katsomaan kysyvän näköisenä katukylttejä, niin paikalle ryntää ihmisiä kysymään, voinko auttaa ja melkein kädestä pitäen ohjaavat oikeaan suuntaan. Mutta samaan aikaan, kun me olimme siellä, yksi koulumatkalla pahasti pahoinpidelty nuori aboriginaalipoika, Cassius Turvey, kuoli ja poliisin ensimmäinen kommentti oli, että hän saattoi olla väärään aikaan väärässä paikassa. Ihan oli matkalla koulusta kotiin. Lueskelin kotiin palattua lehtijuttuja tästä kamalasta tapahtumasta ja ihmiset järjestivät isoissa kaupungeissa suuria protesteja rasismia vastaan. Kun kerroin tästä instassa, sain todella monta kommenttia, miten pahaa rasismia Ausseissa on. Itselle se tuli aika yllätyksenä, kun näin valkoisena eurooppalaisena jopa kuuluisan hankala maahantuloprosessi sujuu kuin vettä vaan.

Hiukan tämä kaikki on saanut katsomaan maata eri silmillä ja miettimään, miten ne kaikki muualta tulleet, esimerkiksi aasialaiset siellä kestävät. Nyt koko Australia potee todella pahaa työvoimapulaa, kaikilla aloilla. Joka paikka oli täynnä ”palkataan” ilmoituksia, kuten oli jo Sydneyssä maaliskuussa ja esimerkiksi molempien hotellien aamiaiset oli erikoisjärjestelyin, koska kummassakaan hotellissa ei ollut riittävästi henkilökuntaa. Coppersmithin ravintolaakaan ei voitu pitää auki joka ilta henkilöstöpulan vuoksi. Koronasulku oli pitkä, todella moni palasi varmaan kotiin Aasiaan tai mistä ovatkaan muuttaneet Australiaan, eivätkä taida tulla takaisin.

Tämäkin panimo kaipailee työvoimaa. Mies siirtyi Brisbanessa kahviloista panimoihin mun kirjakauppa

Minulla on yksi tuttu täällä Uudessa-Kaledoniassa, joka on niin käsittämätön rasisti, että en meinaa pystyä olemaan samassa paikassa hänen kanssaan lainkaan. Hänellä on uskomaton viha kanakeja kohtaan, ihan käsittämättömiä oletuksia esimerkiksi referendumista, kanakien tilanteesta täällä ja yleensäkin heistä. Kuten, että eivät he maksa lainkaan veroja, mutta silti vaativat kaikkea. Sanoin, että ihan samalla tavalla maksavat verot, kun muutkin, tosin slummeissa asuvat eivät välttämättä kaikki maksa jos tulot jäävät sen rajan alapuolelle, että veroja ei tarvitse maksaa. En viitsi rumimpia lauseita tähän edes kirjoittaa. Toki en itsekään ymmärrä kanakien kännäilyä ja sekoilua, varsinkaan, kun haluavat itsenäistyä. Itse keskittyisin heidän johtohahmonaan siihen, että nuoret kouluttautuisivat niin paljon kuin mahdollista, jotta itsenäistymisen jälkeen olisi osaavaa porukkaa johtopaikoille. Mutta ei tämä ole ihonväristä kiinni, en ymmärtäisi muidenkaan vastaavaa kännisekoilua ja väkivaltaa.

Ai niin, nyt uusia referendumeita vaaditaan jo kuuluvammin, saas nähdä mitä tästä tulee. Ja kaikki nikkelitehtaat ovat ihan lirissä. Näistä enemmän jossain seuraavassa postauksessa.

Uutta referendumkierrosta suunnitellaan. Täällä, ei niinkään Ranskan päässä.

Meanwhile in NC

Taas meidän loman aikana väkeä kuoli liikenteessä, niin että hirvitti. Ja senkin jälkeen ruumiita on tullut. En enää edes tiedä, mikä on tämän hetkinen luku vuoden alusta. Ehkä se on jo 57 kuollutta. Tämä on pienempi paikka, kuin Espoo, jossa kuolee 3 henkilöä vuodessa liikenneonnettomuuksissa. Kuten olen varmaan aiemminkin kirjoittanut, nyt lehdessä keskustellaan, et tarttis tehdä jottain. Esimerkiksi alkaa käyttää turvavyötä, ja ehkä jopa pitää turvavyöratsioita. Ja varovasti keskustellaan myös siitä, että pitäiskö ajaa vähemmän kännissä.

Tässä pari esimerkkiä: viime viikolla Mont Doressa varastettiin auto, poliisi yritti pysäyttää autoa, mutta kuski päätti lähteä karkuun. Poliisi oli hengenvaarassa, puhumattakaan monesta ihmisestä mm rakennustyömaalla, jonka läpi kaahari ajoi. Ei niin kaukana meistä. Lopuksi kuski ajoi kolme kertaa päin poliisiautoa, joka yritti tukkia tien. Sen jälkeen kuski ja matkustajat lähtivät karkuun, mutta poliisi sai heidät nopeasti kiinni. Ei ehkä ihme, koska kuski oli niin kännissä, että hän vaipui siinä sitten ”alkoholikoomaan”, kuten täällä sanotaan eli sai alkoholimyrkytyksen ja hänet piti kuskata kiireesti sairaalaan. Ilmeisesti karkumatkan aikana piti vetää vielä vähän lisää viinaa, joka iskeytyi vasta karkuunjuostessa kunnolla elimistöön. Täysi ihme, ettei tässä kuollut ketään.

Ja sitten joku toinen murtautui johonkin asuntoon, ja vei pihalla olevan mopoauton avaimet. Murtautuja oli niin kännissä, että kaatuili pihalla monta kertaa ja meteli herätti naapurit, jotka soittivat poliisit paikalle. Ja koska hän oli niin tuubat, mopoauton käynnistämisessä meni aikaa eikä parkkikselta ollut helppo lähteä pois törmäämättä muihin autoihin. Siitä poliisi sitten keräsi hänet talteen.

Viime viikolla tämän meidän asuinalueen eli Val Plaisancen asukkaat oli kutsuttu keskustelutilaisuuteen, jossa käytiin läpi ”miten pidetään Val Plaisance yhtä turvallisena, kuin se on tähänkin saakka ollut”. Päättelen tästä, että meidänkin superturvallisella ja mukavalla alueella on homma muuttunut. Meillä on yksi koditon tyyppi, todella mukava, hän tuntee kaikki ja kaikki tuntevat hänet. Mutta sen lisäksi tässä meillä on pyörinyt kaksi nuorta jätkää (valkoisia, ei kanakeja), jotka kiertävät katsomassa roskikset. En tiedä oliko jompikumpi heistä, joka oli avannut meidän roskapussin ja jättänyt sen roskalaatikon päälle auki revittynä. Sisältä oli kelvannut vanha leivänjämä, leipäpussin löysin matkan päästä koiralenkillä. Ei nämäkään tyypit niin haittaa, eivät ole tuntuneet uhkaavilta, mutta en tiedä mitä muuta porukkaa täällä(kin) öisin pyörii vai pyöriikö.

Kaikki muu on ohhoon päälle, paitsi pankissa

Taas pieni loppukevennys. Täällähän on kauheasti kaikkia sääntöjä ja byrokratiaa mm. miehen työlupaan ja oleskelulupaan liittyen, mutta ne kuitenkin vähän vaihtelevat, että pyydetäänkö jotain papereita vai ei ja mystisesti eri ihmisiltä on pyydetty erilaisia tietoja. Esim. mieheltä ei ole koskaan pyydetty syntymätodistusta, mutta belgialaiset joutuvat toimittamaan joka vuosi syntymätodistuksen sinne. Ilmeisesti vanhoja papereita ei katsota enää seuraavana vuonna, kun luulis, että syntymätodistus riittäisi vain kerran. Onneksi meillä oli nyt vikan kerran tämä prosessi.

Mutta siis, kaikki on muka tosi tarkkaa, mutta oikeasti ei sitten olekaan. Paitsi pankissa. Joskus, kun oikein hermostuin pankkiin, kyselin muilta expateilta, että kannattaako vaihtaa pankkia ja vastaus oli, että SGCB on täkäläisistä surkeista pankeista surkein, mutta ei varmaan kannata vaihtaa, kun ei se vaihtamalla parane. Ja meillä on sentäs se mobiiliappsi. Appsista huolimatta pankki on varmaan se, mihin on eniten mennyt hermot. Heti alusta alkaen. Ensinnäkin tili on yhteinen, mutta monsieur on kuitenkin se ”päähenkilö”, jonka yhteystiedot on liitetty tiliin, ja jonka pitää päättää kaikki tiliin liittyvät asiat. Soittavat siis miehelle, jos on jotain tiliasiaa, eikä miehellä ole koskaan hajuakaan, mistä he puhuvat. Hän ei ole kertaakaan kirjautunut appsiin eikä hänellä ole hajuakaan mistään pankin jutuista. Jossain vaiheessa suostuivat liittämään minun korttiini minun puhelinnumeroni, että saan vaihtaa tarvittaessa salasanan.

Tästä tarkkuudesta pari esimerkkiä; saimme kerran rahansiirron Kanadasta, kun lähetin sinne täältä pois muuttaneiden tuttujen pojan hampaiden oikomisraudat. Ensin pankki soitti miehelle, että mikä tämä rahansiirto on (olisko ollut 80 euroa, miehellä ei tietenkään hajuakaan asiasta) ja sitten vaadittiin todistukset, että se on mitä sanottiin. Onneksi hammaslääkäri oli kirjoittanut kuittiin, että tilaaja korvaa minulle (reimbursement) ja DHL:ltä oli kuitti tallella. Tämä oli iisipiisi juttu siis. Tästä on vaan menty tarkemmaksi. Maksoin yhden tutun ostokset, kun hänellä ei ollut vielä täkäläistä pankkikorttia (second hand tapahtuma, kyseessä pieni käsilaukku). Kun hän sai tilinsä toimimaan, niin hän yritti tehdä minulle rahansiirtoa.

Ei onnistunut antamieni ohjeiden mukaan (ensin pitää luoda vastaanottaja jne), koska pankin piti ensin tarkistaa, että minä olen oikea henkilö. Onneksi olin 😄, pankki sitten vastasi tälle ystävälleni, että joo, löysimme Madame M:n järjestelmästä. Ei silti onnistunut siirto millään, joten ystävä soitti pankkiin ja kysyi, että mikä mättää. No se mätti, että he halusivat tietää a) miksi hän on siirtämässä minulle rahaa (150€), sitten b) miksi minä olin maksanut jotain hänelle ja c) mikä ostos oli kyseessä. Tämän jälkeen pankkihenkilö oli vielä kommentoinut, että olipas kallis laukku. Just.

Nyt toinen ystäväni selitti, että he olivat ostaneet lentolippuja niin, että yksi tyyppi maksoi koko varauksen ja muut maksoivat sitten hänelle omien lippujensa hinnan. No tälle maksajalle oli soitettu, että miksi tulee rahaa tilille? Ja kun hän oli kertonut miksi, häneltä oli kysytty, että onkos sulla kirjalliset sopimukset kaverien kanssa tällaisesta systeemistä. Että pitäis olla. Tämä henkilö oli sanonut pankkihenkilölle, että sanonko mihin voisit ne sopimukset tunkea.

Tekisi mieli mennä pankkiin kertomaan MobilePaysta, mutta eivät ne varmaan uskoisi……

Kyllähän näillä maisemilla saa paljon sekoilua anteeksi……

I miss modern world

30/08/2022 by toispualpalloo 4 Comments

Käytiin taas Suomessa. Tai no taas ja taas, mutta jo toisen kerran tänä vuonna. Ollaan viimeksi päästy nauttimaan Suomen kesästä 2019 eli jo oli aikakin. Ennen lähtöä Suomi paistatteli helleaallon kourissa, joten pakkasin vähän sillä silmällä. Kun laskeuduttiin Helsinkiin, meidän autonkuljettajamme (sama herra Taksi Pyökäriltä vei meidät kentälle, kun muutettiin tänne ja on kuskannut meitä nyt näillä Suomen vierailuilla lentokentältä Turkuun ja sitten takaisin Helsinkiin, aivan ehdottoman paras kyyti ja kyyditsijä) varoitti, että ulkona on sitten vain 12 astetta. Herranen aika, että oli kylmää. Koko ensimmäisen viikonlopun. Ei meinannut kotoa löytyvät villapaidat ja villakangastakit riittää ja mies tarvitsi hatun. Hanskatkin olisivat olleet kova sana.

Ehkä viileää, mutta niin nättiä. Suomen kesä.

Jet lag oli taas kerran aivan jäätävää, viidentenä aamuna ajattelin, että kuolen ja koko kroppa oli ihan hakattu. Ei auttanut melatoniinikouralliset, niistä tuli vain kamala olo. Mutta kun pääsin anoppilan maailman parhaaseen puusaunaan ja sain iltapalaksi Kivikylän Huiluntuhtia, niin johan nukuin melkein kymmenen tuntia putkeen. Olo oli aivan uudestisyntynyt. Nyt olin myös viisaampi ja järjestänyt vähemmän ohjelmaa eli oltiin useampia päiviä paikallamme. Ja kotona enemmän kuin viimeksi. Veljen perheen kanssa vietettiin neljä päivää mökkeillen ja siinä sai nauttia oikein perinteisestä Suomen kesästä. Keleineen päivineen, ne kun vaihtelivat mekkokelistä villahousukeleihin.

Mitäs keleistä, kun oli kaikkea hyvää syötävää koko loman ajan. Söin mansikkakakkujen lisäksi aika paljon graavia ja savukalaa.

Enimmäkseen oli tosin niitä villahousukelejä. Mutta toisaalta, meillä kun ei ole autoa Suomessa ja moottoripyörä on ainoa kulkuväline, niin prätkävermeissä ei tullut kuuma. Jouduttiin ostamaan uudet ajovermeet, kun vanhat varastettiin heti ekana tänne muuton jälkeisenä pääsiäisenä Suomen asunnon vintiltä. Mitään muuta ei viety, mutta tarkkaan oli kaivettu eri laatikoista ja kaapeista kaikki ajovarusteet. Hiukan harmitti ja harmittaa edelleen. Onneksi uudet kypärät olivat jääneet asuntoon sisälle, niin ne olivat edes tallella. Hellekelit alkoivat heti taas, kun lähdettiin pois Suomesta, joten vilpitön anteeksipyyntöni kaikille, jotka lomailivat heinäkuun lopussa ja kärsivät surkeista keleistä. Se johtui varmaan meistä 😄.

Tämä iltojen valoisuus oli muuten hämäävää. Meinasin pari kertaa myöhästyä klo 18 kiinni menevästä kaupasta, kun en todellakaan tajunnut mitä kello on. Tämä kuva taitaa olla otettu 21:30. Uskomattoman ihanaa.

Jos sitten jo jotain muuta seuraavaksi

Kuten olen tainnut aiemmin jo mainita, mies alkaa olla valmis palaamaan Suomeen ja vietiin nyt tuliaisten lisäksi aika paljon kaikkea tavaraa kotiin. 110 kiloa. Ja päätettiin, että kun palataan takaisin, hän kertoo töissä, että olemme lähdössä ensi vuoden alussa pois. Tarkoitus on nyt reissata täällä päin kaikki ne paikat, joihin ei olla koronan takia vielä päästy (eli kaikki paitsi Australia 😄) ja lähdetään sitten takaisin. Koulujen kesäloma joulu-helmikuussa sotkee hiukan tätä suunnitelmaa, koska kaikki lennot ja hotellit ovat aika täynnä, mutta pitää nyt katsoa miten tämä saadaan sumplattua. Ehkä palaamme sitten vasta maaliskuussa. Tai huhtikuussa. Kuten hyvä ystäväni sanoi, pääasia kuitenkin, ettei palata marraskuussa. Ei tulisi mieleenikään. Suomessa rippijuhlissa ystäväni sisko sanoi, että nyt oli kolmas talvi heillä Suomessa expat-kauden jälkeen ja vasta nyt alkoi tuntua siltä, että talvesta voi selvitä. Ja he asuivat Kanadassa. Saattaa olla siis pari eka talvea aika rankkaa tämän paratiisisaaren jälkeen.

Lentokenttäkuljetuksen kuskilla oli aika yllättynyt ilme, kun hän alkoi nostella näitä autoon. Järkyn painavia.

Näitäkin tärkeitä tuliaisia oli laukuissa.

Palatessa oli hyvin tyhjät laukut ja mies keksi, että täytetään ne vessa- ja talouspaperilla, etteivät laukut hajoa. Nyt on sitten aika paljon paperia.

Täytyy varmaan käyttää tuota ”paratiisisaari” sanaa näin lainausmerkeissä. En tiedä tuntuuko vain siltä vai onko täällä oikeasti kaaos ja hulinointi lisääntynyt koko ajan. Minä luulen, että on, kun ei olla kuitenkaan ainoita, joilla tämä fiilis on. Porukkaa on lähtenyt ja lähtee koko ajan pois, myös yli 20 vuotta täällä asuneita. Ja pitkään muualla asuneet caldochet ovat sitä mieltä, että ilmapiiri on todellakin muuttunut, mutta siitä ei saa puhua. Joka maanantai luetaan lehdestä, montako ihmistä on kuollut viikonlopun liikenteessä. Vuoden alusta tähän elokuun loppuun lukumäärä taitaa olla nyt 41. Turvavöitä ei käytetä ja kännissä ajetaan, joten voisi tuo määrä olla enemmänkin. Toisessa viime viikonlopun onnettomuudessa oli neljä ihmistä kyydissä, joista kaikki loukkaantuivat, mutta vain kuljettaja kuoli.

Tähän taitaa sopia se ”moni kakku päältä kaunis…”

Samoin maanantaina kerrotaan montako ihmistä on kuollut jotenkin muuten, lähinnä väkivallan seurauksena. Kotiväkivalta on lisääntynyt huomattavasti, samoin ilkivalta ja varkaudet. Siis aivan älytön ilkivalta, apteekkeja ja lääkäriasemia poltetaan, kouluihin murtaudutaan ja tuhotaan paikat, autoja kivitetään (taas St. Louisin tribun häiriköt kunnostautuivat tässä eilen). Kaiken huippu oli nyt juuri uutisointi siitä, että yhdestä pahamaineisesta tribusta tullaan tänne Nouméaan kokeneempien autovarkaiden kanssa harjoittelemaan autojen varastamista. Eli miten rikotaan ikkuna äänettömästi ja miten auto käynnistetään ilman avainta. Nyt taas meni yhdellä henkilöllä kuppi nurin (ja koko Thion kunta on ”en ras-le-bol”), hän lähti etsimään varastettua autoaan ja ampui autossa olleita. Kumpikaan autossa ollut ei onneksi kuollut, mutta osumaa tuli. Viime vuonna yksi mies ampui autovarkaan kuoliaaksi, koko sen alueen naapurusto oli aivan kypsä jokaöisiin varkauksiin ja tällä ampujalla katkesi pinna.

Asiasta toiseen, tämä kun on todella pieni paikka, kaikki tietävät kaiken ja tuntevat kaikki, mutta sen lisäksi kaikki näyttävät olevan myös sukua toisilleen. Sekä kanakit, mutta tarkoitan tässä nyt erityisesti caldocheja. Mutta toisaalta onko se mitään ihme, kun 1850-luvulla täällä ei kauheasti ollut tuota valkoihoista porukkaa, vain vangit ja vankiloiden henkilöstö. Siitä pohjalta ovat nämä caldochet sitten lisääntyneet ja täyttäneet maan. Tai ainakin länsirannikon karjankasvatusalueet. Juuri saatiin tietää, että vastapäinen naapurimme Katia ja yksi eläkkeellä oleva poliisi muutaman talon päässä, jonka kanssa joka aamu juttelen, ovat serkuksia. Serkku-sanaa käytettänee hiukan laajemmin kuin Suomessa koskemaan myös pikkuserkkuja jne. He ovat kotoisin Vohista ja Koumacista, juuri näiltä karjankasvatusalueilta eli broussesta. Landelta siis.

Meillä oli taas Bourailin messut pienen tauon jälkeen ja mietin pitkään jaksaisinko lähteä ajamaan sinne. Ovat hiukan kuin maatalousmessut (vai maaseutumessut, mitkä ne nyt ovatkaan, jotka Suomessakin järjestetään kerran vuodessa), kilpaillaan isoimmasta sonnista ja suurimmasta kurpitsasta ja pääpäivän tärkein ohjelmanumero on rodeo. Haluaisin nähdä rodeota edes kerran, mutta aika paljon kotiin jäämiseen vaikutti se, että en halua ajaa Bourailista lauantai-illalla pimeässä pois, kun suurin osa kanssakulkijoista on saattanut nauttia messuilla muutakin kuin mehua. Tätä ”jos otan, ajan silti” -mentaliteettia en tajua. Varmaan 80% kuskeista perjantai- ja lauantai-iltaisin kello 20 jälkeen on juonut lasin tai pari viiniä, myöhemmin illallisajan jälkeen varmaan vähän enemmänkin. Tämä siis tässä Nouméassa. Tuolla ulkopuolella saatetaan tuohon aikaan olla jo aivan kunnon kännissä ja auton ratissa silti.

Patonkisaaren suomalaisten määrä tuplaantui

Samana viikonloppuna kun olisi ollut nuo Bourailin messut, oli meillä huomattavasti parempaa ohjelmaa tarjolla. Olimme nimittäin tänne purjehtineen suomalaispariskunnan Manta-veneellä iltapäiväkahvilla. Joka venähti aika pitkäksi kahvitteluksi, mutta hauskaa oli. Kävi nimittäin niin, että meidän naapurimme tulivat purjehtimasta sinä sunnuntai-iltana, kun me olimme juuri palanneet Suomesta ja hyvin tohkeissaan tulivat kertomaan heti, että satamassa yhdessä veneessä oli Suomen lippu. Ajateltiin, että ihan oikeastiko.

Seuraavana päivänä Isabelle selvitti meille vieraslaiturin koodin (hän oli jo käynyt katsomassa olisiko veneessä ihmisiä paikalla ja jätti sinne lapun, missä oli minun numeroni) ja me menimme sitten minigrippussiin laitetun viestin kanssa huutelemaan, että päivää ja onko täällä ketään paikalla. Olihan siellä Auli ja Hanski. Minun piti oikein varmistaa, että anteeksi, mutta oletteko te oikeasti suomalaisia 😂. Yhtään kun ei olla täällä nähty koko aikana. Naapurin Yves vitsaili, että pitäiskö tehdä oikein lehteen juttu, että suomalaisten määrä on nyt tuplaantunut. Tähän liittyen annoin hiukan palautetta, kun lehden ruokaliitteessä ei ollut muuta suomalaista, kuin pieni juttu leipäjuustosta, mutta aukeaman verran ruotsalaisia ruokaohjeita (silakkalaatikko, Hasselbackan perunat ja graavilohi). Tanskalaisia ohjeitakin oli sivun verran. Kuulemma neljä suomalaista ei vielä päihitä täällä olevien ruotsalaisten määrää 😂.

Meidät kutsuttiin sitten seuraavaksi lauantaiksi kylään. Aivan mielettömän kaunis vene heillä, täältä heidän blogistaan voi lukea lisää heidän matkoistaan pallon ympäri ja veneestä löytyy lisää tietoa täältä. Auli ja Hanski ovat purjehtineet aika uskomattomissa paikoissa, kuten esimerkiksi Chilessä ja Huippuvuorilla. Ja Tyynenmeren yli Ranskan Polynesian kautta Uuteen-Seelantiin, jonne Manta jäi korona-ajaksi. Asia, jota menimme erityisesti ihmettelemään ja ihastelemaan oli se, että Mantassa on SAUNA. Ihan uskomattoman hieno, eikä mikään minipieni vaan kahdelle hengelle oikein sopivan kokoinen. Oli oikeasti kyllä niin hienoa nähdä suomalaisia ja saada viettää rentoa iltaa heidän kanssaan.

Miten hieno sauna saatu purjeveneeseen. Ja tilava.

Saatan muuten ottaa käyttöön Aulin blogissaan mainitseman ”patonkisaari”-nimityksen, tämähän on aikalailla patongin mallinen pötkylä 😁. Kävin viemässä heille sadepäiviksi luettavaa, kun minulla on vielä suomenkielisiä kirjoja täällä ja yritettiin auttaa puhelinliittymän hankinnassa. Kallista on ilman paikallista osoitetta ja pankkitiliä. Sain Aulilta lahjaksi hänen kirjoittamansa kirjan Laivakoira Latte – s/y Sareman purjehdus pohjoisnavan ympäri. Kirja on suunnattu yli 10-vuotiaille, mutta suosittelen sitä kyllä kaikille purjehduksesta ja matkakertomuksista kiinnostuneille. Hyvin jännittävä reissu on Lattella ollut. Nyt odottelemme Aulia ja Hanskia takaisin Nouméaan Pins-saaren purjehdukselta.

Niin, se moderni maailma

Sen lisäksi, että tämä saari on hyvin pieni, niin on tämä 90-luvulla eläminen jonkin verran rasittavaa. Me olimme jo nyt Suomessa ihan pihalla kaikista uusista sovelluksista (ja pihalla siitäkin, että kaikki toimii sovellusten kautta) ja Fafasissa ihan ääliöinä, että miten tämä ruoka nyt pitäisi tilata, tiskiltä vai joltain express-näytöltä. Ja olen jo unohtanut koko MobilePayn, veljeni kyseli, että enkös voisi antaa vain puhelinnumeroa, että hän voisi maksaa MobilePaylla. Anteeksi nyt vaan, mutta elän täällä shekkivihkomaailmassa enkä mobiilimaksumaailmassa. Joku kurssi täytyy varmaan järjestää, että sopeudutaan taas yhteiskuntaan. Miehelle on tullut muuten aika monta työtarjousta tässä, alankin arvioida niitä sen mukaan, missä digitalisaation asteella kukin paikka on. Kaikille on tähän mennessä sanottu ei.

Ja moderniin maailmaan kuuluu myös se, että kaupasta löytyy kaikkea. Olkoon vaan ruokakriisi ja kaikki muut globaalit kriisit, mutta silti suomalainen kauppa on aivan tolkuttoman täynnä tavaraa. Ihan kaikkea löytyy, mitä nyt keksiikään tarvita. Käytiin taas Kupittaan Cittarissa pyhiinvaellusmatkalla ihmettelemässä hevi-osastoa ja leipäosastoa (söin muuten kauraleipää ja saaristolaisleipää niin paljon, että pärjään hyvinkin useamman kuukauden ilman) ja jugurttiosastolla lähti melkein taju. Naurettiin muuten sitä, että miltä meidän plussaostokset näyttävät muutamalta viime vuodelta: monivitamiineja, purkkaa ja salmiakkia kerralla kauheat määrät, eikä muuta.

Tämä olkoon esimerkkinä siitä, että todellakin KAIKKEA löytyy. Tätä en välttämättä kyllä tarvi.

Onhan täällä hyvääkin – terveydenhuolto

Se paluussa kuitenkin hirvittää – mikäli kaikki lehtijutut pitävät paikkansa – että kun tähän aivan mielettömän hyvään terveydenhuoltoon on nyt tottunut, niin miten tottuu siihen, että Suomessa se ei toimi. Täällä pääsee yleislääkäriin koska tahansa vaikka ilman ajanvarausta, tietyille erikoislääkäreille saattaa joutua odottamaan pari viikkoa. Mutta erikoislääkärillekin voit varata itse suoraan ajan, ei tarvitse saada ensin mitään lähetettä. Täällä ei ole julkista perusterveydenhuoltoa, vaan vain yksityisiä lääkäriasemia (tai oikeastaan niitä muutaman lääkärin ”asemia”, vain muutama isompi lääkäriasema löytyy), mutta hinnat ovat silti erittäin kohtuulliset. Ja niistä tulee se paikallinen Kela-korvaus ja lisäksi työpaikan kautta vielä lisäkorvaus.

Gynekologikäynti maksoi viisi euroa kaikkien korvausten jälkeen ja jos ei olisi Mutuellea eli työpaikan kautta tulevaa lisäkorvausta, vaan pelkkä Kela, olisi se maksanut 25 euroa. Ilman mitään korvauksia 50€. Ne harvat reseptilääkkeet, joita olen ostanut korvataan suoraan apteekissa ekan käynnin jälkeen. Kallein erikoislääkäri tutkimuksineen oli ehkä 65 euroa. Erityissairaanhoito eli sairaalat ovat julkisesti rahoitettuja, oma pikainen sairaalakäyntinikin korvattiin lähes kokonaan eikä se ollut ilman korvaustakaan mikään valtava maksu, muistaakseni kaikkine tutkimuksineen 250€. Ja menin sinne ambulanssilla.

Omalääkärisysteemi toimii erinomaisesti, lääkäriasemilla on usein myös sairaanhoitajan vastaanotto, tai sitten on erillisiä sairaanhoitaja-”asemia”, missä voi käydä poistamassa tikit yms. Eräs naapurimme sai aivoinfarktin ja heti, kun hän palasi kotiin, kävi sairaanhoitaja päivittäin häntä katsomassa ja kävelyttämässä. Siihen saakka, kunnes hän pystyi yksin kävelemään. Herra B. alkoi kyllä epäilyttävän aikaisin ajamaan autolla sen infarktin jälkeen…. En tajua miten Suomen terveydenhoito onkin niin surkeassa jamassa, jotenkin sitä aina ennen ajatteli, että meillä se toimii niin hyvin.

Yksi ongelma tässä kaaoksen lisääntymisessä muuten on se (tai siis tuleehan siitä paljon muitakin ongelmia….), että lääkäreitä häipyy pois. Pohjoisessa, missä on oikein kunnostauduttu lääkärivastaanottojen ja apteekkien polttamisessa, alkaa olla tietyiltä paikoilta jo pitkä matka lääkäriin. Saarilla myös samaa juttua eli mitta tullut täyteen, kun olet monta kymmentä vuotta pitänyt apteekkia, mutta nyt viime vuosina sinne on murtauduttu jatkuvasti ja sen lisäksi saat pelätä, että koko apteekki poltetaan. Lääkärit ja apteekkarit lopettavat ja siirtyvät lähemmäs Nouméaa. Tai jos ovat lähellä eläkeikää ajattelevat varmaan, että helpompi lopettaa nyt. Eikä uusia lääkäreitä ja apteekkareita enää saada, kukaan ei halua mennä sellaisille paikakunnille, missä et voi olla varma, että voit turvallisesti harjoittaa ammattiasi.

Ai niin, kolmanteen referendumiin liittyvät valitukset korkeimmassa hallinto-oikeudessa on hylätty. Itsenäisyyttä kannattavien tahojen puheet kovenevat. Saas nähdä mitä tästä tulee.

Itsenäisyyttä vaaditaan ja toimepiteitä valtiolta. Oikealla alhaalla pikku-uutinen siitä, kun taas on heitelty kiviä autoihin.

Sumussa Suomessa ja hiessä täällä

08/04/2022 by toispualpalloo

Täällä kärvistellään edelleen uskomattoman (ällöttävän) kosteuden ja kuumuuden keskellä. Välillä paistoi aurinko, mutta tällä viikolla oli taas pientä syklonintynkää eli pohjoisessa ja länsirannikolla satoi vettä niin maan penteleesti. Sykloni Fili ei onneksi tullut tänne Noumeaan, mutta kyllä sitä vettä tässä meilläkin tuli taas riittävästi. Lämpötila laski 25 asteeseen pariksi päiväksi, joten sain tehtyä koiran kanssa taas pitkiä lenkkejä. Ja koska sataa, niin missään ei ole ketään. En tiedä miten nämä paikalliset koirat pissatetaan sateella, koska aina jos on vähänkään sateista (ja nythän sitä sadetta on piisannut pari vuotta), niin ei näy yhtään koiranulkoiluttajaa. Minua ei haittaa sade, kun on kuitenkin lämmintä (eli kuumaa ja hikistä 😅). Koira ei tykkää ylhäältäpäin tulevasta vedestä, ennemmin hän olisi tuolla meressä, mutta kastuminen ei häntä muuten haittaa. Onneksi meidän kauan odotettu lomamme tässä maaliskuussa meni aika kuivissa merkeissä. Siitä lisää erillisessä postauksessa.

Aikaa on hurahtanut viime kirjoituksesta yllättävän paljon, en oikein tiedä mihin tässä nämä kuukaudet oikein menivät. Vuodet ovat kuin viikkoja tässä iässä, kuten viisas veljeni joskus sanoi. Kävimme siis tammikuussa ilmeisesti Suomessa 😄. Tuntuu ihan unelta koko visiitti. Tiedän käyneeni kampaajalla, koska tukka on ollut siitä saakka erinomaisen hyvin (mun maailman paras kampaajani Turussa keksi laittaa mulle loivan permanentin ja se on ehdottomasti paras juttu täällä kosteudessa) ja tiedän viettäneeni reilun viikon pienten, ihanien veljenpoikien kanssa. Tosin rehellisesti sanoen välillä tuo ihanuus oli koetuksella, kun täti olisi halunnut mennä nukkumaan, mutta pojilla energiataso vain nousi iltaa kohti.

Kun me olimme Suomessa, täällä satoi aivan tauotta koko se aika. Sade alkoi sinä iltana ja käytännössä sillä hetkellä, kun me päätimme laskeutua portaat kadulle ja mennä suomalaiseen tyyliin ajoissa odottamaan tilattua lentokenttäkyytiä. Laukut oli kannettu jo aikaisemmin autoon, ettei niitä tarvinnut enää farkuissa hikoillen kantaa. Tein vielä niin, että avasin takaluukun, laitoin autonovet lukkoon ja kävin viemässä avaimen kotiin, ettei sitten tarvi enää kyydin sitä varten odotella, vaan voin vain pamauttaa luukun kiinni. No siellä me sitten istuttiin takaluukussa neljän matkalaukun ja käsimatkatavaroiden kanssa ja vettä tuli kuin aisaa. Yritin sateenvarjolla hiukan estellä kastumista, mutta se oli aika turhaa hommaa. Kumpikaan ei halunnut lähteä hakemaan autonavainta (joka olisi pitänyt sitten viedä tietty myös takaisin), että olisi voitu siirtyä etupenkeille istumaan, joten kärsittiin sitten. Ja kaledonialaiseen tyyliin autokyyti tuli 30 minuuttia myöhässä. Of course. No, mitäs pienestä kastumisesta, kun oltiin kuitenkin vihdoin pääsemässä Suomeen.

Lentokentällä oli todella paljon väkeä, olin jotenkin ajatellut, että aika hiljaista olisi. Ei ollut, vaikutti ihan ajalta ennen koronaa. Onneksi AirCalin hoiti paperityöt etukäteen, meiltäkin pyydettiin kaikki todistukset ja testitulokset päivällä sähköpostilla, joten kentällä riitti, että tipautettiin laukut tiskille. Lounge oli täynnä ja kone oli lähes täynnä. Patoutunutta matkustusvajetta, kaikki muutkin pitkään jumissa olleet lähtivät Ranskaan ja muualle sukuloimaan.

Tuntuiko matkustaminen näin hyvältä ennen

Matka Suomeen meni huikean nopeasti, ainoa puutuminen tuli Tokion kentällä. Me ja viisi muuta ihmistä loungessa eli tilaa oli ja palvelu oli ripeää. Mutta neljä tuntia on kärsimättömälle ihmiselle pitkä aika. Finnairin koneen näkeminen sai melkein kyyneleet silmiin. Loungessa juteltiin yhden tarjoilijan kanssa, joka oli juuri ennen koronaa myynyt Briteissä kaikki yrityksensä ja päättänyt japanilaisen vaimonsa kanssa mennä pidemmäksi aikaa Japaniin ja matkustaa vähän siellä täällä. Sitten tuli korona ja siellä he ovat olleet jumissa siitä asti. Herraa oli alkanut tylsistyttää ja hän oli tullut töihin lentokentälle. Joka oli kyllä aavemainen, minä ja mies kaksin siellä käytävillä, muutamat liikkeet auki, mutta suurin osa kiinni. Ihan uskomattoman outoa. Samainen herra sanoi, että on ollut heistä mahtavaa, kun Finnair on liikennöinyt jatkuvasti ja että cargon hinta on noussut niin paljon, että vaikka kone lentäisi matkustajista tyhjänä, on se silti Finskille kannattavaa.

Ei ollut tässä osassa loungea ketään muita, joten mun huudahdukseni ”kattokaa, Finnair” meni vähän hukkaan. Mutta kyllä vaan sydämessä läikähti ihana onnen tunne. Kaksi vuotta on pitkä aika.

Koneessa oli mukava yllätys, olimme businessluokan ainoat matkustajat. Oli siis ekstrahyvää palvelua, toki vähemmän miehistöä kuin normaalisti. Mutta ne kaksi lentoemoa, jotka siellä olivat, olivat molemmat ihan täpinöissään, kun olivat päässeet takaisin töihin pitkien lomautusten jälkeen. Ymmärrän hyvin. Mekin olimme täpinöissämme, kun vihdoin pääsimme matkustamaan eli olimme kaikki ihan pelkkää hymyä. Hyvä niin, koska etukäteen pelkäsin, että itken liikutuksesta koko matkan. Meitä hemmoteltiin hapankorpuilla, suomalaisella voilla ja vielä BisBis-lakuilla. Ne päihittivät tällä kertaa Finskin erinomaiset herkkuateriat.

Tämä harvinainen hetki ei varmaan toistu enää ikinä. Ainoat matkustajat. Olisi saatu vaihtaa paikkoja, mutta pysyttiin ekalla rivillä, niin ei tarvinnut henkilökunnan juosta edestakaisin käytävää. Meillä oli myös omat vessat kummallakin 😄😄.

Koskaan ei ole BisBis eikä hapankorppu maistuneet näin hyvältä.

Eipä tullut tietenkään silloin siinä ylitsevuotavassa ilossa mieleen sellainen juttu, että voisi puhjeta sota, joka taas sekottaa lentoreitit sun muut. Vitsailtiin meteoriiteista ja Raamatun vitsauksista, mutta sota ei tullut edes vitsinä mieleen. Mies sanoi heti, kun sota alkoi, että voi ei, nyt ne lentoemot taas lomautetaan. Finnair lentää edelleen Tokioon, mutta eri reittiä eli matka-aika on kolme tuntia pidempi, ja koneeseen otetaan vain 50 ihmistä, koska tuota rahtia menee niin paljon. Aikataulumuutoksista johtuen meille ei tuo Tokion reitti enää sovi, jos Finnairilla haluttaisiin kotiin, joten on tässä mietitty vaihtoehtoisia reittejä Sydneyn kautta. Ongelma saattaa ratketa kohta sillä, että AirCalin avaa mahdollisesti reitin Singaporeen ja sieltä pääsemme sitten suoraan Finskillä kotiin.

Jestas mikä jetlag, jestas mitkä talvikelit!

Olipa kyllä ihana päästä kotiin Turkuun. Poikkesimme kotimatkalla lähikaupassa ja ihan kuin ei olisi pois oltukaan. Tavarat samoilla paikoilla ja vielä sama kassahenkilökin. Hupaisaa. Ja näihin hintoihin tottuneena kaupassakäynti Suomessa oli silkkaa iloa.

Koko kaksiviikkoinen meni minun osaltani niin sumussa (vaikka oli humuakin), että kun tultiin takaisin ja istuin autossa matkalla lentokentällä tänne kotiin, kysyin mieheltä, että käytiinkö me oikeasti Suomessa. En saanut koko aikana rytmiä muutettua, eikä tavallaan mikään ihme. Kun yritin mennä Suomessa nukkumaan, oli se sama aika, kuin täällä yleensä herään. Ei siis siinä vaiheessa oikein nukuttanut ja jos sainkin jossain vaiheessa nukahdettua, heräsin aina kello 2 – 3 aamuyöllä. Saatin paljon aikaan (mutta ei kauhean tolkuissamme), kun alettiin heti ekana aamuna järjestellä asunnossa kaikkea sitä, mitä piti järjestellä jo kesällä 2020. Naapurit eivät onneksi kuulleet mitään, vaikka kolistelimme ja veimme roskia jne. aamuyöllä. Reilun viikon päästä alkoi olla sellainen olo, että saan sydänkohtauksen ennen paluuta, oli kieltämättä kyllä todella rankkaa. Ouran valmiusluku ei ole koskaan ollut niin alhainen, kuin tällä reissulla. Onneksi siihen sai lepotilan päälle 😅.

Koiralla oli paljon rennompi loma, kuin meillä.

Pakkanen ei yllättävää kyllä tuntunut aluksi oikein miltään, Tokion kentällä +2 astetta tuntui paljon pahemmalta shokilta. Kahtena Tampereen päivänä oli -18 pakkasta ja kävelin pienen veljenpoikani kanssa kohti puistoa, hänen vauhtiaan ja jokaista lumikasaa potkien (lähinnä hän, en minä) ja silloin hetken mietin, että nyt on niin kylmä, että mahdanko tästä selvitä kaikista toppauksista huolimatta. Yritin selittää, että tropiikista tullut täti olisi vähän jäässä, voitaisiinko nopeuttaa vauhtia, mutta sain siihen(kin) vastaukseksi tuon pelottavan ”miksi”-vastakysymyksen. Kysymys, jolle ei koskaan tullut loppua, vaan se jatkui ”miksi”-kysymysten sarjana. Koko viikon, oli aihe mikä tahansa. Mieheni sanoi, että noin nuori, ja jo osaa juurisyyanalyysin.

Suomalaisia kun ollaan, eikä pienet pakkaset haittaa, niin mentiin veljenpoikieni kanssa Tampereen Tallipihalle syömään laskiaispullaa ja juomaan mehua -18 asteen pakkasessa. Tämä oli muuten varmaan ainoa ehdotus, mihin Miksi-mies ei sanonut ”miksi?”. Jaon pullani pikkumiesten kanssa ja siinä vaiheessa, kun tuli minun vuoroni syödä, pitikin lähteä jo takaisin, etteivät miekkoset jäädy. Kannoin kädessä sitä omaa osuuttani laskiaispullasta ja yhtä avattua pillimehua, koska ajattelin, että ei niitä nyt sovi roskiin heittää. Siinä kävi sitten niin, että pienempi mies liukastui, ja kun nostin häntä pystyyn, niin varjelemani pullarasia tippui maahan. Onnistuneesti sain sen jotenkin survottua niin, että joka paikasta tursusi kermavaahtoa, eikä minulla mitään paperia ollut. Ja pillimehu jäätyi, kun oli madeltu ehkä kolmaosa matkasta. Tampereen kaupungille vaan tiedoksi, että Näsilinnankadulla Tallipihalta Kauppakadulle ei ole roskiksen roskista.

Miksi-mies ja hänen isoveljensä pullatauolla. Aina on hyvä hetki pullalle, oli keli mikä tahansa.

Suomen talvelle tyypillisesti -18 astetta muuttui päivässä plusasteiksi, alkoi sataa vettä ja kaikki paikat muuttuivat peilijääksi. Ilman nastakenkiä oli mukavan vaarallista tepastella. Siihen päälle kauhea tuuli. Meidän Suomen taksikuskimme sanoi, että teillähän tuuri kävi, saitte koko talvikelien repertuaarin tässä kahdessa viikossa. Kyllä oltiinkin iloisia tästä 😄. No mutta en olisi voinut odottaa enää kesään, nyt oli pakko päästä käymään kotona, oli kelit mitkä tahansa.

Tämä liukkaus oli aika järkyttävää. Turussa meillä oli sentäs nastakengät, mutta Helsingissä mietin, kun palattiin veljen luota hotellille, että olisiko turvallisempaa ihan vaan kontata.

Ystävät ja perhe, parasta mitä on

Parasta reissussa oli tietysti äiti, veljenpojat (joita sain nähdä yli viikon, aivan mahtavaa), veljen perhe ja ystävät. Toki tiesin, etteivät oikeat ystävät mihinkään katoa parissa vuodessa tai välimatkasta huolimatta, mutta oli se liikuttavaa nähdä kaikki tärkeät ihmiset. Olen myös tosi otettu, meitä muistettiin vaikka miten: paras ystäväni toi mm. kuhacevichea ja lempparisuklaatani Rovaniemeltä saakka (ja vihreitä kuulia, jotka söin kaikki yksin), toinen parhaista ystävistäni oli ostanut meille salmiakkijoulukalenterit, äiti oli ostanut graavia siikaa ja mätiä (söin nämäkin yksin, sori siitä), meille tarjottiin ihania lohiannoksia, poroa jne. Kaikkea hyvää suomiruokaa siis. Ja söin niin paljon kauraleipää ja Oltermannia, kuin ehdin, kaiken muun syömisen lomassa. Mietin jossain vaiheessa, että mahdanko mahtua farkkuihin enää. Anoppi oli ostanut kilotolkulla joulusuklaita, niin myös äiti, joten oli varmaan yli 20 kg karkkia, kun tultiin takaisin. Karkeilla täytetty laukku muuten jäi Tokioon, se tuli onneksi nopeasti perässä 😅.

Aijai. Niin hyvää. Söin purkillisen mätiä ja kaikki graavit ihan yksin.

Ja tämän junan lohikeittokin maistui maailman parhaalta 😄

Nuo parhaat ystäväni olivat valmiita muuttamaan joululomasuunnitelmiaan, kun ilmoitettiin, että ollaan tulossa ❤️. Sain bestikseni meille heti meidän saapumisen jälkeen moneksi päiväksi ❤️. Saatiin myös pidettyä tyttöjen pikkujoulut vuosimallia 2021, koska kaikki olivat olleet joululoman ”karanteenissa”, että oli mahdollisuus nähdä. Ja niin moni muu ystävä olisi ollut valmis tulemaan Turkuun tai Tampereelle, että olisi voitu nähdä, mutta meidän aikataulu ei nyt antanut myöden. Kyllä ihminen tulee niin onnelliseksi tällaisista ystävistä. Ja nyt vasta tajusin, että kuinka paljon ihania ystäviä mulla onkaan. Ensi kesänä pitää siis kiirettä, että ehdin nähdä kaikki. Nyt en esimerkiksi nähnyt lainkaan appivanhempiani, miehen veljen perhettä, isää, serkkujani enkä yhtä kummityttöäkään. Saati sitten tosiaan kaikkia ystäviä. Kolikon kääntöpuolena tajusin tietysti samalla myös, että ihan kaikki ystävät ei olekaan ystäviä. Mutta sellaista se elämä on.

Ystäväni ❤️. Ja minun silmistäni näkyy, kuinka väsynyt olen.

Kotona taas, täällä villissä maas….

Ehkä yksi syy siihen, etten ole ehtinyt kirjoittaa blogiakaan on se, että kun palattiin Suomesta, oli kärvistelty se viikon kotikaranteeni (enää sitä ei ole, eikä maskipakkoa) ja palasin taas arkirutiineihin, niin aloin miettiä, että olisiko tämä Uusi-Kaledonia tässä. Jotain muuta voisi nähdä. Olen hyvin kärsimätön ja nopea, mutta mies ei niinkään, joten hän ei ole mitenkään innostunut siitä ajatuksesta, että muutettaisiin jonnekin muualle. Tai ei ainakaan ollut ennen meidän Australian reissua pari viikkoa sitten (josta tosiaan tulee ihan oma postauksensa). Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu ja tuleeko taas vaikka mielenkiintoinen headhunter-soitto. Nyt on vielä tiikerin vuosikin kiinalaisessa horoskoopissa ja me olemme molemmat tiikereitä eli jospas tämä vuosi toisi jotain uutta ja jännää. Mutta mielellään jotain positiivisempaa kuin mitä nyt on jo tapahtunut, ei siis sotia eikä uusia pandemioita.

Tietysti arki on arkea kaikkialla, mutta Suomen reissun jälkeen erityisesti ärsyttää hinnat ja se, että koskaan ei tiedä löytääkö kaupasta etsimäänsä. Mies kävi kerran kotikaranteenin aikana kaupassa minun kanssani ja meni kuukausi, että hän lakkasi kauhistelemasta, että paljonko meillä täällä menee oikein rahaa ruokaan ja herranenaikaettäonkallista. Onneksi hän ei käy usein kaupassa. Ruuan hinta on taas noussut ja hyllyt ammottaa tyhjinä. Tonnikalankin hinta on noussut, mutta edelleen se on halvinta ruokaa, mitä täällä voi kokkailla. Tosin pikaruokaa ja epäterveelllistä lounasruokaa saisi myös aika halvalla, ehkä siinä syy ylipaino-ongelmiin ja niistä johtuviin terveysongelmiin.

Kalleus on siis yksi syy, miksi voisin vaihtaa maisemaa. Toinen syy on se, että olisi kiva asua paikassa, jossa ei tarvitsisi pelätä koko ajan noita irtikulkevia koiria. Se stressaa joka ikinen kerta, kun lähden koiran kanssa ulos. Ja kun koiran kanssa lenkkeily on kuitenkin lempiasioitani, niin ärsyttää.

Mun lempipuuhaani. Ja luultavasti koiran myös.

On täällä onneksi näitä ihaniakin koiria, kaulassa hienot Suomi-tuliaiset.

Käytiin heti paluun jälkeen katsomassa myös yhtä meidän koiran jälkeläistä. Sevenistä tulee yhtä jättikokoinen, kuin edellisen pentueen Ramses-koirasta. Isä jää kakkoseksi.

Kolmanneksi ärsyttää ranskalaiset 😄, ehkä nyt vielä enemmän Ukrainan sodan takia. Ei tietenkään kaikki, mutta osa. Sodan alkamisen jälkeen näkyi selvä ero ranskalaisissa (voi ei, mitä te nyt teette, kun Venäjä hyökkää teillekin ja te ette pärjää mitenkään) ja caldocheissa (miten voit, miten perheesi jaksaa Suomessa, eikö ole kamalaa, mutta onneksi te olette varmaan varautuneita). Minulle on muuten kehittynyt varsin erilainen sanavarasto, kun etukäteen kuvittelin. Yksillä illallisilla jouduttiin selittämään miten 1300 kilometriä Venäjän vastaista rajaa on suojattu. Ensinnäkin kukaan ei meinaa uskoa, että sitä on 1300 kilometriä ja toiseksi on saatu selittää, ettei se ole mikään avoin raja, eikä siellä ole teitä tai rajanylityspaikkojakaan kuin kahdeksan. Eikä siitä niin vaan tulla

Ja sitten ärsyttää tämä uskomaton holtittomuus. Liikenteessä on kuollut jo parikymmentä ihmistä vuoden alusta. Nyt täällä alettiin miettiä, että pitäisikö olla turvavyöpakko ja pitäisikö hiukan valvoa paremmin tuota kännissä ajamista. Jaa’a, en sitten tiedä pitäisikö. Pelkästään sinä aikana kun oltiin Suomessa, kuoli muistaakseni kuusi ihmistä liikenneonnettomuuksissa. Tämä jatkuva väkivaltakin alkaa ahdistaa, vaikka se ei meihin kohdistukaan ja suurimmaksi osaksi on kanakien omia välienselvittelyjä. Mutta vaikka asumme todella turvallisella alueella, niin nyt kun kävelin tyttöjen viinitreffeiltä kotiin kello 22, ei tuntunut yhtään turvalliselta. Meidän kadulla tuli vastaan joku koditon hiippari, mutta naapurien koira (Betty, 18 vuotta, nukkuu ulkona) alkoi suojella minua eli tuli seisomaan eteeni ja murisemaan.

Ja ehkä suurin syy miksi mietin paikan vaihtoa on tuo miehen työ. Kun muutettiin tänne, niin ajateltiin, että ei se haittaa, että on pitkät päivät, koska sitten on kuitenkin vapaat viikonloput. No ei niitä juurikaan ole, kun ongelmia on niin paljon, että hän joutuu tekemään töitä illat ja viikonloput. Siihen päälle kaikki muu säätö, niin stressiä on ihan liikaa. Minulle viimeinen niitti oli, kun hän sai arvostelua siitä, että hän on liian positiivinen ja kannustava alaisilleen. Enemmän keppiä ja vähemmän porkkanaa oli ohjeistus. Häntä myös suorastaan moitittiin siitä, että hän on niin skandinaavinen (voi että, tuliko yllätyksenä, jos palkkaa suomalaisen) ja hänellä on skandinaavinen johtamistyyli. Pitäisi olla ranskalainen, juuri tuo keppi, ei porkkanaa-tyyli. Sitten kun miehellä menee kuppi nurin, niin se on siinä. Mutta hänellä on lehmän hermot.

Yksi uusi tonnikalaresepti tähän loppuun

Tässä yksi todella hyvä tonnikalacevichen ohje, Suomessa saamani kuhacevichen inspiroimana. Käytin tähän halvempaa vaaleaa sashimilaatuista tonnikalaa, mutta voi toki käyttää keltaevätonnikalaakin. Tarvitset tonnikalaa noin 200 g, mangoa (käytän pakastettua mangoa, yksi puolikas), avocado, limejä (tai limemehua pullosta, jos löytyy hyvää sellaista), korianteria, suolaa, pipppuria, ruskeaa sokeria, punasipulia (tai salotti) ja kalakastiketta. Voi laittaa myös hiukan kookosmaitoa.

Leikkaa tonnikala kuutioiksi, laita kulhoon ja purista päälle limemehua muutama teelusikallinen, riippuen tonnikalan määrästä. Jätä limejä myös seuraavaan vaiheeseen. Ei tarvitse peittyä limemehuun, mutta ei se myöskään haittaa. Laita jääkaappiin ja kääntele tonnikalapaloja aina välillä, jotta ne kypsyvät tasaisesti. Voi käyttää tässä myös katkarapuja tai tehdä tonnikala-katkarapu cevichen. Noin 30-40 minuutin kuluttua, kun tonnikala on muuttanut värinsä eli muuttunut vaaleaksi, siivilöi neste pois. Lisää mangokuutiot, avocadokuutiot ja pieneksi silputtu sipuli. Tee kastike: 3 ruokalusikallista limemehua, limen kuoriraastetta, 1 teelusikallinen kalakastiketta , ripaus suolaa ja pippuria ja 2 teelusikallista ruskeaa sokeria. Ja jos haluat kokeilla kookosmaidon kanssa, niin vajaa desi sitä. Sekoita kastikkeeksi ja sekoita tonnikala-avocado-mangokuutioiden joukkoon. Koristele korianterilla, paitsi jos taloudessasi on henkilö, jonka suussa korianteri maistuu saippualta, kuten meillä. Voit laittaa joukkoon myös pieneksi pilkottua chiliä (poista siemenet). Nämä voi tarjoilla tortillasipsien kanssa tai jos haluaa nähdä vaivaa, niin friteerattujen wontonien päällä. Wonton-arkkeja löytyy valmiina kaupasta. Jopa täällä (tai toki täällä, kun aasialaisia on niin paljon, aasialaisen ruoan osasto ja aasialaiset kaupat ovat hyviä).

Tässä kuumuudessa ja kosteudessa ei jaksa hirveästi mitään kokata, ja tuo ceviche ja muut vastaavat kylmät ruuat maistuvat paremmin. Meni muuten viikko Suomesta paluun jälkeen, että sain vallattua asunnon takaisin tänne muuttaneilta ötököiltä. Kun sataa, kaikki pyrkivät sisätiloihin. Myrkytin ennen lähtöä, mutta ei se myrkky ole kahta viikkoa kestänyt. Makkariin oli muuttanut lentomuurahaisyhdyskunta ja ruokakaappiin jotain ihme pikkuötököitä. Jouduin heittämään mm. avaamattomat kaurahiutalepaketit roskiin, kun jotenkin mystisesti ne olivat päässeet sinne sisälle. Pitkään säilytin kaikkea jääkaapissa ja muovirasioissa, mutta sitten tuumasi, että ei täällä mitään ötököitä ole näkynyt ja aloin säilyttää ruokia ruokakaapissa alkuperäispakkauksissaan. Se kostautui nyt. Samaiset ötökät olivat päässeet myös joihinkin muovirasioihin. Merde! Onneksi torakoita ei näkynyt, paitsi yksi joka lensi keskellä päivää sisälle. En tiedä mikä hänen elämänsä oli niin sekoittanut, mutta siihen se elämä sitten loppuikin.

Jaa niin, jotain positiivista tässä kosteudessa on. Iho ja poskiontelot ovat taas huippukunnossa. Suomen kuivassa talvi-ilmassa ei mennyt kuin pari päivää ja poskiontelot huusivat hoosiannaa (no paras ystäväni tietysti ratkaisi tämänkin ostamalla minulle hyvää nenäsuihketta) ja kaikki mahdolliset ihottumat palasivat kertaheitolla. Vaikka tämä kuuma nihkeys hiukan ahdistaakin, niin on se kuitenkin kropalle ihan hyvä asia.

Ja onhan nämä maisemat nyt niin ihanat, että se korvaa monta harmitusta.

Otin Tampereelta vastaavan maisemakuvan.

PS Hyvin vaativan tamperelaisen palautteen vuoksi laitan tähän myös toisen Tampereelta otetun kuvan 😄. Kyllähän tämä vetää vertoja Uuden-Kaledonian auringonnousuille.

Loma tuli, loma meni. Seuraavaa odotellessa.

18/08/2021 by toispualpalloo

Täällä on ihan syksykelit, siis suomalaisen syksyn fiilis. Ehkä siitä johtuen tuntuu ihan siltä, että pitäis palata töihin tai jonnekin tuon huikean viikon loman jälkeen. Mies ei ole pitänyt yhtään lomaa sitten viime joulukuun alun pidennetyn viikonlopun ja Ile des Pins-vierailun jälkeen. Ei siinä tehdashyökkäyksien ja tiesulkujen keskellä oikein voinut lomailla ja töissäkin oltiin 4-4 vuoroissa. Ja kun ottaa huomioon, että siitä joulukuun alusta hän oli töissä joka ikinen päivä huhtikuun loppuun saakka, niin pientä loman tarvetta on ollut näkyvissä. Viime vuonna oli tosiaan vain kaksi pitkää viikonloppulomaa, kun täällä menee samalla tavalla, kuin Suomessa: jos aloitat helmikuun alussa, niin lomaa ei kerry kuin kahdelta kuukaudelta.

Aamut alkaa olla jo valoisia, kun kevättä kohti mennään. Silti ei ole kevätfiilis.

Tähän liittyen pitääkin kertoa, ellen ole jo kertonut, että kouluissa on joka seitsemän viikon jälkeen kaksi viikkoa lomaa plus tietysti kahden kuukauden kesäloma joulukuun puolivälistä helmikuun puoliväliin. Ja siihen päälle pyhäpäivät jne. Tästä syystä uudet naapurimme, jotka tulivat helmikuun alussa (mies on koulussa töissä, rouva kotona) ovat ehtineet jo reissata vaikka missä, toisin kuin me. Heillä on menossa parhaillaan jo kolmas kahden viikon lomapätkä helmikuun jälkeen. Lomat ovat samat kuin Ranskassa, mutta täällä on kuulemma opettajilla huomattavasti parempi palkka, joten tänne ei ole todellakaan vaikeaa saada opettajia. Opettajien “vaihto/komennusaika” on kaksi plus kaksi vuotta. Luulen, että heillä on ajatuksena olla täällä vain kaksi vuotta ja nyt pitää kiireesti nähdä ja kokea kaikki mahdollinen.

Mietin aina, kun nämä koulujen lomat ovat päällä, että miten vanhemmat saavat sumplittua 16 viikon koulujen lomat, kun normaali työssäkäyvien loma-aika on viisi viikkoa. Kaupunki on huomattavasti hiljaisempi loma-aikojen aamuisin ja iltaisin, kun vien ja haen miestä eli vähemmän menee porukkaa töihin. Tietysti täällä on paljon sitäkin, että vain toinen käy töissä, mutta on täällä paljon myös perheitä, joissa molemmat työskentelevät.

Onks kotirouvillakin lomaa?

No mutta siitä päästäänkin asiaan eli minun lomaani. Kun en käy töissä (kun ei ole sitä työlupaa ja näin koronakurimuksessa ei ole edes yhtään sellaisia töitä tarjolla, missä tarvittaisiin englantia = matkailu seis), niin moni ajattelee, että lomaahan tämä on koko ajan. Mutta nyt, kun mies palasi töihin, niin minullekin tuli lomaltapaluuahdistus. Arki palasi ryminällä päälle. Aamulla on taas viiden herätys ja päivällä samoja rutiinijuttuja, kuin joka päivä (kaupassakäynnit, koiranulkoilutukset, byrokratian hoitamiset, auton huollot, sitä sun tätä) ja 17.30 ollaan koiran kanssa parkkipaikalla odottamassa, että yhteysalus tulee laituriin.

Onhan mulla mahdollisuus tehdä päivisin tietysti kaikkea mukavaa, mutta loputtomiin ei jaksa retkeillä enkä yksin uskalla lähteä mihinkään pitkille vaellusreiteille. En varsinkaan viime viikon uutisten jälkeen, kun ulkoilureitillä irti ollut pitbull melkein tappoi yhden ihmisen. Onneksi hän sai sen verran suojattua itseään, että lähti ”vain” puolet pohkeesta ja käsiin tuli pahoja vammoja. Koira oli “ammattimaisen” koiranulkoiluttajan kanssa, he menevät täällä koiralauman kanssa vain jonnekin, esimerkiksi tuohon Ouen Torolle, ja päästävät heille vieraat koirat irti. Tästä syystä Ouen Toro alkaa olla minulle ihan kauhujen paikka. Tuo koiranulkoiluttaja ei meinannut millään soittaa tuolle uhrille apua, sitten kun vihdoin suostui sen tekemään, niin vain uhrin puhelimesta, jonka jälkeen hän pakeni paikalta. Vei onneksi ne kaksi pitbullia mennessään. Onneksi se toinenkin ei hyökännyt, sitten olisi käynyt huonosti.

Varasin nyt itselleni, omalle koiralleni ja naapurin pitbullille tai amstaffille (kiltti sellainen, en ole vielä selvittänyt kumpi hän on) agility-kurssin. Katsotaan, kuka meistä kolmesta selviää siitä hengissä. Veikkaan, että Raine the terrier. Hän pystyy kiipeämään tänne meille siitä huolimatta, että vaihdettiin jykevämpi ja korkeampi verkkoaita talojen välille. Hän osaa myös avata portit ja irroittaa itsensä ketjusta. Hän on kiltteydestä huolimatta naapuruston pikkukoirien kauhu ja koiranulkoiluttajien pelko, siksi ajattelin kokeilla tätä agilityä hänen kanssaan, että saa energiaansa johonkin purettua. Hiukan täytyy vaan miettiä, miten motivoidaan tällaista koiraa, kun on tottunut tuohon kultaiseen noutajaan.

Hän käy välillä vetelemässä tirsoja täällä meillä.

Käynpä ”pikaisesti” kaupassa….

Moni liike (esim. rautakaupat) menevät kiinni kello 17-18 ja moni on vielä lounasajankin suljettuna, joten en ymmärrä, miten työssäkäyvät ehtivät hakea takaluukun kaasujousia, maalia tai mitä nyt tarvitaankaan. Eivät kai ehdikään, siksi lauantaisin on Ducosissa ja muissa kauppakeskittymissä ruuhkaa. Suomessa muuten joskus mietin, että olisipa ihanaa, kun olisi vielä erikoisliikkeitä eli hakisi leivän tuolta, kalat tuolta, lihat tuolta jne. Eikä ole. Hiukan kyllä nautin, kun sitten joskus taas kaikki löytyy yhdestä ja samasta kaupasta, jos niin haluaa. Ja jos haluaa, niin leivän ja kalan voi hakea muualta. Suomessa muuten tuoreen leivän saaminen leipomosta aamupalapöytään oli ihan mahdottomuus, kun kaikki leipomot aukesivat vasta klo 9 tai 10.

Täällä supermarketista haetaan tietyt perusjutut, leipä leipomosta, risottoriisi herkkukaupasta, kasvikset omasta kaupasta, liha lihakaupasta ja kala torilta (saa kalaa ja lihaa supermarketistakin, mutta vain yhden kaupan tuotteiden tuoreuteen luotan). Ainoa varma asia on se, että kalaa on aina torilla tarjolla. Muista jutuista ei voi olla varma. Hienoa merisuolaa ei ole ollut missään pitkään aikaan ja nyt löysin avocadoja ekan kerran sitten helmikuun. Onneksi ostin peräti 7 kpl (miksen ostanut koko laatikkoa), kun ei niitä sitten enää seuraavana päivänä ollut. Ja jos tarvitsee jotain muuta (lankaa, neuloja, kaasujousia, autovahaa, koiranruokaa, kasvorasvaa), niin saa varautua suhaamaan autolla paikasta toiseen.

Tää hevi-osasto patitti taas, kun yritin kiireellä saada viime perjantai-illalla ostokset hoidettua. Yhdestä kaupasta.

Koko kaupunki on täynnä liikkeitä, niitä on levittäytynyt jokaiselle asuinalueelle ja sitten on erikseen muutama yritysalue tai liikekeskus. Taitavat muuten kaikki nämä olla tuolla Dumbéan puolella vai olisiko Ducos vielä Nouméaa 🤔. Dumbéassa on ” Dumbéa mall”, mutta ei se ole mikään kunnon mall, vaan vastaa lähinnä sitä, että supermarketin yhteydessä on apteekki, kosmetiikkaliike, ehkä joku vaatekauppa ja kampaamo. En ole Suomessa ollut mikään kauppakeskusten ystävä, mutta täällä kun on suhannut 50 kilsaa hakiessaan sitä sun tätä, niin vähän kaipaa sitä, että kaiken saisi joskus saman katon alta. Sama kuin kotona pitäisi hakea aina jotain ensin Kaarinasta ja sitten Raisiosta ja lopuksi kävisi vielä Turussa Kastusta hakemassa vihannekset, Raunistulasta koiranruuan ja sitten koukkaisi Kupittaan Cittariin. En ole ikinä ajanut näin paljoa autolla, kuin täällä.

Suomessahan uhkakuvat ovat olleet sitä, että automarketit näivettävät keskustat. Osassa kaupungeista näin on käynytkin, mutta kyllä suurimpien kaupunkien keskustat ja kivijalkaliikkeet jaksavat sinnitellä ja itse uskon keskustojen vetovoimaan. Täällä jaksan kyllä ihmetellä esimerkiksi pieniä vaatekauppoja, kun niitä on tosiaan joka ikisellä asuinalueella, että miten ne pärjäävät. Samoin kaikkialla on pieniä ruokakauppoja ja apteekkeja (ja fysioterapeutteja, eläinlääkäreitä, kampaamoja, kauneushoitoloita, hierojia, take away-paikkoja). Täällä ei liikkeen sijainnilla ole selvästikään samaa merkitystä kuin Suomessa Autolla kuljetaan kuitenkin ja syrjemmällä löytyy autopaikkakin aina oven edestä. Tai sitten ei kuljeta mihinkään, vaan käydään vain lähikaupoissa. Keskusta on hiukan näivettynyt, mutta tuskin johtuu mistään noista uusista kauppakeskuksista, vaan muista syistä (turvattomuus, asukkaat opiskelijoita, kanakeja jne. Keskustassa on halvimmat asunnot). Meillä on oikeastaan kaksi keskustaa vierekkäin, keskusta ja latinalaiskortteli, kummassakaan en vietä aikaa kello 18 jälkeen. Jo kello 17 fiilis alkaa muuttua.

Korostettakoon, että en valita nykyisestä olotilastani mitenkään 😅, pitää vaan taas löytää arkipäivien rytmi. Loma on minulle lomaa vain silloin, kun voimme miehen kanssa tehdä yhdessä jotain. Hän ei ole uskaltanut pitää lomaa, kun olemme olleet toivossa, että päästäisiin Suomeen tänä vuonna ilman paluukaranteenia. Ei päästä, nyt tuli päätös, että rajoitukset kestävät vuoden loppuun. Sen jälkeen uusi pääministeri teki vielä sellaisen päätöksen, että tänne tulevalle lennolle ei saanut ottaa yhtään ihmistä (piti tulla sotilaita, taktinen päätös) ja nyt käydään kiivasta keskustelua laitetaanko lennot kokonaan seis. Ainakin vaatimuksena on, että tänne ei pääse edes karanteeniin, jollei ole jo rokotettu kahta kertaa. Nyt täytyy siis lomailla vain täällä.

Ja sitten se loma: Ilôt Maitre

Viikon loma tuntui varmaan paljon pidemmältä siksi, että kelejä uhmaten päätettiin varata huone pariksi yöksi Ilôt Maitrelta ja ai että oli ihanaa. Näin talvella ja keskellä viikkoa siellä ei ollut mitään ruuhkaakaan, mutta enpä tiedä haittaisiko väenpaljous, jos aina olisi samanlaisessa veden päällä olevassa bungalowissa, kuin missä me oltiin. Ilôt Maitre on pienen pieni saari 20 minuutin venematkan päässä tästä Nouméasta. Hilton-ketjuun kuuluva resorthotelli avattiin remontoituna viime vuoden lopulla, ottivat siis koronasulusta kaiken irti ja remppasivat kaiken.

Tällainen ilmasta käsin. Pienen pieni saari siis.

Hotellissa on parikymmentä vedenpäällä olevaa bungalowia, pari rantabungalowia ja sitten keskellä tuota kapeaa saarta on minusta oikein mukavan näköisiä paritalobungaloweja. Hotelli on tuossa saaren keskellä näkyvästä isosta päärakennuksesta vasemmalla, oikea puoli saarta on kaikkien käytössä. Viikonloppuisin saaren edusta on täynnä purjeveneitä, moni käy hotellin ravintoloissa syömässä tai menee taxiveneellä saaren yleiselle rannalle piknikille. Saaren toisen puolen ovat miehittäneet leijasurffaajat, sinne tuotiin porukkaa jopa helikopterilla.

Syklonit on vähän repinyt kaislakattoja, mutta muuten oli paikat viimeisen päälle kunnossa.

No mutta kuitenkin, kuten aiemmin olen sanonut, täällä kaikissa hotelleissa on viiden tähden hinnat ja kolmen tähden palvelu, joten jännityksellä odotin vierailua. Ilôt Maitre ei todellakaan ole mikään halpa, ainakaan nuo vedenpäällä olevat bungalowit, mutta ne ovat todella isoja ja hienoja. Ja jokaisesta on omat sähköllä toimivat portaat, jotta pääset terassiltasi suoraan mereen uimaan. Ravintolat olivat ihan ok, ja vaikka lounaaksi ja illalliseksi oli vain buffet (tai sitten snackbaarista wrappeja, salaatteja tai patonkeja), niin se oli ihan hyvä buffet. Aamiainen oli erittäin hyvä.

Välillä on oikeasti ihana olla hotellissa, kun se on nykyään vähän harvinaisempaa herkkua. Spata, uima-allasta tai kuntosalia en testannut, kuntosalia lähinnä siksi, että meidän avainkorteilla sinne ei jostain syystä päässyt enkä jaksanut alkaa selvittää pitääkö respasta hakea erikseen joku avain. Keskityin makaamaan terassilla, ottamaan aurinkoa ja snorklaamaan. Kelit suosi, omalla terassilla oli jopa niin kuuma, että tekikin mieli mennä virkistäytymään.

Allasalueelle voi ostaa päivälippuja, jos haluaa tulla tänne vain päiväksi.

Rantabungaloweissa on tällaiset rannat terassien edessä.

Tällaiset portaat sai nostettu ja laskettua omalta terassilta, että pääsi uimaan.

Ei pelkoa, että näkisi muiden terasseille, kun bungalowit mutkittelevat nätisti.

Ystävämme Tricot Rayé

Jos jotain miinusta hakee, niin saari, kuten kaikki muutkin saaret ja rannat, on täynnä tätä meidän ainokaista käärmettä. Se raidallinen tricot rayé, joka on tappavan myrkyllinen sea krait, jos se joskus sattuisi puremaan jotakuta. Sillä on minipieni pää, ei siis pysty puremaan kuin ehkä pikkurilliin, jos pikkusormen haluaisi väkisin suuhun tunkea, eikä se aina edes eritä myrkkyä purressaan. Kai joku joskus on purrut ihmistä, mutta kukaan ei tiedä ketään, kenelle näin olisi tapahtunut. Itsekään en enää niin sätkyile tuon käärmeen kanssa, kuin aluksi. Tosin koiran yritän pitää vähän kauempana silloin, kun käärmeitä näkyy maalla, ettei se hömelö astu käärmeen päälle. Tiedän, että kun koira ui tuossa meidän rannassamme, niin siellä ui sujuvasti useita käärmeitä samaan aikaan.

Siinä se luikertelee meidän bugalowin alla

Ja yhtä sujuvasti snorklasin nytkin taas parin käärmeen kanssa, yksi isompi tosin yritti samaan aikaan portaitamme ylös, kuin minä ja siitä en niinkään tykännyt. Käärme on aina käärme, oli se myrkyllinen tai ei. En tykkää siis erityisemmin. Huoneessa oli seinällä kyltti, että pitäkää ovet kiinni, etteivät raidalliset ystävämme tricotit tulee huoneisiin sisälle. Ehkä noissa vedenpäällisissä bungaloweissa ei ole niin suurta vaaraa, mutta kyllä ne näyttävät pääsevän portaitakin ylös tarvittaessa. Mun piti iltaisin tarkistaa sängyn ja sohvan alustat käärmeiden varalta.

Laguunin ihmeet

Käärmeet kyllä unohtuivat, kun pääsi veteen. Taas niin mielettömiä kaloja ja koralleja. Ihan mökin alla riitti jo niin paljon katseltavaa, ettei tarvinnut kauemmas lähteä. Saarta ympäröivä laguuni on aika matala, mutta sitten syvenee nopeasti. Olimme marraskuussa snorklausretkellä ja poikkesimme myös Ilôt Maitren edustalla. Minä palasin silloin vauhdilla takaisin veneeseen, kun alapuolellani ui iso remora, joka yleensä tarkoittaa, että jossain lähistöllä on myös haita. Ja nyt keväällä Ilôt Maitren edustalla yhtä veneestään uimaan mennyttä miestä puri hai ja hän kuoli sitten sydänkohtaukseen sen seurauksena. Aika kaameaa, kun vedessä oli vaikka kuinka paljon lapsiakin uimassa. Saaren ympäriltä löytyi kahdeksan tiikerihain lauma, joten hiukan uiminen nyt ensin arvelutti. Mutta tosiaan, varsinkin laskuveden aikaan oli niin matalaa, että ei pahemmin voinut edes uida, ettei raavi itseään koralleihin. Ei siis pelkoa, että tulisi hai vastaan.

Yksi suosikkikaloistani, Picasso-kala. Ykkönen on tietysti Nemo-kala. Unohdin ottaa kännykälle suojapussin mukaan, joten jäi veden alla kuvaamiset väliin.

Ja kaikkein hienointa oli, että meidän mökin alla majaili kilpikonna. Nähtiin niitä todella monta, menivät edes takaisin terassin edessä ja alla. Tuon mökin alla majailevan kanssa uinkin hetken aikaa. Hänet siis törkeästi hätyytin pois lepäämästä, vaikka ei ollut tarkoitus ja yritin pysyä riittävän kaukana. Ei auttanut. Hän lähti ja mulkaisi minua niin pahasti, etten tiennyt kilpikonnien kykenevän sellaiseen. Olisi näyttänyt varmaan keskaria, jos olisi sormet. Minusta kilpikonnat ovat niin ihania ja täällä niitä on paljon. Ja todella isojakin. Piti käydä ostamassa reissun jälkeen pari uutta märkäpukua, kun näin talvella alkaa tulla vedessä vilu. Ja koska mun vanhoissa neopreeneissäni on isot harmaat heijastinpinnat ja totesin näyttäväni joltain hopeakylkiseltä kalalta eli mahdolliselta syötävältä kohteelta haiden mielestä. Tuohon em. kaupassakäyntirutinaan liittyen niin kaikkea vesiurheiluun liittyvää kyllä löytyy monestakin paikasta.

Töissä tai ei, niin sama juttu, kuin aina ennenkin eli seuraavaa lomaa odotellessa. Toki olemme etuoikeutettuja, kun voimme ympäri vuoden katsella tuota upeaa turkoosia merta ja käydä kilsan päässä uimarannalla snorklailemassa. Mutta silti. Loma on aina loma.

Paratiisin paratiisisaari

24/01/2021 by toispualpalloo 2 Comments

Näillä Uuden-Kaledonian saarilla tuntuu olevan kilpailu siitä, mitä niistä saa kutsua parhaaksi paratiisisaareksi. Ouvea on kuulemma lähimpänä paratiisia ja tämä Grande Terre on ihan ”vain” paratiisisaari, ainakin matkailumainoksissa. Mutta jos Ouvea on lähimpänä paratiisia (l’île la plus proche du paradis, japanilaisen Katsura Morimuran kirja Ouveasta), niin Ile des Pins on sitten paratiisin paratiisisaari. Yksi kauneimmista paikoista, missä olen ikinä ollut ja maisemat täydellisen klassisia trooppisen saaren maisemia. Tosin täytyy sanoa, että matka lentokentältä hotellille muistutti välillä meitä Parkanosta 😄. Olen viettänyt melkein kaikki elämäni kesät Parkanossa ja tietyt tienvieruspätkät siellä ja Ile des Pinsillä olivat hyvinkin samanlaisia. Ei ne palmut tai turkoosi meri, vaan muutamat aukeat läntit näyttivät parkanolaisilta metsähakkuualueilta 😂. Tiedoksi siis parkanolaisille, että Parkano ja Ile des Pins muistuttavat paikoin toisiaan 😉. Voitte käyttää tätä matkailumainoksissa…..

Meiltä kestää Magentan kotimaan lentojen kentälle noin kymmenen minuuttia ja sieltä oli 20 minuutin lento Pinssaarille. Olipa muuten näin pitkän lentotauon jälkeen hieno tunne olla LENTOKONEESSA. Tauko on tehnyt hyvää, kun tällaista pientä jännitystä ja matkalle lähdön fiilistä, ei ole aikoihin ollut. Lentomatka oli hieno, koska näki tätä laguunia ensimmäistä kertaa ilmasta käsin. Aina, kun on laskeuduttu Tontoutaan, on ollut yö. Pinssaarille pääsisi myös Betico II aluksella, mutta päätettiin mennä nyt ekalla kerralla lentäen juuri noiden maisemien vuoksi..

Tämä meitä ympäröivä laguuni on ihana. Unescon maailmanperintökohde.

Kiinnittäkää turvavyönne, laskeudumme hetken kuluttua Pinssaarella.

Taas vähän hinnat hirvitti

Pinssaarilla on kaksi hienompaa hotellia ja sitten kaikkea kolmen tähden hotelleista mökkikyliin ja leirintäalueisiin. Olisi ollut viiden tähden Meridien, mutta monet tutut suosittelivat neljän tähden Oure Lodgea. Hinta-laatusuhde ei ilmeisesti Meridienissä ihan kohtaa (kuten ei kyllä oikein missään muuallakaan täällä). Nappasin Foire de Pacifique-messuilta mukaan tarjouskoodin Oureen, joten hinta oli ihan ok. Silti olin taas hiukan epäluuloinen hotellin tasosta ja palvelusta. Mutta kaikki pelasi vastaanottamisesta alkaen, englantiakin puhuttiin, mikä oli hyvä backup niihin hetkiin, kun ranska hävisi kokonaan aivoista.

En saanut rantabungalowia, koska ne oli kaikki varattuja, mutta taas kävi hyvä tuuri eli meidän ns. seuraavan tason exotic bungalow oli ihan täydellisesti sijoitettu, merinäkymällä ja pienen matkan päässä rannasta. Jos mennään uudelleen, niin haluan ehdottomasti saman bungalowin. Hinnassakin oli aika iso ero, vaikka rantabungalowit oli ihan meidän ”mökin” vieressä. Tosin odottelen taas jotain tarjoushintaa, koska näin hotellin respassa normaalihinnat ja on ne kuitenkin aika pöyristyttävät tasoon verrattuna. Tosin me päästään kaikkialle paikallisille tarkoitetulla hinnoilla, kun miehellä on residence card, ne varsinaiset turistihinnat ovat vielä korkeampia.

Tällaisia mökkejä. Koko ja ulkonäkö oli ainakin kolmessa ensimmäisessä ”luokassa” ihan sama, sijainti vain vaikuttaa hintaan. Ilmeisesti pari vuotta sitten rempatut. Täälläkin oli muutama ”kulkukoira” ja jostain syystä sain heistä joka päivä seuraa. Keskimmäisessä kuvassa odotetaan lounasranskalaisia yhdessä…..

Oure Lodge on Baie de Kanumera-lahden pohjukassa ja voi hyvänen aika, miten upea paikka. Mielettömät korallit alkoivat pienen matkan päässä rannasta, paikka oli täynnä mitä upeimpia kaloja, maisemat uskomattomia ja hiekka juuri sellaista täydellistä valkoista hiekkaa. Hotellissa oli suppilautoja, kanootteja yms. lainattavissa ja hotellista olisi päässyt suoraan myös veneretkille eri puolille saarta. Minä saan ihottumaa järjestetyistä retkistä ja jonkun muun aikatauluttamista jutuista, joten me vuokrattiin skootteri läheiseltä leirintäalueelta ja kierrettiin tietyt paikat sillä.

Se skootteri, mikä vuokrattiin oli ehkä maailman pienimmällä moottorilla varustettu vekotin. Tasamaalla ihan ok ja varmaan parempikin, että vauhti oli aika rauhallinen, koska molempien kypärät oli ihan jättisuuria ja heiluivat holtittomasti päässä. Ei auttanut, vaikka oli aurinkohattukin kypärän alla. Meitä oli siis kaksi normaalikokoista ihmistä ja yksi reppu ja silti skootteri ei jaksanut jyrkimpiä ylämäkiä eli minä kävelin ne. Onneksi tie meni suurimmaksi osaksi rantareittiä eli aika tasaisella maalla. Paluumatkalla päätettiin kiertää toista reittiä, joka nousikin aika paljon ylöspäin, mutta sen verran loivasti, että rouva sai suurimman osan matkasta kuitenkin istua takapenkillä.

Piscine naturelle/ Baie d’Oro

Saaren ykkösnähtävyys on piscine naturelle eli luonnon uima-allas. En tajunnut katsoa miten nousuvesi menee, joten luonnon uima-allas oli ehkä hiukan vähävetisempi, mutta oli se siltikin huikea. Turkoosia kirkasta vettä, ympärillä araucaria columnaris mäntyjä eli niitä, mistä koko saari on saanut nimensä ja reunoilla valkoista hiekkaa. Ja pari rottaa, mutta ei anneta niiden pilata hienoa nähtävyyttä, vaikka ne hiukan häiritsivätkin juoksemalla puolen metrin päästä, kun vaihdoin vaatteita.

Tälle luonnon uima-altaalle pääsee melkein mistä vain majapaikasta pikkubussilla ja veneellä. Itsenäisesti paikalle tuleville opasteet oli taas hiukan mitä sattuu. Jätettiin skootteri muiden skootterien viereen, paikkaan jossa luki, että jätä ajoneuvosi tähän. Ja sitten käveltiin ja käveltiin, kunnes tultiin ilmeisesti leirintäalueelle ja joen rantaan. Siitä löytyi puinen kyltti oikealle, jossa ehkä joskus on lukenut piscine naturelle. Aikamme kohkattiin siellä täällä erilaisia polkuja, jotka välillä päättyivät ja välillä lähtivät kirjaimellisesti metsään, kunnes päätin, että pentele: kahlaan perille jokea pitkin. Joen toisella puolella näkyi nätti polku, mutta ei mitään ylityspaikkaa. Onneksi oli se laskuvesi, niin joki oli helppo kahlattava. Tosi fiksusti mentiin tietysti lenkkareilla, vaikka repussa oli uimakengät……vasta parin tunnin päästä tajuttiin tämä asia 😂.

Luulen, että turistiaikana tässä kohteessa on hillittömästi porukkaa. Nyt saatiin olla aika rauhassa, ihmisiä tuli ja meni ja osa oli varautunut isoin piknikkorein. Mutta koska paikka on aika iso, niin ei tarvinnut kenenkään viereen leiriytyä. Snorklailtiin pari tuntia ja oli upeaa. Vaikka ”allas” on aika pieni, niin kaloja oli vaikka minkälaisia. Ja korallia myös. Ja tällaiselle haikammoiselle ihan paras paikka, kun tiesin, ettei sinne pääse mistään mitään isompaa merenelävää. Koska nämä kännykällä otetut kuvat eivät ihan parhaita ole, niin lisää voi katsoa vaikka täältä.

Voisin ottaa tällaisen luonnon uima-altaan takapihalleni.

Olin ajatellut, että kävelemme vieressä olevaan Meridien-hotelliin lounaalle (ja minä myös drinksulle), joten lähdettiin kuivana olevaa joenuomaa sinnepäin, missä ajattelin hotellin olevan. Oli hieno reitti, tultiin taas merenrantaan, mutta hotellia ei näkynyt. Koska me emme tee koskaan U-käännöksiä, niin päätettiin kävellä rantaa pitkin, kunnes hotelli tulee vastaan. Ranta päättyi tosi kivaan kalliomuodostelmaan, jonka yli ei tietenkään päässyt, joten päätettiin taas vähän kahlata (nyt kyllä niillä uimakengillä). Naureskeltiin, että mitähän hotellin asukkaat tykkää, kun merestä ilmestyy kaksi tyyppiä. Kierrettiin kallio ja saatiin hotellin rantakin näkyviin. Ihmettelin, kun oli todella hiljaisen näköistä eikä missään ketään. Kun päästiin rannalle, niin siellä oli pieni kyltti: hotelli on suljettu arkisin. Pyydämme ystävällisesti poistumaan hotellin alueelta. Älkää kulkeko puutarhan kautta.

Vasemmalla se kuiva joenuoma. Luulen, että näillä sateilla tässä on nyt oikeasti joki. Ja oikealla Baie d’Oro. Hiekkarantaa piisasi hyvin pitkään molempiin suuntiin ja Meridienillä on vielä oma lahdenpoukama tällä lahdella. Hiekkarantoja ja turkoosia merta on tullut täällä kyllä nähtyä, mutta on näissä silti erojakin.

Nälkäinen minä olin tietysti ihan kiukkua täynnä, että lounasaika, vatsa kurnii ja kukaan ei ole kertonut, että Meridien on kiinni. Mutta käytettiin sitten tilaisuus hyväksi ja katseltiin vähän bungaloweja (hienoimmat ovat sen kallion päällä, mikä jouduttiin kiertämään ja niistä laskee omat portaat suoraan mereen) ja varovasti kurkattiin sitä puutarhaa. Sitten törmättiin huoltomieheen, joka ei ollut moksiskaan, että me siellä oltiin. Sanoin vaan, että viinilasillista olisin kaivannut ja hän oli kovin pahoillaan, ettei sellaista nyt löytynyt. Kun käveltiin pois hotellista, niin nähtiin se polku, joka kulki joen viertä piscine naturellelle. Oltaisiin päästy aika paljon lyhyempää reittiä hotellille sitä kautta eli tämä olisi ollut se ”kävellään vieressä olevaan Meridieniin lounaalle”-reitti. Mutta ei olisi ollut yhtä hieno. Niin ja jälkeenpäin tajusin, että sitä rantaa pitkin kävellessä ohitettiin yksi leirintäalue/mökkikylä ja siellä olis tietty ollut varmaan ravintola……

Baie de Kuto ja Baie de Kanumera

Näistä kahdesta lahdesta en voi sanoa oikein muuta kuin, että vau. Ei voinut muuta kuin tuijottaa ja ihailla. Kutoon pääsi meidän hotellilta hyvin kävellen ja oi voi. Minulla on iPadin näytönsäästäjänä ollut tällainen rantakuva niin kauan, kuin joku Padi on käytössä ollut ja nyt satuin paikkaan, josta se kuva voisi olla.

Baie de Kuto on ehkä saaren ”menomesta” eli siinä oli pari hotellia ja ravintolaa, saaren toinen ruokakauppa ja muut vähäiset palvelut olivat aika lähellä ja tällä lahdella oli jonkun verran purjeveneitä parkissa. Betico parkkeeraa myös tähän eli päiväretkeilijät kansoittavat tämän hiekkarannan varmaan aika tehokkaasti. Turisti-infossa Nouméassa minulle muuten sanottiin, että kannattaa viedä mukana kaikki pikkusyötävät sun muut, jos sellaisia haluaa ja todellakin, tässä kaupassa ei ihan hirveästi mitään ollut ja hinnat oli saarivaltiossa olevan pikkusaaren hinnat. Eli vähän vielä kalliimpaa, kuin Grande Terrellä.

Eikä mikään ihme, kun kaikki täytyy tuoda laivalla tai lentokoneella. Lentoja tosin on monta per päivä. Kun käytiin tankkaamassa, niin ainoa huoltoasema toimi myös sekatavarakauppana ja pihalla oleva kontti kodinkone/polkupyörä/pihakalustemyymälänä. Toinen ruokakauppa oli toisella puolella saarta, se oli sentäs hiukan isompi market. Ihmiselle, jolle yksi tärkeimpiä asuinpaikan (tai mökin) valinnan kriteereitä on se, kuinka lähellä on lähin ruokakauppa ja miten hyvin se on auki, olisi hiukan haastavaa asua tällaisessa paikassa. Riittävän haastavaa Nouméassakin, kun ei aina löydy juuri sitä, mitä tarvis.

Baie de Kanumera on aivan vieressä, mutta ehkä hiukan rauhallisempi. Mökkikylä, meidän hotelli ja yksi leirintäalue ovat tämän rannalla. Ja ainakin yhden perheen koti, aika siisti paikka asua. Tai turistiaikana ehkä ei niinkään rannalla olevista englanninkielisistä kylteistä päätellen. Jos ei kymmenestä PRIVATE-kyltistä osaa päätellä, että yksityisalue, niin niiden lisäksi oli vielä pari muuta kylttiä, jossa käskettiin painua kuuseen.

Me päätimme, että kun piscine naturelle on nähty, muuta ei tarvitse nähdä eli keskityttiin loppuloma snorklailuun ja kirjojen lukemiseen. Ja vietettiin seurustelun 20-vuotispäivää yhtenä päivänä. Snorklaillen ja kirjoja lukien. No tilasin meille kyllä samppanjan iltapäivän iloksi. Olin suunnitellut vähän jotain hienompaa illallista, mutta vaihtoehtoja oli hotellin ravintola (kuten joka ilta ja melkein joka lounas, menu oli joka toinen päivä sama), naapurimökkikylän pizzeria tai leirintäalueen snack bar. Lopulta päädyttiin syömään mukana tuotuja maissilastuja ja madeleine-leivoksia. Ei mitenkään huono vaihtoehto.

Tämä mökkikylän pizzeria oli oikein kiva ja sinne pääsi rannalta tällaista ihanaa hiekkapolkua pitkin.

Tänne me mennään kyllä uudelleen ja toivottavasti mahdollisimman pian. Jahka nämä koulujen lomat tästä ensin loppuu.

Itärannikon ihmeet

22/01/2021 by toispualpalloo

Jos nyt lakkaisi välillä voivottelemasta tätä tehtaan epäselvää tilannetta ja ikuisesti jatkuvaa poliittista kärhämöintiä ja keskittyisi tämän saaren (tai siis saarien) uskomattomaan upeuteen. Kävimme syksyllä road tripillä tuolla itärannikolla, joka on ilmastoltaan ja maisemiltaan täysin erilainen, kuin tämä länsipuoli. Nouméasta kun ajaa länsirannikkoa etelään tai pohjoiseen, niin maisemat ovat kyllä vuoristoisia, mutta väritys on ihan erilainen. Länsirannikko on huomattavasti kuivempaa ja tuota rautapitoista, punaista maata näkyy enemmän niukan kasvillisuuden alta. Väritys on ruskeaa, punertavaa ja tummemman vihreää. Esimerkiksi tässä Nouméassa Ouen Toro muistuttaa minusta ihan Kreikkaa.

Pohjoiseen päin mentäessä on isoja tasaisia alueita, jotka ovat suoraan kuin vanhoista länkkärielokuvista eli todellakin preeriamaista. Ilmankos karjankasvatus on keskittynyt tälle länsirannikolle. Tähän muuten välihuomautuksena, että täällä ihannoidaan paljon Amerikkaa johtuen siitä, että toisen maailmansodan aikaan täällä oli 1,2 miljoonaa amerikkalaista. Ranska lainasi tätä USAlle tukikohdaksi ja amerikkalaiset rakensivat tänne valtavan määrän infraa. He olivat ilmeisesti muutenkin vallan kaikkien suosiossa. Joten tuolla broussard-alueilla (valkoiset landella asuvat ihmiset) on hyvinkin Amerikan Keskilännen fiilistä. Samana viikonloppuna, kun me ajelimme itään, oli pohjoisessa Koumacissa isot maatalousmessut ja sen huomasi kyllä länsipuolen tien ruuhkassa. Messuilla on rodeota yms. ja kuvien perusteella minulle tulee todellakin mieleen Jenkkilä. Trooppinen Jenkkilä 😄. Hetki mietittiin, että olisiko poikettu sielläkin, mutta olisi tullut liian pitkä ajomatka.

Itärannikolla puolestaan sataa vuodessa keskimäärin kolme kertaa enemmän, kuin täällä meillä, joten kasvillisuus on paljon rehevämpää ja trooppisempaa. Vuoret ovat jyrkempiä ja korkeimmat vuoret ovat sillä puolella saarta. Rantakaistale on paljon kapeampi. Mont Panié on korkein (1629m) ja koko vuoren alue on rauhoitettu luontoreservaatiksi. Se on myös koko saaren laajin metsäalue ja lähes neitseellistä sademetsää, jossa on erittäin rikas biodiversiteetti. Uudessa-Kaledoniassa on muuten maailman kolmanneksi rikkain luonnovarainen eliöstö ja 76% täällä asuvista lajeista elää vain täällä.

Yli kasteisten vuorten nyt kuljemme

Konén kohdalta käännyimme kohti itää ja se pätkä Konésta itärannikolle oli aivan mielettömän hieno. Koko tämän Grande Terren jakaa pituussuunnassa kohtuullisen korkeat vuoret (voiko tätä sanoa vuoristoksi?) ja rannikoilla on kapeat kaistaleet, mihin asutus on suurimmaksi osaksi keskittynyt. Vuorten ylitys itäpuolelle oli huikea, koska siinä välillä tuli niin monta erilaista kasvillisuusvyöhykettä vastaan, että tuntui kuin olisi ajanut monenkin (Euroopan) maan läpi. Joka puolella oli kylttejä tribuihin eli vuoret ovat täysin heidän alueitaan. Siellä täällä näkyi myös varsin uusia koulurakennuksia, jotka olivat meidän mielestämme vähän keskellä ei mitään, mutta koska tribuja ei koskaan näe päätieltä (eikä google mapsista), niin luultavasti koulujen ympäristössä on kuitenkin paljonkin lapsia.

Tältä näyttää itäpuolella. Tämä muistutti ihan Skotlantia, joten ei ihme, että tälle puolelle 1774 rantautunut James Cook nimesi tämän saaren Uudeksi-Skotlanniksi eli Uudeksi-Kaledoniaksi.

Aluskasvillisuutta karsitaan ilmeisesti pääasiassa polttamalla ja yhden mutkan jälkeen tulikin vastaan varsin iso maastopalo. Eikä ristinsielua mailla halmeilla, vasta matkan päässä näimme pari miestä leikkaamassa tienvierustoja. Mietimme tovin, että mites tässä nyt kielitaidottomana soitetaan palokunta, mutta hetken päästä pompierit tulivat jo vastaan. Lähin palokunta on varmaan Touhossa tai Poindimiessa ja mutkaista vuoristotietä on hidas ajaa, joten kyllä siellä ehtisi palaa isompikin pala vuorenrinnettä ja metsää, jos huonosti käy. Kuulin myöhemmin, että kanakit polttavat myös roskia ja grillaavat vähän siellä sun täällä, joten metsäpaloja on usein. Mekin näimme montakin kohtaa, missä oli mustuneita puunrunkoja. Ja nythän sen on havainnut muutenkin, että kaiken polttaminen on suorastaan kansallispuuhaa 😠.

Me varasimme aika monta tuntia tähän muutaman sadan kilsan matkaan ja kyllä siinä sitten menikin aika pitkään, vaikka ei pysätty kuin länsipuolella Bourailissa lounaalla. Vaikka nopeusrajoitus olisikin ihan ok 70 kilsaa tunnissa, niin pitkät nousut ja mutkatie hidastivat vauhtia. Mutta se ei haitannut, koska maisemissa riitti ihasteltavaa. Se oli lähinnä apukuskin ilo, kuski keskittyi katselemaan tietä.

Tällaisia nämä kylät/kaupungit täällä ovat. Bourail on todella suosittu turistikohde, siellä on hienot vaellus- ja pyöräilymaastot, mielettömän hienot rannat, golfkenttä ja tämän maan hienoin hotelli Sheraton Deva. Itse Bourailin keskusta ei kovin hääppöiseltä näytä (kuudenneksi suurin kunta, n. 5500 asukasta, eurooppalaistaustaisia enemmistö), ja minulle tuli mieleen kylä jostain lännenelokuvasta. Clint Eastwoodia hevosen selässä odotin saapuvaksi, mutta ei näkynyt.

Me kun olemme motoristeja, niin on tapana arvostella kaikki tiet sen mukaan, kuinka hieno se olisi prätkällä. Koné-Poindimie olisi kyllä aika huippu, uusi asfaltti ja pelkkää mutkaa ja vuoristonäkymät. Me emme ottaneet tänne moottoripyörää mukaan, koska ei olla yhtään sunnuntaiajelijoita, vaan tehdään vain pidempiä reissuja. Tämä saari olisi aika pian nähty. Ja prätkävermeet näissä keleissä olisi silkkaa tuskaa, joten ei kiitos. Olen kerran ollut tilanteessa jossain päin Eurooppaa, että en päässyt naistenhuoneesta mihinkään, koska prätkähousujen sisävuori jäi hikiseen ihoon kiinni, enkä saanut housuja takaisin ylös (ulkona ehkä +35 astetta). Kikkailin siellä aikani, kuten Frendien Ross nahkahousujensa kanssa, kunnes sain ne jalkaani. Mies hikoili ulkona odottamassa ja ihmetteli, että mihin hemmettiin oikein jäin. Täällä tämä mukava ilmankosteus toisi vielä ihanan hikilisän. Juu ei.

Poindimie eli Pweedi Wiimia.

Poindimie on itärannikon suurin kylä (kunta) ja siellä on noin 5500 asukasta. Pormestari on Paul Néaoutyine, yksi maan näkyvimmistä poliittisista hahmoista. Paikannimet ovat muuten pohjoisessa ja idässä molemmilla kielillä eli ranskaksi (tai miten ne on ranskaksi alkuperäisestä väännetty) ja paikallisella kielellä. Hotelli Tieti oli varsin mukava ja siihen kuului kymmenkunta bungalowia ja pari kaksikerroksista hotellihuonerakennusta, joissa olisi yhteensä ehkä 20 huonetta. Paikka oli tietysti tupaten täynnä, koska kaikki olivat ottaneet perjantain vapaaksi (torstai oli pyhäpäivä) ja parkkipaikalla törmättiin ensimmäisiin miehen työkavereihin. Rakennustyyli on tätä täällä tyypillistä melaneesialaista, oikein kaunista ja hotellia on selvästi remontoitu. Respan rakennus ja ravintola olivat myös todella siistit. Lähdin lievällä ennakkoasenteella, mutta ei mitään valittamista.

Olin varannut bungalowin puutarhanäkymällä, koska varauduin Fete Citoyennen juhlintaan, mutta mitään erityistä juhlintaa ei sitten ollutkaan meidän rannalla. Meiltä näkyi kyllä riittävän hyvin merelle ja rantaan pääsi näppärästi, joten oli hyvä valinta. Bungalowit olivat paritaloja paitsi kaksi ”luxusrantabungalowia” olivat erillisiä. Meidän seinänaapureina oli lapsiperhe enkä kyllä kuullut inahdustakaan vaikka istuttiin terasseillakin samaan aikaan. Niin mukava kokemus oli, että voitasiin mennä sinne kyllä uudelleenkin.

Ainoa moite on ruoka. Ensimmäisenä iltana otin meille hotellin buffetin ja päätin seuraavina päivinä nähdä nälkää, jos ei löydetä muita ruokapaikkoja. Eikä niitä sitten kauhean helposti löytynytkään. Poindimien pizzeriassa oli tunnin jono, mutta kuljetus toimi hotellille ja sitten löydettiin onneksi yksi snack bar. Snack barit täällä tarjoilevat yleensä aasialaista pikaruokaa ja ovat järjestään olleet oikein hyviä. Ulkoisesti kylläkin sen näköisiä, että harkitsisin pariin kertaan ulkomaanreissulla, menisinkö syömään vai en. Hotellin aamiainenkaan ei ollut kovin erikoinen, mutta perusjutut löytyivät. Itse kaipaan aamulla aina juustoa ja sitä ei ilmestynyt tarjolle minään päivänä.

Tämä oli hotellin buffan paras anti, mutta valitettavasti kalasta ei ollut juurikaan mitään jäljellä siinä vaiheessa, kun me ehdimme syömään. Häntä ei ole ulkonäöllä pilattu.

Hienghène eli Hyehen

Käytettiin yksi päivä siihen, että ajettiin Hienghèneen, joka mainosti olevansa kaikkein vahvimmin itsenäisyyttä ajava kunta. Eikä ihme, pormestari on Daniel Goa. Yksi aktiivisimpia ja näkyvimpiä (militanteista) independantisteista. Hän on myös Union Caledoniennen presidentti. Edelliskerralla taisi 98% asukkaista äänestää kyllä, en muista mikä nyt tuli lukemaksi. En näköjään pääse kuitenkaan tästä tehdasasiasta eroon, vaikka yrittäisin, joten välihuomautus taas tähän. Sekä Daniel Goa että muut aktivistit huutavat nyt valtiota puuttumaan Valen myyntiin. Sitä samaa, kamalaa, sortavaa, kolonialistista valtiota, josta pitäisi päästä nyt eroon.

Hienghènestä on kotoisin myös Jean-Marie Tjibaou, jonka elämästä kirjoitin aikaisemmassa postauksessani. Ei siis ihme, että itsenäistymisaate ja kanaky-aate on niin vahvaa juuri täällä, suuren miehen kotipaikkakunnalla. Ja kaivostoiminta on alkanut myös itärannikolta, Thiosta, jossa on maailman vanhin edelleen toiminnassa oleva avokaivos. Se avattiin 1880 ja se on ollut käytössä yhtäjaksoisesti siitä saakka. Kanakeilla on siis pitkältä ajalta tiedossa, miten kaivos vaikuttaa ympäristöön ja elämään.

Tienvierustat ovat täynnä kanakien lippuja (kuvassa ei kyllä ole virallinen lippu, vaan joku muu vähän sinne päin oleva juttu). Niitä on välillä ihan uskomattomissakin paikoissa, kuten yhden erittäin jyrkän kalliomuodostelman huipulla.

Hienghenen kohdalla maisemat muuttuivat taas ihan erilaisiksi, hiukan kuin Thaimaan eteläosissa. Todella upeaa. Ajoimme Tanghène-joen ylittävälle lossille saakka, mutta siitä pohjoiseen päin pitää jättää seuraavalle vierailukerralle. Vaikka kilsoissa matkat eivät ole pitkiä, niin nopeus on keskimäärin 50 km/h. Ja perjantaina pimeällä ei kannata olla näillä(kään) hoodeilla ajelemassa.

Toinen Hienghénen kuuluisista kalliomuodostumista. Tämän nimi oli hautova kana. Kanakeille tämä on pyhä paikka.

Ja tämän nimi Sfinksi. Aika selkeät kasvot tuossa kalliosaaren oikeassa reunassa kyllä onkin.

Tämä joki pitää ylittää lossilla. Tällä hetkellä sateiden vuoksi lossi ei kulje,
koska tämäkin joki tulvii .

Jos otat, niin aja vaan….

Syy liikennekuolemiin on siis suurelta osin alkoholissa ja pääsin todistamaan oikein kunnon känniajelua Poindimiessa lauantaina puoliltapäivin. Käytiin kaupassa Poindimien keskustassa juuri ennen kaupan sulkemisaikaa ja ollessani kassalla (edessäni oli kaksi todella kännissä olevaa miestä, mutta niin niille vaan myytiin lisää olutta), niin yksi asiakas peruutti melkein ovesta sisälle juuri kassan kohdalla. Siinä kohtaa oli onneksi yksi pylväs, mihin auto pysähtyi. Sen verran lähelle hän kuitenkin tuli, ettei kaupasta päässyt ulos, ennen kuin kuski löysi pakin lisäksi muitakin vaihteita. Kuski oli tietysti näiden kahden kaveri ja halusi vain tulla vähän lähemmäs kassaa, ettei olutcasen kantamisesta tule niin suurta vaivaa. Totesin miehelle, että äkkiä lounaalle ja sitten takaisin hotelliin ja pysytään siellä loppupäivä.

Nähtiin tämä samainen auto ja kuski, kun söimme lounasta. Hän paineli kauheaa vauhtia pitkin kylänraittia. Poistuttiin lounaalta vasta, kun hän oli mennyt toisen kerran ohi poispäin hotellista. En halunnut miettiä, tuleeko hän vastaan väärällä kaistalla.

Poindimiessa tuli myös ensimmäistä kertaa sellainen olo, että en missään tapauksessa liikkuisi ilman miestäni missään. Enkä ehkä oikein miehenkään kanssa. Täällä muuten saa kokea valkoisena ihmisenä rasistista huutelua ja uhkailua (ja välillä väkivaltaakin), mutta meille sitä ei ole vielä sattunut. Eipä me silti ymmärrettäisikään, jos kanak- tai caldocheranskalla joku jotain huutelee. Saattaisi olla jollekin valkoiselle ihmiselle ihan tervettä kokea joskus tämä näinkin päin, vaikka kumminkaan päin se ei ole hyväksyttävää. Mutta idässä ja pohjoisessa ei asu kovinkaan paljon valkoisia eikä turisteistakaan aina niin pidetä, joten tarkkana täytyy olla. Tribujen alueelle ei missään nimessä saa mennä ilman lupaa, voi käydä oikeasti huonosti.

Kotia kohti

Paluumatkalle lähdettiin Poindimiesta etelään ja poikettiin Houailousta länteen kohti Bourailia. Tiet eivät olleet kovin hyvässä kunnossa ja siellä täällä näkyi poltettuja autonraatoja, joten ei sitten viitsitty jatkaa eteenpäin rannikkoa seuraavalle saaren poikki kulkevalle tielle. Etelämpänä olisi ollut Canala, yksi näistä no-go -paikoista, jonne en välttämättä halua. Enkä muistanut, missä kohtaa etelään päin ajettaessa tulee se yksikaistainen tie, jota saa ajaa tiettyyn suuntaan vain tiettyinä kellonaikoina. Se on aika pitkä pätkä eikä siinä ole sellaisia ohituspaikkoja, kuin esimerkiksi Skotlannin yksikaistaisilla teillä. Ottaen huomioon tämän känniajelukulttuurin, en uskalla mennä tuollaisille teille, jos sieltä tuleekin joku vastaan tuhatta ja sataa.

Meille muuten annettiin ohjeeksi, että jos auto hajoaa tien päällä, sitä ei saa jättää siihen ja lähteä etsimään apua, ellei halua, että se poltetaan. En nyt ihan kaikkea usko, mitä sanotaan, mutta kieltämättä ne poltetut autonraadot pistivät miettimään, että ovatko ne varastettuja vai onko jollain hajonnut auto siihen. Facen Annonces-palstalla ilmoitellaan aina välillä, että täällä ja täällä poltettu 4×4, tunnistatko omaksesi ja facessa on myös ryhmä ”Varastetut autot”, joka on tulvinut ilmoituksia varsinkin nyt tiesulkujen aikana. Niitä varastettuja autoja viedään suluille ja poltetaan siinä. Yksi tuttu sanoi, että jos auto varastetaan, pitääkin toivoa, että se poltetaan kunnolla, jotta vakuutuksesta saa uuden auton eikä sitä yritetä korjata, kuten hänellä kävi. Hänen autonsa varastettiin ja se murjottiin uskomattomaan kuntoon, mutta vakuutusyhtiö korjautti sen. Yllättäen muuten aika moni varastettu auto löytyy juuri tuolta Canalasta.

Tien varsilla oli vähän väliä tällaisia kojuja, missä asukkaat myyvät esim. hedelmiä, viherkasveja, hilloa, simpukankuoria ja mitä kaikkea myytäväksi keksivät. Rahaa ei taida paljoa olla, joten kaikki lisätienestit ovat plussaa. Minulla on valitettavasti sellainen autokuski, joka ei pysähtele ”turhan takia”.

Länsirannikolla sijaitsee yksi historiallinen nähtävyys eli Fort Teremba, jossa poikettiin paluumatkalla. Uusi-Kaledoniahan on toiminut Ranskan vankisiirtolana, kuten Australia Iso-Britannialle ja Fort Teremba on yksi näistä vankiloista. Ranska lähetti tänne erityisesti poliittisia vankeja. Miettikää mitä tuskaa ensin se laivamatka tänne 1800-luvulla ja ne jotka siitä selvisivät hengissä, kärvistelivät täällä koko loppuelämänsä. Kun olit vankiaikasi lusinut, pääsit pois vankilasta, mutta kukaan ei tietenkään palkannut vankeja, joten usein nämä tyypit päätyivät takaisin vankilaan tehtyään jotain rikoksia henkensä pitimiksi. Kuulin yhdeltä tutulta, jonka esi-isä on tänne tullut vanki, että 20 vuoden jälkeen (jos olit kunnolla) saatoit saada palan maata ja sitä kautta moni on sitten ponnistanut parempaan elämään.

1800-luvulla ns. päällystön piti pukeutua täälläkin aikakauden vaatteisiin, hiki virtaa pelkästä kuvien katsomisesta. Rouvilla korsetti, paksut mekot ja miehillä liivipuvut. Vangeilla oli vähän kevyempää. Erilaiset trooppiset taudit jylläsivät, peseytymismahdollisuudet mitä sattuu ja hygienia muutenkin surkeaa. Aika karseaa. Mutta ehdottomasti kamalinta minusta on se, että he ovat joutuneet tänne toiselle puolelle maapalloa tietäen, etteivät koskaan enää kuule läheisistä ihmisistä mitään (paitsi ehkä sitten sen 20 vuoden jälkeen, jos onnistuu lähettämään kirjeen Ranskaan ja saa vielä vastauksenkin). Sekä britit että ranskalaiset ovat hyvin ottaneet käyttöön tämän ”poissa silmistä, poissa mielestä”-lauseen ja saaneet siinä samalla ilmaista työvoimaa siirtomaiden rakentamiseen. Vangit ovat nämä Nouméankin kadut ja alueet raivanneet mangrovesta.

Näistä vankiloista ajattelin kirjoittaa oman postauksensa, niillä on sen verran mielenkiintoinen historia.

Vuosi meni, että humpsahti?

16/01/2021 by toispualpalloo

Vuosi sitten myöhään illalla laskeuduttiin Uuden-Kaledonian kuumuuteen väsyneinä ja jännittyneinä. Alku oli tietysti pelkkää säätämistä ja tuskailua kaiken kanssa, mutta minusta me päästiin aika nopeasti tänne sisälle ja elämään normaalia elämää. Pahempaa kulttuurishokkia en ole kokenut, mitä nyt mielenosoittelu ja kaiken polttaminen on hiukan shokeerannut. Mutta en pidä sitä kulttuurishokkina, kyllä se järkyttäisi missä maassa tahansa. Kuukauden lockdown koronan takia tuli ikävään saumaan siinä mielessä, että kaikki uusien tuttujen tapaamiset jäivät heti alkuvaiheessa tauolle. Mutta se oli vain kuukausi ja sen jälkeen ollaan saatu elää koronavapaata elämää.

Tuttuja on tullut, elämä solahti aika hyvin omiin uomiinsa ja sain itselleni hyvät päivärutiinit aikaiseksi. Kymmenen kuukautta oli oikein mukavaa paratiisisaarielämää, mutta marraskuun puolivälistä asti on ollut tätä epävarmuutta ja minulla myös pelkoa miehen puolesta, kun hän on tuolla tehtaalla. Ja oikeastaan ollaan nyt yli neljä kuukautta odoteltu tietoa siitä, jatkuuko tämä tehdas täällä vai lähdetäänkö me jonnekin muualla. Neljä kuukautta alkaa olla aika pitkä aika pitää kaikkia suunnitelmia holdissa. Niinkin yksinkertainen asia, kuin uuden ruokapöydän hankinta on ollut juuri tuon neljä kuukautta jäissä, kun en viitsi ostaa mitään, jos täältä lähdetäänkin pois.

Onneksi välillä pääsee vaikka näille pikkusaarille, pois täältä kaupungista.

Pahaa pelkään, että hyvää ratkaisua ei ole näköpiirissä tehtaan tai tällä hetkellä tehtaiden osalta, kun tuo Ranskan iso SLN on myös blokattuna ja heillä alkaa olla erittäin kriittiset tilanteet päällä. Monta tuhatta työpaikkaa sielläkin vaarassa. Ja jos ja kun nämä molemmat tästä kaatuvat, niin sitten kaatuu tämä yhteiskunta samalla. Kanakien vastaus tähän on, että itsenäistytään ensin ja katsotaan sitten miten saadaan tämä pyörimään. Seuraava itsenäistymisäänestys lienee jo ensi vuoden huhtikuussa ja tunnelma kiristynee siihen saakka. Ellei räjähdä sitä ennen.

Plussan puolella ollaan

No mutta kuitenkin, plussan puolella ollaan, vaikka täältä täytyisi lähteäkin. Ollaan saatu asua vuosi trooppisella Tyynenmeren saarella, nähty upeita paikkoja, syöty mereneläviä riittävästi, löydetty expatien lisäksi paikallisia tuttuja, tutustuttu paikalliseen elämään. Tiedän mistä kaupasta löytyy mitäkin. Ja ollaan opittu ranskaa! Se oli minulle yksi tärkeimmistä jutuista, enkä olisi tätä mitenkään muuten oppinut, kuin tulemalla tällaiseen ranskankieliseen maahan. Onneksi on tuttuja, jotka eivät puhu englantia, niin on ollut pakko sönköttää ranskaksi. Mitä olen myös oppinut – ainakin vähän – on kärsivällisyyttä ja rennompaa ajattelua. Toki se edelleen rasittaa, jos vessapytyn korjaajaa joutuu odottamaan kuukauden, mutta muuten Casse pas la tête on ihan hyvä sanonta. Se ei vaan sovi eurooppalaiseen oravanpyörään.

Mitäs vielä olen oppinut? Snorklaamaan, ajamaan autolla keskellä tietä ja ilman valoja. Ja parkkeeraamaan ihan miten sattuu ja minne sattuu, koska ei sillä niin väliä. Olen myös oppinut käyttämään tuulilasin sisäpuolella heijastavaa alumiinipeitettä, koska muuten ratti on niin kuuma, ettei siihen voi koskea. Puhumattakaan turvavyön metalliklipsusta. Ollaan myös totuttu näihin keleihin niin, että kun nyt yhtenä päivänä oli poikkeuksellisesti 25 astetta lämmintä (siis viileää), niin laitettiin autossa lämmitys päälle 27 asteeseen. Uimisen jälkeen palellaan ja autossa on 29 astetta 😄.

Tuo alumiinipeite on muuten samanlainen, kuin meidän avaruushuopamme. Yksi meidän kuuluisista ostosreissuistamme joskus 15 vuotta sitten meni niin, että lähdettiin ostamaan ehkä hammasharjan päitä ja eksyttiin Partiokauppaan. Jossain mielenhäiriössä (minä varmaan näin meidät vaeltamassa Lapissa) ostettiin teltta, rinkat, minipienet makuupussit, avaruushuopa (uusinta uutta), Trangia ja jotain muuta retkeilykamaa. Lähdettiin prätkän kanssa testaamaan telttaa Ähtäriin ja sattui tulemaan sellainen kesäyö, että lämpötila laski johonkin kahdeksaan asteeseen, eikä meillä ollut kuin tuo avaruushuopa 😂. Puolen yötä avaruushuopa kahisi teltassa, kun yritettiin kumpikin kilpaa kääriytyä siihen. Sitten luovutin, puin prätkävermeet päälle ja käärin miehen siihen avaruushuopaan. Sen jälkeen ei ole telttailtu…… Täällä on mielettömät määrät hienoa retkeilytavaraa, mutta aina kun katson johonkin sellaiseen päin, mies sanoo todella kovaäänisesti EI!

Kyllähän näissä maisemissa voisi ehkä telttailla……

Kaikkee sitä oppii, kun vanhaksi elää

Olen oppinut kokkaamaan tonnikalaa lukuisilla eri tavoilla. Ja tietty myös mahi-mahia, marlinia, perroqueta (tätä ei saisi kauheasti syödä tähän aikaan vuodesta, kun se tekee niin hyvää koralliriuttojen uusiutumiselle) ja muita paikallisia kaloja. Osaan käyttää shekkivihkoa ja kerran jopa mietin, että onpa se muuten kätevä, jos ei ole käteistä mukana. Mies totesi siihen, ettei Suomessa ole sellaista tilannetta, etteikö voisi maksaa kortilla. Eikä juu taida ollakaan. Olen jopa tottunut tähän, että digitalisaatio on vasta alussa täällä ja lähimaksu on uusi juttu. Menen ehkä shokkiin, kun pääsen taas Suomeen. Enkä vähiten siksi, että olen nyt tottunut tolkuttoman hitaaseen nettiyhteyteen. Iltaisin se on välillä niin hidas, ettei sitä ehkä voi edes kutsua nettiyhteydeksi.

Osaan karkottaa torakoita (laakerinlehdet siellä täällä toimii). Olen oppinut kävelemään hitaasti, koska näillä keleillä ei voi edetä mun normaalivauhtiani. Ja laittamaan aurinkorasvaa heti aamulla automaattisesti. Ja sen, ettei tiskialtaaseen voi jättää mitään, koska iltapäiväaurinko paistaa siihen polttavan kuumasti. Olen myös oppinut sen, että vessapaperin reuna pitää aina taittaa rullan sisäpuolelle ja pytyn kansi laittaa kiinni, koska ikkuna on päivisin auki. Kaksi kertaa on tuuli puhaltanut koko rullan vessanpyttyyn ja muutama läheltä piti tilanne on ollut myös. Mies ei ole oppinut tätä vielä.

En ole muuten palanut pahasti kuin kerran, ja sekin tapahtui snorklailemassa, kun rasvasin erittäin huolellisesti yläselän ja niskan jne, joiden kuvittelin saavan aurinkoa, enkä ajatellut yhtään, että peppu kelluu myös pinnalla tai hiukan yläpuolella 🤦🏻‍♀️. Onneksi oli seuraaville päiville uimashortseja, kun en olisi voinut enää bikineillä snorklailla. Niin, olen myös oppinut, että uimaan kannattaa laittaa t-paita ja shortsit ihan varmuuden vuoksi. Tämä aurinko täällä on aika paljon polttavampi, kuin mihin olen tottunut. Ja siihen olen tottunut, että suurimman osan aikaa on hiki, eikä sille voi mitään. On polvitaivehikeä, mutta myös polven päällyshikeä, nilkkahikeä ja mitä näitä uusi tuttavuuksia onkaan. Enää en jaksa käydä näillä kesähelteillä kolmea kertaa päivässä suihkussa, kun se on ihan turhaa.

Yksi hienoimpia hetkiä oli tämä, kun nämä papukaijat kävivät viikon verran meidän palmussa syömässä kukintoja.

Ei niin koiraystävällinen paikka

Ihmiset ovat suurimmaksi osaksi mielettömän ystävällisiä ja kohteliaita, avuliaita myös. Joka päivä koiralenkillä tulee juteltua jonkun kanssa ja aamulla pitää sanoa kaikille hyvät huomenet. Tällä hetkellä tosin yleinen ilmapiiri on hiukan muuttunut näiden meidän superturvallisten kotihoodien ulkopuolella, eikä keskusta tunnu enää niin mukavalta paikalta. Kaikki on ehkä hiukan jännittyneitä ja odottelee, mitä tässä tapahtuu. Olen myös oppinut, ettei ulos tarvitse mennä vaikka aurinko paistaa. Se paistaa kuitenkin myös huomenna. Eikä useimmiten pysty olemaankaan ulkona, kun on liian kuuma. Maisemat kodin ikkunoista sykähdyttävät edelleen, eikä oltaisi voitu löytää hienompaa asuntoa ja mukavampia naapureita ja vuokraisäntää.

Meillä on koko merenpuoleinen seinä pelkkää lasia. Ja näkymä on upea.

Negatiivisinta on ehdottomasti se, että joudun nykyään joka päivä pelkäämään, kun vien koiraa, ettei mikään koira hyökkää sen päälle. Nyt on saldona neljä tappelua, joista viimeisimmän aloitti meidän koira eli ei hyvältä näytä. En tiedä mitä siinä tapahtui, kun en ollut itse lainkaan paikalla, mutta meidän koira saattaa nykyään ajatella, että hyökkäys on paras puolustus. Raukka kun on ollut niin isojen koirien hyökkäyksien kohteena (saksanseisoja, dobermanni, akita), ettei ilmeisesti aikonut odottaa hyökkääkö kyseinen rottweiler päälle vai ei.

Tämä Anse Vata on ollut ainakin vielä turvallinen aamulenkkipaikka

Tämä on aiheuttanut unettomia öitä minulle, kun en todellakaan halua, että koirasta tulee agressiivinen. Tämä homma täällä on täysin järjetöntä. Ihmiset pitää koiriaan irti, mutta eivät hallitse niitä lainkaan ja pahimmassa tapauksissa koirat karkailevat ja käyvät yksinään toisten koirien kimppuun. Meidän koira on nyt useamman viikon käynyt ison koiraporukan kanssa lenkeillä ja uimassa, eikä mitään ongelmaa ole ollut. Paitsi eilen. Täytynee unohtaa tämäkin palvelu ja jatkaa yksinään panikoimista. Jos tätä murhetta ei olisi, niin kestäisin varmaan paremmin nuo tehtaidenkin ongelmat, mutta nyt tuntuu, että pelättävää on vähän liiankin kanssa. Näillä hellekeleillä ei tosin voi nyt muutenkaan tehdä pitkää lenkkiä, kun koira läkähtyy.

Onhan vuodessa ollut tietysti aivan mahtaviakin koirahetkiä, kuten tämä. Meidän koirasta tuli yhdeksän pennun isukki.

Vähän erilainen vuosi

Menikö tämä vuosi nopeasti vai ei? Toisaalta meni, kun on ollut niin paljon uutta ja opittavaa. Toisaalta sitten taas koronasulku ja sen odottaminen, päästäänkö käymään Suomessa vai ei ja pääseekö tänne joku, teki tästä hyvinkin pitkän tuntuisen vuoden. Nyt odotellaan päästäisiinkö edes tänä kesänä Suomeen. Suomen rokotusvauhdista päätellen ei päästä…… Yhtään en ole vielä kuitenkaan pitkästynyt olemaan kotona, koska olen kehittänyt itselleni aika paljon jotain ohjelmaa. Nyt tosin on ollut poikkeuksellisen sateista ja on täytynyt pysyä kotona, mutta tällaiselle lukutoukalle sekään ei ole mikään ongelma.

Jos koronaa ei olisi, olisimme jo käyneet Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. Koskaan ei pitäisi suunnitella asioita etukäteen, kun voi iskeä vaikka globaali pandemia, mutta tarkoitushan oli tehdä kaikki hankinnat Ausseista, kun täällä on niin kallista. Ja täältä ei todellakaan sai kaikkea, mitä olisi tarvittu. Tarkoitus oli myös, että salmiakki ja purkkalähetykset kulkisivat Suomesta säännöllisesti, ilman DHL:ää, mutta eipä sekään nyt sitten luonnannut suunnitelmien mukaisesti. Ja, että netistä voisi tilata tarvittaessa mitä vaan. Kaikkea ilman on selvitty, paitsi elo ilman salmiakkia oli kamalaa. Nyt sitäkin taas on.

Onhan nämä maisemat upeita. Mieletön tämä laguuni tässä ympärillä.

Miehen mielestä vuodessa ei ole ollut mitään muuta vikaa, kuin ne kaksi iilimatoa, jotka meihin jäi kiinni murtovedessä uidessa. Mutta ne oli onneksi aika pieniä. Tulipahan sekin koettua, vaikkei iilimadot mitenkään erityisesti minun bucket listallani olleetkaan 😆.

Viiden tähden hinnat, kahden tähden palvelu

18/08/2020 by toispualpalloo 2 Comments

Fidji, Tahiti, Bora Bora, Vanuatu, Cookinsaaret, Havaiji. Kaikki tuttuja nimiä ja mielikuvissa näkyy heti aurinko kirkkaansinisellä taivaalla. valkoinen hiekka, palmut ja ihanat rantabungalowit. Kädessä drinkki ja varpaat turkoosissa vedessä. Täydellinen loma. No miksei tässä listassa (tai missään ”parhaat Tyynenmeren saaret” listauksissa) ikinä näy Uutta-Kaledoniaa??? Veikkaan, että syynä on tuo otsikossa mainittu ongelma.

Kun tämä nyt alkaa näyttää selvältä, että Suomeen ei tänä vuonna päästä, niin olen tehnyt lomasuunnitelmia täällä. Kauniita paikkoja piisaa useampaankin reissuun. Koiralle löytyi hyvältä vaikuttava koirahoitola, joten voidaan vihdoin olla vaikka vähän pidempäänkin reissussa. Tai voitaisiin, ellei patittaisi niin paljon näiden paikkojen hinta-laatu-suhde (koko ajan päässä pyörii se ”se nyt vaan on tyhmää maksaa liikaa-mainos” 🙈). Täällä on pari ns. luksushotellia ja sitten montaa eritasoista majoitusta hostelleista mökkikyliin ja eri tasoisiin hotelleihin. Mikään hostelleja lukuunottamatta ei ole mitenkään edullista ja kuvia selatessa varteenotettavien majapaikkojen määrä on koko maassa noin kymmenen huiteilla (Nouméan majoitukset poisluettuna tietysti). Tällä pääsaareella arviot ovat olleet ihan kohtalaisia eli hinta ja laatu ehkä kohtaavat, mutta sitten kun mennään pikkusaarille, niin asia on hiukan eri.

Löysin hyvin osuvan arvion Tripadvisorista vuodelta 2007 koskien Nouméaa, mutta asiat pätevät tänne laajemminkin. Tiivistettynä: kaikki mahdollisuudet olisi olla mielettömän houkutteleva turistikohde (laguuni, maisemat, luonto, ilmasto, harrastusmahdollisuudet, sijainti lähellä Australiaa ja Uutta-Seelantia), mutta mitään niistä mahdollisuuksista ei hyödynnetä. Ei puhuta englantia edes suosituimmissa turistikohteissa. Palvelu on surkeaa tai sitä ei oikeastaan ole. Kaikki maksaa järkyttävästi. Ruoka ei ole mitään ihmeellistä, mutta hinnat ovat tolkuttomat. Graffiteja on joka paikassa (no ei ihan, mutta tietyillä alueilla kyllä). Rakennuskanta on rumaa (taas vaihtelee vähän alueittain, mutta joo). Keskusta on ruma kuin synti, eikä siellä ole mitään kello kuuden jälkeen (itse olen tykästynyt keskustaan, vaikka se ei mikään kovin nätti olekaan, mutta on siinä oma fiiliksensä) ja se tuntuu hiukan vaaralliselta. Jne jne.

Place des Cocotiers keskustassa. Ihana puisto ja aina viikonloppuisin jotain tapahtumia. Puiston suunnittelu alkoi 1855.

Tämä kaikki pitää niin hyvin paikkansa. Kaivostoiminta on alkanut täällä jo 1870-luvulla ja Ranska (ja II maailmansodan aikaan Amerikka) on syytänyt tänne rahaa infraan ja kaikkeen muuhun, joten täällä ei ole ollut tarvetta elää samalla tavalla turismista, kuin monella lähisaarella (”lähellä” on täällä Tyynellämerellä aika suhteellinen käsite) eli Fidjillä, Ranskan Polynesian saarilla ja Vanuatulla. Tosin juuri luin Hesarista, että Vanuatu tienaa hyvin myymällä passejaan eli kansalaisuuksia 109 000 euron hintaan per nuppi, ja maa on tehnyt mielettömän hyvää ”tulosta”. Ehkä sielläkään ei tarvita matkailijoita enää, kunnes Vanuatun passi kärsii inflaation. Uusi-Kaledonia on voinut vaan olla oma tuntematon itsensä ja matkailijat ovat tulleet pääosin Ranskasta ja Japanista. Löysin kirjakaupasta postikortteja, joissa sanotaan suurin piirtein että ”Uusi-Kaledonia, missä se on? En ole ikinä kuullutkaan”. Naureskelin, että onpa osuvia ja pitää lähettää näitä tutuille ja kirjakauppias sanoi, että niin me halutaan tämän olevankin 🤔. Tuntematon ja piilossa.

Koronalla ei varmaan ole ollut mitään kovin suurta vaikutusta täkäläiseen turistibisnekseen, koska paikalliset näyttävät täyttävän hotellit ihan ilman turistejakin. Yhteen suosittuun paikkaan (kuplahotelli, hiukan kuin Kakslauttasen lasi-iglut) seuraavat vapaat yöt ovat ensi vuoden puolella. Devan Sheraton eli yksi näistä luksushotelleista on koko ajan täynnä. Ravintolat tässä Nouméassa ovat täynnä väkeä sekä arkisin että viikonloppuisin ja ehkä ainoat turistien pulasta kärsivät ovat valas- yms. risteilyjä tekevät charterfirmat ja keskustan turistikaupat, jotka ovat eläneet täällä pysähtyvien loistoristeilijöiden matkustajista. Niin ja ehkä Nouméan hotellit olisivat kärsineet matkailijoiden puutteesta, mutta ne ovat kaikki olleet karanteenihotelleita maaliskuusta asti eli pysyvät pystyssä niillä maksuilla. Meillähän on täällä ollut ekasta koronatapauksesta alkaen pakkokaranteeni, aluksi niille 1000:lle, joiden epäiltiin altistuneet ekalle positiiviselle ja sitten sen jälkeen karanteeniin joutuvat kaikki tänne tulevat. Ja tänne tulevat ovat kotiin palaavia, muita tänne ei pääse.

Me teemme ensin lyhyemmän ”testimatkan” itärannikolle, että koira tottuu hoitopaikkaansa ja marraskuussa sitten pidemmän ”lomamatkan”. Itärannikolta vaihtoehtoina oli joko Poindimie tai Hienghene, ja päädyin Poindimieen ihan vain majoituksen perusteella. Kummassakin paikassa on vain yksi hotelli ja otin sen, joka on arvostelun perusteella vähemmän rapistunut. Reissun ajankohta on kanakien ”itsenäisyyspäivän” aikoihin, joten ennakoin, enkä ottanut rannassa olevaa bungalowia, koska rannat täällä eivät ole koskaan hotellien omia. Olen aika varma, että siellä on koko viikonlopun kestäviä paikallisten rantabileitä. Niin mielelläni kuin olisinkin istunut rantamökin terassilla maisemaa katsellen, en halua sitä terassiani kuitenkaan jakaa muiden kanssa öiseen aikaan. Siinä on muuten yksi ihmeellinen juttu myös, kylien asukkaat eivät oikein arvosta tai kunnioita hotelleja ja niiden tuomia työpaikkoja (näitä pyörittävät yleensä paikalliset eli kanakit), vaan rannalla hotellin edessä voidaan bilettää kaikki yöt (rantaa piisaa kyllä vähän sivummallakin) tai tunkeutua yöllä ryöstämään hotellin kassa ja viinavarastot, kuten tässä keväällä yhdessä hotellissa kävi. Paikallisten pyörittämä, paikallisia työllistävä ja oman kylän pojat tekivät silti ryöstön sinne. Haukkuivat ja uhkailivat ohimennessään kaikki hotellin asukkaat…….

Olemme asennoituneet ohjeiden mukaan niin, että palvelua ei kannata odottaa, koska täällä sellaista kulttuuria ei ole. Eli hae itse juomasi tiskiltä, varaudu odottamaan ravintolassa ruokaa (hotellin siis, kylillä ei yleensä ole muita ravintoloita) jne. Samalla hinnalla, millä pääsisi viiden tähden täydellisen palvelun lempihotelliini Helsingissä. Ei auta itku markkinoilla, kun markkinat on ne mitä on 😄.

Marraskuussa olisi tarkoitus pitää oikein viikon loma, koska mies alkaa olla loman tarpeessa. Ensin ajatuksena oli mennä saarihyppelylle Loyalty-saarille, mutta ei niiden välillä niin vaan hypelläkään, vaan pitäisi aina lentää saarelta toiselle ja aikataulut (ja hinnat) eivät oikein sopineet tähän ajatukseen. Saarilla on muuten oma lentoyhtiönsä Air Loyaute, joka lentää näiden saarten välillä. Saarille lennetään Nouméasta Air Caledonien koneilla eli paikallisella ”pääyhtiöllä” ja näiden kahden lentoyhtiön välillä oli vähän skismaa tässä keväällä koronatauon jälkeen. Air Loyaute alkoi tehdä kilpailevia lentoja Nouméasta saarille. Ihmettelen, miksei saarten välillä ole mitään laivayhteyksiä, kun ne ovat kuitenkin aika lähekkäin.

No, saarille kuitenkin haluan, joten ekaksi kohteeksi valikoituu varmaankin mieletön paratiisisaari Ouvea. Japanilainen kirjailija Katsura Morimura nimesi 70-luvulla Ouveaan sijoittuvan kirjansa The Island Closest to Paradise ja kuvien perusteella nimi on hyvin osuva. Ouvea on minikokoinen saari, (kutsuttu myös eteläisen Tyynenmeren kauneimmaksi atolliksi), joten valinnanvaraa majoituksen suhteen ei kauheasti ole, koska haluan olla hotellissa enkä majoittua tribuissa. Tribu-majoitus olisi varmaan eksoottinen, mutta koska en halua missään tapauksessa olla epäkohtelias JA koska en missään tapauksessa suostu syömään lepakkoja, joita tribuissa majoittuville saatetaan tarjota, jätän tämän kokemuksen suosiolla väliin.

Ouveassa on kaksi hotellia, se parempi ja se toinen. Parempi arvioitu neljän tähden hotelliksi. Arvosteluja lukiessa pääsee taas tuohon ”viiden tähden hinnat, kahden tähden palvelu”-ytimeen. Ruoka tehdään pakastetuista tuotteista (keskellä hyvin kalarikasta merta?? Ehkä keittiössä ei ole kunnollisia säilytystiloja?), tarjolla ei ole tuoreita hedelmiä (hotellin johtajan vastine tähän oli, ettei Ouveassa tai koko Uudessa-Kaledoniassa kasva niitä. Vieressä on kuitenkin Maren saari, joka tuottaa suurimman osan koko tämän paikan tuoreista vihanneksista ja hedelmistä……ilmeisesti niitä ei saada mitenkään vietyä Ouveaan) ja niin edelleen. Luin sekä ranskankielisiä eli nyt paikallisten tekemiä että vanhempia englanninkielisiä arvioita ja alan päätyä siihen, että Ouveassa ollaan vain muutama yö ja siirrytään sitten seuraavalle must visit-saarelle eli Ile des Pinsille riistohintojen äärelle. Tuttavat olivat siellä juuri viikonlopun ja maksoi 1500 euroa. Onhan se aika paljon viikonlopusta. Täällä ei tarvi tehdä siis kuin kerran vuodessa joku viikon reissu ja on käytetty saman verran rahaa, kuin aikaisempina vuosina koko vuoden reissuihin 😳😳.

Toki kun näitä kuvia katsoo, niin ole valittamista, kun kerran asuu tällaisten paikkojen vieressä. Näistä maisemista aina haaveilee Suomessa talvipimeällä, mutta matkaa tällaisille saarille on sen verran, että lähemmät kohteet Aasiassa ja Euroopassa ovat vieneet voiton. Nyt nämä ovat lähikohteita. Eikä mihinkään olisi pakko matkustaa (paitsi mies tarvii ehdottomasti pienen irtioton, aivot ovat ylikuumentuneet ranskankielisestä työympäristöstä eikä viikonloppu kotona oikein auta asiaa), mutta hulluahan se olisi olla katsastamatta nämä kaikki paikat, kun täällä ollaan. Silti takaraivossa nakuttaa muistikuvat kaikista ihanista resorteista, joissa on oltu murto-osalla näistä hinnoista. Hyvän ruuan ja palveluiden äärellä. Jos meillä olisi matkustuskupla jo Vanuatun kanssa, niin ehkä suunnattaisiin sinne, vaikka moni onkin sanonut, että se on ihan turhaa, kun samanlaiset maisemat löytyy täältä….. mutta siellä sitten on ehkä sitä jotain muutakin. Palvelua.