Jos nyt lakkaisi välillä voivottelemasta tätä tehtaan epäselvää tilannetta ja ikuisesti jatkuvaa poliittista kärhämöintiä ja keskittyisi tämän saaren (tai siis saarien) uskomattomaan upeuteen. Kävimme syksyllä road tripillä tuolla itärannikolla, joka on ilmastoltaan ja maisemiltaan täysin erilainen, kuin tämä länsipuoli. Nouméasta kun ajaa länsirannikkoa etelään tai pohjoiseen, niin maisemat ovat kyllä vuoristoisia, mutta väritys on ihan erilainen. Länsirannikko on huomattavasti kuivempaa ja tuota rautapitoista, punaista maata näkyy enemmän niukan kasvillisuuden alta. Väritys on ruskeaa, punertavaa ja tummemman vihreää. Esimerkiksi tässä Nouméassa Ouen Toro muistuttaa minusta ihan Kreikkaa.
Pohjoiseen päin mentäessä on isoja tasaisia alueita, jotka ovat suoraan kuin vanhoista länkkärielokuvista eli todellakin preeriamaista. Ilmankos karjankasvatus on keskittynyt tälle länsirannikolle. Tähän muuten välihuomautuksena, että täällä ihannoidaan paljon Amerikkaa johtuen siitä, että toisen maailmansodan aikaan täällä oli 1,2 miljoonaa amerikkalaista. Ranska lainasi tätä USAlle tukikohdaksi ja amerikkalaiset rakensivat tänne valtavan määrän infraa. He olivat ilmeisesti muutenkin vallan kaikkien suosiossa. Joten tuolla broussard-alueilla (valkoiset landella asuvat ihmiset) on hyvinkin Amerikan Keskilännen fiilistä. Samana viikonloppuna, kun me ajelimme itään, oli pohjoisessa Koumacissa isot maatalousmessut ja sen huomasi kyllä länsipuolen tien ruuhkassa. Messuilla on rodeota yms. ja kuvien perusteella minulle tulee todellakin mieleen Jenkkilä. Trooppinen Jenkkilä 😄. Hetki mietittiin, että olisiko poikettu sielläkin, mutta olisi tullut liian pitkä ajomatka.
Itärannikolla puolestaan sataa vuodessa keskimäärin kolme kertaa enemmän, kuin täällä meillä, joten kasvillisuus on paljon rehevämpää ja trooppisempaa. Vuoret ovat jyrkempiä ja korkeimmat vuoret ovat sillä puolella saarta. Rantakaistale on paljon kapeampi. Mont Panié on korkein (1629m) ja koko vuoren alue on rauhoitettu luontoreservaatiksi. Se on myös koko saaren laajin metsäalue ja lähes neitseellistä sademetsää, jossa on erittäin rikas biodiversiteetti. Uudessa-Kaledoniassa on muuten maailman kolmanneksi rikkain luonnovarainen eliöstö ja 76% täällä asuvista lajeista elää vain täällä.
Yli kasteisten vuorten nyt kuljemme
Konén kohdalta käännyimme kohti itää ja se pätkä Konésta itärannikolle oli aivan mielettömän hieno. Koko tämän Grande Terren jakaa pituussuunnassa kohtuullisen korkeat vuoret (voiko tätä sanoa vuoristoksi?) ja rannikoilla on kapeat kaistaleet, mihin asutus on suurimmaksi osaksi keskittynyt. Vuorten ylitys itäpuolelle oli huikea, koska siinä välillä tuli niin monta erilaista kasvillisuusvyöhykettä vastaan, että tuntui kuin olisi ajanut monenkin (Euroopan) maan läpi. Joka puolella oli kylttejä tribuihin eli vuoret ovat täysin heidän alueitaan. Siellä täällä näkyi myös varsin uusia koulurakennuksia, jotka olivat meidän mielestämme vähän keskellä ei mitään, mutta koska tribuja ei koskaan näe päätieltä (eikä google mapsista), niin luultavasti koulujen ympäristössä on kuitenkin paljonkin lapsia.
Aluskasvillisuutta karsitaan ilmeisesti pääasiassa polttamalla ja yhden mutkan jälkeen tulikin vastaan varsin iso maastopalo. Eikä ristinsielua mailla halmeilla, vasta matkan päässä näimme pari miestä leikkaamassa tienvierustoja. Mietimme tovin, että mites tässä nyt kielitaidottomana soitetaan palokunta, mutta hetken päästä pompierit tulivat jo vastaan. Lähin palokunta on varmaan Touhossa tai Poindimiessa ja mutkaista vuoristotietä on hidas ajaa, joten kyllä siellä ehtisi palaa isompikin pala vuorenrinnettä ja metsää, jos huonosti käy. Kuulin myöhemmin, että kanakit polttavat myös roskia ja grillaavat vähän siellä sun täällä, joten metsäpaloja on usein. Mekin näimme montakin kohtaa, missä oli mustuneita puunrunkoja. Ja nythän sen on havainnut muutenkin, että kaiken polttaminen on suorastaan kansallispuuhaa 😠.
Me varasimme aika monta tuntia tähän muutaman sadan kilsan matkaan ja kyllä siinä sitten menikin aika pitkään, vaikka ei pysätty kuin länsipuolella Bourailissa lounaalla. Vaikka nopeusrajoitus olisikin ihan ok 70 kilsaa tunnissa, niin pitkät nousut ja mutkatie hidastivat vauhtia. Mutta se ei haitannut, koska maisemissa riitti ihasteltavaa. Se oli lähinnä apukuskin ilo, kuski keskittyi katselemaan tietä.
Tällaisia nämä kylät/kaupungit täällä ovat. Bourail on todella suosittu turistikohde, siellä on hienot vaellus- ja pyöräilymaastot, mielettömän hienot rannat, golfkenttä ja tämän maan hienoin hotelli Sheraton Deva. Itse Bourailin keskusta ei kovin hääppöiseltä näytä (kuudenneksi suurin kunta, n. 5500 asukasta, eurooppalaistaustaisia enemmistö), ja minulle tuli mieleen kylä jostain lännenelokuvasta. Clint Eastwoodia hevosen selässä odotin saapuvaksi, mutta ei näkynyt.
Me kun olemme motoristeja, niin on tapana arvostella kaikki tiet sen mukaan, kuinka hieno se olisi prätkällä. Koné-Poindimie olisi kyllä aika huippu, uusi asfaltti ja pelkkää mutkaa ja vuoristonäkymät. Me emme ottaneet tänne moottoripyörää mukaan, koska ei olla yhtään sunnuntaiajelijoita, vaan tehdään vain pidempiä reissuja. Tämä saari olisi aika pian nähty. Ja prätkävermeet näissä keleissä olisi silkkaa tuskaa, joten ei kiitos. Olen kerran ollut tilanteessa jossain päin Eurooppaa, että en päässyt naistenhuoneesta mihinkään, koska prätkähousujen sisävuori jäi hikiseen ihoon kiinni, enkä saanut housuja takaisin ylös (ulkona ehkä +35 astetta). Kikkailin siellä aikani, kuten Frendien Ross nahkahousujensa kanssa, kunnes sain ne jalkaani. Mies hikoili ulkona odottamassa ja ihmetteli, että mihin hemmettiin oikein jäin. Täällä tämä mukava ilmankosteus toisi vielä ihanan hikilisän. Juu ei.
Poindimie eli Pweedi Wiimia.
Poindimie on itärannikon suurin kylä (kunta) ja siellä on noin 5500 asukasta. Pormestari on Paul Néaoutyine, yksi maan näkyvimmistä poliittisista hahmoista. Paikannimet ovat muuten pohjoisessa ja idässä molemmilla kielillä eli ranskaksi (tai miten ne on ranskaksi alkuperäisestä väännetty) ja paikallisella kielellä. Hotelli Tieti oli varsin mukava ja siihen kuului kymmenkunta bungalowia ja pari kaksikerroksista hotellihuonerakennusta, joissa olisi yhteensä ehkä 20 huonetta. Paikka oli tietysti tupaten täynnä, koska kaikki olivat ottaneet perjantain vapaaksi (torstai oli pyhäpäivä) ja parkkipaikalla törmättiin ensimmäisiin miehen työkavereihin. Rakennustyyli on tätä täällä tyypillistä melaneesialaista, oikein kaunista ja hotellia on selvästi remontoitu. Respan rakennus ja ravintola olivat myös todella siistit. Lähdin lievällä ennakkoasenteella, mutta ei mitään valittamista.
Olin varannut bungalowin puutarhanäkymällä, koska varauduin Fete Citoyennen juhlintaan, mutta mitään erityistä juhlintaa ei sitten ollutkaan meidän rannalla. Meiltä näkyi kyllä riittävän hyvin merelle ja rantaan pääsi näppärästi, joten oli hyvä valinta. Bungalowit olivat paritaloja paitsi kaksi ”luxusrantabungalowia” olivat erillisiä. Meidän seinänaapureina oli lapsiperhe enkä kyllä kuullut inahdustakaan vaikka istuttiin terasseillakin samaan aikaan. Niin mukava kokemus oli, että voitasiin mennä sinne kyllä uudelleenkin.
Ainoa moite on ruoka. Ensimmäisenä iltana otin meille hotellin buffetin ja päätin seuraavina päivinä nähdä nälkää, jos ei löydetä muita ruokapaikkoja. Eikä niitä sitten kauhean helposti löytynytkään. Poindimien pizzeriassa oli tunnin jono, mutta kuljetus toimi hotellille ja sitten löydettiin onneksi yksi snack bar. Snack barit täällä tarjoilevat yleensä aasialaista pikaruokaa ja ovat järjestään olleet oikein hyviä. Ulkoisesti kylläkin sen näköisiä, että harkitsisin pariin kertaan ulkomaanreissulla, menisinkö syömään vai en. Hotellin aamiainenkaan ei ollut kovin erikoinen, mutta perusjutut löytyivät. Itse kaipaan aamulla aina juustoa ja sitä ei ilmestynyt tarjolle minään päivänä.
Hienghène eli Hyehen
Käytettiin yksi päivä siihen, että ajettiin Hienghèneen, joka mainosti olevansa kaikkein vahvimmin itsenäisyyttä ajava kunta. Eikä ihme, pormestari on Daniel Goa. Yksi aktiivisimpia ja näkyvimpiä (militanteista) independantisteista. Hän on myös Union Caledoniennen presidentti. Edelliskerralla taisi 98% asukkaista äänestää kyllä, en muista mikä nyt tuli lukemaksi. En näköjään pääse kuitenkaan tästä tehdasasiasta eroon, vaikka yrittäisin, joten välihuomautus taas tähän. Sekä Daniel Goa että muut aktivistit huutavat nyt valtiota puuttumaan Valen myyntiin. Sitä samaa, kamalaa, sortavaa, kolonialistista valtiota, josta pitäisi päästä nyt eroon.
Hienghènestä on kotoisin myös Jean-Marie Tjibaou, jonka elämästä kirjoitin aikaisemmassa postauksessani. Ei siis ihme, että itsenäistymisaate ja kanaky-aate on niin vahvaa juuri täällä, suuren miehen kotipaikkakunnalla. Ja kaivostoiminta on alkanut myös itärannikolta, Thiosta, jossa on maailman vanhin edelleen toiminnassa oleva avokaivos. Se avattiin 1880 ja se on ollut käytössä yhtäjaksoisesti siitä saakka. Kanakeilla on siis pitkältä ajalta tiedossa, miten kaivos vaikuttaa ympäristöön ja elämään.
Hienghenen kohdalla maisemat muuttuivat taas ihan erilaisiksi, hiukan kuin Thaimaan eteläosissa. Todella upeaa. Ajoimme Tanghène-joen ylittävälle lossille saakka, mutta siitä pohjoiseen päin pitää jättää seuraavalle vierailukerralle. Vaikka kilsoissa matkat eivät ole pitkiä, niin nopeus on keskimäärin 50 km/h. Ja perjantaina pimeällä ei kannata olla näillä(kään) hoodeilla ajelemassa.
koska tämäkin joki tulvii .
Jos otat, niin aja vaan….
Syy liikennekuolemiin on siis suurelta osin alkoholissa ja pääsin todistamaan oikein kunnon känniajelua Poindimiessa lauantaina puoliltapäivin. Käytiin kaupassa Poindimien keskustassa juuri ennen kaupan sulkemisaikaa ja ollessani kassalla (edessäni oli kaksi todella kännissä olevaa miestä, mutta niin niille vaan myytiin lisää olutta), niin yksi asiakas peruutti melkein ovesta sisälle juuri kassan kohdalla. Siinä kohtaa oli onneksi yksi pylväs, mihin auto pysähtyi. Sen verran lähelle hän kuitenkin tuli, ettei kaupasta päässyt ulos, ennen kuin kuski löysi pakin lisäksi muitakin vaihteita. Kuski oli tietysti näiden kahden kaveri ja halusi vain tulla vähän lähemmäs kassaa, ettei olutcasen kantamisesta tule niin suurta vaivaa. Totesin miehelle, että äkkiä lounaalle ja sitten takaisin hotelliin ja pysytään siellä loppupäivä.
Nähtiin tämä samainen auto ja kuski, kun söimme lounasta. Hän paineli kauheaa vauhtia pitkin kylänraittia. Poistuttiin lounaalta vasta, kun hän oli mennyt toisen kerran ohi poispäin hotellista. En halunnut miettiä, tuleeko hän vastaan väärällä kaistalla.
Poindimiessa tuli myös ensimmäistä kertaa sellainen olo, että en missään tapauksessa liikkuisi ilman miestäni missään. Enkä ehkä oikein miehenkään kanssa. Täällä muuten saa kokea valkoisena ihmisenä rasistista huutelua ja uhkailua (ja välillä väkivaltaakin), mutta meille sitä ei ole vielä sattunut. Eipä me silti ymmärrettäisikään, jos kanak- tai caldocheranskalla joku jotain huutelee. Saattaisi olla jollekin valkoiselle ihmiselle ihan tervettä kokea joskus tämä näinkin päin, vaikka kumminkaan päin se ei ole hyväksyttävää. Mutta idässä ja pohjoisessa ei asu kovinkaan paljon valkoisia eikä turisteistakaan aina niin pidetä, joten tarkkana täytyy olla. Tribujen alueelle ei missään nimessä saa mennä ilman lupaa, voi käydä oikeasti huonosti.
Kotia kohti
Paluumatkalle lähdettiin Poindimiesta etelään ja poikettiin Houailousta länteen kohti Bourailia. Tiet eivät olleet kovin hyvässä kunnossa ja siellä täällä näkyi poltettuja autonraatoja, joten ei sitten viitsitty jatkaa eteenpäin rannikkoa seuraavalle saaren poikki kulkevalle tielle. Etelämpänä olisi ollut Canala, yksi näistä no-go -paikoista, jonne en välttämättä halua. Enkä muistanut, missä kohtaa etelään päin ajettaessa tulee se yksikaistainen tie, jota saa ajaa tiettyyn suuntaan vain tiettyinä kellonaikoina. Se on aika pitkä pätkä eikä siinä ole sellaisia ohituspaikkoja, kuin esimerkiksi Skotlannin yksikaistaisilla teillä. Ottaen huomioon tämän känniajelukulttuurin, en uskalla mennä tuollaisille teille, jos sieltä tuleekin joku vastaan tuhatta ja sataa.
Meille muuten annettiin ohjeeksi, että jos auto hajoaa tien päällä, sitä ei saa jättää siihen ja lähteä etsimään apua, ellei halua, että se poltetaan. En nyt ihan kaikkea usko, mitä sanotaan, mutta kieltämättä ne poltetut autonraadot pistivät miettimään, että ovatko ne varastettuja vai onko jollain hajonnut auto siihen. Facen Annonces-palstalla ilmoitellaan aina välillä, että täällä ja täällä poltettu 4×4, tunnistatko omaksesi ja facessa on myös ryhmä ”Varastetut autot”, joka on tulvinut ilmoituksia varsinkin nyt tiesulkujen aikana. Niitä varastettuja autoja viedään suluille ja poltetaan siinä. Yksi tuttu sanoi, että jos auto varastetaan, pitääkin toivoa, että se poltetaan kunnolla, jotta vakuutuksesta saa uuden auton eikä sitä yritetä korjata, kuten hänellä kävi. Hänen autonsa varastettiin ja se murjottiin uskomattomaan kuntoon, mutta vakuutusyhtiö korjautti sen. Yllättäen muuten aika moni varastettu auto löytyy juuri tuolta Canalasta.
Länsirannikolla sijaitsee yksi historiallinen nähtävyys eli Fort Teremba, jossa poikettiin paluumatkalla. Uusi-Kaledoniahan on toiminut Ranskan vankisiirtolana, kuten Australia Iso-Britannialle ja Fort Teremba on yksi näistä vankiloista. Ranska lähetti tänne erityisesti poliittisia vankeja. Miettikää mitä tuskaa ensin se laivamatka tänne 1800-luvulla ja ne jotka siitä selvisivät hengissä, kärvistelivät täällä koko loppuelämänsä. Kun olit vankiaikasi lusinut, pääsit pois vankilasta, mutta kukaan ei tietenkään palkannut vankeja, joten usein nämä tyypit päätyivät takaisin vankilaan tehtyään jotain rikoksia henkensä pitimiksi. Kuulin yhdeltä tutulta, jonka esi-isä on tänne tullut vanki, että 20 vuoden jälkeen (jos olit kunnolla) saatoit saada palan maata ja sitä kautta moni on sitten ponnistanut parempaan elämään.
1800-luvulla ns. päällystön piti pukeutua täälläkin aikakauden vaatteisiin, hiki virtaa pelkästä kuvien katsomisesta. Rouvilla korsetti, paksut mekot ja miehillä liivipuvut. Vangeilla oli vähän kevyempää. Erilaiset trooppiset taudit jylläsivät, peseytymismahdollisuudet mitä sattuu ja hygienia muutenkin surkeaa. Aika karseaa. Mutta ehdottomasti kamalinta minusta on se, että he ovat joutuneet tänne toiselle puolelle maapalloa tietäen, etteivät koskaan enää kuule läheisistä ihmisistä mitään (paitsi ehkä sitten sen 20 vuoden jälkeen, jos onnistuu lähettämään kirjeen Ranskaan ja saa vielä vastauksenkin). Sekä britit että ranskalaiset ovat hyvin ottaneet käyttöön tämän ”poissa silmistä, poissa mielestä”-lauseen ja saaneet siinä samalla ilmaista työvoimaa siirtomaiden rakentamiseen. Vangit ovat nämä Nouméankin kadut ja alueet raivanneet mangrovesta.
Näistä vankiloista ajattelin kirjoittaa oman postauksensa, niillä on sen verran mielenkiintoinen historia.