Tässä tämän päivän referendumin tuloksia odotellessa ajattelin vihdoin kirjoittaa hieman kanakien kulttuurista. Tai ei tässä paljoa odottelua ole, koska kanakit boikotoivat vaaleja ja tulos on selvästi NON. Mutta todella pienemmällä äänestysprosentilla kuin aikaisemmin, koska kukaan kanak ei uskalla vaaliuurnille. Ei siis tule kanakien NON ääniä, vain lojalistien.
Aihe on haastava, kanakien kulttuuri on hyvin moninainen ja jokaisella tribulla ja klaanilla on vielä omia erityisiä tapojaan ja traditioiden ominaispiirteitä. Ostin heti alkuvaiheessa ison kirjan kanakien kulttuurista (josta kirjakauppias sanoi, että voit sinä yrittää ymmärtää, mutta vaikeaa se on), mutta nyt vasta kielitaito on siinä pisteessä, että voin kirjaa lukea. Mutta eihän kirjakauppias tarkoittanut kielitaitoani, vaan tätä kulttuurin monimutkaisuutta. Ei tätä voi varmaan syvällisesti ymmärtää ilman seremonioihin osallistumista ja esi-isiltä periytyvää verenperintöä.
Kuten aiemmin olen jo kirjoittanut, minulla on ollut tunne, ettei ole olemassa kanakien kansaa. Kanaky-käsite luotiin itsenäistymisaatteen myötä, jotta saatiin luotua pohjaa yhtenäisyydelle ja kansallistunteelle. Kanak-nimitystä on tosin käytetty jossain vaiheessa täällä kuvaamaan tummaihoisia ihmisiä ja nimityksellä on ollut vähän samanlainen halveksuva kaiku, kuin n-sanalla. Enää sana ei ole haukkumanimi. Hajanaisia heimoja, klaaneja ja perheitä olis vaikeampaa esittää yhtenä ryhmänä ja edesauttaa itsenäistymispyrkimuksiä, jollei olisi luotu tällaista yhtenäistä ”kansaa”.
Mutta voi olla, että jokainen tuntee olevansa kanaky jossain ylätasolla ja mielikuvani (ja muiden valkoisten käsitykset) ovat täysin vääriä. En tunne yhtään kanakia, jolta voisin asiaa kysyä ja suurena ongelmana on myös se, että en ymmärrä kanakyranskasta oikeastaan yhtään mitään. Tässä juuri tuskastelin puhelinfirman asentajan kanssa jutellessani, kun en saanut mitään selvää. Herra sitten totesi, että rouva, te ette taida puhua juurikaan ranskaa. Milläs siihen sitten vastaat, että puhun, mutta en samaa ranskaa kuin te.
Mieheni tietysti tuntee useita, koska hänen alaisistaan suuri osa on kanakeja. He ovat kertoneet hänelle kiinnostavia asioita omista tavoistaan ja lähes jokainen on sanonut, että jos menette sinne ja sinne, soittakaa äidilleni/tädilleni/enolleni ja he kyllä majoittavat teidät ja näyttävät paikkoja. Todella ystävällistä. Mutta en usko, että menemme yöpymään yhteenkään tribuun, koska en pidä sitä turvallisena. Mitäs jos juuri silloin siellä alkaa joku rähinä tai joku päättäisi humalassa, ettemme olekaan tervetulleita. Ehkä suomalaisena olemme aina hiukan paremmassa huudossa eli enemmän turvassa, kuin ranskalaiset. Olemme tosi eksoottisia otuksia täällä. Tiedän, että täällä on iso porukka, jotka tietävät ”ne suomalaiset” emmekä me tunne suurinta osaa siitä porukasta. Mutta silti, en ota riskiä. Kaala-Gomenissa Payaman tribussa oli kuukausi sitten iso joukkotappelu ja olen nähnyt Tik Tokissa niitä aivan sekopäisiä tuhoamisvideoita, joissa sytytetään toisen klaanin taloja palamaan ja tuhotaan tavaroita. En halua joutua keskelle sellaista. On muuten ihan järjetöntä, kun nämä tuuppaavat kaiken Tik Tokiin.
Melanesialaiset
Kanakit kuuluvat melanesialaisiin, eli kansoihin, jotka asuttavat Melanesian saariryhmää täällä. Melaneseja asuu Indonesiassa, Uudessa-Guineassa, Salomonin saarilla, Bismarckinsaarilla, Torresinsalmen saarille, Fidzissä, Vanuatussa ja tietysti täällä meillä Uudessa-Kaledoniassa. Melanesialaiset polveutuvat 40-60 000 vuotta sitten Aasiasta saapuneista ihmisistä. Vanuatuun he saapuivat vasta 4000 vuotta sitten ja joidenkin arvioiden mukaan 3200 vuotta sitten tänne. Tästä edettiin sitten Fidzille, jonne melanesialaiset saapuivat 2500 vuotta sitten. Silloin siellä olivat jo polynesialaiset, tämän Oseanian toinen kansanryhmä ja saarialue. Kolmas on Mikronesia.
Joidenkin mukaan melanesialaisten määrittely etnisesti yhtenäiseksi ryhmäksi on epätarkka ja nimitystä käytetään vain tämän alueen kuvaamiseen. Mutta vaikka ryhmä on kulttuurisesti (ja geneettisesti ja kielellisesti) erittäin monimuotoinen, heitä yhdistää silti edelleen tietyt piirteet uskonnossa, elinkeinoissa ja vaihtokaupan järjestelmissä. Toisin kuin polynesialaisissa, melanesialaisilla ei ole koskaan ollut kuninkaita tai kuningaskuntia vaan suurimpia ns. poliittisia yksikköjä olivat sukulinja tai klaanit. Ehkä onneksi, kun on hiukan seurannut Ranskalle kuuluvan Wallis & Futunan Game of Thronesia.
Fun fact: ennen kuin indoeurooppalaiset kielet löytöretkien mukana levisivät joka puolelle maailmaa, austronesialaiset kielet olivat maailman laajimmalle levinnyt kielikunta. Tällä alueella puhutaan noin 1200 eri kieltä, jotka kuuluvat papualaisiin ja austronesialaisiin kieliin.
Uskonnoltaan melanesialaiset olivat perinteisesti animisteja, mutta nykyisin useimmat heistä ovat kristittyjä. Animismi on usko siihen, että kaikilla olioilla on sielu. Tähän liittyvät vanhat rituaalit, joissa pyydetään lupaa käyttää eläimiä ravinnoksi, kasveja ruuaksi, puuta poltettavaksi. Samoja piirteitä siis kuin Suomessa on muinoin ollut sekä suomalaisilla että saamelaisilla. 1800-luvulta alkaen Melanesiassa syntyi useita millenaristisia lastikultteja, jotka ovat kyllä varsin mielenkiintoisia kultteja. Vanuatulla John Frum-kultti on edelleen voimissaan ja täällä Vanuatun kansallispäivänä olleessa tilaisuudessa oli myös John Frum-kultin edustajia. Jos nimesi on John Frum, niin kannattaa saapua helmikuun 15. päivä Vanuatun Tanna-saarelle ja aloittaa uusi työ kuninkaana.
Alkuperäiskansan varhaishistoria
Uudessa-Kaledoniassa puhutaan 28 eri melanesian kieltä. Tämän kokoiselle saarelle se on aika paljon. Olen aiemmin näistä kielistä kirjoittanut täällä, joten en siihen enää mene sen syvemmin. Kahdeksan yleisintä kieltä korreloivat kahdeksan kulttuurisesti jakautuneen alueen kanssa. Kieli ja ”sana” on kanakien kulttuurissa, kuten kaikissa suullisiin perinteisiin pohjautuvissa kulttuureissa, elintärkeä elämänlanka. Sana ja kieli välittävät klaanien historian, se yhdistää ihmiset, se ylläpitää traditiot. Jokaisella samaa kieltä puhuvalla ryhmällä on omat myytit, omat ”sanat” ja niihin liittyvät rituaalit. Tämä ryhmä voi olla pienempi tai isompi porukka, yksi tai useampi klaani, mutta jotka kaikki ovat sukua samalle ”ensimmäiselle esi-isälle” tai ovat lähtöisin samasta ”alkukodista”.
Koska tämä on suullisen eikä kirjallisen perinteen kulttuuria, on vaikea sanoa tarkkaan koska kanakit ovat tänne tulleet. Varhaisimmat löydöt ihmisen täällä olosta ovat vuodelta 1050 eaa. Lapita-keramiikan kaudelta. Saarta on asutettu useammassa vaiheessa, kun muuttajia on saapunut Vanuatulta ja joskus Salomonsaarilta saakka. Varhaisinta vaihetta kutsutaan austronesian ajaksi. Vuoden 1000 jaa. tänne alkoi kehittyä tämä melanesialainen yhteiskunta eli kanakien kulttuuri. Maanviljelys kehittyi ja saarelle muodostui useita pieniä tribuja. Tribujen välille syntyi sotia, rajoja valvottiin ja niille rakennettiin erilaisia muureja ja linnoituksia. ”Rajakahinoita” oli tribujen kesken, mutta rajoja piti suojella myös muualta tulevien vuoksi.
1400-1700 -lukujen välistä aikaa kutsutaan ”ensimmäisten kontaktien ajaksi”. Tänä ajanjaksona eri ”kanak countries” eli ehkä suomennettuna eri tribut kehittyivät ja eriytyivät. Kielet eivät sekoittuneet eikä tänne syntynyt yhtenäistä kanakien kieltä, koska eri tribut olivat välillä toistensa vihollisia ja välillä liittolaisia. Pienoiskoossa kuin Eurooppa varhaisina pienten ruhtinaskuntien aikana. Polynesialaiset maahanmuuttajat purjehtivat tänne ja asuttivat Loyalty saaria sekä Grande Terren itärannikkoa. Ensimmäiset länsimaiset löytöretkeilijät poikkesivat tämän jakson aikana ja heidän jäljiltään löytyvät ensimmäiset kirjalliset kuvaukset Uudesta-Kaledoniasta. Joka ei tietenkään ollut vielä Uusi-Kaledonia.
Varhaisimmissa kuvauksissa on kerrottu näin ”kanakit asuvat mieluiten isoissa majoissa, saman klaanin jäsenet aina yhdessä ja mökit on sijoitettu ”place coutumièren” eli rituaaliaukion ja seremoniallisen majan ympärille. Tie tälle pyhälle rakennukselle on reunustettu pylväsmännyillä (miehen symboli) sekä palmuilla (naisen symboli). Kilpailu klaanien, tribujen ja seremoniallisten alueiden välillä vie eniten aikaa ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Ryhmät ovat usein sodissa eri syistä (liittojen purkaminen, maa-alan valtaaminen, kiellettyjen ”tabu” alueiden rikkominen). Esi-isiä kutsutaan avuksi ja sotaonnen lisääjiksi, aseita valmistetaan jatkuvasti. Taistelut ovat usein vain väijytyksiä ja nopeita kahakoita, mutta ne päättyvät rituaalisen kannibalismin harjoittamiseen”
Voisin kuvitella, että tänne saarelle silloin ensimmäisinä tulleet ihmiset tunnistaisivat edelleen tribuista nuo peruselementit eli palmu- ja pylväsmäntyrivit, jotka johtavat seremoniamajalle ja -aukiolle. Klaanit asuvat edelleen joissain paikoissa samassa rakennuksessa, mutta toki rakennukset eivät ole enää mitään ”alkuasukasmajoja”
Vaihdantatalous ja ”coutume”
Kanakien yhteiskunta perustuu vaihtoon; moninaiset vaihdon kautta syntyneet siteet määrittelevät olemassaolevat ihmisten väliset suhteet. Mielenkiintoisinta ja monimutkaisinta traditiota (minun mielestäni) edustavat lapsen syntymään ja avioliittoon liittyvät tavat. Avioliiton kautta tiivistetään klaanien ja tribujen välisiä suhteita, kuten on tehty jo aikojen alusta. Samoin adoptioiden kautta. Vaihdantaan liittyy myös se tapa, ettei kanakin luona tai tribussa voi vierailla ilman jotain annettavaa. Tuominen on yleensä värikäs kangas, joita myydään mm. Carrefourissa oikein paketoituna, kangaspakettiin kiinnitetty seteli ja esim tupakka-askit. Itse olen vieraillut vain kerran missään tällaisen lahjan kanssa (ilman tupakkaa tosin), kuulemma mikä tahansa kangas kävisi, vaikka kaunis huivi, jos tulisi ex tempore-vierailu. Tosin näillä helteillä on harvoin huivia mukana, ehkä jonkun kankaan voisi pitää autossa varalla.
Kanakien elämässä on kolme tärkeää rituaalia: syntymä, naimisiinmeno/häät sekä kuolema. Käytän tässä lähteenä aikaisemmin mainitsemaani Sébastien Lebèrguen Coutume Kanak-kirjaa, jossa kuvataan todella yksityiskohtaisesti kaikki rituaalit ja kuvituksena käytetään oikeita tilanteita. Hyvin mielenkiintoinen kirja ja erittäin monimutkaiset rituaalit. Kun lapsi syntyy, se on hänen siirtymänsä kanak-traditioiden piiriin, esi-isien henki palaa elämään lapsen kautta. Äiti siirtää lapselleen veljiensä ”veren” ja äidinpuoleisen sukulinjan. Enot ovat lapsen tukena koko elämänsä ajan ja enot ovat äidinpuolen suvun tärkeimpiä henkilöitä lapselle. Isä siirtää lapselle klaanin nimen ja yhteyden maahan, jotka usein ovat linkittyneinä toisiinsa, koska klaanin nimi tulee esi-isien maiden mukaan.
Vastasyntyneen pojan asema ja rooli klaanissa määräytyy isän kautta jos hän on esikoinen ja isoveljien kautta, mikäli hänellä sellaisia on. Usein rooli riippuu siis esikoisoikeudesta, mutta myös etunimestä, jonka klaanin vanhimmat ovat hänelle valinneet. Jos lapsi on tyttö, kaikki tietävät, että hänen roolinsa on jättää klaani ja vahvistaa liittoutumia muiden klaanien kanssa avioliiton kautta. Hän siis kuljettaa esi-isien veren ja elämänlinjan toiseen klaaniin, tytön asema määräytyy veljien mukaan.
Tärkeintä elämässä on ”coutume”, jonka ehkä suomentaisin tavat-sanaksi. Tavat määrittelevät asianmukaiset säännöt kaikelle kanssakäymiselle toisten ihmisten kanssa. ”Faire la coutume” eli tapojen noudattaminen on tärkeää, ettei tule loukanneeksi ketään. Loukkaantumisella on pitkät jäljet täällä. Tapojen noudattamista ovat tietyt eleet, lahjoitukset, kankien rahan käyttö, ”pyhän miehen” eli Parolen asema jne. Vanhimpia kunnioitetaan, samoin ylemmässä asemassa olevia, pään kumartaminen, hiljaisuus ja toisen kuunteleminen osoittaa kunnioitusta. Samoja tapoja siis kuin joka puolella maailmaa, mutta täällä ne ovat säilyneet erittäin vahvasti käytäntönä vaikka maailma ympärillä on muuttunut.
Syntymä ja adoptio
Lapset syntyvät nykyään tietysti sairaaloissa, pääasiassa Nouméassa. Äidit siirtyvät Nouméaan hyvissä ajoin ennen synnytystä, koska kauempaa pohjoisesta ja varsinkaan saarilta ei tänne kovin nopeasti pääse. Sekä isän että äidin perheet ovat tietysti toivottamassa lapsen tervetulleeksi, mutta erityisen tärkeä rooli on enoilla. He toteuttavat ”elämän antamisen seremonian”, usein heti sairaalassa tai kun äiti ja lapsi ovat palanneet kotiin. Kun lapsi on syntynyt, käynnistetään hänen klaanissaan syntymään liittyvät rituaalit, jokaisella klaanilla on hiukan eri tavat. Toinen seremonia on yleensä nimenantoseremonia. Enot ovat mukana kaikissa tulevissakin seremonioissa, mitä lapsen elämässä tulee eteen.
Jos lapsi syntyy avioliitossa, on hän automaattisesti isänsä klaanin ja tribun jäsen ja hän saa nimen ja “maan” tämän klaanin kautta. Hänen siteensä äidin klaaniin, eli “elämä ja veri”, tulevat enojen kautta. Jos lapsi syntyy avioliiton ulkopuolella, isän klaani osoittaa pahoittelut erityisellä eleellä (kuvittelisin, että rahaa, taroja, jamssia, kankaita jne, kuten yleensäkin) ja lapsi pysyy äidin klaanin jäsenenä, kunnes vanhemmat menevät naimisiin. Mikäli he eivät ole menossa naimisiin, lapsi voidaan adoptoida äidin klaanissa, joko äidin vanhin veli tai hänen vanhempansa adoptoivat lapsen, jotta lapsi saa oikean ja pysyvän aseman klaanissa (koska ne tulevat isän kautta).
Lifoun saarella on edelleen käytäntönä, että esikoinen annetaan aina (yleensä) äidin vanhimmalle veljelle adoptoitavaksi. Tällainen perhe, joka on antanut lapsensa adoptoitavaksi, voi saada sitten nuoremman sisaruksen esikoisen, mikäli nuorempia sisaruksia löytyy. Vanhin lapsi ei koskaan anna esikoistaan adoptoitavaksi. Mutta jos vanhimman lapsen esikoinen on tyttö, “antaa” hän kuitenkin lapsensa pois naimisiinmenon yhteydessä. Nämä adoptiokäytännöt ovat täällä hyvin vaikea aihe ja voisin kuvitella, että ne aiheuttavat hankalia tilanteita. Samanlainen adoptiokäytäntö on kuulemma voimassa monessa muussakin tribussa, mutta tuosta kirjasta luin vain Lifoun esimerkin.
Joskus adoptiossa nimi ja asema muuttuvat, jos adoptio on äidin puolen sukuun, kuten esimerkiksi em. tapauksissa vaikka enolle. Jos adoptio on isän puolen sukuun eli saman klaanin sisällä, ei tapahdu suuria muutoksia. Mutta on olemassa myös muiden kuin vauvojen adoptiota, jolloin adoptio saattaa olla kokonaan ulkopuoliseen klaaniin (liittoklaaniin) ja silloin nimi, asema, klaani ja tribu muuttuvat kokonaan. Tällainen « adoption coutumière » muuttaa lapsen koko suvun eli tulee myös uudet enot. Sanoisin, että hyvin, hyvin monimutkaista. Adoptioita saatetaan tehdä myös, jos jollain ei ole kuin tyttöjä, jotka tulevaisuudessa jättävät klaanin naimisiinmenon yhteydessä. Silloin voidaan adoptoida vaikka avioitumisen kautta liittolaiseksi tullesta klaanista lapsia, tämä voidaan toteuttaa hääseremonioiden yhteydessä. Minä mietin tosi paljon, että mikä on tällaisten lapsien asema uudessa klaanissa. Virallinen asema tulee tietysti adoptoitavan isän kautta, mutta se käytännön asema. Otetaanko nämä lapset tai teinit avosylin vastaan?
Näistä monista kiemuroista johtuen serkut katsotaan veljiksi (varmaan erityisesti enojen lapset) ja erilaisia velisuhteita syntyy tietysti myös. Yksinhuoltajaäitejä ei ole, koska tällaisten lapset adoptoidaan isälinjan varmistamiseksi. Sisar-suhteista ei löytynyt paljoa mainintaa, mutta jos kaikki sisaret avioituvat eri tribuihin, eivät he ehkä koskaan edes paljoa näe. En siis tiedä miten tärkeää ja pysyvää ovat siskosten väliset suhteet. Kauppatavaralta kuitenkin tytöt täällä edelleen kovasti tuntuvat.
Avioliitto ja häät
Ensin lyhyesti: häät ja naimisiinmeno ovat täällä todella tärkeitä seremonioita ja todella isoja juhlia. Niiden pohjustaminen alkaa varhain, niiden valmistelu kestää ja itse häät kestävät kauan. Ja olettaisin, että ne maksavat paljon. Olen nähnyt tässä Nouméassa monta hääkulkuetta eli letkan autoja, jotka kaikki soittavat torvea. Olen nähnyt myös parit hääjuhlat, mutta ne ovat täällä kaupungissa aivan jotain muuta, kuin perinteiset tribuhäät. Jos suomalaiset häät tuntuvat haastavalta prosessilta, niin täällä se on astetta haastavampaa, kun pitää miettiä miten niiden avulla vahvistetaan klaanien liittoja ja vältetään sodat.
Naimisiinmenossa solmitaan tärkeä yhteys kahden klaanin välille. On ollut tarkkaa jo varhaisessa vaiheessa, ettei vaimoja siirry vain samojen klaanien välillä, vaan on etsitty “uutta verta”, jotta kaikki pysyvät elinvoimaisina. Naimisiin ei aina mennä heti, kirjassa on esimerkkinä yhdet häät, joiden avioituva pari oli ollut yhdessä 20 vuotta ja lapsetkin olivat jo aikuisia. He joutuivat odottamaan pitkään, koska kyseessä oli sellaisen allianssin luominen, jota ei vielä ollut olemassa. Miehen vuoristoklaanin ja naisen meren äärellä olevan klaanin linkittäminen.
Kaikki alkaa, kun Parole (hänestä täytyy kirjoittaa kokonaan eri juttu) alkaa neuvotella naimisiin aikovien klaanien kesken. Parole on esi-isien hengen ruumiillinen ilmentymä maan päällä ja usein hän on tribun päällikkö. Parole käy neuvottelut hiukan ehkä rumasti sanottuna kauppatavarasta eli naisesta tämän tulevan klaanin kanssa. Sitten mietitään keitä kutsutaan, Parole hoitaa myös kutsujen viemisen. Yleensä kutsutaan tietysti tulevan vaimon puolelta veljien klaani. Sulhasen puolelta kutsutaan lähiklaani eli perhe, mutta myös tribun päällikkö ja muut hänen ”alaisensa klaanit”. Tämän lisäksi pitää kutsua päällikön liittolaisklaanit, muut liittolaiset, liitolaiset avioliiton kautta sekä muut kutsuttavat. Nämä kaikki sulhasen klaaniin liittyen, morsiamen puolelta tulee vain veljien klaanit.
Ennen häitä alkaa kuumeinen työ saada kerättyä kaikki lahjat eli jamssit, kanakien rahat, kankaat ja oikeat setelit, joita jokainen kutsuttu tuo tullessaan. Häät alkavat sillä, kun eri päivinä eri kutsutut klaanit saapuvat paikalle. Toiseen tribuun tulo vaatii tietyt rituaalit ja saapumisessa on tietty järjestys. Pelkästään kirjan esimerkkihäissä kestää viisi päivää, että vieraat ovat saapuneet tietyssä järjestyksessä. Oletan, että tämä on aina samanlainen rituaali. Viimeisenä päivänä ennen varsinasta vihkimistä tulevat sulhasen enot, yhdet tärkeimmistä henkilöistä. Heidän kunniakseen järjestetään juhlaillallinen, koska he ovat mukana pyytämässä morsiamen kättä morsiamen enoilta.
Tällainen viiden päivän tai viikon vieraiden saapuminen vaatii aikamoista logistiikkaa JA ruokajärjestelyjä, ja niitä varten tuleekin paljon apuvoimia. Kuvailujen perusteella ruokaa valmistetaan mm. rosvopaistiuunin tyylisesti. Hääpäivänä miehen klaani lähtee hakemaan naista hänen klaanistaan. Tässä nyt ne enot ovat sitten merkittävässä asemassa eli he pyytävät pääsyä tribuun ja samoin he pyytävät naisen kättä sisarenpoikansa puolesta. Samaan tyyliin kuin ennen on Pohjolassakin käyty hakemassa morsiamia. Täällä nämä meillä muinaiset traditiot ovat edelleen voimassa.
Nainen haetaan seremoniassa omiensa joukosta hänen tulevan klaaninsa naisten toimesta. Hän vaihtaa uuden klaaninsa väriseen robe missioon eli mekkoon. Jos samalla adoptoidaan lapsia, heidätkin haetaan oman klaanin keskeltä ja heille annetaan uuden klaanin värit. Tämä sinetöi siirron ja avioliiton. Miehen klaani siirtää tämän jälkeen aikamoisen lahjavuoren kankaita, jamssia, kanakien rahaa, varsinaista rahaa ja esimerkiksi ison liemikilpikonnan (minun suosikkikilpikonnani täällä, en tykkää tästä lahjasta), joka symboloi meren rikkauksia, naisen klaanille. Tämä ulkopuolelle jäävät ne lahjat, jotka on tarkoitettu naimisiinmenneille tai adoptoiduille. Nainen saa avioituessaan uuden klaanin värien lisäksi pienen punotun laukun, joka sisältää ”olennaiset asiat avioliittoa varten”. Vaimon klaani pysyy hiljaisena ja tarkkailee tilannetta vaikka itkultakaan ei vältytä, koska vaimo jättää oman klaaninsa tässä rituaalissa pysyvästi eli tilanne on samalla haikeat jäähyväiset, vaikka häät ovat myös liittolaisuuden ja ilon juhlaa.
Tämän jälkeen miehen ja naisen klaanit siirtyvät miehen tribuun varsinaiseen hääjuhlaan. Tähän liittyy se autoletka, joita olen täälläkin nähnyt. Juhla-ateria tarjotaan juhlatilassa vain naisen klaanille, muut (myös miehen klaani) syövät ulkona. Sitten alkaa juhlat, tanssit, syömingit ja juomingit. Tansseihin kuuluvat myös rituaalitanssit, mm. pilou, jossa tanssitaan spiraalimuodostelmassa salon ympärillä. Samaa tanssia tanssitaan myös ennen sotaa sotatanssina.
Muinaiset tavat ja nykyaika
Jos nainen eroaa miehestään, hän joutuu jättäämään miehen klaanin ja tribun. Hän ei voi enää palata lapsuuden klaaniinsakaan, koska hän on sen jättänyt pysyvästi avioiduttuaan. Seremoniaa ei siis voi purkaa. Eronneille naisille ei siis ole oikein muita vaihtoehtoja, kuin muuttaa tänne Noumèaan, joka on “klaanittomien” tribu tai muihin suur-Nouméan kaupunkeihin. En usko, että tuolla ulkopuolella, oli siellä minkä kokoinen kaupunki tai kunta tahansa, on mahdollista asua klaanittomana ja heimotta. Naapurillani on ystävä, joka erosi väkivaltaisesta miehestään, hän joutui jättämään lapsensa klaanille ja muuttamaan tänne Nouméaan.
En osaa sanoa, miten nykynuoret ja vanhat seremoniat sopivat yhteen, mutta ilmeisen vaikeaa on kuitenkin olla klaaniton eikä kuulua mihinkään tribuun. Meidän pahamaineinen St.Louisin tribu Mt. Doressa on tällaisten “lainsuojattomien” tribu, he ottavat vastaan klaaneista poispotkittuja, yleensä nuoria miehiä. Mieheet potkitaan pois, jos he ovat rikkoneet jotain sääntöjä usein tai tehneet rikoksia. St. Louisin paha maine perustuu paljolti tämän porukan edesottamuksiin. Eivät he kuitenkaan tapojaan kauheasti muuta päästyään St. Louisin jäseniksi. Esimerkiksi nyt kun sunnuntaina on referendum ja miehellä on silloin päivystys, oli itsestään selvää, että hän lähtee aamuviideltä lautalla eikä ota töistä autoa, koska joutuisi ajamaan aamulla St. Louisin ohi.
Oletan, että nykyään nuoriso seurustelee täällä kuten nuoriso seurustelee missä tahansa päin maailmaa. Naimisiin ei ole pakko heti mennä, kuten tuo esimerkkikin osoitti. Mutta sitten kun naimisiin mennään, pitää käydä läpi tuo rituaali. Oletan myös, että nyt saa valita itse puolisonsa, mutta ilmeisesti täällä on myös edelleen käytäntönä ns. liittolaisliitot eli avioliitot, joiden avulla vahvistetaan eri klaanien välistä suhdetta. Naisen asema ei ole kovin hyvä, kotiväkivaltaa on paljon ja kotiväkivallan uhrina kuolee kuusi kertaa enenmmän ihmisiä (120 vs. 20) kuin Suomessa. Ja puhutaan Espoon kokoisesta paikasta. Alkoholi ja suoraan sanottuna silmitön kännäily on usein kotiväkivallan taustalla, mutta ehkä myös se, ettei ole ollut mahdollista itse valita puolisoaan.
Tämä oli pieni pintaraapaisu kanakien kulttuuriin. Jatkoa seuraa, koska kulttuuri ja tavat ovat todella mielenkiintoisia. Erityisen mielenkiintoista tässä on minusta se, että nämä muinaiset tavat ovat säilyneet täällä näin vahvoina huolimatta Ranskan kolonialisaatiosta ja modernin maailman vaikutteista. Kulttuurin ja tapojen periytyminen on vahvaa ja se todellakin taitaa siirtyä veren mukana, mutta tietysti myös klaanin ja tribun paineen alla.
KUVAT: Sebastien Lebègue, COUTUME KANAK-kirja