Välillä tuntuu kuin eläisi ihan eri planeetalla, kun seuraa tätä koronatilannetta maailmalla ja elämää täällä. Kolme kuukautta on jo oltu lockdownin jälkeen ja elämä on ihan ennallaan. Ei maskeja, ei mitään rajoituksia. Hotellien karanteeneissa on edelleen porukkaa noin 500 henkeä, mutta kaikki siis tänne palaavia tai muuttavia, koska muita tänne ei pääse. Sotilaita ja santarmeja on tullut Ranskasta, koska tässä oli n. vaihtoaika ja he ovat omassa karanteenissaan kasarmeilla aina sen saman kolme viikkoa kuin muutkin.
Nyt uusin sääntö on, että karanteenimaksu on 2000€ per nuppi per kaksi viikkoa, jonka joutuu hotellissa olemaan. Kolmannen viikon saa olla kotikaranteenissa. Tämä sääntö vähensi entisestään mahdollisuuksia päästä käymään Suomessa tänä kesänä (tai tänä vuonna, sekin näyttää todennäköiseltä). Yritän olla ajattelematta asiaa tai miettimättä päästäänkö Suomeen vai ei, koska siitä tulee vain paha mieli. Oli niin paljon helpompi muuttaa toiselle puolelle maapalloa, kun sai kaikille sanoa, että puoli vuotta vaan ja sitten nähdään taas. ja ekojen vieraiden piti tulla tänne jo vappuna.
Nyt ei siis todellakaan nähdä ja ikävä alkaa olla puolin ja toisin aika kova. Onneksi voi soitella, vaikka se aikaeron vuoksi onkin vähän hankalaa. Ja onneksi on Facetime ja whatsapp, että näkeekin välillä eikä mene pelkäksi puhumiseksi. Mutta silti. Harmittaa niin paljon. Meillä jäi kotiin aika paljon tavaroitakin, joita piti nyt heinäkuussa ottaa mukaan, kun tullaan käymään. Siellä nekin nyt pysyy tiiviisti, kun paketitkaan ei kulje. Ollaan siis oikeasti aika eristyksissä. Ainakin Euroopasta.
Tällä viikolla oli Ranskan kansallispäivä ja maanantaina ja tiistaina isoja juhlallisuuksia eri puolilla. Keskustassa oli varmaan 10.000 ihmistä eli ei todellakaan näytä eikä tunnu siltä, kuin mitään koronaa olisi ikinä ollutkaan olemassa. Eikä lehdessäkään maailman koronatilannetta enää kovin paljoa vatvota. Välillä tulee hiukan klaustrofobinen olo, että täällä ollaan jumissa keskellä ei mitään, mutta onneksi tämä ei ihan mikään pikkusaari ole. Ja onneksi ruokaa tulee Australiasta ja Uudesta-Seelannista. Näen konttilaivat ikkunasta ja olen aina omituisen onnellinen siitä näystä. Että nälkään ei kuolla ja perusjuttuja riittää.
Kotimaan matkailu on täällä nyt hyvin suosittua, ei saatu viime viikonlopuksi mistään mitään majoitusta, kun kaikki muutkin olivat ottaneet pidennetyn viikonlopun ja lähteneet ”lomalle”. Meillä on täällä uusia paikkoja nähtäväksi eli sen puolesta kestetään ja jos tulee pakottava tarve päästä lentokoneeseen, niin voidaan lentää jollekin noista Loyautésaarista. Vanuatuunkin ilmeisesti kohta pääsee ilman karanteenia, kun ovat myös ilman koronaa, mutta ei sinne tarvi täältä lähteä, riittää näitä hienoja paikkoja täälläkin.
Eniten pelottaa se, että koronatilanne vaan jatkuu ja jatkuu. Jos menee vaikka kaksikin vuotta, että en näe ystäviä ja perhettä, niin se on aika rankkaa jo pelkkänä ajatuksenakin. En viitsi miettiä, mitä se olisi käytännössä. Mutta lähtö täältä on mahdotonta, jos paluumatkalla odottaa kolmen viikon karanteeni maksuineen. Ei miehellä ole sellaisia lomia edes käytettäväksi ja koirakin joutuisi olemaan todella pitkään hoidossa. Näen melkein joka yö unta siitä, että ollaan Suomessa (joko koiran kanssa tai ilman) ja ensin olen niin iloinen, mutta sitten pelästyn, että miksi me tänne lähdettiin. Kertoo paljon nykyisestä olotilasta.
Koittakaa saada se korona sieltä Suomesta hiiteen, että me päästäisiin edes ensi vuonna sinne. Tosin sitten on noi lentokoneet ja lentokentät vielä taklattavana……
PS yksi tuttu muutti tänne juuri ennen koronaa uuden miehensä kanssa ja lapset jäivät siksi aikaa Ausseihin isänsä luo, että täällä saavat asunnon ja autot sun muut järkättyä. Sitten tuli korona ja sen jälkeen hän ei ole lapsiaan voinut nähdä, ei voi lentää sinne eikä lapset tänne ja nyt molemmissa maissa on vielä tuo koronamaksu eli aika tyyristä olisi matkojen lisäksi. Meillä siis asiat ihan hyvin, vaikka ikävä kaikkia onkin, mutta tälle äidille ihan tuskaa olla erossa lapsistaan näin kauan.