Nyt ollaan paleltu Suomessa jo monta kuukautta ja Uuden-Kaledonian upeus ja kuumuus on muisto vaan. Edelleen on sellainen olo, että ollaan vain käymässä ja lähdetään kohta takaisin. Varsinkin siihen saakka, kun tavarat tulivat, olin remonttipuuhista huolimatta ihan vaan ”lomailemassa”. Kontti saapui vihdoin Suomeen kesäkuun puolivälissä, viimeinen pätkä Belgiasta Suomeen vei enemmän aikaa kuin kontin matka Philadelphiasta Belgiaan. Kuulemma tyypillistä eli Suomeen tulevat jatkolaivat ylibuukataan joka kerta ja menee vähän arvalla, mitkä kontit pääsevät kyytiin.
Ensimmäiset kaksi kuukautta menivät taas niin sumussa, etten muista siitä oikein mitään. En edes meidän 20-vuotishääpäiväjuhlista. Onneksi suunnittelin ne jo Nouméassa ja kaikki oli varattu etukäteen. Kroppakin on järkyttävän kovalla täällä kylmyydessä, se takatalvi joka täällä odotti oli kaikille muille järkytys paitsi koiralle. Hän sai nyt sitten onneksi kieppua sydämensä kyllyydestä lumihangissa.
Ollaan tavattu paljon kavereita ja kun kerron mitä kaikkea Uudessa-Kaledoniassa tapahtui meidän siellä ollessa ja millaista siellä oli, tunnen oloni sekä 1800-luvun tutkimusmatkailijaksi että Paroni von Münchhauseniksi. Kuuntelijoiden ilmeet ovat sen näköisiä. Ja kyllähän siellä kaikkea uskomatonta tapahtuikin. Mutta joka sana on totta eikä tarinoita tarvi paljoa värittää. Kiitos ihana ja maailman kaunein Uusi-Kaledonia, että tarjosit meille niin unohtumattoman jännittävän ja todella eksoottisen elämän. Emme kyllä koskaan unohda tätä aikaa. Mutta en kyllä enää koskaan haluaisi muuttaa sinne vaikka kaipaankin erittäin paljon takaisin. Ikävä on toisinaan ihan fyysistä, erityisesti silloin kuin tämä kylmyys tuntuu erityisen pahalta. Onneksi kesä on ollut kuitenkin aika lämmin ja pari kuukautta on saanut kulkea shortseissa. Mun jalkani eivät ole oikein muuhun tottuneet.
Parhaat von Münchhausen stoorit
Lueskeltiin taas NC-uutisista (niitä on muuten nykyään hankala lukea, kun se sanomalehtiyhtiö, jota naapurin Yves johti, meni konkurssiin ja uusi lehtiviritelmä on vain paperiversiona), että nyt Nouméan nikkelitehtaalle eli konkurssin partaalla keikkuvan SLN:n kimppuun on hyökätty. Hyökkääjänä pohjoisen Poumin alihankkija kumppaneineen eli isot maansiirtotyökoneet ja kaivinkoneet on ajettu sieltä saakka tehtaan porteille ja alettu tuhota rakennuksia ja ajoneuvoja. Työntekijöitä on pitänyt evakuoida takakautta ja vuoronsa lopettaneet työntekijät ovat kohdanneet väkivaltaa. Syynä on sopimusasiat, tämä Poumin alihankkija on asetettu selvitystilaan ilmeisesti, koska SLN on maksanut vähemmän kuin aiemmin. Toki jos ko. firma konkurssiin menee, tarkoittaa se käytännössä sitä, että koko Poumin kylä on työttömänä. Mutta silti tämä ratkaisutyyli, että mennään, tuhotaan, poltetaan ja hakataan on aikalailla – no, uusikaledonialaista.
Tästä pääsen tähän ensimmäiseen uskomattomaan stooriin eli siihen, kun miehen työpaikalle hyökättiin, kaikki mihin käsiksi päästiin, poltettiin ja tehdasta käytännössä piiritettiin puoli vuotta. Ja Nouméa oli blokattu eli ei päästy sieltä mihinkään. Mies kävi töissä niin, että joutui olemaan aina neljä päivää putkeen tehtaalla – turvallisuussyistä laivalla ei voinut kulkea päivittäin, sitä kun piiritettiin ja hakattiin kirveillä ja kerran irrotettiin satamassa köysistä ja tuupattiin laguuniin pyörimään – ja aina neljä päivää teki kotona töitä. Tehdas jouduttiin ajamaan alas kiireellä ennen kaikkien evakuointia, yli 1000 ihmistä lomautettiin ja vain muutama sata jatkoi töissä käyntiä yli 80 santarmin turvatessa tehdasta. Lähes päivittäin töissä olleessaan mies soitti videopuheluita, että katso, nyt tuolla ”taistellaan” ja ammutaan taas kyynelkaasua. Kanakit olivat varustautuneet käsiasein, lingoin, varsijousin jne. eli ei ollut kyse mistään ihan lievästä tilanteesta. Näin jälkikäteeen tämä ”sota” tuntuu ihan uskomattomalta. Lopputuloshan on tämä nykyinen ”paikallinen” tehdas eli Prony Resources, koska kaikki ulkomaiset ostajat ymmärrettävästi kaikkosivat kauas.
Toinen uskomaton asia on kanakien aika väkivaltainen kulttuuri ja oman tribun sisällä tapahtuvat tappelut ja verikostokierteet. Yksi pahoista yhden tribun sisäisistä, kuolonuhrinkin vaatineesta, riidoista oli sellainen, että yksi klaani keksi humalaspäissään, että toinen klaani on noitunut heiltä yhden tyypin, joka ajoi kolarin ja kuoli. Meillähän siellä kuoli väkeä aika runsaasti liikenteessä, suurin osa johtui alkoholista ja siitä, ettei turvatöitä käytetä vieläkään. No tämä humalassa ollut porukka hyökkäsi tämän ”noitujaporukan” kimppuun, poltti taloja ja autoja ja sitten joku kaivoi aseen esiin ja ampui. Siitä sai taas moni verikostokierre alkunsa.
Vieläkin käsittämättömämpää oli yhden Marén tribun sisäinen konflikti, joka äityi niin pahaksi, että sieltä evakuoitiin muistaakseni 140 ihmistä Nouméaan. Heiltä poltettiin talot, autot ja veneet eikä kenelläkään heistä ole enää mitään asiaa palata Marén saarelle vaan heille – pakolaisia kun ovat – etsittiin asunnot Nouméasta. Ihan järkyttävää. Oikeasti on vaikea uskoa, että tribujen väliset ja tribujen sisäiset konfliktit ovat niin vahvoja, että voit kuolla jos menet väärään tribuun, väärälle saarelle, väärään nakamaliin. Ihan meidän loppuvaiheessa Yaten tribun kahdella klaanilla oli niin vakava kiista uudesta maanjaosta, että etelään Yateen ei saanut vielä alkoholia, aseita eikä ammuksia. Meidän piti kiertää sieltä vielä kerran, koska se oli minun lempipaikkojani, mutta en uskaltanut, kun en halua joutua minkään ammuskelun keskelle.
Tätä ei oikein kukaan usko, että kanakit eivät voi mennä esim. lomalle Pinssaarelle tai Loyalty-saarille, jos he eivät ole niiden heimojen jäseniä. Nouméaan ja lähikaupunkeihin voivat tulla kaikki, mutta sitten muualla täytyisi tehdä coutume, jos haluaa tulla alueelle ja se vaatii varmasti aikamoista sopimista ja suunnittelua. Ouvean saari oli muuten hienon paikka kaikista, siis kauneinta mitä voi olla. Mutta siellä mietin koko ajan, että miten 20 tribua tulee toimeen keskenään niin pienellä saarella. Ja että miten pienellä alueella kunkin tulee olla, ettei tule rajaloukkauksia vai onko siellä joustavammat ja paremmat suhteet tribujen välillä.
Uskomatonta von Münchhausen- juttua oli myös paluu 90-luvulle ja byrokratia. Varsinkin shekkivihkotarinat ovat herättäneet hilpeyttä. Toin mukanani yhden korkkaamattoman shekkivihkon, koska olin sellaisen tilannut ja unohtanut hakea ja sain sen, kun käytiin allekirjoittamassa tilin sulkemiseen liittyviä papereita. Pankkihenkilömme selitti erittäin tarkkaan, että rouvan pitää olla sitten tarkkana tämän kanssa ja mitätöidä se huolellisesti, ettei kukaan pääse sitä käyttämään. Sanoin, että voin tiputtaa tämän vaikka kadulle, eikä kukaan tiedä mikä se on eli eipä ole Suomessa suurta pelkoa väärinkäytöksistä. Ihan 90-lukua oli myös lankapuhelin, jota ilman ei nettiyhteys toiminut, VOIP-puheluiden kuuluminen nettiyhteyden hintaan ja nettikauppojen yms. Digitaalisten palvelujen puute. Muistan, kun sain Traficomista minuutissa virallisen, allekirjoitetun ja leimatun todistuksen ajokortistani Uuden-Kaledonian ajokorttia varten, ja koska se hoitui niin helposti ja nopeasti, niin virkailija ei oikein olisi hyväksynyt koko paperia. Nettikaupat ja lähimaksu tulivat vasta koronan myötä.
Suomalaiselle uskomatonta tarinaa ovat myös jutut kauppojen hintatasosta ja siitä, että hyllyt on tyhjiä, halloumia ei näe puoleen vuoteen ja hyllyssä voi olla jopa vuoden takaisella viimeisellä myyntipäivällä olevaa tavaraa (kuten ne Wasa-näkkileivät, kun kerran ostin. Söin ne kuitenkin). Ja edelleen täällä Suomessa katson todella tarkkaan jokaisen hedelmän ja vihanneksen, niin monta kertaa siellä oli mätää tai homeista tavaraa myynnissä.
Ja se mysteerinaisen arvoitus
Loppuhuipennukseksi tämä mysteerinaisen arvoitus ja sen uskomaton ratkeaminen. Kun me muutimme Nouméaan, kuulimme monelta henkilöltä, että ”aijaa, te olette Suomesta, täällä on yksi toinenkin suomalainen nainen, joka on paikallisen kanssa naimisissa”. Kuulimme tätä fysioterapeutilta, parilta naapurilta, ja ihan random tyypeiltä. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt sen enempää tästä naisesta.
No parin vuoden kuluttua kuulin yhdeltä meidän kadulla asuvalta rouvalta, että hän on ollut tämän suomalaisen kanssa samassa työpaikassa. Sanoin, että ai niinkö ja missä hän nykyään sitten on. Rouva ei tiennyt, koska siitä samassa työpaikassa olosta oli jo 30 vuotta aikaa. Päättelin sitten tämän kuullessani, että ei tämä mysteerinainen asu enää Nouméassa, muuten olisimme jo tavanneet ja hän ainakin olisi saanut jo tietoonsa, että saarelle on tullut suomalaisia. Jos meillekin heti infottiin, että satamassa oli nähty suomalainen purjevene, olisi hänellekin kerrottu, että Nouméassa on suomalaisia. Unohdin siis koko suomalaisnaisen.
Sitten kävimme tammikuussa viikon pikavisiitillä Suomessa tuomassa tavaroita useamman matkalaukullisen ja kun olimme lähdössä takaisin ja tekemässä lähtöselvitystä, tuli Nouméaan saakka tsekkaamisessa ongelmia ja meitä palvellut mies kysyi vieressä seisovalta naiselta apua. Finnairin tiskillä siis. Tämä nainen katsoi meidän lippujamme, katsoi meitä ja sanoi ”Nouméaan? Miksi te olette sinne menossa”. Sanoin, että me asumme siellä ja hän sanoi, että ”eikä, minäkin olen asunut asunut siellä”. Hiukan hän meni hämmennyksiin, kun sanoin, että olitko paikallisen kanssa naimisissa ja oliko se 90-luvun alussa? Hän sanoi, että kyllä, hänellä oli ranskalainen mies, jonka vuoksi hän muutti sinne, mutta hän totesi hyvin pian, että ei siellä voi asua ja he muuttivat Suomeen.
Hän ehti kuitenkin olla töissä siellä hetken. Ja tämä oli se juuri silloin 90-luvun alussa. Kiljaisin, että ei ole totta, sinä olet se mysteerinainen ja selitin kaikki kuulemamme kommentit. Hän totesi, että uskottava se on, hän se on. Silloin oli kuulemma toinenkin suomalainen siellä, mutta sinkku, joten hänestä ei voinut olla kyse. Tulimme siihen tulokseen, että aika järkyttävää, miten kauan hänestä siellä puhutaan. Ja miten kauan meistä siellä puhutaan. Jos menemme kymmenen vuoden päästä käymään, niin kuulemme varmaan, että ”täällä asuu yksi suomalainen pariskunta ja heillä on koira”.