Täällä kärvistellään edelleen uskomattoman (ällöttävän) kosteuden ja kuumuuden keskellä. Välillä paistoi aurinko, mutta tällä viikolla oli taas pientä syklonintynkää eli pohjoisessa ja länsirannikolla satoi vettä niin maan penteleesti. Sykloni Fili ei onneksi tullut tänne Noumeaan, mutta kyllä sitä vettä tässä meilläkin tuli taas riittävästi. Lämpötila laski 25 asteeseen pariksi päiväksi, joten sain tehtyä koiran kanssa taas pitkiä lenkkejä. Ja koska sataa, niin missään ei ole ketään. En tiedä miten nämä paikalliset koirat pissatetaan sateella, koska aina jos on vähänkään sateista (ja nythän sitä sadetta on piisannut pari vuotta), niin ei näy yhtään koiranulkoiluttajaa. Minua ei haittaa sade, kun on kuitenkin lämmintä (eli kuumaa ja hikistä 😅). Koira ei tykkää ylhäältäpäin tulevasta vedestä, ennemmin hän olisi tuolla meressä, mutta kastuminen ei häntä muuten haittaa. Onneksi meidän kauan odotettu lomamme tässä maaliskuussa meni aika kuivissa merkeissä. Siitä lisää erillisessä postauksessa.
Aikaa on hurahtanut viime kirjoituksesta yllättävän paljon, en oikein tiedä mihin tässä nämä kuukaudet oikein menivät. Vuodet ovat kuin viikkoja tässä iässä, kuten viisas veljeni joskus sanoi. Kävimme siis tammikuussa ilmeisesti Suomessa 😄. Tuntuu ihan unelta koko visiitti. Tiedän käyneeni kampaajalla, koska tukka on ollut siitä saakka erinomaisen hyvin (mun maailman paras kampaajani Turussa keksi laittaa mulle loivan permanentin ja se on ehdottomasti paras juttu täällä kosteudessa) ja tiedän viettäneeni reilun viikon pienten, ihanien veljenpoikien kanssa. Tosin rehellisesti sanoen välillä tuo ihanuus oli koetuksella, kun täti olisi halunnut mennä nukkumaan, mutta pojilla energiataso vain nousi iltaa kohti.
Kun me olimme Suomessa, täällä satoi aivan tauotta koko se aika. Sade alkoi sinä iltana ja käytännössä sillä hetkellä, kun me päätimme laskeutua portaat kadulle ja mennä suomalaiseen tyyliin ajoissa odottamaan tilattua lentokenttäkyytiä. Laukut oli kannettu jo aikaisemmin autoon, ettei niitä tarvinnut enää farkuissa hikoillen kantaa. Tein vielä niin, että avasin takaluukun, laitoin autonovet lukkoon ja kävin viemässä avaimen kotiin, ettei sitten tarvi enää kyydin sitä varten odotella, vaan voin vain pamauttaa luukun kiinni. No siellä me sitten istuttiin takaluukussa neljän matkalaukun ja käsimatkatavaroiden kanssa ja vettä tuli kuin aisaa. Yritin sateenvarjolla hiukan estellä kastumista, mutta se oli aika turhaa hommaa. Kumpikaan ei halunnut lähteä hakemaan autonavainta (joka olisi pitänyt sitten viedä tietty myös takaisin), että olisi voitu siirtyä etupenkeille istumaan, joten kärsittiin sitten. Ja kaledonialaiseen tyyliin autokyyti tuli 30 minuuttia myöhässä. Of course. No, mitäs pienestä kastumisesta, kun oltiin kuitenkin vihdoin pääsemässä Suomeen.
Lentokentällä oli todella paljon väkeä, olin jotenkin ajatellut, että aika hiljaista olisi. Ei ollut, vaikutti ihan ajalta ennen koronaa. Onneksi AirCalin hoiti paperityöt etukäteen, meiltäkin pyydettiin kaikki todistukset ja testitulokset päivällä sähköpostilla, joten kentällä riitti, että tipautettiin laukut tiskille. Lounge oli täynnä ja kone oli lähes täynnä. Patoutunutta matkustusvajetta, kaikki muutkin pitkään jumissa olleet lähtivät Ranskaan ja muualle sukuloimaan.
Tuntuiko matkustaminen näin hyvältä ennen
Matka Suomeen meni huikean nopeasti, ainoa puutuminen tuli Tokion kentällä. Me ja viisi muuta ihmistä loungessa eli tilaa oli ja palvelu oli ripeää. Mutta neljä tuntia on kärsimättömälle ihmiselle pitkä aika. Finnairin koneen näkeminen sai melkein kyyneleet silmiin. Loungessa juteltiin yhden tarjoilijan kanssa, joka oli juuri ennen koronaa myynyt Briteissä kaikki yrityksensä ja päättänyt japanilaisen vaimonsa kanssa mennä pidemmäksi aikaa Japaniin ja matkustaa vähän siellä täällä. Sitten tuli korona ja siellä he ovat olleet jumissa siitä asti. Herraa oli alkanut tylsistyttää ja hän oli tullut töihin lentokentälle. Joka oli kyllä aavemainen, minä ja mies kaksin siellä käytävillä, muutamat liikkeet auki, mutta suurin osa kiinni. Ihan uskomattoman outoa. Samainen herra sanoi, että on ollut heistä mahtavaa, kun Finnair on liikennöinyt jatkuvasti ja että cargon hinta on noussut niin paljon, että vaikka kone lentäisi matkustajista tyhjänä, on se silti Finskille kannattavaa.
Koneessa oli mukava yllätys, olimme businessluokan ainoat matkustajat. Oli siis ekstrahyvää palvelua, toki vähemmän miehistöä kuin normaalisti. Mutta ne kaksi lentoemoa, jotka siellä olivat, olivat molemmat ihan täpinöissään, kun olivat päässeet takaisin töihin pitkien lomautusten jälkeen. Ymmärrän hyvin. Mekin olimme täpinöissämme, kun vihdoin pääsimme matkustamaan eli olimme kaikki ihan pelkkää hymyä. Hyvä niin, koska etukäteen pelkäsin, että itken liikutuksesta koko matkan. Meitä hemmoteltiin hapankorpuilla, suomalaisella voilla ja vielä BisBis-lakuilla. Ne päihittivät tällä kertaa Finskin erinomaiset herkkuateriat.
Eipä tullut tietenkään silloin siinä ylitsevuotavassa ilossa mieleen sellainen juttu, että voisi puhjeta sota, joka taas sekottaa lentoreitit sun muut. Vitsailtiin meteoriiteista ja Raamatun vitsauksista, mutta sota ei tullut edes vitsinä mieleen. Mies sanoi heti, kun sota alkoi, että voi ei, nyt ne lentoemot taas lomautetaan. Finnair lentää edelleen Tokioon, mutta eri reittiä eli matka-aika on kolme tuntia pidempi, ja koneeseen otetaan vain 50 ihmistä, koska tuota rahtia menee niin paljon. Aikataulumuutoksista johtuen meille ei tuo Tokion reitti enää sovi, jos Finnairilla haluttaisiin kotiin, joten on tässä mietitty vaihtoehtoisia reittejä Sydneyn kautta. Ongelma saattaa ratketa kohta sillä, että AirCalin avaa mahdollisesti reitin Singaporeen ja sieltä pääsemme sitten suoraan Finskillä kotiin.
Jestas mikä jetlag, jestas mitkä talvikelit!
Olipa kyllä ihana päästä kotiin Turkuun. Poikkesimme kotimatkalla lähikaupassa ja ihan kuin ei olisi pois oltukaan. Tavarat samoilla paikoilla ja vielä sama kassahenkilökin. Hupaisaa. Ja näihin hintoihin tottuneena kaupassakäynti Suomessa oli silkkaa iloa.
Koko kaksiviikkoinen meni minun osaltani niin sumussa (vaikka oli humuakin), että kun tultiin takaisin ja istuin autossa matkalla lentokentällä tänne kotiin, kysyin mieheltä, että käytiinkö me oikeasti Suomessa. En saanut koko aikana rytmiä muutettua, eikä tavallaan mikään ihme. Kun yritin mennä Suomessa nukkumaan, oli se sama aika, kuin täällä yleensä herään. Ei siis siinä vaiheessa oikein nukuttanut ja jos sainkin jossain vaiheessa nukahdettua, heräsin aina kello 2 – 3 aamuyöllä. Saatin paljon aikaan (mutta ei kauhean tolkuissamme), kun alettiin heti ekana aamuna järjestellä asunnossa kaikkea sitä, mitä piti järjestellä jo kesällä 2020. Naapurit eivät onneksi kuulleet mitään, vaikka kolistelimme ja veimme roskia jne. aamuyöllä. Reilun viikon päästä alkoi olla sellainen olo, että saan sydänkohtauksen ennen paluuta, oli kieltämättä kyllä todella rankkaa. Ouran valmiusluku ei ole koskaan ollut niin alhainen, kuin tällä reissulla. Onneksi siihen sai lepotilan päälle 😅.
Pakkanen ei yllättävää kyllä tuntunut aluksi oikein miltään, Tokion kentällä +2 astetta tuntui paljon pahemmalta shokilta. Kahtena Tampereen päivänä oli -18 pakkasta ja kävelin pienen veljenpoikani kanssa kohti puistoa, hänen vauhtiaan ja jokaista lumikasaa potkien (lähinnä hän, en minä) ja silloin hetken mietin, että nyt on niin kylmä, että mahdanko tästä selvitä kaikista toppauksista huolimatta. Yritin selittää, että tropiikista tullut täti olisi vähän jäässä, voitaisiinko nopeuttaa vauhtia, mutta sain siihen(kin) vastaukseksi tuon pelottavan ”miksi”-vastakysymyksen. Kysymys, jolle ei koskaan tullut loppua, vaan se jatkui ”miksi”-kysymysten sarjana. Koko viikon, oli aihe mikä tahansa. Mieheni sanoi, että noin nuori, ja jo osaa juurisyyanalyysin.
Suomalaisia kun ollaan, eikä pienet pakkaset haittaa, niin mentiin veljenpoikieni kanssa Tampereen Tallipihalle syömään laskiaispullaa ja juomaan mehua -18 asteen pakkasessa. Tämä oli muuten varmaan ainoa ehdotus, mihin Miksi-mies ei sanonut ”miksi?”. Jaon pullani pikkumiesten kanssa ja siinä vaiheessa, kun tuli minun vuoroni syödä, pitikin lähteä jo takaisin, etteivät miekkoset jäädy. Kannoin kädessä sitä omaa osuuttani laskiaispullasta ja yhtä avattua pillimehua, koska ajattelin, että ei niitä nyt sovi roskiin heittää. Siinä kävi sitten niin, että pienempi mies liukastui, ja kun nostin häntä pystyyn, niin varjelemani pullarasia tippui maahan. Onnistuneesti sain sen jotenkin survottua niin, että joka paikasta tursusi kermavaahtoa, eikä minulla mitään paperia ollut. Ja pillimehu jäätyi, kun oli madeltu ehkä kolmaosa matkasta. Tampereen kaupungille vaan tiedoksi, että Näsilinnankadulla Tallipihalta Kauppakadulle ei ole roskiksen roskista.
Suomen talvelle tyypillisesti -18 astetta muuttui päivässä plusasteiksi, alkoi sataa vettä ja kaikki paikat muuttuivat peilijääksi. Ilman nastakenkiä oli mukavan vaarallista tepastella. Siihen päälle kauhea tuuli. Meidän Suomen taksikuskimme sanoi, että teillähän tuuri kävi, saitte koko talvikelien repertuaarin tässä kahdessa viikossa. Kyllä oltiinkin iloisia tästä 😄. No mutta en olisi voinut odottaa enää kesään, nyt oli pakko päästä käymään kotona, oli kelit mitkä tahansa.
Ystävät ja perhe, parasta mitä on
Parasta reissussa oli tietysti äiti, veljenpojat (joita sain nähdä yli viikon, aivan mahtavaa), veljen perhe ja ystävät. Toki tiesin, etteivät oikeat ystävät mihinkään katoa parissa vuodessa tai välimatkasta huolimatta, mutta oli se liikuttavaa nähdä kaikki tärkeät ihmiset. Olen myös tosi otettu, meitä muistettiin vaikka miten: paras ystäväni toi mm. kuhacevichea ja lempparisuklaatani Rovaniemeltä saakka (ja vihreitä kuulia, jotka söin kaikki yksin), toinen parhaista ystävistäni oli ostanut meille salmiakkijoulukalenterit, äiti oli ostanut graavia siikaa ja mätiä (söin nämäkin yksin, sori siitä), meille tarjottiin ihania lohiannoksia, poroa jne. Kaikkea hyvää suomiruokaa siis. Ja söin niin paljon kauraleipää ja Oltermannia, kuin ehdin, kaiken muun syömisen lomassa. Mietin jossain vaiheessa, että mahdanko mahtua farkkuihin enää. Anoppi oli ostanut kilotolkulla joulusuklaita, niin myös äiti, joten oli varmaan yli 20 kg karkkia, kun tultiin takaisin. Karkeilla täytetty laukku muuten jäi Tokioon, se tuli onneksi nopeasti perässä 😅.
Nuo parhaat ystäväni olivat valmiita muuttamaan joululomasuunnitelmiaan, kun ilmoitettiin, että ollaan tulossa ❤️. Sain bestikseni meille heti meidän saapumisen jälkeen moneksi päiväksi ❤️. Saatiin myös pidettyä tyttöjen pikkujoulut vuosimallia 2021, koska kaikki olivat olleet joululoman ”karanteenissa”, että oli mahdollisuus nähdä. Ja niin moni muu ystävä olisi ollut valmis tulemaan Turkuun tai Tampereelle, että olisi voitu nähdä, mutta meidän aikataulu ei nyt antanut myöden. Kyllä ihminen tulee niin onnelliseksi tällaisista ystävistä. Ja nyt vasta tajusin, että kuinka paljon ihania ystäviä mulla onkaan. Ensi kesänä pitää siis kiirettä, että ehdin nähdä kaikki. Nyt en esimerkiksi nähnyt lainkaan appivanhempiani, miehen veljen perhettä, isää, serkkujani enkä yhtä kummityttöäkään. Saati sitten tosiaan kaikkia ystäviä. Kolikon kääntöpuolena tajusin tietysti samalla myös, että ihan kaikki ystävät ei olekaan ystäviä. Mutta sellaista se elämä on.
Kotona taas, täällä villissä maas….
Ehkä yksi syy siihen, etten ole ehtinyt kirjoittaa blogiakaan on se, että kun palattiin Suomesta, oli kärvistelty se viikon kotikaranteeni (enää sitä ei ole, eikä maskipakkoa) ja palasin taas arkirutiineihin, niin aloin miettiä, että olisiko tämä Uusi-Kaledonia tässä. Jotain muuta voisi nähdä. Olen hyvin kärsimätön ja nopea, mutta mies ei niinkään, joten hän ei ole mitenkään innostunut siitä ajatuksesta, että muutettaisiin jonnekin muualle. Tai ei ainakaan ollut ennen meidän Australian reissua pari viikkoa sitten (josta tosiaan tulee ihan oma postauksensa). Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu ja tuleeko taas vaikka mielenkiintoinen headhunter-soitto. Nyt on vielä tiikerin vuosikin kiinalaisessa horoskoopissa ja me olemme molemmat tiikereitä eli jospas tämä vuosi toisi jotain uutta ja jännää. Mutta mielellään jotain positiivisempaa kuin mitä nyt on jo tapahtunut, ei siis sotia eikä uusia pandemioita.
Tietysti arki on arkea kaikkialla, mutta Suomen reissun jälkeen erityisesti ärsyttää hinnat ja se, että koskaan ei tiedä löytääkö kaupasta etsimäänsä. Mies kävi kerran kotikaranteenin aikana kaupassa minun kanssani ja meni kuukausi, että hän lakkasi kauhistelemasta, että paljonko meillä täällä menee oikein rahaa ruokaan ja herranenaikaettäonkallista. Onneksi hän ei käy usein kaupassa. Ruuan hinta on taas noussut ja hyllyt ammottaa tyhjinä. Tonnikalankin hinta on noussut, mutta edelleen se on halvinta ruokaa, mitä täällä voi kokkailla. Tosin pikaruokaa ja epäterveelllistä lounasruokaa saisi myös aika halvalla, ehkä siinä syy ylipaino-ongelmiin ja niistä johtuviin terveysongelmiin.
Kalleus on siis yksi syy, miksi voisin vaihtaa maisemaa. Toinen syy on se, että olisi kiva asua paikassa, jossa ei tarvitsisi pelätä koko ajan noita irtikulkevia koiria. Se stressaa joka ikinen kerta, kun lähden koiran kanssa ulos. Ja kun koiran kanssa lenkkeily on kuitenkin lempiasioitani, niin ärsyttää.
Kolmanneksi ärsyttää ranskalaiset 😄, ehkä nyt vielä enemmän Ukrainan sodan takia. Ei tietenkään kaikki, mutta osa. Sodan alkamisen jälkeen näkyi selvä ero ranskalaisissa (voi ei, mitä te nyt teette, kun Venäjä hyökkää teillekin ja te ette pärjää mitenkään) ja caldocheissa (miten voit, miten perheesi jaksaa Suomessa, eikö ole kamalaa, mutta onneksi te olette varmaan varautuneita). Minulle on muuten kehittynyt varsin erilainen sanavarasto, kun etukäteen kuvittelin. Yksillä illallisilla jouduttiin selittämään miten 1300 kilometriä Venäjän vastaista rajaa on suojattu. Ensinnäkin kukaan ei meinaa uskoa, että sitä on 1300 kilometriä ja toiseksi on saatu selittää, ettei se ole mikään avoin raja, eikä siellä ole teitä tai rajanylityspaikkojakaan kuin kahdeksan. Eikä siitä niin vaan tulla
Ja sitten ärsyttää tämä uskomaton holtittomuus. Liikenteessä on kuollut jo parikymmentä ihmistä vuoden alusta. Nyt täällä alettiin miettiä, että pitäisikö olla turvavyöpakko ja pitäisikö hiukan valvoa paremmin tuota kännissä ajamista. Jaa’a, en sitten tiedä pitäisikö. Pelkästään sinä aikana kun oltiin Suomessa, kuoli muistaakseni kuusi ihmistä liikenneonnettomuuksissa. Tämä jatkuva väkivaltakin alkaa ahdistaa, vaikka se ei meihin kohdistukaan ja suurimmaksi osaksi on kanakien omia välienselvittelyjä. Mutta vaikka asumme todella turvallisella alueella, niin nyt kun kävelin tyttöjen viinitreffeiltä kotiin kello 22, ei tuntunut yhtään turvalliselta. Meidän kadulla tuli vastaan joku koditon hiippari, mutta naapurien koira (Betty, 18 vuotta, nukkuu ulkona) alkoi suojella minua eli tuli seisomaan eteeni ja murisemaan.
Ja ehkä suurin syy miksi mietin paikan vaihtoa on tuo miehen työ. Kun muutettiin tänne, niin ajateltiin, että ei se haittaa, että on pitkät päivät, koska sitten on kuitenkin vapaat viikonloput. No ei niitä juurikaan ole, kun ongelmia on niin paljon, että hän joutuu tekemään töitä illat ja viikonloput. Siihen päälle kaikki muu säätö, niin stressiä on ihan liikaa. Minulle viimeinen niitti oli, kun hän sai arvostelua siitä, että hän on liian positiivinen ja kannustava alaisilleen. Enemmän keppiä ja vähemmän porkkanaa oli ohjeistus. Häntä myös suorastaan moitittiin siitä, että hän on niin skandinaavinen (voi että, tuliko yllätyksenä, jos palkkaa suomalaisen) ja hänellä on skandinaavinen johtamistyyli. Pitäisi olla ranskalainen, juuri tuo keppi, ei porkkanaa-tyyli. Sitten kun miehellä menee kuppi nurin, niin se on siinä. Mutta hänellä on lehmän hermot.
Yksi uusi tonnikalaresepti tähän loppuun
Tässä yksi todella hyvä tonnikalacevichen ohje, Suomessa saamani kuhacevichen inspiroimana. Käytin tähän halvempaa vaaleaa sashimilaatuista tonnikalaa, mutta voi toki käyttää keltaevätonnikalaakin. Tarvitset tonnikalaa noin 200 g, mangoa (käytän pakastettua mangoa, yksi puolikas), avocado, limejä (tai limemehua pullosta, jos löytyy hyvää sellaista), korianteria, suolaa, pipppuria, ruskeaa sokeria, punasipulia (tai salotti) ja kalakastiketta. Voi laittaa myös hiukan kookosmaitoa.
Leikkaa tonnikala kuutioiksi, laita kulhoon ja purista päälle limemehua muutama teelusikallinen, riippuen tonnikalan määrästä. Jätä limejä myös seuraavaan vaiheeseen. Ei tarvitse peittyä limemehuun, mutta ei se myöskään haittaa. Laita jääkaappiin ja kääntele tonnikalapaloja aina välillä, jotta ne kypsyvät tasaisesti. Voi käyttää tässä myös katkarapuja tai tehdä tonnikala-katkarapu cevichen. Noin 30-40 minuutin kuluttua, kun tonnikala on muuttanut värinsä eli muuttunut vaaleaksi, siivilöi neste pois. Lisää mangokuutiot, avocadokuutiot ja pieneksi silputtu sipuli. Tee kastike: 3 ruokalusikallista limemehua, limen kuoriraastetta, 1 teelusikallinen kalakastiketta , ripaus suolaa ja pippuria ja 2 teelusikallista ruskeaa sokeria. Ja jos haluat kokeilla kookosmaidon kanssa, niin vajaa desi sitä. Sekoita kastikkeeksi ja sekoita tonnikala-avocado-mangokuutioiden joukkoon. Koristele korianterilla, paitsi jos taloudessasi on henkilö, jonka suussa korianteri maistuu saippualta, kuten meillä. Voit laittaa joukkoon myös pieneksi pilkottua chiliä (poista siemenet). Nämä voi tarjoilla tortillasipsien kanssa tai jos haluaa nähdä vaivaa, niin friteerattujen wontonien päällä. Wonton-arkkeja löytyy valmiina kaupasta. Jopa täällä (tai toki täällä, kun aasialaisia on niin paljon, aasialaisen ruoan osasto ja aasialaiset kaupat ovat hyviä).
Tässä kuumuudessa ja kosteudessa ei jaksa hirveästi mitään kokata, ja tuo ceviche ja muut vastaavat kylmät ruuat maistuvat paremmin. Meni muuten viikko Suomesta paluun jälkeen, että sain vallattua asunnon takaisin tänne muuttaneilta ötököiltä. Kun sataa, kaikki pyrkivät sisätiloihin. Myrkytin ennen lähtöä, mutta ei se myrkky ole kahta viikkoa kestänyt. Makkariin oli muuttanut lentomuurahaisyhdyskunta ja ruokakaappiin jotain ihme pikkuötököitä. Jouduin heittämään mm. avaamattomat kaurahiutalepaketit roskiin, kun jotenkin mystisesti ne olivat päässeet sinne sisälle. Pitkään säilytin kaikkea jääkaapissa ja muovirasioissa, mutta sitten tuumasi, että ei täällä mitään ötököitä ole näkynyt ja aloin säilyttää ruokia ruokakaapissa alkuperäispakkauksissaan. Se kostautui nyt. Samaiset ötökät olivat päässeet myös joihinkin muovirasioihin. Merde! Onneksi torakoita ei näkynyt, paitsi yksi joka lensi keskellä päivää sisälle. En tiedä mikä hänen elämänsä oli niin sekoittanut, mutta siihen se elämä sitten loppuikin.
Jaa niin, jotain positiivista tässä kosteudessa on. Iho ja poskiontelot ovat taas huippukunnossa. Suomen kuivassa talvi-ilmassa ei mennyt kuin pari päivää ja poskiontelot huusivat hoosiannaa (no paras ystäväni tietysti ratkaisi tämänkin ostamalla minulle hyvää nenäsuihketta) ja kaikki mahdolliset ihottumat palasivat kertaheitolla. Vaikka tämä kuuma nihkeys hiukan ahdistaakin, niin on se kuitenkin kropalle ihan hyvä asia.
Ja onhan nämä maisemat nyt niin ihanat, että se korvaa monta harmitusta.
PS Hyvin vaativan tamperelaisen palautteen vuoksi laitan tähän myös toisen Tampereelta otetun kuvan 😄. Kyllähän tämä vetää vertoja Uuden-Kaledonian auringonnousuille.
