Meidän toinen ranskanopettajamme (tai ehkä hän on enemmän paikallisen kulttuurin opettaja) Nicole kutsui meidät kylään ja samalla tutustumaan hänen naapuriinsa Henrietteen. Henriette kuuluu alkuperäisväestöön eli kanakeihin ja itseäni kiinnostaa kovasti tämä kanakien kulttuuri ja heidän tapojensa ymmärtäminen. Kanakeista on ollut yllättävän vaikeaa saada selkoa googlailemalla ja kirjoja lukemalla, kun tuo ranskaksi lukeminen ei vielä suju niin kovin hyvin ja englanniksi on aika suppeasti matskua. Myös meidän ”virallinen” ranskanopemme Isabelle tuli paikalle. Ohjelmassa piti olla kanakien kulttuuriin tutustumista, kokkailua ja sitten ihan sanasto-opettelua. Nicole on muuten alunperin kotoisin Martiniquelta, joka kuuluu myös Ranskalle, mutta asunut todella pitkään täällä.

Kaikkea voi yrittää suunnitella etukäteen, mutta sitten päästetään suomalainen nainen vapaaksi unelmien puutarhaan ja siinä meni ohjelma vähän sekaisin. Nicolen puutarha on puolen hehtaarin suuruinen eli iso, toki Henrietten siinä vieressä on vielä tuplasti suurempi. Kun asuu kauempana Noumeasta, saa ison pihan kohtuullisella hinnalla. Puutarha oli niin ihana. Kaksi eri orkideapuutarhaa, joissa kasvoi myös suosikkiani viuhkaorkideaa. Hyvin hoidettu potager; perunoiden, yrttien ja sipulien lisäksi siellä kasvoi tietysti kaikki mahdolliset hedelmät. Ananas, mango, papaija, lime, kaffir-lime eli kombava, avocado, banaani, greippi ja mitä kaikkia mahtoikaan olla. Kanelipensas, madagasgarinminttu (jota meilläkin kasvaa pihassa) ja muita ihanuuksia. Nicolella on myös japanilainen puutarha lukemista ja mietiskelyä varten ja sitten pari muuta erilaista puutarhaa kukkiville puille ja pensaille ja esim jättikokoisille agaaville. Turussa meillä on taloyhtiön yhteinen yrttimaa ja on naapureiden kanssa vitsailtu, että siellä kasvaa mojito-mintut ja napue-rosmariinit. Nicolella kasvaa noiden lisäksi myös drinksuihin tarvittavat limet, sokeriruoko, lonkerogreipit ja agaavesta voisi tehdä tequilaa.

Rouvat antoivat minun rauhassa huokailla ja ihastella, vaikka vaikeutin ruuanlaittoakin huomattavasti. Kun minut lähetettiin hakemaan persiljaa, löysin samalla tuon kaffir-limepuun ja siinä sekoillessa meni jonkun aikaa. Mies lähetettiin leikkaamaan avocadoja puusta, mutta hän tuli sakset kädessä ilman avocadoja toisesta suunnasta vähän ajan päästä, kun oli myös bongannut jotain ihmeellistä. Ollaan me tietysti ennenkin nähty hedelmäpuita, mutta tuo puutarha oli vaan jotenkin niin upea ja tunnelmallinen.

Tässä välissä täytyy mainita, että olimme nähneet kauheasti vaivaa löytääksemme sen oikeanlaisen kangaspakan, joka kanakeille kuuluu rahan ja tupakan lisäksi viedä tuliaisiksi. Kangasta kutsutaan nimellä Le manou, eikä niitä ihan joka paikasta saanutkaan, vaikka niin kuvittelin. Kangas täytyy olla tietynlaista, samoin kuosin. Löysin nimittäin mielestäni hienoa kangasta, mutta kun laitoin siitä tutulle kuvan, niin hän sanoi, ettei kuosit käy ollenkaan. Paniikinomaisesti ajelin sitten kaupasta toiseen ja isosta Carrefourista niitä oikeita, valmiita pakkoja löytyi. Ostin pakkoja vähän varastoonkin vastaisuuden varalta. Vähän mietitytti, kun kaikki nämä kangaspakat ovat Made in China, että tehdäänkö Kiinassa juuri kanakeille sopivia kankaita vai onko tällaiset samanlaiset kangaspakat muuallakin Melaneesiassa käytössä. Ja miksei niitä tehdä täällä?

Henriette oli vähän ihmeissään, että miksi nämä tällaiset tuliaiset toitte hänelle, eikä Nicolelle, jonka kotona me olimme. Minulle oli kerrottu ja saman olin lukenut, että nuo tuollaiset viemiset pitäisi aina olla mukana, mutta kuulemma le manoun tilalla voisi olla mikä tahansa vaate tai kankaasta oleva juttu. Tupakkaa en vienyt, kun en löytänyt tupakkakauppaa, se olisi tainnut olla mieluisampi tuliainen. Ja pitäisi olla sätkätupakkaa eikä tupakka-aski. Nyt minua valistettiin myös siitä, missä on tupakkakauppa….. No parempi kuitenkin mennä tuliaisten kanssa, kuin ilman, mutta ehkä nämä viralliset la coutumen mukaiset tuliaiset tarvitaan ennemmin silloin, kun mennään oikein tribuun vierailulle tai halutaan vierailla jossain heille pyhässä paikassa.

Mekin saimme lahjoja. Minulle annettiin kanakien ”kansallispuku” eli robe mission, jonka tänne tulleet ranskalaiset lähetyssaarnaajat suunnittelivat kanaknaisille säädylliseksi asuksi. Kaislahameet ja paljaat rinnat kun eivät olleet 1800-luvun eurooppalaisille soveliasta katsottavaa. Tänne tulleet nunnat kärsivät välillä ”trooppisesta masennuksesta” ja heitä lähetettiin Sydneyhin toipumaan kulttuurishokista. Robe mission onkin todellinen kaiken peittävä kaapu, saa kuulemma syödä ja juoda niin paljon, kuin tykkää, eikä näy missään. Saimme myös passionhedelmästä tehtyä tiivistettä, aivan taivaallista juotavaa. Vain pieni tilkka lasiin ja vettä päälle.

Ruuanlaitto aloitettiin kookospähkinöiden avaamisella ja kävi ilmi, että mieheni on tässä puuhassa oikein haka. Kuulemma pitäisi ilmoittaa hänet kilpailuihin, joita täällä järjestetään kerran vuodessa. Täytyy harkita, riippuu palkinnoista 😄. Kookospähkinöistä ruskeat ovat niitä ”perinteisiä” eli missä on se valkoinen pähkinämäinen massa sisällä 🥥🥥 ja hiukan kookosvettä. Koira kantelee vihreitä kookospähkinöitä kotiin ja vaikka nekin muuttuvat ruskeiksi jossain vaiheessa, niin eivät kuulemma ole samoja vaan ne on tarkoitettu ”juotaviksi”. Vihreistä saa ilmeisesti myös jotain lusikoitavaa kermaa, kun ovat vähän vanhempia. Jos ymmärsin oikein, hiukan on haastetta tämän kielen kanssa. Eilen tuli vielä kanakien kieltäkin sekaan.

Molemmissa pähkinöissä on ensin päällä paksu kuitukerros, jota koira tykkää repiä ja pöpentää ympäri kotia. Tästä syystä pähkinöitä saa järsiä enää vain ulkona. Tuon kuitukerroksen läpi en ole vielä päässyt millään kotikonsteilla ja siihen tarvittiinkin vähän järeämmät aseet. Tarvitaan terävä kaksipäinen hakku. Toinen pää lyödään maahan ja sitten aletaan toista päätä vastaan hakkaamaan pähkinästä kuitulohkoja irti. Mies oli tässä tosiaan aika hyvä, nopea ja tuli tasakokoista lohkoakin. Auttaa tietysti, että on jonkin verran voimaa, kun repii niitä lohkoja irti. Pienen vaivannäön jälkeen saa sitten käsiinsä sen varsinaisen pähkinän ja se halkaistaan machetella naputtelemalla. Tässäkin mies oli ihan haka, tuli täydellisiä puolikkaita eikä kookosvettä mennyt hukkaan.

Minun tehtäväni oli raastaa kookospähkinästä se valkoinen sisäosa hiutaleiksi ja sitä varten on olemassa leikkulaudan tyyppinen lauta, jonka päässä on metallinen hammasratas. Lauta isketään pehvan alle tuoliin ja hammasrattaan alle laitetaan joku iso vati. Hammasratasta vasten krahnutetaan pähkinää, kunnes kaikki valkoinen on kaavittu irti. En tiedä onko krahnuttaa muuten edes mikään virallinen sana, mutta se kuvaa ääntä ja toimenpidettä oikein hyvin. Oli oikein hauskaa puuhaa se.

Ruoka mitä teimme oli bougna, hyvin perinteinen kanakien ruoka. Laitan erillisen postauksen ruuasta vielä myöhemmin. Täytyy myös tehdä kanakien kulttuurista oma postauksensa, kunhan saan eilen oppimaani vähän tarkennettua. Päivä oli todella mahtava (vaikkakin rankka, kun piti puhua ja kuunnella ranskaa koko päivä) ja Henriette on erittäin hauska vanhempi rouva. Hän on kotoisin Lifoun saarelta (yksi näistä meidän pikkusaaristamme), jonka kielessä on paljon englannista tulleita sanoja ja siksi siellä ihmiset puhuvat paljon enemmän englantia, kuin tällä pääsaarella. Luin jostain, että sieltä lähdetään myös usein opiskelemaan englanninkielisiin maihin. Opettaja-Isabellen tytär asuu nykyään Lifoussa miehensä kanssa, joten kun menemme siellä käymään, niin saamme hänestä hyvän paikallisoppaan. Nuo pikkusaaret on tarkoitus käydä läpi kunhan tämä syksy ja talvi on mennyt ohi.

Nicolen kotisaari Martinique Karibialla on saman kokoinen kuin tuo Lifou. Mutta Martiniquella asuu 400.000 ihmistä ja täällä kaikilla näillä saarilla yhteensä vain se 270.000 ihmistä (joista suurin osa tässä Noumean ympäristössä). Meillä on siis todella väljää, kun tästä kaupungista poistutaan. Martinique on muuten osa Euroopan unionia ja euroaluetta, koska se on edelleen Ranskan merentakainen departementti ja hallintoalue.

Täällä on paljon ihmisiä, jotka ovat tulleet piipahtamaan ja sitten asuneet ”yhtäkkiä” 10-20-30-40-vuotta. Isabelle on tullut tänne nuorena pariisittarena reppureissaamaan ja aloitti sitten opettajana kymmenen vuoden sopimuksella. Sitten täällä hujahtikin 41 vuotta tuosta vaan. Nicole on myös ollut täällä todella pitkään. Kyselivät meiltä, että kauanko aiomme olla ja sanoivat, että helposti käy niin, että tänne vaan jää. Toki olen tavannut myös ihmisiä, jotka ovat sanoneet, että neljän vuoden päästä olemme niin kypsiä näin pieneen paikkaa, missä kaikki tuntevat kaikki, että haluamme välillä pois. Paino sanalla ”välillä”, kaikki heistäkin ovat palanneet tänne takaisin, eivätkä siis ole alunperin täältä kotoisin vaan Ranskasta tai Kanadasta.

Jospa lähtisin tästä nyt kauppaan. Huomenna on Voiton päivä eli vapaapäivä ja kaupassa varmaan kauhea ryysis….ellei tuo kaatosade hiukan rajoita liikkumista. Ai niin, tähän vielä kuva eilisestä kotiinlähdöstä. Tässä ehkä puolet pistokkaista, joita sain. Niitä tuli lisää ja lisää koko ajan, kunnes mies laittoi auton ovet kiinni ja ilmoitti, että nyt riittää 😆. Istutin niitä illalla otsalampun valossa, mutta näytti onneksi aamulla päivänvalossa siltä, että suurin osa oli ruukuissa oikein päin.