Muuttovalmistelut ja -säätäminen (varsinkin koiran lennot) veivät niin paljon aikaa, että tulee todella jälkijunassa (pun intended) tämä Uuden-Seelannin matkakertomus. Mutta voi pojat, olipa upea maa. Monesti kuulee sanottavan, että Uusi-Seelanti ja Suomi muistuttavat toisiaan. Ehkä, ihmiset ovat hyvin erilaisia kuin Australiassa, jossa on jenkkimeininkiä, Kiwit ovat vähän jäyhempia ja varautuneempia. Väkeä on saman verran kuin Suomessa, molemmat maat ovat kaukana ja syrjässä, kaikki toimii hyvin, mutta maisemilla ja monimuotoisuudellaan Aotearoa päihittää Suomen (ja monta muuta maata) mennen tullen.
Tavallisin tapa kiertää Aotearoaa on vuokrata matkailuauto ja sitä kaikki suosittelivat meillekin. Menimme tarkoituksella marras-joulukuun vaihteessa ennen koulujen kesälomia ja ajatuksena oli, että kelit olisivat olleet jo hiukan kesäisemmät. Tai edes keväisemmät, Uudessa-Seelannissa on ollut aika viileä ja erittäin sateinen talvi, kiitos La Ninan. Katselin hyvissä ajoin matkailuautojen hintoja kahdeksi viikoksi ja kun tulin taas tajuihini, aloin katsella muita vaihtoehtoja. Jestas, mitkä hinnat. Monta tuhatta euroa. Toki sitten ei tarvitsisi olla hotellissa, mutta silti. Missä tahansa ei saa matkailuautollakaan yöpyä, vain merkityillä paikoilla tai leirintäalueilla, joten ei minua senkään vuoksi houkutellut tämä vaihtoehto, vaikka hinnat olisivat olleetkin mukavammat. Koska liikenne on vasemmanpuoleinen, tiesin, etten itse halua lainkaan ajaa, joten mies olisi joutunut olemaan koko ajan ratin takana. Ja kuski ei paljoa maisemia näe, joten se ei kauheasti häntä houkutellut. Tavallisen auton vuokra ei kiinnostanut samasta syystä.
Uudessa-Seelannissa on erittäin kattava kotimaanlentojen verkosto ja hyvät bussiyhteydet, joten hetken mietin myös niitä, kunnes löysin jutun Uuden-Seelannin upeista junareiteistä. Ja se oli sitten siinä. Paras päätös ikinä. Great Journeys of New Zealand by Kiwi Rail oli aivan mielettömän hieno kokemus. Menimme kaikki kolme reittiä plus Interislander-lautalla Pohjoissaarelta Eteläsaarelta ja maisemat olivat hengästyttävän upeita joka matkalla.
Aotearoa New Zealand
Käytän maasta sen maorin kielistä nimeä Aotearoaa, koska Uudessa-Seelannissa käydään keskustelua nimen vaihtamiseksi kokonaan alkuperäiseksi Aotearoaksi. Lähes kaikkialla nimi oli nyt kirjoitettu Aotearoa New Zealand ja maorin kieli oli käytössä mm. lentokoneessa ja paikallisbusseissa (ennen englannin kieltä). Koska olemme nyt seuranneet läheltä tätä ranskalaista (ihan syvältä olevaa) siirtomaapolitiikkaa, niin olimme positiivisesti yllättyneitä maorien kielen ja kulttuurin – ja tietenkin kansan – asemasta Aotearoalla. Ja jos vertaa myös Australian aboriginaalien järkyttävän huonoon kohteluun ja asemaan, Uusi-Seelanti oli tässäkin suhteessa hyvin positiivinen kokemus.
Kun valkoiset ihmiset tulivat ensimmäistä kertaa Uuteen-Seelantiin, maorit pistivät todella voimakkaasti hanttiin (polttivat suuria purjelaivoja jne.) ja hyvin sitkeästi, joten ensimmäiset sopimukset maorien ja valkoiset välillä allekirjoitettiin jo 1840. Alkuperäiskansan kohtelu ei kuitenkaan ollut sopimuksista huolimatta oikeudenmukaista ja hyvää, kuten arvata saattaa, kun uutta elämää ja rikkauksia haikailevia ihmisiä muutti ”uuteen maahan”, mutta maorit eivät antaneet periksi. Jo varhaisessa vaiheessa maa piti ostaa heiltä, Englannin kruunu toki käytti valtaansa ja vei maata erilaisiin säädöksiin vedoten ja epäilen, että maata ostettiin myös jollain epämääräisillä helyillä. Mutta joka tapauksessa, maa piti ostaa eikä sitä saanut vain vallata.
Maorit valitsivat joukostaan kuninkaan 1858. Tällaista heillä ei ennen valkoisen miehen tuloa ollut ollut, jotkut heimot vastustivat asiaa, mutta kuningas kuitenkin tuli, koska haluttiin yhdistää maorien heimot yhdeksi yhtenäiseksi ”kansaksi” pitämään huolta maorien eduista. Maorien mielestä kuningas oli Englannin kuningatarta tukeva, eikä kilpaileva, mutta tietysti britit näkivät asian toisin. Sotahan siitä syntyi, ei onneksi pitkä ja sen jälkeen allekirjoitettiin monia merkittäviä sopimuksia maorien ja brittien välille.
Missään vaiheessa maoreja ei lahdattu samaan tyyliin kuin aboriginaaleja, eikä heitä ajettu pois omilta alueiltaan tai tungettu mihinkään reservaatteihin. Ehkä erona oli se, että aboriginaalit olivat vaeltajia, luonnon kanssa harmoniassa eläviä kiertolaisia, joten valkoisilla oli se käsitys, että ”maalla ei ole omistajaa”, se oli tyrkyllä kuka vain sen halusikin ottaa. Maorit elivät käsittääkseni kuten kanakit täällä eli pysyvästi johonkin asettuneissa heimokylissä. En pysty edes menemään syvemmälle siihen, miten kauhea kohtalo aboriginaaleilla oli. Mielettömän pitkä kulttuuri tuhottiin niin nopeasti. Ehkä siksi Aotearoa oli niin hyvä kokemus, on joku esimerkki, että asiat ovat menneet jossain vähän paremmin. Jos nyt mikään on kolonialismiin liittyen voinut mennä ”paremmin”….
Joka tapauksessa maorit olivat hyvin nopeasti myös parlamentissa kaikesta vastustuksesta ja torjuntayrityksistä huolimatta. Maorien pitkä taistelu oikeudesta omaan maahan ja merialueisiin on jatkunut vielä näihin päiviin saakka. Silti maorin kieli ja kulttuuri jäivät tunkeilijoiden kielen ja kulttuurin jalkoihin ja muistaakseni vasta 1960-luvulta alkaen alettiin keskittyä pelastamaan maorin kieli ja kulttuuri. Tähän liittyy myös tämä nykyinen keskustelu nimen muuttamiseksi alkuperäiseksi Aotearoaksi. Jos joku, niin Uusi-Seelanti kykenee tähän muutokseen. Ainakin sellainen tunne siellä tuli.
Maanomistus Uudessa-Kaledoniassa
Sama taistelu on toki käyty Uudessa-Kaledoniassa. Nykyisin 28% on kanakien omistamaa ”customary” maata, suurin osa pohjoisessa provinssissa. Kaikki Loyalty-saaret ja Ile de Pins ovat kokonaisuudessaan tällaista customary-maata. Sitä ei voi ostaa, mutta vuokraaminen on mahdollista. Täältä voi lukea lisää asiasta. Ranskalaiset noudattivat paljolti brittien tyyliä Australiassa eli kanakit oli tungettu reservaatteihin ja maat viety. Uudessa-Kaledoniassa on edelleen (tietenkin) nämä rikkaat, vanhat caldoche-suvut vallassa, ne viidennen ja kuudennen sukupolven kaledonialaiset, joiden esivanhemmat ovat hyötyneet maan ryöstämisestä ja jotka nyt hallitsevat tätä maata taloudellisesti ja poliittisesti. Yksityinen maanomistus kattaa 16% maasta ja 47% on julkisesti omistettua (tähän kuuluvat sotilasalueet, turismille varatut alueet, kaivokset jne).
Juuri parhaillaan merentakaisten alueiden ministeri on (taas) Uudessa-Kaledoniassa keskustelemassa mm.siitä suostuvatko kanakit hölläämään tiukkoja äänestysoikeusrajauksia. Nyt kun itsenäistymisäänestykset ovat olleet ja menneet, ei pitäisi olla enää mitään syytä rajoittaa siellä pitkään asuneiden oikeutta äänestää esimerkiksi kunnallisvaaleissa. Kanakit ovat ehdottaneet rajaksi 10 vuoden asumista, lojalistit 5-7 vuotta ja valtio 7 vuotta. Veikkaan, että kanakien ehdotus tulee voimaan, jos joku tulee voimaan. Ja tietenkin hän on keskustelemassa (kanakit suostuivat keskustelemaan, mutta eivät ilmeisesti virallisiin tapaamisiin) itsenäistymispyrkimyksistä. Jos itsenäisyys tulisi, tulisi tietysti mielenkiintoisia tilanteita tuon maanomistuksen suhteen, koska kuulemani mukaan kanakien ajatus on ollut, että kaikki maa olisi silloin heidän. Myös nykyisin yksityisomistuksessa olevat taloineen päivineen.
Meidän naapurimme johtama paikallinen Sanoma Group meni konkurssiin, joten Uuden-Kaledonian uutisia joutuu lukemaan nyt monesta eri paikasta eikä kovin laadukasta journalismia oikein ole. Onneksi siellä on pyrkimystä saada jonkinlainen sanomalehti taas pystyyn, pääosin digiversiona, mutta viikottain tulisi myös printtilehti. Toivottavasti sellainen saadaan aikaan, sanomalehden ja laatu-uutisoinin puute on todella iso vajaus.
Kuten olen aiemminkin sanonut, ymmärrän kanakeja erittäin hyvin heidän pyrkimyksissään. ”A Kanak Without Land Does Not Exist”. Kun ranskalaiset saivat Uuden-Kaledonian, he asuttivat ensin alueita, joissa ei ollut tribuja, mutta aika nopeasti valkoinen mies laajensi reviiriään tuhoten viljelyksiä ja polttaen kokonaisia kyliä. Heidän mielestään kanakien ”alkukantaiset” viljelymenetelmät olivat maan haaskausta, joten maa olisi syytäkin ottaa kolonialistien haltuun. Kanakin siirrettiin eri paikkoihin ja näin katkaistiin heille niin tärkeä yhteys maahan ja esi-isiin. Kanakeille ”annettiin” murto-osa alkuperäisistä maa-alueista ja näin heidän kykynsä viljellä perinteisiä taro- ja ignam-viljelmiä poistettiin. Nämä kasvit vaativat todella isoja maa-alueita.
Nuo edellä mainitut vanhat caldoche-suvut ostivat maata halvalla 1860-1878 välisenä aikana. Ryöstetyn maan halvalla myynti piti auttaa houkuttelemaan uusia tulokkaita ja pienviljelijöitä, mutta ostajina oli suurimmaksi osaksi Ranskasta tullutta varakasta eliittiä, joka oli jo Nouméassa. Näin heidän omistuksiinsa tuli valtavia maa-alueita, joita edelleen on esim. Karjatiloilla. Yksi meidän tuttumme, viidenne sukupolven caldoche on kotoisin tällaiselta valtavalta tilalta. Hän kutsui meitäkin sinne, olisimme voineet tehdä hevosvaelluksia ja uida heidän maidensa läpi menevässä joessa jne.
Edellä mainitusta historiasta voitte varmaan päätellä, että pahemmaksi vain meni ja kanakien väkiluku romahti 1900-luvun alkuun mennessä mm. ranskalaisten tuomien tautien, väkivaltaisten kapinoiden kukistamisten ja reservaatteihin sullomisten vuoksi. Voisin uskoa, että tribuja on väkisin yhdistetty tai laitettu vierekkäin välittämättä niiden välisestä historiasta, joiltain on viety maat ja heidät on tungettu toisten maille jne. Tämä on varmasti aiheuttanut osan nykyisistä tribujen välisistä kiistoista. Täältä löytyy hyvä ja tiivis historiakuvaus tähän maanomistukseen liittyen.
Junamatkat
Aotearoalla menee kolme upeaa junareittiä, Northern Explorer, Coastal Pacific ja TranzAlpine. Menimme nämä kaikki ja se oli paras päätös, vaikkakin se tarkoitti sitä, että jotkut mielenkiintoiset paikat jäivät vierailematta. Voin rehellisesti sanoa, että en ole koskaan suunnitellut mitään matkaa näin pitkään ja huolellisesti, kuin tätä Aotearoan reissua. Maassa on niin paljon nähtävää joka puolella, että kaksi viikkoa on ehdoton minimi. Välimatkat ovat nimittäin pitkiä eikä esim. Eteläsaarella mennä rannikolta toiselle tuosta vaan.
Koska meillä ei ollut kahta viikkoa pidempää aikaa käytettäväksi, niin todella monta paikkaa piti karsia pois. En myöskään halunnut sellaista aikataulua, että joka päivä olisi oltu uudessa paikassa, siksi esimerkiksi Eteläsaaren eteläosat jäivät pois. Toki olisi voitu lentää paikasta toiseen, mutta ei oikein tunnu sopivalta lennellä tunnin lentoja vain siksi, että ehtisi nähdä mahdollisimman paljon. Siksi junat ja siksi lopullinen matkaohjelma oli aika rankalla kädellä karsittu. Lopullisen muodon ohjelmaan antoi se havainto, että Aucklandin ja varsinkin Wellingtonin hotellit olivat päätähuimaavan kalliita. Ja hyvin täyteen bookattuja.
Junat olivat todella hienoja, isot maisemaikkunat jatkuivat ylös kattoon saakka. Jalkatilaa oli reilusti, ravintolassa oli hyvät ruoka- ja erityisesti viinivalikoimat. Jokaisella oli kuulokkeet ja koko junamatkan kerrottiin mielenkiintoista tietoa historiasta ja ikkunasta näkyvistä paikkakunnista tai maisemista. Junanvaunujen läpi kulki henkilökuntaa siivoamassa roskia minun mielestäni ihan tauotta eli oli todella siistiä. Otimme ensimmäiselle pitkälle matkalle kassillisen eväitä mukaan, kun en ollut ihan varma tarjonnasta, mutta eipä niitä tullut kauheasti syötyä, koska ruokavalikoima oli niin hyvä. Lämmin ruoka tuotiin omalle paikalle, salaatit sai otettua heti mukaan.
Ja ne maisemat olivat todellakin näkemisen arvoisia. Miten yhdessä maassa riittääkin näin erilaista nähtävää, tuntui olevan monta tuttua maata yhdessä paikassa (ainakin Skotlanti, Slovakia, Slovenia, Sveitsi). Kuumat lähteet (eli Islanti) jäivät näkemättä, kun emme menneet Rotoruaan, mutta sellaisiakin olisi ollut tarjolla. Nämä junareissut olivat niin hieno kokemus, että varmaan tullaan tekemään jatkossa Euroopan reissuja enemmän junalla. Australian Great Journeys olisivat myös kiinnostaneet, mutta ne ovat tuhottoman kalliita ja pitkiä reissuja. Toki niihin sisältyy aina päivän retket eli juna pysähtyy jonnekin, josta on bussikuljetukset nähtävyyksiin ja illalliset ovat ravintolavaunussa hienosti pukeutuneena eli ne ovat ihan erilaisia elämyksiä eivätkä varsinaisesti matkustamista paikasta A paikkaan B.
En osaa sanoa, mikä junamatkoista oli upein. Ehkä TranzAlpine, koska sillä matkalla oli eniten vaihtelua maisemissa ja vuoristossa oli upeaa mennä junalla. Niitä kaikkia maisemia ei olisi autolla edes päässyt näkemään.
Ja ne viinit
Yksi syy, miksi halusin Uuteen-Seelantiin oli sen maine viinimaana. Ja tämän reissun jälkeen olen sitä mieltä, että NZ:n viinit ovat parhaita maailmassa. Ranskalaiset eivät tietenkään ole tätä mieltä, vaikka siellä kävisivät. Edelleen huvittaa ne järkyttävät ilmeet, kun ihmettelin mitä järkeä on raahata konttitolkulla viiniä Ranskasta (ja paljonko viini kärsii siinä kuljetuksessa), kun vieressä on kaksi hyvää viinimaata: Australia ja Uusi-Seelanti. Tämä ei ole ranskalaiselle mitenkään käsityskyvyn rajoissa oleva vaihtoehto, ei ole kuin ranskalaisia hyviä viinejä ja muut ovat sellaisia hauskoja kuriositeetteja, joita voi joskus ehkä testata. Luulen, että ne muutamat pullot ulkomaalaisia viinejä olivat meille ”omituisille outsidereille”.
Me pysähdyimme pariksi päiväksi Blenheimiin, joka on 30 minuutin bussimatkan päässä Interislande-lautan satamasta. Bussitkin sai varattua netistä todella näppärästi. Blenheim on Marlboroughin suurin kaupunki (noin 30 000 asukasta) ja Marlborough on NZ:n viiniteollisuuden keskus. Maoriksi paikka on Waiharakeke, ja tämä ja Wairau-joki näkyvät monen viinitalon viinien nimessä jonain muunnoksina. Paikka muistutti jotenkin todella paljon Forssaa, pieni joki meni kaupungin halki ja sen varrella oli ihan kiva kävelyreitti sekä pari ravintolaa. Koska oli niin järjettömän kylmä (kylmin kesä sitten vuoden 1995, kuten meille jaksettiin kertoa, hyvin suomalaiseen tyyliin), ei paljoa istuskeltu terassilla. Mutta kävimme hyvissä ravintoloissa syömässä ja maistelimme paikallisia viinejä.
Luonto ja maisemat
Enää kaksi kuukautta paratiisisaarta
Loppu lähestyy. Ei kuitenkaan maailmanloppu vaan elo tällä maailman kauneimmalla paratiisisaarella. Kuten blogin lukijat tietävät, tämä paikka on paljolti ”moni kakku päältä kaunis, mutta silkkoa sisältä”-tyylinen. Silti rakastan tätä omituista paikkaa ja tällä tulee aina olemaan paikka sydämessäni. Missään tapauksessa en kuitenkaan jäisi tänne pysyvästi asumaan, en ikinä. Rationaalinen järkeni ei kestäisi tätä paikkaa loputtomiin. Josko se ei nytkään ole aina kestänyt 😄. Mutta olipahan seikkailu, ikuisesti kiitollinen tästä kokemuksesta. Tällaisia ei varmasti tule toista kertaa vastaan, joten olkoon tämä meidän lottovoittomme. Joku maksoi siitä, että me saimme asua täällä upein merinäkymin varustetussa asunnossa, tämän mielettömän luonnon ympäröimänä. Pienet sodat, tiesulut, kaaokset ja mitä kaikkea tässä nyt olikaan, oli vain pieni lisämauste. Näin voi sanoa nyt, kun niistä on hetki aikaa ja olemme lähdössä pois…..