Olen kirjoittanut muutaman blogipostauksen liittyen paikalliseen hintatasoon, liikennekulttuuriin ja yleensäkin arkeen, mutta en ole pystynyt viimeistelemään niitä, kun ajatukset on vallan muualla. Eli Suomessa ja koronaviruksessa. Seuraamme uutisia jatkuvasti ja meille tulee kolme suomalaista sanomalehteä diginä, joten ajantasalla ollaan. En tiedä olisinko rauhallisempi, jos olisin Suomessa ja eläisin sitä tilannetta, mutta täältä käsin hermostuttaa todella paljon esimerkiksi vanhempien, miehen vanhempien ja yleensäkin kaikkien tuttujen ja ystävien puolesta. Olkaa turvassa. Ja varovaisia.
Meillä ei ole täällä vielä koronaa ja toissapäivään saakka ei yhdessäkään Tyynenmeren saaressa sitä ollut. Sitten tuli yksi tapaus Ranskan Polynesiassa, joka on aika kaukana täältä, mutta luultavasti näiden välillä on ollut tiivistä yhteyttä kuitenkin. Ehkä. AirCalin lopetti lennot Australiaan ja Japaniin eli käytännössä täältä ei pääse nyt pois. Risteilyalukset eivät ole saaneet jo muutamaan hetkeen pysätä Uuden-Kaledonian muilla saarilla enkä ole nähnyt pariin viikkoon yhtään risteilyalusta Nouméassakaan. Vanuatu ja Fiji ovat kieltäneet myös alusten pysäämisen, vaikka niille se tuokin valtavat rahalliset tappiot.
Miehellä on matkustuskielto, emme siis luultavasti pääse kesälläkään käymään Suomessa, jos tilanne on tällainen. Eikä tänne pääse nyt kukaan vieraista, korona-alueilta tulevat taidetaan laittaa täälläkin karanteeniin, jos tänne lentoja vielä tulisi. Onneksi lentolippuja saa nyt siirrettyä myöhäisemmäksi tai rahat saa takaisin sekä Finnairilla että AirCalinilla.
Koska luen niin ahkerasti suomalaisia lehtiä, niin jostain syystä itselläkin on pakottava tarve hamstrata vessapaperia. Täällä se on tuontitavaraa eli saattaisikin loppua, Suomessa tuskin. Olen syklonien takia muutenkin varustanut ruokakaappia vähän enemmän eli pitäisi pärjätä, jos korona tänne tulee. Käsidesiä pitää ehkä hakea. En tiedä millainen on ihmisten fiilis täällä tällä hetkellä, onko kukaan varautunut sen kummemmin. Kaikilla on varmaan Ranskassa tuttuja ja sukulaisia eli huoli on varmasti yhtä kova kuin meillä.
Mikä minua huolestuttaa eniten koronan tänne leviämisessä on se, että en tiedä mikä on terveydenhoidon kyky täällä hoitaa sairastuneita. Tänne on juuri rakennettu todella iso ja hieno sairaala eli sen puolesta on ok, ja täällä on ilmeisesti todella tasokkaita lääkäreitä. Ilmeisen mielellään tulevat tänne Ranskasta pariksi vuodeksi. Mutta jos joku pandemia tulee, riittääkö täällä kapasiteetti. Meitä on täällä yhteensä arviolta hiukan alle 300.000, tarkkaa väestön määrää ei tiedetä ja suurin osa on tässä Suur-Nouméassa. Rikkaat lähtevät tai lähtisivät varmaan turvaan/sairaalahoitoon Australiaan (ja meidänkin vakuutus sen mahdollistaisi), mutta nyt täältä ei pääse sinne eikä minnekään. Eikä siellä varmaan olla kovin vastaanottavaisia.
Huolestuttaa tietysti sekin, että miten täällä riittää ruokatavarat, kun omaa tuotantoa on aika vähän. Meneekö mellakoiksi.
Muilla Tyynenmeren saarilla ei välttämättä ole edes kunnon sairaalaa ja terveydenhuollon taso on heikko, joten lähetetäänkö täältä apua tai tuleeko Vanuatulta tänne hoidettavia? Kaikkea ihmeellistä tässä miettii. Samoin sitä, että koska se korona tänne tulee. Tuskin mikään maailman kolkka siltä välttyy. Koittakaa pärjätä siellä Suomessa, toivotaan, että tämä menee nopeasti ohi.
Koko muuttoa edeltävä syksy oli niin kiireinen kaiken muuttoon liittyvän byrokratian ja seuraajien rekrytointien vuoksi, että en ehtinyt oikeastaan yhtään jännittää koko muuttoa. Ehdin nähdä kaikki rakkaat ystävät ennen lähtöä ja ehdittiin viettää sukulaisten kanssa ihana joulu Helsingissä. Seuraajani Kaarinassa aloitti maanantaina 13.1. ja olin sopinut omat läksiäiseni samaan päivään, jotta sain esiteltyä hänet mahdollisimman monelle. Seuraava päivä oli viimeinen työpäiväni (Turun yhtiöstä jäin pois jo vuoden lopussa) ja se oli juuri niin ikävän surullisen haikea, kuin kuvittelinkin. Onneksi tiedän, että hyvät tyypit säilyvät kavereina, vaikka vaihtaisikin työpaikkaa. Tai maata.
Keskiviikkona 15.1. kello 12 saapui tilattu kuljetus etuovelle ja matka kohti lentokenttää alkoi. Tässä kohtaa olisi voinut alkaa jännittää, mutta en pysynyt meiltä kotoa edes motarille saakka hereillä. Heräsin vähän ennen lentokenttää eli matka meni varsin joutuisasti. Meillä oli vielä pari päivää ennen lähtöä hieman erimielisyyksiä siitä selvitäänkö lentokentälle julkisilla kulkuvälineillä seitsemän matkalaukun ja neljän käsimatkatavaran kanssa. Miehen mukaan kyllä, minun mukaani ehkä, joten tilasin kuljetuksen :).
Lennot menivät niin mukavasti, kuin pitkät lennot yleensä voivat mennä. Viimeisten kuukausien kiire ja stressi jäi taakse, joten nukuin melkein koko Helsinki-Osaka -välin ja jatkoin nukkumista vielä seuraavallakin lennolla. Jälkikäteen olen miettinyt, että onneksi tulimme ennen koronaviruksen leviämistä. Olisi ollut todella kamalaa miettiä vielä sitäkin ennen lähtöä ja jännittää Osakan kentällä, tuleeko tartunta vai ei. Tontoutan kentälle saavuimme myöhään torstaina illalla ja hotellissa olimme joskus puolenyön jälkeen.
Matkalaukuista yksi hajosi kokonaan ja kaksi kärsi jonkinasteisia vahinkoja, mutta meidän luotetut ja joka paikassa reissanneet Samsonitet kestivät tämänkin reissun taas kunnialla. Hajonneet laukut olivat halpoja ja vain tätä muuttoa varten ostettuja American Touristereita, mutta olisin kuvitellut niiden kestävän ehkä hiukan paremmin. Laukut painoivat tosin kaikki yli 25 kiloa eli niiden siirtely on ehkä ollut erilaista, kuin normaalipainoisten laukkujen.
Meille oli varattu sama hotelli, kuin syyskuussakin, joten oli helppo aamulla jet lagissa lähteä heti kävelylle ja tuttuun kahvilaan aamiaiselle. Hotellin aamiainen maksaa noin 32 euroa per henkilö, joten se ei kauheasti houkutellut, varsinkaan, kun aamiaisen taso ei ole mikään päätähuimaava. Ekana päivänä eli perjantaina miehellä oli tapaamisia yrityksen pääkonttorilla ja kävimme tekemässä asuntoon vastaanottotarkastuksen välittäjän kanssa (ja samalla allekirjoitimme sen julmetun pitkän sopimuksen uudelleen jostain syystä ja saimme vihdoin oman allekirjoitetun versiomme).
Heti maanantaiaamuna oli vuorossa tärkein asia eli pankkitilin avaus. Jopa tuo miehen oleskelupa-asiakin tuntui olen vähemmän tärkeä. Tässä maassa mikään ei etene, ennen kuin sinulla on pankkitili. Pankkitiliä ei saa auki ennen kuin sinulla on osoite. Meillä oli se etu, että asunto löytyi syyskuussa ja maksoimme jo tammikuun vuokran eli asunto oli tyhjillään meitä odottamassa. Saimme välittäjältä todistuksen pankkia varten, että meillä on asunto. Pankista sitten taas saatiin todistus siitä, että meillä on pankkitili ja näiden kahden paperin avulla saatiin minulle kännykkäliittymä heti samana päivänä.
Näiden kahden megatärkeän paperin kanssa kuljettiin koko viikko eri puolilla, että saatiin kotivakuutus (ilman sitä ei päästy muuttamaan asuntoon), vesi ja sähkö sekä nettiliittymä. Samoilla papereilla kävin myöhemmin hommaamassa kirjastokortin. Onneksi meillä oli papereista monta kopiota, sillä niitä tarvittiin siihen saakka, kunnes sain shekkivihon. Sillä pystyy jo todistamaan olevansa kunnon kansalainen.
Meillä oli kiire saada kaikki hoidettua viikon aikana, sillä Nemoa ei olisi voinut ottaa hotelliin. Yritys oli järjestänyt meille myös väliaikaisen asunnon, mutta koska ostin muutamia huonekaluja ja astioita edellisiltä asukkailta, niin heti kun vesi ja sähkö saatiin kuntoon, muutimme pois hotellista. Ehdimme saada hiukan tavaroita purettua, hommattua koiralle ruokaa ja muuta tarpeellista ja vihdoin perjantaina 24.1. kello 13 saimme hakea Nemon kotiin. Sen jälkeen alkoikin tuntua oikein oikeasti, että täällä me nyt asumme.
Koiran muuttoprosessi oli koko jutussa ehdottomasti kaikkein hankalin asia, mutta se ei tietysti ollut yllätys. Ilman koiraa en olisi suostunut lähtemään, koska meidän Nemo on jo kertaalleen joutunut vaihtamaan kotia. Uusi koti olisi kyllä löytynyt helposti, sen verran hänellä oli kysyntää, kun uutinen meidän muutostamme levisi.
Nemo oli päättänyt tulla mukaan.
Onneksi syyskuun look and see-reissun aikana pääsin käymään parikin kertaa karanteenissa ja sain erittäin hyvät ohjeet, miten edetä. Etukäteen googlaamalla olin törmännyt eläinkuljetussivustoon, jossa sanottiin, että Uuteen-Kaledoniaan ei saa tuoda eläimiä, kuin hyväksytyistä sopimusmaista eli Belgiasta, Ranskasta, Ruotsista, Saksasta ja Sveitsistä. Muille tulee ehdoton no-no. Ehdin saada asiasta jo kunnon stressin ja paniikin, mutta tieto oli onneksi väärä. Noista maista saa viedä helpommalla prosessilla ja ilman rabies-testejä. Meiltä vaadittiin rabiestesti aikaisintaan kolme kuukautta ennen lentoa. Tästä syystä joulukuun 2. päivän lento meni pois laskuista, kun pääsin tietojen kanssa eläinlääkäriin vasta 15.9.
Tässä välissä täytyy kiitellä Turun PetVetiä ja siellä Nan Salmista, joka otti koko ranskankielisen paperinivaskani ja alkoi selvittää mitä tehdään ja milloin. Uuden-Kaledonian karanteeni piti minuun myös aktiivisesti yhteyttä ja muistutti milloin testien aikatauluista ja milloin loishäätökäsittelyistä. Silti sain tästä prosessista harmaita hiuksia ja stressiä, koska Suomen päässä tuli muutama sellainen yllätys laboratoriotesteissä, että vähemmästäkin olisi saanut vatsahaavan.
Prosessi alkoi siis rabiesrokotteen boosterilla ja siitä sitten testeillä tietyn ajan jälkeen. Kun siitä oli tullut negatiivinen tulos, alkoi karanteeni valmistella koiralle maahantuontilupaa. Sitä odotellessa tehtiin kaikki muut vaadittavat testit ja annettiin punkki- ja matolääkkeitä ohjeiden mukaan. Onneksi Nemolla on ollut alusta saakka passi ja siellä tiedot kaikista rokotteista, niin se nopeutti prosessia. Karanteeni kopioi syyskuussa passin ja omistajatodistukset, kun kävin siellä, joten niiden tietojen selvittämiseen ei mennyt enää aikaa.
Alku koko prosessista meni oikein mukavasti, mutta sitten yhdestä koiran testistä tuli väärä positiivinen ja se testi jouduttiin tekemään uudestaan. Olin palaverissa ja sillä aikaa PetVetistä oli soitettu ja jätetty viesti, joka hiukan kylmäsi, kun sen luin. Onneksi he sanoivat heti, että testitulos on erittäin todennäköisesti virheellinen, koska Nemo ei ole käynyt ulkomailla eikä ole ollut jalostuksessa. Tauti on siis käytännössä koirien sukupuolitauti, ja asia herätti hilpeyttä sen jälkeen, kun päästiin ensijärkytyksestä yli. En ole ikinä kyseisestä taudista kuullutkaan, mutta googlaamalla selvisi, että Suomessa on todettu kaksi tapausta ja molemmat tuontikoirissa. Keväällä 2019 oli ollut toinenkin virheellinen testitulos, josta AVI oli sitten antanut tiedotteen.
Luottavaisin mielin odoteltiin sitten uutta tulosta, mutta ikävä kahden viikon lisäys tästä tuli muutenkin tiukkaan aikatauluun ja lisäjännitystä emännälle. Aika hyvissä ajoin karanteeni ilmoitti, että tuontilupa on myönnetty ja he ovat postittaneet sen meille Turkuun. Suomessa alkoi tietysti vähän sen jälkeen postin lakko, joten sitä sitten jännitettiin, että saadaanko alkuperäinen ajoissa perille vai ei. Ilman alkuperäistä ei olisi saanut koiraa koneeseen.
Eläinlääkärin sumplimisten lisäksi käytiin samalla jatkuvasti keskustelua TravelCargo PetExpressin kanssa, joka järjesteli Nemon lennot. Yhteyshenkilömme siellä oli aivan loistava. Alkuun oli epäselvyyttä lentoreitistä, kun ei vielä tiedetty, että Pariisista lähtee tämä ns. hyväksytty eläinkuljetuslento kerran kuukaudessa. Onneksi lähti, sillä muuten koiraa olisi yritetty saada tänne Australian kautta ja se olisi ollut kaikkein haastavinta Australian todella tiukkojen säännösten ja karanteenien vuoksi. Saimme todella hyvät neuvot kuljetuslaatikon ja lisävarusteiden hankkimiseen ja varsinkin Finnair on todella tarkka siitä, että laatikko on riittävän iso. Meidän piti lähettää useita kuvia koirasta kuljetuslaatikossa etukäteen, jotta ei tulisi sitten kentällä mitään ongelmia. Tästä asiasta kävin mielenkiintoisen keskustelun yhden eläintarvikeliikkeen omistajan kanssa. Heiltä kun ei löytynyt riittävän isoa kuljetuslaatikkoa, joten oli sitä mieltä, että ensinnäkin minua on vähän huijattu laatikon kriteereissä ja toiseksi voin aivan hyvin ottaa sen pienemmän. Ei meitä enää kentältä kuulemma käännytetä takaisin……
Hänestä laatikossa oli vallan mukava loikoilla.
Ihan viime metreillä Uuden-Kaledonian karanteeni huomasi, että kaksi testiä puuttuu. Muistan vielä aamulla bussia odotellessani miettineeni, että miten mahtavaa on, kun kaikki on paketissa. Päivä oli perjantai ja joulukuun 20. päivä. Minulla oli toisen työporukan läksiäiset sovittu iltapäivälle ja siitä lähdettäisiin syömään pienemmällä porukalla ja sitten joululomalle. Istuin näissä loistofiiliksissä bussiin, luin sähköpostini ja siellä oli karanteenista tullut viesti, että huom. huom. huom. testejä puuttuu!!!! Siinä hävisi loistofiilikset sekunnissa.
Jouluviikko ja lomat aiheuttivat tietysti uusintatesteille kahden viikon viiveen ja viimeiset tulokset saatiin pari päivää ennen viimeistä eläinlääkärikäyntiä. Joka sitten taas oli vain muutama päivä ennen Nemon lentoa. Itse poistuin tämän loppuhässäkän ajaksi kummitytön kanssa Lontooseen ja jätin miehen sumplimaan viimeiset säädöt. Reilua. Mutta luultavasti parempi.
Koiran lennon piti olla syyskuussa annetun arvion mukaan tammikuun lopulla. Sen aikataulun perusteella olin miettinyt töistä poisjäämisen ja monta muutakin asiaa. Ja sen perustella sovin kummitytön kanssa Harry Potter-kierroksesta Lontoon studioilla loppiaisen jälkeiselle viikolle. Ne matkat oli tietysti jo varattu, kun koiran lentopäiväksi ilmoitettiinkin 10.1. Helsingistä ja 13.1. Pariisista. No mies oli siinä vaiheessa jo lomalla eli hän hoiti asian loppuun. Ja hyvä oli (myös kuljetusfirman mielestä), että en ollut saattamassa koiraa lentokentällä ja itkemässä siellä silmiäni pihalle.
Juuri ennen lähtöä Helsingistä.
Nemo lensi ensin Pariisiin kolmeksi yöksi, koska Finnair ei lennättänyt eläimiä viikonlopun aikana. Paikallinen agentti lähetti PetExpressin edustajalle koko ajan kuvia, ja hän välitti niitä meille ja oli muutenkin 24/7 tavoitettavissa (eli rauhoittelemassa meitä). Ensin Ranskasta toki ilmoitettiin, että Nemon pitää olla siellä puoli vuotta ja asiaa väännettiin tovi, ennen kuin uskoivat, että meillä on maahantuontilupa Uuteen-Kaledoniaan. Siitä huolimatta, että Nemolle oli siis varattu paikka siihen tammikuun koneeseen. Sen jälkeen ranskalaiset keksivät, että Suomi ei kuulu Euroopan Unioniin, joten he eivät voi ottaa Nemoa vastaan sovitulla Finskin lennolla. Pienen säädön jälkeen saimme Suomen liitettyä EU:iin ja asia ratkesi :).
Monsieur à Paris.
Koiraa oli totutettu jo pari kuukautta lentoboksiinsa, joten viihtyi siellä ja Pariisissa hänellä oli pitkiä lenkkejä ja koirakavereita, joten aika meni kohtuullisen hyvin. Lento Pariisista Uuteen-Kaledoniaan oli se pahempi rasti, koska Tokiossa eläimiä ei päästetä lentobokseista ulos eli eläimet ovat kuljetuslaatikoissa todella pitkään. Hyvin sekin ilmeisesti meni ja karanteenista tuli heti viesti, kun Nemo oli päässyt perille. Sen jälkeen olikin sitten meidän vuoromme lähteä kohti uutta asuinpaikkaa.
Talvella kun lähtee Suomesta, niin saattaa auringonpaiste ottaa vähän silmiin.
Syyskuun puolivälin jälkeen, kun pääsimme takaisin look and see-keikaukselta Nouméasta, alkoi järjetön säätäminen ja ihmetteleminen. Yritys olisi halunnut miehen jo joulukuun alussa töihin, joten prosessi käynnistyi hiukan paniikinomaisesti. Mutta vierailu Uuden-Kaledonian karanteenissa teki aika selväksi sen, että koiraa ei joulukuun eläinkuljetuslennolle saada millään rabiestesteistä johtuen (ei kyllä monesta viikosta jäänyt kiinni). Yrityksen henkilöstöihminen oli sitä mieltä, että teillä kestää sen aikaa kun teillä kestää, tulette kun pääsette. Tiesimme, että seuraava mahdollinen koiran lento on joskus tammikuussa ja arviolta loppupuolella. Sen mukaan sitten edettiin.
Tavaroiden pakkaaminen
Yritys maksoi meille joko kontin tai sitten könttäsumman rahaa, jolla olisimme voineet ostaa tavaroita perillä. Koska halusin ehdottomasti oman sänkymme, eikä Tempuria myydä Uudessa-Kaledoniassa, päätimme ottaa kontin. Kontti ajateltiin omalta kannaltamme edullisemmaksi myös siksi, että sähköpyörät olivat aika kalliita ostaa paikan päältä ja ne kannattaisi ottaa mukaan. Jossain vaiheessa sitten selvisi, että akkuja ei saakaan laittaa konttiin eikä vastaavia akkuja saataisi ostettua paikan päältä, eli pyöräajatus meni täysin kiville. Mies oli juuri kesällä ostanut uuden maastosähkärin, mutta sai sen onneksi myytyä työkaverilleen.
Olen yleisesti ottaen hyvin säntillinen pakkaaja ja teen pakkauslistoja. Nytkin tein yhteiseen OneNoteen hienoja listoja, mitä pakataan per huone ja mitä vintiltä. Mutta koska aikaa tuntui olevan jotenkin ylettömän paljon, niin askel suunnittelusta toteutuksen ei lähtenyt liikkeelle. Varsinkaan kun emme saaneet muuttolaatikoita, kuin vähän ennen muuttopäivää. Muuttopäiväksi osui minun työni kannalta mahdollisimman huonon viikon torstai (iltatilaisuuksia joka ilta), joten aluksi niin säntillinen muutto eskaloitui keskiviikkoillalla siihen, että heitimme olohuoneen lattialle tavaroita kasoihin samalla, kun huusimme toisillemme eri huoneista, että otetaanko tämä mukaan. Todella huolellisesti viimeistelty muutto toiselle puolelle maapalloa siis.
Emme saaneet pakata etukäteen kuin särkymättömiä tavaroita (vaatteet, kengät, vuodevaatteet yms.) vakuutusten vuoksi eikä mitään pakattuja laatikoita saanut sulkea, koska ne piti kaikki tarkistaa ja luetteloida ennen sulkemista. Suunnatonta iloa herätti myös se, että kaikki tavarat piti laskea vakuutusexceliä ja tullausta varten. En mennyt ihan samalle tasolle miehen kanssa, joka laski montako paria sukkia hän pakkasi laatikkoon. Yhtenä iltana oltiin niin väsyneitä, että yksinkertainen laskutoimitus ”jos laatikossa on neljä pussilakanasettiä ja matkalaukkuun tulee kaksi, niin montako niitä on yhteensä” ei onnistunut ilman sormia. Samana iltana, kun olin laskenut noin kuusi kertaa putkeen montako pyyhettä olin laatikkoon laittanut, todettiin, että eiköhän tämä ole tässä……
Tavaraa oli todella paljon enemmän, kuin etukäteen ajattelin, mutta muuttofirman katselmuksessa olivat arvioineet laatikoiden määrän juuri oikein. Muuttoautosta ei täyttynyt edes puolet eli kontissakaan ei ole kuin puolet meidän tavaroita. Vaikka kaikki pakattiin hyvin, niin arviolta 8-10 viikon merimatka saattaa olla varsinkin sohvalle ja sängylle hiukan rankka kosteuden vuoksi. Jännityksellä siis odotan sitä päivää, kun tavarat saapuvat.
Autoon olisi mahtunut toinen samanlainen satsi tavaraa.
Muuttofirma oli tehokas kuin mikä, meidän tehtäväksemme jäi lähinnä pysyä pois jaloista ja merkitä laatikoihin numeroita. Otimme mukaan osan huonekaluista ja keittiötarvikkeista, mutta suurin osa jätettiin kuitenkin kotiin. Olin ostanut astioita ja muutamia huonekaluja perheeltä, joka tulevassa asunnossamme asui ennen meitä, joten pärjäisimme siihen saakka, kun tavarat saapuvat perille.
Tässä ollaan puolessa välissä pakkausprosessia. Kyllä niitä laatikoita tulikin yllättävän paljon.
Reilu kuukausi kotona ilman tiettyjä keittiövälineitä ja kodinkoneita oli välillä vähän hankalaa, ja varsinkin tästä ”huolellisesti” toteutetusta muutosta johtuen, meillä meni kotona aikaa siihen, että ihmettelimme missä mikäkin juttu on. Totesimme aina, että se on varmaan kontissa. Jää nähtäväksi, mitä siellä sitten oikeasti on. Sänkyä kaipasin heti ensimmäisestä yöstä alkaen, mutta esimerkiksi vaatteet oli helppo pakata, kun Suomessa oli talvi (tai se ikuinen marraskuu oikeastaan) joten lämpimän kelin vaatteet sai pistää suoraan konttiin. Osan jätin tietysti matkalaukkuihin.
Kun kaikki tuntuu menevät pieleen, herää epäilys……
Alkuvaihe tässä koko prosessissa meni hyvin smoothisti ja välillä tuntui, että tehtiinkö me päätös tuosta vaan, miettimättä sen tarkemmin. Mutta silloin, kun kaikkia vastoinkäymisiä alkoi tulla eteen, mietin yrittääkö universumi kertoa, että nyt ei kannata lähteä. Parhaita olivat tietysti:
Koiran bruselloosiepäily. Vakava juttu, josta pitää ilmoittaa ties minne aluehallintovirastoa myöten ja koiran voi joutua lopettamaan, jos sillä tällainen olisi ollut. Puuttuvat labratulokset aiheuttivat lisää harmaita hiuksia vuoden vaihteeseen. Lisää koiran muuttoprosessista omassa postauksessa.
Postin lakko. Jännitysmomenttina muun muassa saadaanko koiran maahantuontilupa ajoissa perille Turkuun. Se piti tietysti olla alkuperäisenä koiran mukana. Tukilakot meinasivat torpata koko kontinkin lähtemisen. Lakko loppui kello 14 sinä päivänä, kun meiltä kannettiin tavaraa ulos. Muuten tavarat olisivat olleet välivarastossa lakon loppumiseen ja siitä olisi tullut lisää kustannuksia per vuorokausi. Ja taas lisää matka-aikaa tavaroille.
Miehen työlupa. Se tuli joulukuun lopussa niin viime tingassa, että mietittiin, päästäänkö edes siihen menessä Nouméaan, kun koira pääsee karanteenista. Lennot olivat aika loppuunmyytyjä siinä vaiheessa, kun yritys alkoi niitä meille varata.
Muuta säätöä
Olen tottunut, että asiat tehdään nopeasti ja hommat etenee, mutta aika ajoissa havaitsimme, että on syytä tottua ranskalaiseen byrokratiaan tyynenemeren verkkaisuudella höystettynä. Vuokrasopimus, joka muuten on 18-sivuinen, lähetettiin meille ilmoituksella, että 48h aikaa allekirjoittaa. Vastasin, että en voi allekirjoittaa mitään, mitä en ymmärrä, joten sopimus pitää saada käännettyä ensin. Hirveällä kiireellä pyydettiin hyvää ystävää taas kääntämään ja saatiin suhtkoht nopeasti se allekirjoitettua ja lähetettyä takaisin. Viikon päästä tuli kysely, että voisitteko lähettää vuokrasopimuksen. Vastasin, että se on jo lähetetty. Eivät vain olleet huomanneet sähköpostista katsoa. Ikinä emme saaneet toisen osapuolen allekirjoittamaa versiota takaisin useasta pyynnöstä huolimatta.
Miehen työlupa oli toinen prosessi, joka venyi ja vanui. Toimitimme kaikki pyydetyt paperit hyvin nopealla aikataululla, mutta Nouméan päässä paperit eivät ilmeisesti edenneet mihinkään yhtä ripeästi. Työlupa tuli vihdoin joulukuussa, kun kontti oli jo lähtenyt ja koiran lennotkin maksettu. Siinä vaiheessa yritys alkoi varata meille lentoja, jotka olivatkin sitten niin täynnä, että ei meinattu löytää sopivaa päivää. Tokion kautta oli kaikki täyteenbuukattuja, joten tulimme Osakan kautta (joka osoittautui itse asiassa paremmaksi reitiksi).
Ulkomaisten vakuutusten kanssa ei myöskään mennyt ihan Strömsösti, koska Ranskassa ei tunnistettu turvasähköpostilla lähetettyjä tiedostoja. Kahteen viikkoon eivät avanneet sähköpostia lainkaan ja sen jälkeen meni vielä useampi viikko, jonka jälkeen ilmoittivat Nouméaan, että olen lähettänyt omituisen sähköpostin, jonka liite ei aukea. Eivät tietenkään voineet pyytää tietoja minulta uudelleen. Olin lähettänyt ennen turvasähköpostia viestin, että tulen lähettämään tällaisen viestin ja ohjeen sen avaamisen, mutta ei se auttanut. Heidän ohjeenaan oli lähettää terveystiedot postitse, mutta koska meillä posti oli juuri silloin lakossa, niin se ei oikein onnistunut. No tiedot saatiin monien mutkien kautta täysin turvattomasti perille ja kuulin vasta Nouméassa, että minullakin on vakuutus. Mitään ilmoitusta siitä ei koskaan saatu meille saakka.
Ehdottomasti paras säätö oli kuitenkin se, kun huolintafirma Uudesta-Kaledoniasta lähetti nipun papereita juuri ennen loppiaista allekirjoitettavaksi ja yksi niistä oli paperi, johon tarvittiin kotikuntamme kaupunginjohtajan allekirjoitus ja tietysti virallinen pyöreä leima. Onneksi kaupunginjohtaja sattui olemaan töissä eikä lomalla ja toisen hallitukseni puheenjohtaja, niin sain asian hoidettua nopeasti. Hänen piti siis todistaa, että olemme turkulaisia. Tästä joku voi repiä vitsiä, että kyllä siitä jonkun todistuksen tarvitseekin…..
Koska kontti lähti jo marraskuun lopussa, olimme tietysti ilman tavaroita siihen saakka, kun oma muutto oli edessä. Yksi tuttu muutti Helsinkiin ja hän sai myytyä asuntonsa juuri sopivasti, että saimme häneltä sohvan ja sängyn muutama päivä omien tavaroiden lähtemisen jälkeen. Varsinkin sänky on kyllä kiva olla olemassa tässä iässä. Pari ekaa iltaa olohuoneessa oli patja lattialla sohvan virkaa tekemässä ja tuli mieleeni ihan ensimmäiset yöt opiskeluaikojen yksiössäni. Tyhjää, vähän karua, mutta silti niin siistiä, kun jotain uutta ja jännittävää oli edessä. Silloin nuorena lattialta ylös pääseminen oli tosin paljon helpompaa.
Heinäkuun 2. päivä 2019 mieheni puhelin soi kiivaaseen tahtiin. Puhelut tulivat Englannista, mutta koska olimme juuri lomamatkalla Da Nangissa, niin hän päätti olla vastaamatta. Illalla head hunter Lontoosta laittoi sähköpostia, että yritimme tavoittaa, koska haluaisimme keskustella eräästä työpaikasta kanssasi. Mies, jota on headhuntattu koko yhdessäolomme aikana säännöllisesti, vastasi heti, että ”kiitos, mutta ei kiitos”. Nopeaan vastaukseen oli kaksikin syytä: ensinnäkin hänelle tarjotut pestit ovat yleensä ei niin miellyttävissä paikoissa, kuten Siperiassa, Australiassa keskellä ei mitään yms. missä kaivostoimintaa yleensä on ja toiseksi; hänellä on hyvin työorientoitunut ja hyvässä duunissa oleva vaimo :).
Tässä altaan äärellä saman päivän iltana pohdittiin, että mikäköhän paikka mahtaisi olla kyseessä ja missä. Mies totesi, että joka tapauksessa jossain, mihin me emme halua muuttaa.
Olimme toki useaan otteeseen keskustelleet, että olisi kiva asua ulkomailla. Tai lähinnä minä olin keskustellut ja asiaa pohdiskellut, koska se on ollut pitkäaikainen haaveeni. Emme vaan ole koskaan päässeet yhteisymmärrykseen siitä, kumpi menisi ulkomaille töihin ja kumpi jäisi kotiin. Tai no tavallaan yhteisymmärrys on ollut siitä, että mies jäisi mielellään kotiin ja minä voisin olla ulkomailla töissä, mutta koska hänen alallansa on helpompi löytää töitä ulkomailta, niin yhtälö ei ole oikein toiminut. Olemme vain todenneet, että jatketaan valitsemallamme tiellä eli pidetään pitkiä lomia ja reissataan mahdollisuuksien mukaan aina, kun vain voidaan.
Palasimme Vietnamista Suomeen ja mitään ei kuulunut, joten unohdimme koko jutun. Kunnes Lontoosta saapui uusi sähköposti, jossa poikkeuksellisesti paljastettiin yritys ja kohdemaa. Mies huusi minulle toisesta huoneesta, että tämä on joku Uusi Kaledonia. Vastasin siihen, että ei voi olla, ei siellä mitään kaivoksia ole. Kävi sitten ilmi, että kyllä on. Tällä saarella on nimittäin 25% maailman nikkelistä.
Lähdimme ystävien kanssa terassille ja pohdiskelimme heidän kanssaan, että mitä jos lähtisimme asumaan Tyynenemeren paratiisisaarelle. Ja oikeastaan siinä päätimme, että jos tarjottu paketti on hyvä, niin mikä ettei. Tällainen tarjous ei luultavasti enää koskaan toistu. Niinpä mies aloitti keskustelut headhunterin kanssa ja siirtyi aika nopeasti keskustelemaan suoraan yrityksen edustajien kanssa. Samalla tehtiin kotona plussat ja miinukset listoja ja ihmeteltiin asiaa läheisten kanssa. Veljeni totesi hyvin, että saatatte katua, että lähditte, mutta jos ette lähde, niin sitten ainakin kadutte. Pois pääsee aina.
Eniten päänvaivaa aiheutti tietysti minun tilanteeni, eli joutuisin luopumaan ihanasta työpaikastani ja mielenkiintoisista töistäni. Ja löytäisinkö Suomeen palatessa mitään vastaavaa tai yleensäkään mitään kiinnostavaa. Vai olenko pahimmassa skenaariossa koko loppuelämäni työtön? Ja voinko tuosta vaan siirtyä toimitusjohtajasta kotirouvaksi? Koko kotirouvailu ja miehen palkalla eläminen kuulosti järkyttävältä eikä oikein minun luonteelleni sopivalta. Mutta tämä tuntui silti once in a lifetime-mahdollisuudelta, eikä tällaista tarjousta tai kohdemaata luultavasti enää ikinä tulisi vastaan.
Elokuun puolessa välissä allekirjoitettiin alustava työsopimus ja yritys alkoi järjestellä meidän ”look and see”-reissuamme. Ilmoitin hallituksilleni, että saatan irtisanoutua ja ilmoitan asiasta heti ko. reissun jälkeen. Ja sitten hypättiin koneeseen syyskuun 7. päivä…..
Tänne Ouen Toron huipulle meidät vietiin heti ensimmäisenä aamuna saamaan yleiskatsaus kaupungista ja sitä ympäröivästä laguunista.
Koko look and see-keikaus oli yksi rankimmista reissuista ikinä. Muistutti hyvinkin muinaisia Kiinan työmatkojani. Viisi päivää aikaa selvittää kaikkia käytännön asioita, löytää asunto ja selvittää koiran kuljetukseen liittyvää prosessia karanteenin kanssa. Ja kamalassa jet lagissa tietysti koko ajan. Asuntoesittelyjä oli saatu aika monta mahtumaan yhteen viikkoon, mutta mikään ei oikein iskenyt. Kunnes viimeisenä päivänä viimeisellä näytöllä löytyi todella hienoin näkymin varustettu, kaikki kriteerit täyttävä asunto. Se oli siinä!
Jälkikäteen mietin, tuliko koko asunto katsottua vähän hutaisemalla, koska nämä näkymät veivät kaiken huomion.
Mies kävi tehtaalla katsomassa miltä siellä näyttää ja vaikuttaako paikka toimivalta. Se olikin oikestaan ainoa syy, mihin tämä olisi kaatunut, jos turvallisuusasiat eivät olisi olleet kunnossa. Kaikki vaikutti hyvältä ja hän allekirjoitti varsinaisen työsopimuksen perjantaina 13. päivä, ennen kuin taas lähdimme kentälle ja kotiin päin. Nyt oli siis mustaa valkoisella ja suuri muutos edessä.
