Ihan väärä nimi tänne

Olen tässä kahden kuukauden asumisen jälkeen tullut siihen tulokseen, että olisi pitänyt varmaan muuttaa nimi ennen muuttoa. Sukunimessä kun on yhteensä 20 kirjainta plus väliviiva, niin onhan se pitkä Suomessakin, mutta täällä se on…… tajunnanräjäyttävä. Meillä lukee portin summerissa pelkkä yhteinen sukunimi (siinäkin on 12 kirjainta) ja naapurin ystävätär oli kysynyt, että onko se vitsi. Siitä olisi voinut jättää puolet pois ja alkuosasta olisi tullut ihan kelvollinen sukunimi.

Tajusin heti tänne tullessa, että on parempi jättää kaksoisnimen eka osio suosiolla pois käytöstä, vaikka Suomessa en muuta käyttänytkään. Identiteettikriisiä siis pukkaa, minusta tuli ihan eri ihminen :). Rouva M. Kun täällä antaa ajokortin tai passin jollekin, niin seuraa hyvin syvä hiljaisuus ja ylitsevuotava hämmennys. Kumarrun aina tiskin yli näyttämään, että tuo on avionimeni, voit käyttää vain sitä. Sillä saa aikaan suuren helpotuksen ja iloisen hymyn. Selvästi kaikki ajattelevat, että ”no jo minä ajattelinkin, että ei voi olla totta ja eihän se sitten ollutkaan”. Pankissa ei ollut kahta sanaa siitä, mitä nimeä siellä käytetään. Tai no pankissa olen vain mieheni rouva, ihan sama onko edes nimeä. Vähän samalla tavalla kuin USAn hienostopiireissä pariskunnat ovat Mr and Mrs. John L. Strong III.

Laskin tuossa, että sukunimestä saattaa olla jo kymmenen eri versiota. Tänään tuli yksi uusi ja se meni paikalliseen sairasvakuutusvirastoon, joten enpä tiedä löytyykö minua ikinä mistään rekisteristä, kun yritän mennä lääkärille tai jos joudun sairaalaan. Tai ehkä löydyn miehen nimellä, se saattaa olla siellä oikein, kun hänellä tuo vakuutus jo on. Ei auta, vaikka liitteenä olisi passien kopiot, se mikä hakemukseen on kirjoitettu, sillä mennään. Täällä ei taida olla sellaista eri tahojen välistä, yhteistä rekisteriä, joka menisi tilttiin, kun siellä on yhdellä ja samalla osoitteella ja syntymäajalla kymmenen vähän sinnepäin samannimistä rouva M:ta.

Mun täytyy uusia passi parin vuoden päästä, siihen asti voin miettiä mikä näistä kaikista vaihtoehdoista olisi paras ;). Ja kun on vähintään kymmenen eri vaihtoehtoa, niin ei sitä kohta enää välttämättä muista mikä se alkuperäinen versio olikaan. Odotellaan mikä paikalliseen ajokorttiin tulee, jos se on hyvä versio, niin sitä voisi sitten alkaa käyttää laajemminkin.

Mutta mikä omituisinta: etunimi on yleensä aina oikein. Nyt on löytynyt maailmankolkka, missä se ei herätä yhtään ihmetystä :).

Korona soikoon II

Nysse tuli. Tällekin saarelle. Aika pitkään tämä paikka siltä välttyi, mutta tiistaina iltapäivällä tänne lensi australialainen pariskunta häämatkalleen ja toi sen tullessaan. Kiva ja kiitos! Aika moni pohtii täällä, että miksi niiden piti lähteä just nyt häämatkalle. Lennot ja hotellit olisi saanut siirrettyä. Mutta ei voi mitään enää. En tiedä paljonko koneessa oli porukkaa ja montako ihmistä tapasivat hotellissa ennen kuin siirtyivät sairaalaan, mutta kaikki altistuneet ovat ilmeisesti karanteenissa. Eilen illalla varmistui, että ovat koronapositiivisia.

Miehelle on tippunut toimintaohjeita sekä yrityksen pääpaikasta Brasiliasta että täältä paikallisesti jo ennen tätäkin ja luultavasti edessä on osittaiset etätyöt. Pakko tehtaalla on käydä pari kertaa viikossa silti. Poskisuudelmat kiellettiin jo ihan Macronin mahtikäskyllä vähän aikaa sitten. Siitä mies ei ole ollut yhtään pahoillaan. Onhan se tietysti ollut lounaissuomalaiselle ihanan rento hetki käydä aamuisin läpi poskisuudelmat ja kättelyt koko työporukan kanssa. Onneksi hän on ollut Wessmanin Ilonan kanssa paljon tekemisissä ja kaikki Ilonan tuntevat tietävät, että siinä saa harjaannusta ranskalaistyyliseen tervehtimiseen. Ihan kylmiltään tänne ei siis muutettu :).

Mitähän me muuten koiran kanssa tehdään, kun mies tulee häiritsemään meidän rutiinejamme. Täytyy ehkä näyttää ahkerammalta kotirouvaltakin, jos mies on kotona ;). Nyt ei uskalla lähteä shoppailemaankaan, kun ei tiedä mikä tämä koronatilanne oikeasti on. Koulut, ravintolat yms. suljetaan huomisesta alkaen. Yli 20 hengen kokoontumiset on kielletty, tapahtumat ja urheiluharrastukset peruttu. Ja mikä vähän harmittaa, niin juuri alkaneet ranskantunnit on peruttu ainakin kahdeksi seuraavaksi viikoksi. Ranskan kieltä tässä kyllä tarvittaisiin.

Meitä nimittäin eniten ihmetyttää se, että uutisoinnin mukaan lennot ovat olleet pääosin holdissa jo muutaman viikon. Paitsi se elintärkeä linkki Ranskaan, sieltä tulee lääkkeet ja kaikki tärkeä. Kuten viini. Tämän viikon maanantaina oli jo yksi koronaepäily Ranskasta, mutta hän ja ilmeisesti kolme altistunutta antoivat kaikki negatiivisen tuloksen. Eli tiistaina täällä huokaistiin taas helpotuksesta, mutta hiukan oli lyhyt ilo. Maanantaina hallitus loi toimintaohjeet koronaa varten, mutta ei ehkä uskonut, että näin nopeasti ne sitten saadaan ottaa käyttöön.

Koska tämä on näin pieni paikka, niin luultavasti sana näistä kahdesta positiivisesta kiersi jo ennen uutisointia. Tai ehkä se oli jo radiossa toitotettu, mutta en vaan ymmärtänyt sitäkään, vaikka yritän radiota kuunnella päivittäin. Ainakin eilen kaupan hyllyt olivat aika tyhjiä ja mietin siellä, että tietääkö muut jotain, mitä minä en tiedä. No tiesiväthän ne. Eilisen päivän aikana on hamstrattu niin paljon tavaraa, että tänään on jo ostorajoitukset. Olemme kuitenkin pääosin tuontiruuan varassa. Riisiä ja pastaa saa ostaa kaksi kiloa, jauhoja kilon. Vessapaperia 12 rullaa tai yhden isomman paketin. Luulin ensin, että eniten on hamstrattu pâtéeta eli pateeta, mutta olikin pâteeta eli pastaa. Tällä vajavaisella kielitaidolla kaikesta saattaa saada hiukan vääristyneen kuvan :). Taitaa olla lentouutisoinnin ja tämän maan koronavarautumisen kanssa sama juttu. Olemme ymmärtäneet, että kaikki on hyvässä mallissa, mutta ei sitten ollutkaan.

Tänään luin myös, että hallitus toivoisi, että kaikki ulkomaalaiset (non -résidents) ottaisivat ja palaisivat kotiinsa, mutta en viitsi ottaa tästä nokkiini ja lähteä lätkimään. Mies on résident, minä non, kun EU-passilla täällä saa olla ilman viisumia niin kauan kuin haluaa, enkä jaksanut aloittaa mitään paperisotaa ja hakemusrumbaa turhan takia. Taas tässä on hiukan ristiriitaa siihen uutisointiin, että rajat ovat kiinni ja lennot lopetettu, mutta näköjään ensi tiistaihin saakka olisi mahdollista poistua paikalta. Ulkomailla olevia paikallisia pyydetään jäämään sinne, missä ovat, vaikkakin heillä on mahdollisuus myös palata kotiin.

Viikko alkoi muutenkin vähän huonosti, kun koiran kimppuun kävi maanantaiaamuna iso saksanseisoja ja koira sai pari puremahaavaa. Meidän koira onneksi voitti 6-0 eli sai sen toisen koiran selätettyä ja pidettyä paikoillaan, kunnes sen omistaja vihdoin ja viimein ilmestyi paikalle. Minä vaan panikoin ja melkein itkua väänsin. Meidän koiran haavat tietysti tulehtuivat täällä kuumassa ja kosteassa, joten eläinlääkärillä on rampattu, mutta toisaalta se on tarkoittanut sitä, että olen ollut vain kotona vahtimassa koiran olotilaa. En siis ole hyvin suurella todennäköisyydellä tavannut vielä ketään mahdollista koronatartuttajaa. Nyt lähden kyllä kauppaan katsomaan vieläkö siellä on jotain ostettavaa. Ehkä ostan saman setin, kuin syklonivarautumisen aikana eli viiniä, samppanjaa ja pari purkkia tonnikalaa. Vessapaperia olin ostanut varastoon jo syklonia varten eli hähhää kaikille hamstraajille täällä, minä olin eka.

No niin, kauppareissusta selvitty. Ensimmäisessä kaupassa oli jonot ulos asti, kun sisälle päästettiin vain kymmenen asiakasta kerralla. Kyseessä ei ollut mikään pikkukauppa vaan ihan market. Jätin väliin ja menin viereiseen Naturaliaan, joka on paikallinen Ruohonjuuri. Siellä meitä asiakkaita oli peräti kaksi. Ostin riisit varmuuden vuoksi sieltä, kun en osannut arvioida mikä on supermarkettien tilanne.

Meidän Cittarissa eli Geantissa oli ihan leppoisa meininki. Ostoskärryjä ei saanut tuoda ulkoa sisälle, vaan ne desinfioidaan välillä. Hyllyjä oli tyhjänä, mutta ei mitään paniikkia eikä hamstraamista ja tavaraa tuotiin koko ajan lisää. Vessapaperia, riisiä ja pastaa yms. löytyi hyllystä, mutta meidän lempimysli on näköjään muidenkin lempimysli eli se oli loppu ja sain viimeiset kananmunat. Siivousaineet olivat myös aika loppu ja täältähän loppui jo eilen käsidesi ja kasvomaskit, eikä niitä saada Ranskasta lisää. Voi olla, että tämä kauppareissu ei tuottanut mitään järkevää hätävarakokonaisuutta, mutta riisiä ja couscousia on nyt sitten ainakin vähäksi aikaa. Mitään niiden kanssa ei taida olla…..

Mutta mutta, meidän varautumisemme taso heikkeni huomattavasti, koska erityissäädöksellä alkoholin myynti on kokonaan kielletty tänään ja huomenna. Täällä on aika suurta tuo alkoholin kulutus, eikä tietyllä osalla porukkaa mitään sivistynyttä viinin juomista vaan ihan kännäämistä. Ehkä ihan viisasta, koska nythän joillain alkaa ”loma” ja olisi mahdollisuus vetää ei kalsari- vaan karanteenikännit heti tänään.

Rankat ajat vaativat rankkoja toimia, joten avasin yhden äidin lähettämän salmiakkipussin. Niitä on säästelty pahan päivän varalle. Nyt on yksi sellainen.

Porilaista liikennesuunnittelua ja Tyynenmeren ajokulttuuria

Olen aina inhonnut autolla ajamista. Osittain siksi, että se tuntuu niin turhalta, kun yleensä pääsee aina kulkemaan myös julkisilla ja jos joku muu ajaa, niin itse voi keskittyä johonkin muuhun. Niin kuin esimerkiksi lukemiseen. Olen siis ajanut vain, jos on pakko. Nyt olen tehnyt syväluotaavaa itsetutkiskelua ja todennut inhoavani ajamista eniten niiden muiden kuskien vuoksi. Suomessa oli ehkä sellaista lievää rattiraivoa, mutta täällä pääsee ihan eri sfääreihin.

Uuden-Kaledonian liikennekulttuuri on sekoitus venäläistä, kiinalaista ja ehkä jotain Afrikan maata. Ja ranskalaista tietysti. Kaikilla ei ole korttia, autoja ei tarvitse katsastaa (paitsi jos myyt yli viisi vuotta vanhaa autoa), joten osa autoista on vaarallisessa kunnossa ja kännissä (tai pöllyssä) ajetaan, jos huvittaa. Etukäteen luin, että Nouméan (tai suur-Nouméan) ulkopuolelle ”Bushiin” ei ole mitään asiaa perjantai- ja lauantai-iltaisin, ellei halua liikenneonnettomuuteen. Samaa toitotettiin heti, kun tänne muutettiin. Maanantaisin saa lukea aina paikallisesta lehdestä, montako ihmistä kuoli viikonlopun aikana. Edellisviikonloppuna taisi kuolla neljä ja kuusi loukkaantui vakavasti.

Liikennekuolemien määrä on aika järkyttävä: vuonna 2014 kuoli 66 ja 2015 49 henkilöä. Ottaen huomioon, että täällä on noin 270 000 ihmistä, lukumäärät ovat todella suuret. Suomessa kuoli vuoden 2019 aikana ennakkotietojen mukaan 205 ihmistä ja Suomessa on hiukan reilu 20 kertaa enemmän asukkaita, kuin täällä. Täällä suurin osa liikennekuolemista johtuu alkoholista.

Suurin yllätys oli se, että täällä Nouméassa on ilmeisesti ollut liikennesuunnitelijana se sama porilainen urbaanilegenda-suunnittelija, jolla ei ollut itsellä ajokorttia lainkaan. Ajoin Porissa asuessamme moottoripyöräkortin, enkä päässyt inssistä ekalla kerralla läpi, koska en ikinä oppinut niitä yksisuuntaisia. Enkä varsinkaan niitä, jotka muuttuivat välillä tuosta vaan kaksisuuntaisiksi. Enkä sitä, mistä risteyksestä saa tulla oikealta eteen ja missä on kolmiot. Kun ei niissä mitään logiikkaa ollut. Siellä tuli tutuksi kuitenkin liikenneympyröissä pyöriminen ja täällä niitä saattaa olla yhtä paljon kuin Porissa. Täällä on myös minikokoisia ympyröitä tavallisissa risteyksissä, enkä vieläkään tiedä ajetaanko niissä kuten ympyröissä vai jotenkin randomisti vaan. Randomilta se on tähän asti vaikuttanut.

Nouméan keskusta on erityisesti sen saman porilaisen suunnittelema. Pelkkiä yksisuuntaisia, jotka kuulemma saattavat vaihtaa välillä suuntaa. Ihmettelin syksyllä, miksi keskustassa johonkin meno vaati niin ihmeellisiä reittejä ja käännöksiä, mutta nyt kun ajan siellä itse, niin ymmärrän hyvin. Ihan mahdotonta etenemistä. Olen ratkaissut asian (hermot ei kestä) jättämällä auton johonkin keskustan ulkopuoliselle parkkipaikalle. Mieluummin kävelen vähän enemmän helteestä huolimatta, kuin hikoilen tuskanhikeä autossa ajaessani kymmenettä kertaa eestaas. Keskustan ulkopuoliset alueet on suunniteltu sitten taas niin, että eksyminen on 100% varmaa. Jos ajat jonkun risteyksen ohi, ja käännyt seuraavasta risteyksestä samaan suuntaan, et varmasti pääse yhtään sinne minne kuvittelisit päätyväsi. Yleensä päätyy umpikujaan tai eri puolelle kaupunkia. Mallina on ehkä käytetty tippaleipää.

Nouméan keskusta. Nuolet saattavat pitää paikkansa tai sitten eivät.

Osittain tästä liikenteestä ja osittain todella kapeista ja mutkaisista kaduista (muistuttaa eteläranskalaisia kaupunkeja) johtuen toiveenani oli pieni auto. Ei ihan sellainen Micra, mikä meillä ekat viikot oli vuokralla, mutta Juke tai vastaava. No autokaupoilla kävi aika nopeasti ilmi, että koira ei mahdu Jukeen eikä Miniin eikä Renaultin pieniin malleihin. Ja kävi myös aika nopeasti ilmi, että neliveto on kova sana, jos yhtään ajattelee poistuvansa tästä kaupungista. In the Bush eli Nouméan ulkopuolella tiet ovat aikamoisia. Lonely Planetin mukaan esimerkiksi Grand Terren eteläosaa ei kannata kiertää autolla, koska tiet ovat niin surkeita, mutta Lonely Planetin kirjoittajat eivät ole selvästikään ajaneet suomalaisia mökkiteitä. Meidän mielestämme ihan ok siis :).

In the Bush. Ihan siedettävät tiet.

Ostimme siis nelivedon, kymmenen vuotta vanhan, koska ajotyylistä johtuen (muiden ja kohta minunkin) jotain lommoa on takuuvarmasti luvassa jossain vaiheessa. Tämä todella polttava aurinko kuorii autojen lakkapinnan ja sen jälkeen maalin ja koska meillä ei ole autokatosta, niin kovin uutta autoa ei siksikään kannattanut ostaa. Ja koska kaikki on täällä julmetun kallista, niin käytetyistä autoistakin saa maksaa ihan riittävästi.

Aurinko tekee pahaa jälkeä autoille. Suolainen meri-ilma myös.

Eniten tässä ajotyylissä nyppii muutamat asiat, kuten se, että omalla kaistalla ei tarvitse pysyä ja varsinkin mutkissa voi koukata viereisen kaistan kautta. Noissa ympyröissä ajellaan miten sattuu. Tosin täällä on käytössä erilainen vilkutustapa, eli vilkutetaan ympyrässä myös siihen suuntaan, mihin ollaan ympyrää kiertämässä ja vasta poistuttaessa vilkutetaan samoin, kuin Suomessa. On jotenkin selkeämpää ja turvallisempaa tässä hurlumhei-tyylissä. Ehkä tuo ympyrässä niin aktiivisesti vilkuttaminen vaikuttaa siihen, että muualla ei sitten kauheasti jakseta käyttää vilkkua. Tietää sitä kaikki muutenkin näin pienessä paikassa, mihin kukakin on menossa.

Autoja saa parkkeerata varsinkin asuinalueilla ihan mihin sattuu ja miten päin tuntuu mukavalta. Katolleen kukaan ei ole vielä autoaan parkkeerannut, mutta kyllä sekin päivä tulee. Katuja pitkin ei siis välttämättä mahdu ajamaan, kuin yksi auto kerrallaan vaikka kadulla olisi kaksi kaistaa JA parkkitilaa sivussa. Valoja ei käytetä, paitsi pimeällä ja jos sykloni sattuu olemaan päällä. Kaikki eivät käytä silloinkaan.

Horroreinta on ajaa bussin vieressä tai jos bussi tulee risteyksessä vastaan, koska bussit eivät koskaan käänny vain omalla kaistalla. Eivätkä välttämättä pysy omalla kaistalla muutenkaan. Bussin perässä ajaminen on myös jännittävää, koska busseissa on yleensä hätävilkut koko ajan päällä. Myös pysäkillä. Täällä ei tosin bussi saa tulla pysäkiltä eteen, kuten Suomessa.

Suosituin automalli on jättikokoinen pick-up, joka ei mahdu kaistalle eikä parkkiruutuihin. Ne ovat oikein paikallinen symboli, pick-up-kuskeista on tehty oma sarjakuvakin. Käsi pitää roikkua autosta ulkona ja lavalla pitää olla pari koiraa. Perässä mielellään vene. Ei mene mun järkeeni näillä kaduilla niillä autoilla ajelu. Ymmärrän, jos lähtee kaupungista pois, täällä kun on ilmeisesti myös aika aktiivista mökkeilykulttuuria. Kaupungin ulkopuolella asuvilla ei varmaan ole mitään muuta autoa, kuin tällainen.

Näitä täällä on luultavasti enemmän, kuin missään muualla.

Täällä on myös älyttömät ruuhkat, joiden aikana saa nauttia entistä intensiivisemmin muista kuskeista ja hyvästä liikennekulttuurista. Aamulla vien miehen niin aikaisin lautalle, että silloin saa ajaa rauhassa, mutta pahin ruuhka on juuri silloin, kun olen häntä hakemassa. Vielä en ole löytänyt rentoa ranskalais-kaledonialaista asennetta, mutta ajotyyli alkaa ilmeisesti kohta olla samanlainen, koska mies on alkanut huudella varoituksia apukuskin paikalta ja painaa jarrua muka huomaamattomasti. Kunhan totun vielä roikottamaan kättäni ikkunasta ulkona, niin alan olla lähellä oikeaa fiilistä.

Korona soikoon

Olen kirjoittanut muutaman blogipostauksen liittyen paikalliseen hintatasoon, liikennekulttuuriin ja yleensäkin arkeen, mutta en ole pystynyt viimeistelemään niitä, kun ajatukset on vallan muualla. Eli Suomessa ja koronaviruksessa. Seuraamme uutisia jatkuvasti ja meille tulee kolme suomalaista sanomalehteä diginä, joten ajantasalla ollaan. En tiedä olisinko rauhallisempi, jos olisin Suomessa ja eläisin sitä tilannetta, mutta täältä käsin hermostuttaa todella paljon esimerkiksi vanhempien, miehen vanhempien ja yleensäkin kaikkien tuttujen ja ystävien puolesta. Olkaa turvassa. Ja varovaisia.

Meillä ei ole täällä vielä koronaa ja toissapäivään saakka ei yhdessäkään Tyynenmeren saaressa sitä ollut. Sitten tuli yksi tapaus Ranskan Polynesiassa, joka on aika kaukana täältä, mutta luultavasti näiden välillä on ollut tiivistä yhteyttä kuitenkin. Ehkä. AirCalin lopetti lennot Australiaan ja Japaniin eli käytännössä täältä ei pääse nyt pois. Risteilyalukset eivät ole saaneet jo muutamaan hetkeen pysätä Uuden-Kaledonian muilla saarilla enkä ole nähnyt pariin viikkoon yhtään risteilyalusta Nouméassakaan. Vanuatu ja Fiji ovat kieltäneet myös alusten pysäämisen, vaikka niille se tuokin valtavat rahalliset tappiot.

Miehellä on matkustuskielto, emme siis luultavasti pääse kesälläkään käymään Suomessa, jos tilanne on tällainen. Eikä tänne pääse nyt kukaan vieraista, korona-alueilta tulevat taidetaan laittaa täälläkin karanteeniin, jos tänne lentoja vielä tulisi. Onneksi lentolippuja saa nyt siirrettyä myöhäisemmäksi tai rahat saa takaisin sekä Finnairilla että AirCalinilla.

Koska luen niin ahkerasti suomalaisia lehtiä, niin jostain syystä itselläkin on pakottava tarve hamstrata vessapaperia. Täällä se on tuontitavaraa eli saattaisikin loppua, Suomessa tuskin. Olen syklonien takia muutenkin varustanut ruokakaappia vähän enemmän eli pitäisi pärjätä, jos korona tänne tulee. Käsidesiä pitää ehkä hakea. En tiedä millainen on ihmisten fiilis täällä tällä hetkellä, onko kukaan varautunut sen kummemmin. Kaikilla on varmaan Ranskassa tuttuja ja sukulaisia eli huoli on varmasti yhtä kova kuin meillä.

Mikä minua huolestuttaa eniten koronan tänne leviämisessä on se, että en tiedä mikä on terveydenhoidon kyky täällä hoitaa sairastuneita. Tänne on juuri rakennettu todella iso ja hieno sairaala eli sen puolesta on ok, ja täällä on ilmeisesti todella tasokkaita lääkäreitä. Ilmeisen mielellään tulevat tänne Ranskasta pariksi vuodeksi. Mutta jos joku pandemia tulee, riittääkö täällä kapasiteetti. Meitä on täällä yhteensä arviolta hiukan alle 300.000, tarkkaa väestön määrää ei tiedetä ja suurin osa on tässä Suur-Nouméassa. Rikkaat lähtevät tai lähtisivät varmaan turvaan/sairaalahoitoon Australiaan (ja meidänkin vakuutus sen mahdollistaisi), mutta nyt täältä ei pääse sinne eikä minnekään. Eikä siellä varmaan olla kovin vastaanottavaisia.

Huolestuttaa tietysti sekin, että miten täällä riittää ruokatavarat, kun omaa tuotantoa on aika vähän. Meneekö mellakoiksi.

Muilla Tyynenmeren saarilla ei välttämättä ole edes kunnon sairaalaa ja terveydenhuollon taso on heikko, joten lähetetäänkö täältä apua tai tuleeko Vanuatulta tänne hoidettavia? Kaikkea ihmeellistä tässä miettii. Samoin sitä, että koska se korona tänne tulee. Tuskin mikään maailman kolkka siltä välttyy. Koittakaa pärjätä siellä Suomessa, toivotaan, että tämä menee nopeasti ohi.

Kohti Nouméaa.

Koko muuttoa edeltävä syksy oli niin kiireinen kaiken muuttoon liittyvän byrokratian ja seuraajien rekrytointien vuoksi, että en ehtinyt oikeastaan yhtään jännittää koko muuttoa. Ehdin nähdä kaikki rakkaat ystävät ennen lähtöä ja ehdittiin viettää sukulaisten kanssa ihana joulu Helsingissä. Seuraajani Kaarinassa aloitti maanantaina 13.1. ja olin sopinut omat läksiäiseni samaan päivään, jotta sain esiteltyä hänet mahdollisimman monelle. Seuraava päivä oli viimeinen työpäiväni (Turun yhtiöstä jäin pois jo vuoden lopussa) ja se oli juuri niin ikävän surullisen haikea, kuin kuvittelinkin. Onneksi tiedän, että hyvät tyypit säilyvät kavereina, vaikka vaihtaisikin työpaikkaa. Tai maata.

Keskiviikkona 15.1. kello 12 saapui tilattu kuljetus etuovelle ja matka kohti lentokenttää alkoi. Tässä kohtaa olisi voinut alkaa jännittää, mutta en pysynyt meiltä kotoa edes motarille saakka hereillä. Heräsin vähän ennen lentokenttää eli matka meni varsin joutuisasti. Meillä oli vielä pari päivää ennen lähtöä hieman erimielisyyksiä siitä selvitäänkö lentokentälle julkisilla kulkuvälineillä seitsemän matkalaukun ja neljän käsimatkatavaran kanssa. Miehen mukaan kyllä, minun mukaani ehkä, joten tilasin kuljetuksen :).

Lennot menivät niin mukavasti, kuin pitkät lennot yleensä voivat mennä. Viimeisten kuukausien kiire ja stressi jäi taakse, joten nukuin melkein koko Helsinki-Osaka -välin ja jatkoin nukkumista vielä seuraavallakin lennolla. Jälkikäteen olen miettinyt, että onneksi tulimme ennen koronaviruksen leviämistä. Olisi ollut todella kamalaa miettiä vielä sitäkin ennen lähtöä ja jännittää Osakan kentällä, tuleeko tartunta vai ei. Tontoutan kentälle saavuimme myöhään torstaina illalla ja hotellissa olimme joskus puolenyön jälkeen.

Matkalaukuista yksi hajosi kokonaan ja kaksi kärsi jonkinasteisia vahinkoja, mutta meidän luotetut ja joka paikassa reissanneet Samsonitet kestivät tämänkin reissun taas kunnialla. Hajonneet laukut olivat halpoja ja vain tätä muuttoa varten ostettuja American Touristereita, mutta olisin kuvitellut niiden kestävän ehkä hiukan paremmin. Laukut painoivat tosin kaikki yli 25 kiloa eli niiden siirtely on ehkä ollut erilaista, kuin normaalipainoisten laukkujen.

Meille oli varattu sama hotelli, kuin syyskuussakin, joten oli helppo aamulla jet lagissa lähteä heti kävelylle ja tuttuun kahvilaan aamiaiselle. Hotellin aamiainen maksaa noin 32 euroa per henkilö, joten se ei kauheasti houkutellut, varsinkaan, kun aamiaisen taso ei ole mikään päätähuimaava. Ekana päivänä eli perjantaina miehellä oli tapaamisia yrityksen pääkonttorilla ja kävimme tekemässä asuntoon vastaanottotarkastuksen välittäjän kanssa (ja samalla allekirjoitimme sen julmetun pitkän sopimuksen uudelleen jostain syystä ja saimme vihdoin oman allekirjoitetun versiomme).

Heti maanantaiaamuna oli vuorossa tärkein asia eli pankkitilin avaus. Jopa tuo miehen oleskelupa-asiakin tuntui olen vähemmän tärkeä. Tässä maassa mikään ei etene, ennen kuin sinulla on pankkitili. Pankkitiliä ei saa auki ennen kuin sinulla on osoite. Meillä oli se etu, että asunto löytyi syyskuussa ja maksoimme jo tammikuun vuokran eli asunto oli tyhjillään meitä odottamassa. Saimme välittäjältä todistuksen pankkia varten, että meillä on asunto. Pankista sitten taas saatiin todistus siitä, että meillä on pankkitili ja näiden kahden paperin avulla saatiin minulle kännykkäliittymä heti samana päivänä.

Näiden kahden megatärkeän paperin kanssa kuljettiin koko viikko eri puolilla, että saatiin kotivakuutus (ilman sitä ei päästy muuttamaan asuntoon), vesi ja sähkö sekä nettiliittymä. Samoilla papereilla kävin myöhemmin hommaamassa kirjastokortin. Onneksi meillä oli papereista monta kopiota, sillä niitä tarvittiin siihen saakka, kunnes sain shekkivihon. Sillä pystyy jo todistamaan olevansa kunnon kansalainen.

Meillä oli kiire saada kaikki hoidettua viikon aikana, sillä Nemoa ei olisi voinut ottaa hotelliin. Yritys oli järjestänyt meille myös väliaikaisen asunnon, mutta koska ostin muutamia huonekaluja ja astioita edellisiltä asukkailta, niin heti kun vesi ja sähkö saatiin kuntoon, muutimme pois hotellista. Ehdimme saada hiukan tavaroita purettua, hommattua koiralle ruokaa ja muuta tarpeellista ja vihdoin perjantaina 24.1. kello 13 saimme hakea Nemon kotiin. Sen jälkeen alkoikin tuntua oikein oikeasti, että täällä me nyt asumme.

Hömppä ihmettelemässä uutta vahtipaikkaansa.

Nemo matkustaa!

Koiran muuttoprosessi oli koko jutussa ehdottomasti kaikkein hankalin asia, mutta se ei tietysti ollut yllätys. Ilman koiraa en olisi suostunut lähtemään, koska meidän Nemo on jo kertaalleen joutunut vaihtamaan kotia. Uusi koti olisi kyllä löytynyt helposti, sen verran hänellä oli kysyntää, kun uutinen meidän muutostamme levisi.

Nemo oli päättänyt tulla mukaan.

Onneksi syyskuun look and see-reissun aikana pääsin käymään parikin kertaa karanteenissa ja sain erittäin hyvät ohjeet, miten edetä. Etukäteen googlaamalla olin törmännyt eläinkuljetussivustoon, jossa sanottiin, että Uuteen-Kaledoniaan ei saa tuoda eläimiä, kuin hyväksytyistä sopimusmaista eli Belgiasta, Ranskasta, Ruotsista, Saksasta ja Sveitsistä. Muille tulee ehdoton no-no. Ehdin saada asiasta jo kunnon stressin ja paniikin, mutta tieto oli onneksi väärä. Noista maista saa viedä helpommalla prosessilla ja ilman rabies-testejä. Meiltä vaadittiin rabiestesti aikaisintaan kolme kuukautta ennen lentoa. Tästä syystä joulukuun 2. päivän lento meni pois laskuista, kun pääsin tietojen kanssa eläinlääkäriin vasta 15.9. 

Tässä välissä täytyy kiitellä Turun PetVetiä ja siellä Nan Salmista, joka otti koko ranskankielisen paperinivaskani ja alkoi selvittää mitä tehdään ja milloin. Uuden-Kaledonian karanteeni piti minuun myös aktiivisesti yhteyttä ja muistutti milloin testien aikatauluista ja milloin loishäätökäsittelyistä. Silti sain tästä prosessista harmaita hiuksia ja stressiä, koska Suomen päässä tuli muutama sellainen yllätys laboratoriotesteissä, että vähemmästäkin olisi saanut vatsahaavan.

Prosessi alkoi siis rabiesrokotteen boosterilla ja siitä sitten testeillä tietyn ajan jälkeen. Kun siitä oli tullut negatiivinen tulos, alkoi karanteeni valmistella koiralle maahantuontilupaa. Sitä odotellessa tehtiin kaikki muut vaadittavat testit ja annettiin punkki- ja matolääkkeitä ohjeiden mukaan. Onneksi Nemolla on ollut alusta saakka passi ja siellä tiedot kaikista rokotteista, niin se nopeutti prosessia. Karanteeni kopioi syyskuussa passin ja omistajatodistukset, kun kävin siellä, joten niiden tietojen selvittämiseen ei mennyt enää aikaa.

Alku koko prosessista meni oikein mukavasti, mutta sitten yhdestä koiran testistä tuli väärä positiivinen ja se testi jouduttiin tekemään uudestaan. Olin palaverissa ja sillä aikaa PetVetistä oli soitettu ja jätetty viesti, joka hiukan kylmäsi, kun sen luin. Onneksi he sanoivat heti, että testitulos on erittäin todennäköisesti virheellinen, koska Nemo ei ole käynyt ulkomailla eikä ole ollut jalostuksessa. Tauti on siis käytännössä koirien sukupuolitauti, ja asia herätti hilpeyttä sen jälkeen, kun päästiin ensijärkytyksestä yli. En ole ikinä kyseisestä taudista kuullutkaan, mutta googlaamalla selvisi, että Suomessa on todettu kaksi tapausta ja molemmat tuontikoirissa. Keväällä 2019 oli ollut toinenkin virheellinen testitulos, josta AVI oli sitten antanut tiedotteen.

Luottavaisin mielin odoteltiin sitten uutta tulosta, mutta ikävä kahden viikon lisäys tästä tuli muutenkin tiukkaan aikatauluun ja lisäjännitystä emännälle. Aika hyvissä ajoin karanteeni ilmoitti, että tuontilupa on myönnetty ja he ovat postittaneet sen meille Turkuun. Suomessa alkoi tietysti vähän sen jälkeen postin lakko, joten sitä sitten jännitettiin, että saadaanko alkuperäinen ajoissa perille vai ei. Ilman alkuperäistä ei olisi saanut koiraa koneeseen.

Eläinlääkärin sumplimisten lisäksi käytiin samalla jatkuvasti keskustelua TravelCargo PetExpressin kanssa, joka järjesteli Nemon lennot. Yhteyshenkilömme siellä oli aivan loistava. Alkuun oli epäselvyyttä lentoreitistä, kun ei vielä tiedetty, että Pariisista lähtee tämä ns. hyväksytty eläinkuljetuslento kerran kuukaudessa. Onneksi lähti, sillä muuten koiraa olisi yritetty saada tänne Australian kautta ja se olisi ollut kaikkein haastavinta Australian todella tiukkojen säännösten ja karanteenien vuoksi. Saimme todella hyvät neuvot kuljetuslaatikon ja lisävarusteiden hankkimiseen ja varsinkin Finnair on todella tarkka siitä, että laatikko on riittävän iso. Meidän piti lähettää useita kuvia koirasta kuljetuslaatikossa etukäteen, jotta ei tulisi sitten kentällä mitään ongelmia. Tästä asiasta kävin mielenkiintoisen keskustelun yhden eläintarvikeliikkeen omistajan kanssa. Heiltä kun ei löytynyt riittävän isoa kuljetuslaatikkoa, joten oli sitä mieltä, että ensinnäkin minua on vähän huijattu laatikon kriteereissä ja toiseksi voin aivan hyvin ottaa sen pienemmän. Ei meitä enää kentältä kuulemma käännytetä takaisin……

Hänestä laatikossa oli vallan mukava loikoilla.

Ihan viime metreillä Uuden-Kaledonian karanteeni huomasi, että kaksi testiä puuttuu. Muistan vielä aamulla bussia odotellessani miettineeni, että miten mahtavaa on, kun kaikki on paketissa. Päivä oli perjantai ja joulukuun 20. päivä. Minulla oli toisen työporukan läksiäiset sovittu iltapäivälle ja siitä lähdettäisiin syömään pienemmällä porukalla ja sitten joululomalle. Istuin näissä loistofiiliksissä bussiin, luin sähköpostini ja siellä oli karanteenista tullut viesti, että huom. huom. huom. testejä puuttuu!!!! Siinä hävisi loistofiilikset sekunnissa.

Jouluviikko ja lomat aiheuttivat tietysti uusintatesteille kahden viikon viiveen ja viimeiset tulokset saatiin pari päivää ennen viimeistä eläinlääkärikäyntiä. Joka sitten taas oli vain muutama päivä ennen Nemon lentoa. Itse poistuin tämän loppuhässäkän ajaksi kummitytön kanssa Lontooseen ja jätin miehen sumplimaan viimeiset säädöt. Reilua. Mutta luultavasti parempi. 

Koiran lennon piti olla syyskuussa annetun arvion mukaan tammikuun lopulla. Sen aikataulun perusteella olin miettinyt töistä poisjäämisen ja monta muutakin asiaa. Ja sen perustella sovin kummitytön kanssa Harry Potter-kierroksesta Lontoon studioilla loppiaisen jälkeiselle viikolle. Ne matkat oli tietysti jo varattu, kun koiran lentopäiväksi ilmoitettiinkin 10.1. Helsingistä ja 13.1. Pariisista. No mies oli siinä vaiheessa jo lomalla eli hän hoiti asian loppuun. Ja hyvä oli (myös kuljetusfirman mielestä), että en ollut saattamassa koiraa lentokentällä ja itkemässä siellä silmiäni pihalle. 

Juuri ennen lähtöä Helsingistä.

Nemo lensi ensin Pariisiin kolmeksi yöksi, koska Finnair ei lennättänyt eläimiä viikonlopun aikana. Paikallinen agentti lähetti PetExpressin edustajalle koko ajan kuvia, ja hän välitti niitä meille ja oli muutenkin 24/7 tavoitettavissa (eli rauhoittelemassa meitä). Ensin Ranskasta toki ilmoitettiin, että Nemon pitää olla siellä puoli vuotta ja asiaa väännettiin tovi, ennen kuin uskoivat, että meillä on maahantuontilupa Uuteen-Kaledoniaan. Siitä huolimatta, että Nemolle oli siis varattu paikka siihen tammikuun koneeseen. Sen jälkeen ranskalaiset keksivät, että Suomi ei kuulu Euroopan Unioniin, joten he eivät voi ottaa Nemoa vastaan sovitulla Finskin lennolla. Pienen säädön jälkeen saimme Suomen liitettyä EU:iin ja asia ratkesi :).

Monsieur à Paris.

Koiraa oli totutettu jo pari kuukautta lentoboksiinsa, joten viihtyi siellä ja Pariisissa hänellä oli pitkiä lenkkejä ja koirakavereita, joten aika meni kohtuullisen hyvin. Lento Pariisista Uuteen-Kaledoniaan oli se pahempi rasti, koska Tokiossa eläimiä ei päästetä lentobokseista ulos eli eläimet ovat kuljetuslaatikoissa todella pitkään. Hyvin sekin ilmeisesti meni ja karanteenista tuli heti viesti, kun Nemo oli päässyt perille. Sen jälkeen olikin sitten meidän vuoromme lähteä kohti uutta asuinpaikkaa.

Talvella kun lähtee Suomesta, niin saattaa auringonpaiste ottaa vähän silmiin.

Muuttoprosessi

Muka neljä kuukautta aikaa

Syyskuun puolivälin jälkeen, kun pääsimme takaisin look and see-keikaukselta Nouméasta, alkoi järjetön säätäminen ja ihmetteleminen. Yritys olisi halunnut miehen jo joulukuun alussa töihin, joten prosessi käynnistyi hiukan paniikinomaisesti. Mutta vierailu Uuden-Kaledonian karanteenissa teki aika selväksi sen, että koiraa ei joulukuun eläinkuljetuslennolle saada millään rabiestesteistä johtuen (ei kyllä monesta viikosta jäänyt kiinni). Yrityksen henkilöstöihminen oli sitä mieltä, että teillä kestää sen aikaa kun teillä kestää, tulette kun pääsette. Tiesimme, että seuraava mahdollinen koiran lento on joskus tammikuussa ja arviolta loppupuolella. Sen mukaan sitten edettiin. 

Tavaroiden pakkaaminen

Yritys maksoi meille joko kontin tai sitten könttäsumman rahaa, jolla olisimme voineet ostaa tavaroita perillä. Koska halusin ehdottomasti oman sänkymme, eikä Tempuria myydä Uudessa-Kaledoniassa, päätimme ottaa kontin. Kontti ajateltiin omalta kannaltamme edullisemmaksi myös siksi, että sähköpyörät olivat aika kalliita ostaa paikan päältä ja ne kannattaisi ottaa mukaan. Jossain vaiheessa sitten selvisi, että akkuja ei saakaan laittaa konttiin eikä vastaavia akkuja saataisi ostettua paikan päältä, eli pyöräajatus meni täysin kiville. Mies oli juuri kesällä ostanut uuden maastosähkärin, mutta sai sen onneksi myytyä työkaverilleen.

Olen yleisesti ottaen hyvin säntillinen pakkaaja ja teen pakkauslistoja. Nytkin tein yhteiseen OneNoteen hienoja listoja, mitä pakataan per huone ja mitä vintiltä. Mutta koska aikaa tuntui olevan jotenkin ylettömän paljon, niin askel suunnittelusta toteutuksen ei lähtenyt liikkeelle. Varsinkaan kun emme saaneet muuttolaatikoita, kuin vähän ennen muuttopäivää. Muuttopäiväksi osui minun työni kannalta mahdollisimman huonon viikon torstai (iltatilaisuuksia joka ilta), joten aluksi niin säntillinen muutto eskaloitui keskiviikkoillalla siihen, että heitimme olohuoneen lattialle tavaroita kasoihin samalla, kun huusimme toisillemme eri huoneista, että otetaanko tämä mukaan. Todella huolellisesti viimeistelty muutto toiselle puolelle maapalloa siis.

Emme saaneet pakata etukäteen kuin särkymättömiä tavaroita (vaatteet, kengät, vuodevaatteet yms.) vakuutusten vuoksi eikä mitään pakattuja laatikoita saanut sulkea, koska ne piti kaikki tarkistaa ja luetteloida ennen sulkemista. Suunnatonta iloa herätti myös se, että kaikki tavarat piti laskea vakuutusexceliä ja tullausta varten. En mennyt ihan samalle tasolle miehen kanssa, joka laski montako paria sukkia hän pakkasi laatikkoon. Yhtenä iltana oltiin niin väsyneitä, että yksinkertainen laskutoimitus ”jos laatikossa on neljä pussilakanasettiä ja matkalaukkuun tulee kaksi, niin montako niitä on yhteensä” ei onnistunut ilman sormia. Samana iltana, kun olin laskenut noin kuusi kertaa putkeen montako pyyhettä olin laatikkoon laittanut, todettiin, että eiköhän tämä ole tässä……

Tavaraa oli todella paljon enemmän, kuin etukäteen ajattelin, mutta muuttofirman katselmuksessa olivat arvioineet laatikoiden määrän juuri oikein. Muuttoautosta ei täyttynyt edes puolet eli kontissakaan ei ole kuin puolet meidän tavaroita. Vaikka kaikki pakattiin hyvin, niin arviolta 8-10 viikon merimatka saattaa olla varsinkin sohvalle ja sängylle hiukan rankka kosteuden vuoksi. Jännityksellä siis odotan sitä päivää, kun tavarat saapuvat.

Autoon olisi mahtunut toinen samanlainen satsi tavaraa.

Muuttofirma oli tehokas kuin mikä, meidän tehtäväksemme jäi lähinnä pysyä pois jaloista ja merkitä laatikoihin numeroita. Otimme mukaan osan huonekaluista ja keittiötarvikkeista, mutta suurin osa jätettiin kuitenkin kotiin. Olin ostanut astioita ja muutamia huonekaluja perheeltä, joka tulevassa asunnossamme asui ennen meitä, joten pärjäisimme siihen saakka, kun tavarat saapuvat perille.

Tässä ollaan puolessa välissä pakkausprosessia. Kyllä niitä laatikoita tulikin yllättävän paljon.

Reilu kuukausi kotona ilman tiettyjä keittiövälineitä ja kodinkoneita oli välillä vähän hankalaa, ja varsinkin tästä ”huolellisesti” toteutetusta muutosta johtuen, meillä meni kotona aikaa siihen, että ihmettelimme missä mikäkin juttu on. Totesimme aina, että se on varmaan kontissa. Jää nähtäväksi, mitä siellä sitten oikeasti on. Sänkyä kaipasin heti ensimmäisestä yöstä alkaen, mutta esimerkiksi vaatteet oli helppo pakata, kun Suomessa oli talvi (tai se ikuinen marraskuu oikeastaan) joten lämpimän kelin vaatteet sai pistää suoraan konttiin. Osan jätin tietysti matkalaukkuihin.

Kun kaikki tuntuu menevät pieleen, herää epäilys……

Alkuvaihe tässä koko prosessissa meni hyvin smoothisti ja välillä tuntui, että tehtiinkö me päätös tuosta vaan, miettimättä sen tarkemmin. Mutta silloin, kun kaikkia vastoinkäymisiä alkoi tulla eteen, mietin yrittääkö universumi kertoa, että nyt ei kannata lähteä. Parhaita olivat tietysti:

  • Koiran bruselloosiepäily. Vakava juttu, josta pitää ilmoittaa ties minne aluehallintovirastoa myöten ja koiran voi joutua lopettamaan, jos sillä tällainen olisi ollut. Puuttuvat labratulokset aiheuttivat lisää harmaita hiuksia vuoden vaihteeseen. Lisää koiran muuttoprosessista omassa postauksessa.
  • Postin lakko. Jännitysmomenttina muun muassa saadaanko koiran maahantuontilupa ajoissa perille Turkuun. Se piti tietysti olla alkuperäisenä koiran mukana. Tukilakot meinasivat torpata koko kontinkin lähtemisen. Lakko loppui kello 14 sinä päivänä, kun meiltä kannettiin tavaraa ulos. Muuten tavarat olisivat olleet välivarastossa lakon loppumiseen ja siitä olisi tullut lisää kustannuksia per vuorokausi. Ja taas lisää matka-aikaa tavaroille.
  • Miehen työlupa. Se tuli joulukuun lopussa niin viime tingassa, että mietittiin, päästäänkö edes siihen menessä Nouméaan, kun koira pääsee karanteenista. Lennot olivat aika loppuunmyytyjä siinä vaiheessa, kun yritys alkoi niitä meille varata.

Muuta säätöä

Olen tottunut, että asiat tehdään nopeasti ja hommat etenee, mutta aika ajoissa havaitsimme, että on syytä tottua ranskalaiseen byrokratiaan tyynenemeren verkkaisuudella höystettynä. Vuokrasopimus, joka muuten on 18-sivuinen, lähetettiin meille ilmoituksella, että 48h aikaa allekirjoittaa. Vastasin, että en voi allekirjoittaa mitään, mitä en ymmärrä, joten sopimus pitää saada käännettyä ensin. Hirveällä kiireellä pyydettiin hyvää ystävää taas kääntämään ja saatiin suhtkoht nopeasti se allekirjoitettua ja lähetettyä takaisin. Viikon päästä tuli kysely, että voisitteko lähettää vuokrasopimuksen. Vastasin, että se on jo lähetetty. Eivät vain olleet huomanneet sähköpostista katsoa. Ikinä emme saaneet toisen osapuolen allekirjoittamaa versiota takaisin useasta pyynnöstä huolimatta.

Miehen työlupa oli toinen prosessi, joka venyi ja vanui. Toimitimme kaikki pyydetyt paperit hyvin nopealla aikataululla, mutta Nouméan päässä paperit eivät ilmeisesti edenneet mihinkään yhtä ripeästi. Työlupa tuli vihdoin joulukuussa, kun kontti oli jo lähtenyt ja koiran lennotkin maksettu. Siinä vaiheessa yritys alkoi varata meille lentoja, jotka olivatkin sitten niin täynnä, että ei meinattu löytää sopivaa päivää. Tokion kautta oli kaikki täyteenbuukattuja, joten tulimme Osakan kautta (joka osoittautui itse asiassa paremmaksi reitiksi).

Ulkomaisten vakuutusten kanssa ei myöskään mennyt ihan Strömsösti, koska Ranskassa ei tunnistettu turvasähköpostilla lähetettyjä tiedostoja. Kahteen viikkoon eivät avanneet sähköpostia lainkaan ja sen jälkeen meni vielä useampi viikko, jonka jälkeen ilmoittivat Nouméaan, että olen lähettänyt omituisen sähköpostin, jonka liite ei aukea. Eivät tietenkään voineet pyytää tietoja minulta uudelleen. Olin lähettänyt ennen turvasähköpostia viestin, että tulen lähettämään tällaisen viestin ja ohjeen sen avaamisen, mutta ei se auttanut. Heidän ohjeenaan oli lähettää terveystiedot postitse, mutta koska meillä posti oli juuri silloin lakossa, niin se ei oikein onnistunut. No tiedot saatiin monien mutkien kautta täysin turvattomasti perille ja kuulin vasta Nouméassa, että minullakin on vakuutus. Mitään ilmoitusta siitä ei koskaan saatu meille saakka.

Ehdottomasti paras säätö oli kuitenkin se, kun huolintafirma Uudesta-Kaledoniasta lähetti nipun papereita juuri ennen loppiaista allekirjoitettavaksi ja yksi niistä oli paperi, johon tarvittiin kotikuntamme kaupunginjohtajan allekirjoitus ja tietysti virallinen pyöreä leima. Onneksi kaupunginjohtaja sattui olemaan töissä eikä lomalla ja toisen hallitukseni puheenjohtaja, niin sain asian hoidettua nopeasti. Hänen piti siis todistaa, että olemme turkulaisia. Tästä joku voi repiä vitsiä, että kyllä siitä jonkun todistuksen tarvitseekin…..

Koska kontti lähti jo marraskuun lopussa, olimme tietysti ilman tavaroita siihen saakka, kun oma muutto oli edessä. Yksi tuttu muutti Helsinkiin ja hän sai myytyä asuntonsa juuri sopivasti, että saimme häneltä sohvan ja sängyn muutama päivä omien tavaroiden lähtemisen jälkeen. Varsinkin sänky on kyllä kiva olla olemassa tässä iässä. Pari ekaa iltaa olohuoneessa oli patja lattialla sohvan virkaa tekemässä ja tuli mieleeni ihan ensimmäiset yöt opiskeluaikojen yksiössäni. Tyhjää, vähän karua, mutta silti niin siistiä, kun jotain uutta ja jännittävää oli edessä. Silloin nuorena lattialta ylös pääseminen oli tosin paljon helpompaa.

Miten ihmeessä me tänne päädyimme?

Heinäkuun 2. päivä 2019 mieheni puhelin soi kiivaaseen tahtiin. Puhelut tulivat Englannista, mutta koska olimme juuri lomamatkalla Da Nangissa, niin hän päätti olla vastaamatta. Illalla head hunter Lontoosta laittoi sähköpostia, että yritimme tavoittaa, koska haluaisimme keskustella eräästä työpaikasta kanssasi. Mies, jota on headhuntattu koko yhdessäolomme aikana säännöllisesti, vastasi heti, että ”kiitos, mutta ei kiitos”. Nopeaan vastaukseen oli kaksikin syytä: ensinnäkin hänelle tarjotut pestit ovat yleensä ei niin miellyttävissä paikoissa, kuten Siperiassa, Australiassa keskellä ei mitään yms. missä kaivostoimintaa yleensä on ja toiseksi; hänellä on hyvin työorientoitunut ja hyvässä duunissa oleva vaimo :).

Tässä altaan äärellä saman päivän iltana pohdittiin, että mikäköhän paikka mahtaisi olla kyseessä ja missä. Mies totesi, että joka tapauksessa jossain, mihin me emme halua muuttaa.

Olimme toki useaan otteeseen keskustelleet, että olisi kiva asua ulkomailla. Tai lähinnä minä olin keskustellut ja asiaa pohdiskellut, koska se on ollut pitkäaikainen haaveeni. Emme vaan ole koskaan päässeet yhteisymmärrykseen siitä, kumpi menisi ulkomaille töihin ja kumpi jäisi kotiin. Tai no tavallaan yhteisymmärrys on ollut siitä, että mies jäisi mielellään kotiin ja minä voisin olla ulkomailla töissä, mutta koska hänen alallansa on helpompi löytää töitä ulkomailta, niin yhtälö ei ole oikein toiminut. Olemme vain todenneet, että jatketaan valitsemallamme tiellä eli pidetään pitkiä lomia ja reissataan mahdollisuuksien mukaan aina, kun vain voidaan.

Palasimme Vietnamista Suomeen ja mitään ei kuulunut, joten unohdimme koko jutun. Kunnes Lontoosta saapui uusi sähköposti, jossa poikkeuksellisesti paljastettiin yritys ja kohdemaa. Mies huusi minulle toisesta huoneesta, että tämä on joku Uusi Kaledonia. Vastasin siihen, että ei voi olla, ei siellä mitään kaivoksia ole. Kävi sitten ilmi, että kyllä on. Tällä saarella on nimittäin 25% maailman nikkelistä.

Lähdimme ystävien kanssa terassille ja pohdiskelimme heidän kanssaan, että mitä jos lähtisimme asumaan Tyynenemeren paratiisisaarelle. Ja oikeastaan siinä päätimme, että jos tarjottu paketti on hyvä, niin mikä ettei. Tällainen tarjous ei luultavasti enää koskaan toistu. Niinpä mies aloitti keskustelut headhunterin kanssa ja siirtyi aika nopeasti keskustelemaan suoraan yrityksen edustajien kanssa. Samalla tehtiin kotona plussat ja miinukset listoja ja ihmeteltiin asiaa läheisten kanssa. Veljeni totesi hyvin, että saatatte katua, että lähditte, mutta jos ette lähde, niin sitten ainakin kadutte. Pois pääsee aina.

Eniten päänvaivaa aiheutti tietysti minun tilanteeni, eli joutuisin luopumaan ihanasta työpaikastani ja mielenkiintoisista töistäni. Ja löytäisinkö Suomeen palatessa mitään vastaavaa tai yleensäkään mitään kiinnostavaa. Vai olenko pahimmassa skenaariossa koko loppuelämäni työtön? Ja voinko tuosta vaan siirtyä toimitusjohtajasta kotirouvaksi? Koko kotirouvailu ja miehen palkalla eläminen kuulosti järkyttävältä eikä oikein minun luonteelleni sopivalta. Mutta tämä tuntui silti once in a lifetime-mahdollisuudelta, eikä tällaista tarjousta tai kohdemaata luultavasti enää ikinä tulisi vastaan.

Elokuun puolessa välissä allekirjoitettiin alustava työsopimus ja yritys alkoi järjestellä meidän ”look and see”-reissuamme. Ilmoitin hallituksilleni, että saatan irtisanoutua ja ilmoitan asiasta heti ko. reissun jälkeen. Ja sitten hypättiin koneeseen syyskuun 7. päivä…..

Tänne Ouen Toron huipulle meidät vietiin heti ensimmäisenä aamuna saamaan yleiskatsaus kaupungista ja sitä ympäröivästä laguunista.

Koko look and see-keikaus oli yksi rankimmista reissuista ikinä. Muistutti hyvinkin muinaisia Kiinan työmatkojani. Viisi päivää aikaa selvittää kaikkia käytännön asioita, löytää asunto ja selvittää koiran kuljetukseen liittyvää prosessia karanteenin kanssa. Ja kamalassa jet lagissa tietysti koko ajan. Asuntoesittelyjä oli saatu aika monta mahtumaan yhteen viikkoon, mutta mikään ei oikein iskenyt. Kunnes viimeisenä päivänä viimeisellä näytöllä löytyi todella hienoin näkymin varustettu, kaikki kriteerit täyttävä asunto. Se oli siinä!

Jälkikäteen mietin, tuliko koko asunto katsottua vähän hutaisemalla, koska nämä näkymät veivät kaiken huomion.

Mies kävi tehtaalla katsomassa miltä siellä näyttää ja vaikuttaako paikka toimivalta. Se olikin oikestaan ainoa syy, mihin tämä olisi kaatunut, jos turvallisuusasiat eivät olisi olleet kunnossa. Kaikki vaikutti hyvältä ja hän allekirjoitti varsinaisen työsopimuksen perjantaina 13. päivä, ennen kuin taas lähdimme kentälle ja kotiin päin. Nyt oli siis mustaa valkoisella ja suuri muutos edessä.