Ollaan oltu täällä nyt puoli vuotta ja sekä sen että vanhojen, hyvien työaikojen muistoksi ajattelin kirjoittaa pienen puolivuotisraportin. Kun en ole mitään raportteja, lausuntoja sun muita tärkeitä juttuja päässyt vähään aikaan kirjoittamaan ja alkaa olla pieni puutostila asian johdosta. Tällä hetkellä piti olla Suomessa, mutta eipä nyt sitten olla eikä tiedä onko sitten ensi heinäkuu, kun seuraavan kerran päästään sinne. Hiukan ne tavarat kaivelee, joita piti tällä visiitillä tuoda tänne, mutta toisaalta, kun yritettiin muistella, mitä sinne nyt sitten jäi, niin eipä kauheasti muistettu enää 😄. Jotain todella tärkeää kuitenkin.
Metrin pituisessa Suomen ostoslistassa todella todella todella tärkeää on vain xylitol-purkka (meidän varastot kestää ehkä juuri ja juuri vuoden loppuun), salmiakki ja monivitamiinit. Posti alkaa luultavasti kulkea lokakuun lopussa, kun lennot palaa normaaliksi, joten tämäkin asia hoitunee sitten sitä kautta. Jos ei, niin alan säännöstellä purkkaa ja yritän pärjätä Beroccalla. Salmiakki loppui jo aikaa sitten, koska äiti lähetti uuden laatikollisen ennen vappua ja söin viimeisen pussin, koska luulin paketin saapuvan kuten ennenkin. Nyt ne salmiakit on joko Helsinki-Vantaalla, Ranskassa tai Ranskasta tulossa olevassa konttilaivassa. Tai joku on syönyt ne.
Eniten kaipaan tietysti ihmisiä, mutta kun tilanne on mikä on, niin kaikki ymmärtää (paitsi lapset), että nyt ei vaan sitten nähdä. Pieni veljenpoikani ei todellakaan ymmärrä, miksi ei tulla jo, joten se aiheuttaa tädille vähän surua puseroon. Viimeksi hän sanoi, että menen nyt heti sanomaan äidille, että me tullaan sinne, kun te ette nyt tule tänne…….uhhuh, täti tippa linssissä täällä päässä. Vaikka hänellä onkin ehkä eniten ikävä meidän koiraa. Haleja muuten kaikille ihanille, jotka soittelevat ja viestittelevät ahkerasti myös tänne suuntaan. Aamulla sain ihanan terkkuja-videon marjastamassa olevilta serkuntytöiltä ❤️.
Pitkällisen analysoinnin ja arvojärjestykseen laittamisen jälkeen sanoisin kaipaavani eniten kauraleipää. Edellä mainittu veljenpoikani söi yhden videopuhelun aikana kauraleipää Oltermannilla (täydellinen yhdistelmä) ja täti keskittyi hetken enemmän siihen leipään, kuin herran juttuihin. Kuola valuen. Hän jätti myös osan leivästä syömättä ja siinä se leipä oli puhelimen kameran edessä. Niin lähellä, mutta niin kaukana. Löysin jonkinlaisen korvikkeen eli luomuosastolta hiukan Fazerin Real-leipä muistuttavan leivän. Ruisjauhoallergisena tämä ei ole ihan paras korvike, mutta sillä mennään nyt. Ehkä hiukan tekisi mieli myös karjanlanpiirakkaa……
Toiseksi eniten kaipaan (tätä osasin odottaa etukäteenkin) kirjojani ja kirjahyllyjäni. Jälkimmäisten kaipuuseen en keksi mitään muuta järkevää syytä kuin sen, että ne ovat se paikka, missä voi käydä hiplailemassa kirjoja ja järjestelemässä niitä parempaan järjestykseen. Minulla on täällä pieni kirjahyllyn korvike eli lahjaksi saamani Deer-hylly, johon mahtui juuri sopivasti mukanani tuomani kirjat. Ihan loputtomiin näitä täällä olevia kirjoja ei siinä hyllyssä saa uudelleen järjesteltyä kuitenkaan 😄.
Kirjojen kaipuun arvasin tulevan jossain vaiheessa. Kadun, että otin vain yhden laatikon kirjoja mukaan. Olisihan niitä konttiin mahtunut. Toisaalta tiesin, ettei minulla ole täällä mitään isoa kirjahyllyä ja ajatuksena oli, että olisin tehnyt nyt vaihtareita eli luetut sinne ja lukemattomia tänne. TBR-hyllyyn jäi kuitenkin kiitettävä määrä sellaisia kirjoja, joita en ollut vielä lukenut ja muutamia sinne on ilmestynyt lisää – kiitos nettishoppailun ja äidin kuljetuspalvelun. Mutta kaipaan myös moneen kertaan luettuja kirjojani. Hyvin varustellun kirjahyllyn etu on siinä, että kun tulee mieleen joku kirja, josta jää miettimään, että mitäs siinä tapahtuikaan tai miten se yksi kohta siinä menikään, niin voi kipittää omalle kirjahyllylle ja katsoa sen.
Lukeminen minulta ei lopu, vaikkei Suomeen päästäisikään. Kindlessäni on noin 1000 kirjaa ja miehen Kindlen kirjat siihen päälle eli selvitään autiollakin saarella hyvin. Kindle ei auta kuitenkaan kirjojen hivelytarpeisiin mitenkään 😔.
Edellä mainittuihin liittyen kaipaan erittäin paljon myös kirjakauppaani Turussa. Nyt tähän hätää kävisi joku muukin hyvä kirjakauppa. Kirjakauppa on oleellinen osa kirjahivelyprosessia ja rakastan ostaa kirjoja. Onhan täälläkin kirjakauppoja, mutta englanninkielisten kirjojen osuus on todella olematon. Caledo Livresin käytettyjen kirjojen hylly on suosikkini, mutta siitä puuttuu oikea fiilis. Jahka joskus ranskaksi lukeminen sujuisi (muutkin kuin nuo sarjakuvapiirtäjän tekemät historiateokset), niin kirjojen hivelyssä (siis ostamisessa) pääsisi taas normaaliin tahtiin. Ainoa miinus on, että jostain syystä suuri osa kirjoista (ranskalaiset pokkarit) on samanlaisia valkokantisia, mihin on vain lätkäisty tekijän ja kirjan nimi. Tylsää, osa kirjan ostamisen ihanuutta on valita potentiaalisia ostettavia kauniiden kansien perusteella.
Kaipaan tietysti myös kotia. Mitään valittamista nykyisessä ei ole ja maisemat jaksaa joka päivä ällistyttää ihanuudellaan. Muutenkin nautin täällä olemisesta koko ajan. Mutta kun juttelen videopuheluita ihmisten kanssa, jotka ovat meillä, niin tule kova ikävä. Varsinkin kun siellä on ne kirjahyllytkin 😄. Onneksi meillä on se koti siellä, olisi ollut paljon vaikeampi lähteä jos olisi pitänyt myydä asunto ja pistää tavarat varastoon. On aina valmis paikka palata.
Yksi asia mitä välillä kaipaan on tietysti se, että elämä oli niin helppoa, kun oli tutut jutut ja rutiinit. Ja oli Motonet, Ikea, Clasu ja Stocka. Eli siis tiesi mistä mitäkin tarvittavaa saa. Mutta pikkuhiljaa alkaa nämä tällaiset sujua täälläkin. Pitkällisen salapoliisityön tuloksena sain huoltoaseman tankkaajapojalta selville, että tuulilasinpyyhkimiä saa SFACista. SFAC ei tietenkään ollut auki, kun siellä kävin, mutta elän toivossa, että se on paikallinen Motonet. Tänne asti pitää muuttaa, että osaa arvostaa Motonetia 😂😂😂.
Puolivuotisraportin lopuksi pitää tietysti listata plussia täältä: kelit, kelit ja kelit. Tällainen talvi saa suomalaisen aina iloiseksi ja toisaalta vähän katkeraksi, että miten hemmetissä jotkut voivat elää aina näin. Ei mitään käsitystä marraskuusta, pimeydestä, räntäsateesta, sohjosta tai pakkasista. Häpeäisivät. Yks plussa on myös se, että koiran Dentastixit ei kuivu ikinä 😉. Tämän plussan kääntöpuoli on se, että kaikki homehtuu tai ruostuu alta aikayksikön. Niinkuin salihanskat, jotka laitoin vahingossa hiukan kosteina takaisin laatikkoon.
Maisemissakaan ei ole mitään valittamista, ihmiset on mukavia, ymmärtävät huonoa ranskaa solkottavia tyyppejä ja ovat hyvin valmiita auttamaan ja neuvomaan. Ruoka on hyvää. Kavereita on löytynyt, mutta viihdyn oikein hyvin myös omassa rauhassa. Maanantaisin on välillä hiukan plääh-fiilis, kun toinen pääsee töihin (toinen on tästä ”pääsemisestä” ehkä hiukan eri mieltä), mutta kyllä se siitä sitten taas. Kielen oppiminen aiheuttaa molemmille suurimmat ärsytys-ahdistus-kiukutus-fiilikset, mutta kyllä sekin joskus sitten siitä.