Miehellä oli loma. Vihdoin ja viimein. Ensimmäinen kunnon loma Uudessa-Kaledoniassa. Suomen vierailun kahta viikkoa ei voi oikein lomaksi kutsua, sen verran rankka se oli. Olin suunnitellut tätä lomaa vaikka kuinka pitkään ja tarkoituksena oli mennä Lifoulle ja kiertää tämä Grande Terre ja mennä mahdollisesti myös Australiaan. Olin myös suunnitellut kaikkien Loyalty-saarien kierrosta kerralla, mutta se on aivan mahdotonta. Tulee halvemmaksi lentää joka saarelta takaisin Noumeaan ja sitten seuraavalle saarelle, vaikka ne ovat vierekkäin, ja vaikka heillä on oma lentoyhtiö Air Loyautes. Turistia ajatellen joku olisi joskus voinut miettiä jonkun näppärän saarikierroksen ja vaikka venekuljetukset saarelta toiselle, mutta ei toki täällä. Turisteista on vaan häiriötä. Saarelaiset itse eivät ilmeisesti koskaan käy toisilla saarilla, varmaan tribut ja klaanit ovat niin verivihollisia keskenään, ettei se onnistu.

No aina, kun Lifoun lentoja ja hotelleja katselin, siellä samalla kiukuteltiin siitä, että koronatesteistä tuli maksullisia. Osa täällä ei ole halunnut ottaa rokotuksia eikä ole siksi siis saanut koronapassia paitsi tekemällä koronatestejä koko ajan, joten oireettomien testit ovat nykyään maksullisia (20€). Lifoun tribut eivät voi säädöksille ja laille mitään, mutta he voivat kyllä blokata lentokentän, kun se heidän maillaan on. Kenttää suljettiin ja avattiin niin epämääräisesti, etten uskaltanut mitään etukäteen varata. Yksi Lifoulla asuva perhe huuteli kaikissa mahdollisissa somekanavissa hätäänsä, koska heillä oli lennot Ranskaan, mutta eivät päässeet saarelta pois. Joku sitten ilmeisesti myi heille omat paikkansa Betico-alukseen, joka kulkee pari kertaa viikossa saarilta Noumeaan.

Koska Lifou oli vähän ohhoon päälle, niin suunnittelin samalla reittiä ja pysähdyspaikkoja tämän pääsaaren kierrokseen. Ja tuijotin kaikkia mahdollisia säätiedotuksia. Joka paikkaan pohjoiseen luvattiin sadetta, eikä sateella voi tehdä ultrakevyellä koneella lentoja tai veneretkiä joella. Tai vaeltaa tässä liukkaassa maastossa katsomassa vesiputouksia. Ei oikein suunnitelmat siis edenneet missään vaiheessa. Koirahoitolaa olin varoittanut etukäteen, että näiden viikkojen aikana Nemo tulee jossain välissä hoitoon. Sieltä vastattiin, että Nemolle on aina tilaa vaikka päivän varoitusajalla.

Eikä naapurimaa Australia näyttänyt yhtään paremmalta, sitä säätä olin seurannut myös jo pidempään. New South Walesissa ja Queenslandissa on satanut jopa enemmän kuin meillä täällä, enemmän kuin yli 150 vuoteen, joten sekin vaikutti vähän huonolta. Jutut ja kuvat niistä tulvista olivat niin käsittämättömiä, että meidän sateet ei edes yhteensä vedä vertoja sille. Kaksikerroksisista taloista näkyi vain vähän yläkertaa. Tahitille oltaisiin päästy myös, mutta kannattaako meiltä täältä lentää samanlaiselle saarelle? Moni on sanonut, että pääsaarella ei ole mitään nähtävää (eli Mooreassa) eli sitten olisi pitänyt lentää jollekin pikkusaarelle resortiin.

Enää ei riitä passi ja hammasharja

Miehen loma alkoi, enkä vieläkään ollut varannut mitään. Viikonloppu ihmeteltiin ja katseltiin säätä, mutta ei osattu päättää mitään. Maanantaina meni hermot tähän omaan päättämättömyyteen ja ostin liput Sydneyyn seuraavalle aamulla. Johan tuli ripeyttä liikkeisiin 😄. Ihan kauheasti en jaksanut käyttää aikaa hotellin etsimiseen, mutta sellaisen huomasin arvosteluissa, että osalla Sydneyn hotelleista ei ole kovin hyvin lähtenyt homma koronan jälkeen käyntiin. Arvostelut olivat tosi huonoja. Valitsemani sitten taas oli saanut jo nyt paljon hyviä arvosteluja. Valittu, mikä valittu ja sitten rynnättiin äkkiä koronatesteihin.

Viisumit olin hankkinut jo aikaisemmin, koska kuulin, että niissä on pitkät jonot. Olisi pitänyt arvata, että suomalaisena ollaan taas erittäin hyvässä asemassa tämän suhteen. Kun selvisin viisumien koodiviidakosta oikeaan kohtaan, sain meille e-viisumit kymmenessä minuutissa. Arvioitu aika oli 24 tuntia. Sekin olisi ollut ihan ok, tuo 10 minuuttia oli aika ällistyttävä nopeus. Viisumit ovat voimassa vuoden eli voidaan tehdä tässä useampikin reissu. Sen lisäksi tarvittiin koronatestitulos englanniksi (onneksi meillä lukee tarvittavat asiat myös englanniksi, vaikkakin minipienellä), englanninkielinen koronapassi (nämä säännöt on selvästi ranskalaisia ajatellen, jotka kulkee joka paikkaan ranskankielisten paperiensa kanssa 😉. Onneksi meidän paperinen koronapassi on kahdella kielellä ja sähköisen saa valita englanniksikin) ja Australian terveyspassi, jonka sai appsina ja oli helppo käyttää.

Koiran ehdin viedä hoitoon viisi minsaa ennen hoitopaikan sulkeutumista ja sitten pakattiin just niin, kuin ei koskaan kannattaisi pakata. Eli kiireellä, myöhään illalla. Vähän on pakkausrutiinit ruosteessa nykyään. Ajateltiin lähteä yhdellä laukulla, mutta yllättäen mun vaatepinoni kasvoi koko ajan isommaksi ja isommaksi. Ja kenkiäkin piti ottaa vähän enemmän. Ja käsilaukkuja. Ihan vaan siksi, että pitkästä aikaa pääsee johonkin, jossa voi käyttää ”kunnon” vaatteita, jotka täällä lojuu vaatehuoneessa ihan käyttämättöminä. On liian kuumaa ja liian rentoa, jotta voisin laittaa niitä täällä päälle.

Sydney mon amour ❤️

Lento meiltä Sydneyyn kestää kolme tuntia ja koska Sydneyn kenttä on niin lähellä keskustaa, oltiin jo puolilta päivin hotellissa. Saatiin huone heti ja aamiaisesta 50% alennusta plus drinksulippuja. Joita en varmaan muuten olisi ikinä käyttänyt, mutta olin lukenut, että tämän hotellin baarissa myydään Sydneyn Breweryn oluita ja siidereitä ja erityisesti viime vuoden kultamitalistia agave-inkivääri-siideriä. Oli muuten niin suosittu aulabaari, että se ihan täyteen ammuttu joka päivä. Ja tuo voitokas siideri oli niin hyvää, että sitä piti käydä juomassa lasillinen melkein joka ilta. En ole juonut siideriä varmaan kymmeneen vuoteen, joten en tiedä millaisia Suomesta nykyään löytyy, mutta tuo oli aivan uskomattoman hyvää. Omenasiideri maustettuna kirpeällä inkiväärillä, jota agave-siirappi vähän pehmensi. Ei mitään makeaa omenaa todellakaan. Karanteeni Sydneyssä oli muuten tyyliä ”kun olet tehnyt koronatestin hotellihuoneessasi ja sen näyttää negaa, niin voit lähteä kaupungille”. Suomalainen otti testeistä tietysti kuvan varmuuden vuoksi, mutta ei niitä tarvinnut mihinkään lisätä tai näyttää.

Olipa Sydney ihana. Käveltiin ekoina päivinä noin 20 kilsaa per päivä, vaikka junat, metrot, bussit jne. sai maksaa samalla tavalla kuin Lontoossa eli lähimaksulla suoraan portilla. Mutta kelit oli niin mahtavat, ei kuumaa eikä hikistä (no okei, hiukan paleltiin ekoina päivinä, kun oli vain 22 astetta), mutta kaunista auringonpaistetta. Sydney on todellakin kävelijän kaupunki, ei ollut autoruuhkia missään, julkiset toimii, parhaat alueet oli varattu kävelijöille ja ihan CBD:ssäkin pilvenpiirtäjien lomassa meni kävelijöille suunniteltuja reittejä. Ihanaa, etteivät kaikki suurkaupungit ole autojen valtaamia ja autoilijoille suunniteltuja.

Oopperatalo oli kiinni, mutta päästiin kuitenkin sisälle katsomaan (koronapassi piti muuten näyttää vähän joka paikassa, maskeja ei tarvinnut käyttää paitsi julkisissa kulkuvälineissa, mutta käytin kuitenkin ruuhkassa ja kaupoissa muutenkin). Ei ketään muuta kuin me kaksi, joten oli ihan hieno Oopperatalokierros. Saleja ei nähty ja ehkä pyörähdettiin myös paikoissa, joissa ei olisi saanut, koska joku oli unohtanut laittaa yhdestä portista nauhat kiinni. Hups.

Mahtava 60-luvun interiööri

Queen Victoria Building oli näkemisen arvoinen ja varasin meille sieltä teehuoneesta sunnuntain iltapäiväteen, jotain mitä täältä ei todellakaan saa. Se kun ei sovi mihinkään väliin tässä tiukassa ruoka-aikataulutuksessa. Eikä napostelua ruoka-aikojen välillä katsota täällä meillä hyvällä. Sydney oli siksikin ihana, että siellä oli vanhaa ja uutta hienosti sekaisin, kerroksellisuutta, historiaa ja modernia. Vanhoja kauppakäytäviä oli upeasti entisöity, eikä kaikki ollut pelkkää uutta ostoskeskusta. Oxford Street oli tosi hieno katu vanhoine taloineen ja putiikkeineen, tosin taloissa ei ehkä ole muuta vanhaa jäljellä, kuin fasadi. Mutta pääasia, että edes se ja vanha miljöö. Ehkä koronasta johtuen vuokrataan kylttejä oli aika paljon, samoin työvoimaa haettiin lähes joka ravintolaan.

Taide- ja kulttuuripläjäys

Sain tutuilta täältä ja Suomesta paljon hyviä suosituksia Sydneyn nähtävyyksistä, mutta enemmän sitä tuli mentyä go with the flow-tyyliin eli mitä vastaan sattui tulemaan. Koska meille on kertynyt aika iso taidenäyttely- ja taidemuseovajaus (täällä ei ole, gallerioita on kierretty kyllä), ja Sydneyssä sattui olemaan Biennale 2022, niin aika taidepainotteista oli pari päivää. Taidepainotteiseksi meni myös shoppailu eli löydettiin yksi hieno galleria ja sieltä tarttui yksi taulu mukaan. Joka tosin on edelleen siellä, kun ei ole vielä päätetty mihin se kannattaa lähettää, tänne vai Suomeen. Tavattiin myös taiteilija Johnny K, kun hän sattui käymään galleriassa yhtenä kertana, kun siellä taas olimme.

Australiassa ei ilmeisesti ole lähimaksuissa mitään rajaa, kun jopa taulun olisi voinut maksaa korttia heilauttamalla. Sanoin, ettei nyt ihan onnistu meidän korteilla, ei suomalaisilla eikä kaledonialaisilla. Olen positiivisesti yllättynyt, että kaledonialainen kortti taipui yleensäkään ulkomaan lähimaksuihin (lähinnä julkisissa, mutta myös pienissä ostoksissa), minulla kun ei ole kovin positiivista käsitystä tästä meidän täkäläisestä pankista. Me oltiin aina kaikissa jonoissa ne, joiden piti tunkea kortti koneeseen ja antaa pin-koodi, kun meillä lähimaksun raja on huikeat 30 euroa. Alettiin jopa selittää jossain vaiheessa, että ”no kun tämä on tämä uusikaledonialainen pankkikortti ja nää on vähän tällaisia”, kun tuntui, että niin katseltiin, että mitä hemmetin säätöä 😅.

Hyvää ruokaa ja kirjakauppoja – mitä sitä ihminen muuta tarviikaan

Taronga Zoo oli näkemisen arvoinen, näin vihdoin kolme K:ta eli koalan, kengurun ja krokotiilin. Ja nähtiin hyvällä tuurilla koko leijonaperhe pentuineen. Samoin Kiinalainen puutarha oli hieno, mutta Bondi Beach ei tehnyt meihin niin suurta vaikutusta (siis se ranta, asuinalueena se oli tosi hieno). Millers Point, Sydneyn vanhimpia asuinalueita, oli myös ihanan tunnelmallinen. Mutta jestas niitä hintoja, siellä oli muutamia asuntoja myynnissä. Aussidollarin kurssi oli meidän kannalta erinomainen, kaikki tuntui tosi halvalta, paitsi nuo Millers Pointin asunnot.

Ehdottomasti parasta oli suurkaupunkielämä, ravintolat, kahvilat, Boostit (meidän suosikkismoothiet, joita jouduttiin aluksi hiukan metsästämään, kun kaupat yms menivät yllättävän aikaisin kiinni) ja kaikki se säpinä ja fiilis, mitä olen kaivannut ihan hirveästi. Sydney on Australian business capital, mutta Aussityyliin erittäin rento, myös pukeutumisessa. Itsehän vaihdoin kaksi kertaa päivässä vaatteita, kun pakkasin niitä niin paljon mukaan, mutta olipahan ihanaa sekin. Oikein cityvaatteita päällä.

Ihmiset olivat happy houreilla jo kello 16 alkaen, kaikki paikat olivat täynnä 17.30 ja viideltä näki jo koirannulkoiluttajia ja lenkkeilijöitä jne. Toisin kuin täällä, kun työpäivät ovat niin pitkiä ja sitten pitääkin jo syödä sitä kellontarkkaa illallista kello 19.30. Yksi täkäläinen ystäväni, joka on asunut myös Australiassa sanoi, että hän ei pidä aussien shoppailukeskeisestä ilmapiiristä. Itse en huomannut sellaista lainkaan, vaan ne pari tavarataloa/ostoskeskusta, joissa kävin, olivat varsin tyhjiä. Kun taas kaikki puistot, ranta-alueet, ravintolat jne pullistelivat väkeä. Ehkä se oli koronarajoitusten poistumisen tuomaa huumaa.

Niin, ehkä hiukan korjaan: PARASTA oli se, että sai syödä, kun on nälkä eikä silloin, kun on kiveen hakatut ruoka-ajat. E H D O T T O M A S T I parasta. Ja Sydneysta sai ihan mitä nyt sattui tekemään mieli, mm. lempiruokaani hot potia. Ja kunnon korealaista. Eniten ärsyttää nämä ranskalaiset ruoka-ajat täällä, varsinkin viikonloppuisin, jos haluaisin syödä jo vaikka kuudelta. Ei onnistu mitenkään. Saati sitten viideltä. Paitsi jos kelpaa Burger King tai Mäkkäri. Tässä miehen lomalla käveltiin Baie de Citronsiin auringonlaskuaperolle ennen illallista ja olisin halunnut saada pientä suolaista lasillisen kanssa. Ei saa tapaksiakaan, ei edes oliiveja ennen kello 18. Ei tietenkään. Alkoholia kyllä saa.

Ja yksi parhaimmista asioista Sydneyssä oli kirjakaupat. Kinokunyassa melkein pyörryin ja ainakin vähän hyperventiloin, kun se oli niin valtava ja valikoima oli niin käsittämätön. Vasta kolmannella kerralla sain ostettua pari kirjaa. Mies tuli kipeäksi matkan loppupäivinä, joten aina kun hän lepäsi, minä olin kirjakaupoissa. Win-win-tilanne molemmille, hänen ei tarvinnut hengata siellä tuntitolkulla ja minä sain hiplata kirjoja rauhassa. Niin ihanaa, että olin ihan liikuttunut. En ostanut kuin kolme kirjaa, kun en jaksa niitä tänne kauheasti haalia, pelkkä kirjojen hiplailu riitti. Muita kauppoja en jaksanut kierrellä, kun vaatevalikoima oli syksy-talvivaatetta ja meille tänne kuitenkin liian kuumaa, mutta kosmetiikkaa ja apteekkituotteita ostettiin sen verran, että pärjätään kesään ja Suomen vierailuun saakka. Täällä kun on niin rajallinen valikoima kaikkea.

Valtava kontrasti

Matkan jälkeen korostui entistä enemmän kaikki ne asiat, mitkä Uudessa-Kaledoniassa ovat alkaneet tökkiä koko ajan enemmän. Ensinnäkin hinnat, meillä on täällä aivan järkyttävän kallista ja nyt sen taas tajusi Sydneyn jälkeen. Toisekseen se rentous oli niin virkistävää ja ihanaa, työ ei ole kaikki kaikessa, vaan vapaa-aikaa pitää olla ja se selvästi korostui tuolla. Tuntui olevan muutenkin erittäin rentoa. Uskon nyt entistä paremmin sen, että tehtaan rakennusvaiheessa Ausseja varten piti olla baareja tehdasalueella. Niitä oli peräti kolme vai neljä ja australialaiset rakennusmiehet saivat useamman oluen per päivä. Eli töiden jälkeen menivät sitten oluelle. Tosin eihän Gorossa paljoa vaihtoehtojakaan ole, jos siellä viikot oltiin silloin töissä. Ehkä olisivat alkaneet kapinoida, jollei niitä baareja olisi sinne tehty. Ja jos et itse halunnut kaikkea juoda, niin saatoit antaa oman kiintiösi jollekin toiselle. Tehdas kuitenkin valmistui aikalailla aikataulussa 😂. Kolmanneksi se, että vaikka ei harrastaisi mitään shoppailua, niin on se silti mukavaa, että valikoimaa on. Meillä ei ole. Ihan perusasioissakaan (kuten ruokatavaroissa), saati sitten jos haluaa jotain muuta. Tilaaminen on edelleen todella hankalaa ja kaikesta pitää maksaa tulleja ja veroja. Eikä postikulutkaan ole kovin edullisia (paitsi juuri tilasin manikyyrijuttuja ja postitus Pariisista oli 9,90€ ja kesti vain kolme viikkoa. Vieläkin vaikea uskoa tätä). Pieniä vaatekauppoja Nouméassa tosin on enemmän kuin varmaan missään tämän kokoisessa kaupungissa, mutta koska hinnat ovat niin tähtitieteelliset, niin ei huvita shoppailla.

Tämän reissun ja tammikuisen Suomen visiitin jälkeen on entistä enemmän alkanut ärsyttää myös kaikki tämä tumpelointi täällä. Varsinkin miehen työpaikalla. Minusta homma näyttää siltä, että ollaan vahvasti luisuttu sellaiseen syöksykierteeseen, jota ei enää oiota. Ja tietävät sen itsekin, joten kaikki idioottimaiset päätökset johtuvat panikoinnista ja täysin pihalla olevien paikallisten omistajien vaatimuksista. Mutta tästä asiasta tulee ihan oma avautumisensa. Varrmaan aika pitkä sellainen 😅.

Loppuloma menikin aikalailla kodin ja Dumbean joen väliä ajellessa, koska kelit eivät täällä parantuneet mihinkään. Loyalty-saaret ja Grand Terren kierros jäi jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Sain myös sen kaamean flunssan, mikä täällä kiersi ja kiertää edelleen ja joka täyttää nyt sairaalan, kun koronapotilaita ei enää ole. Tähän loppuun vielä piristykseksi hieno esimerkki ranskalaisten kohteliaisuudesta (siis metro-ranskalaisten, ei paikallisten): yksien naapurien läksiäisillallisella tämä Ranskaan palaava lääkärirouva kertoi, että hän on käynyt Turussa jossain lääkärikonferensseissa. Toinen naapuri kysyi, että onko Turku kaunis kaupunki, johon tämä rouva vastasi, että ei ollenkaan. No mutta kiitos nyt oikein paljon 🙄.