Puolivuotisraportti

20/07/2020 by toispualpalloo

Ollaan oltu täällä nyt puoli vuotta ja sekä sen että vanhojen, hyvien työaikojen muistoksi ajattelin kirjoittaa pienen puolivuotisraportin. Kun en ole mitään raportteja, lausuntoja sun muita tärkeitä juttuja päässyt vähään aikaan kirjoittamaan ja alkaa olla pieni puutostila asian johdosta. Tällä hetkellä piti olla Suomessa, mutta eipä nyt sitten olla eikä tiedä onko sitten ensi heinäkuu, kun seuraavan kerran päästään sinne. Hiukan ne tavarat kaivelee, joita piti tällä visiitillä tuoda tänne, mutta toisaalta, kun yritettiin muistella, mitä sinne nyt sitten jäi, niin eipä kauheasti muistettu enää 😄. Jotain todella tärkeää kuitenkin.

Metrin pituisessa Suomen ostoslistassa todella todella todella tärkeää on vain xylitol-purkka (meidän varastot kestää ehkä juuri ja juuri vuoden loppuun), salmiakki ja monivitamiinit. Posti alkaa luultavasti kulkea lokakuun lopussa, kun lennot palaa normaaliksi, joten tämäkin asia hoitunee sitten sitä kautta. Jos ei, niin alan säännöstellä purkkaa ja yritän pärjätä Beroccalla. Salmiakki loppui jo aikaa sitten, koska äiti lähetti uuden laatikollisen ennen vappua ja söin viimeisen pussin, koska luulin paketin saapuvan kuten ennenkin. Nyt ne salmiakit on joko Helsinki-Vantaalla, Ranskassa tai Ranskasta tulossa olevassa konttilaivassa. Tai joku on syönyt ne.

Eniten kaipaan tietysti ihmisiä, mutta kun tilanne on mikä on, niin kaikki ymmärtää (paitsi lapset), että nyt ei vaan sitten nähdä. Pieni veljenpoikani ei todellakaan ymmärrä, miksi ei tulla jo, joten se aiheuttaa tädille vähän surua puseroon. Viimeksi hän sanoi, että menen nyt heti sanomaan äidille, että me tullaan sinne, kun te ette nyt tule tänne…….uhhuh, täti tippa linssissä täällä päässä. Vaikka hänellä onkin ehkä eniten ikävä meidän koiraa. Haleja muuten kaikille ihanille, jotka soittelevat ja viestittelevät ahkerasti myös tänne suuntaan. Aamulla sain ihanan terkkuja-videon marjastamassa olevilta serkuntytöiltä ❤️.

Pitkällisen analysoinnin ja arvojärjestykseen laittamisen jälkeen sanoisin kaipaavani eniten kauraleipää. Edellä mainittu veljenpoikani söi yhden videopuhelun aikana kauraleipää Oltermannilla (täydellinen yhdistelmä) ja täti keskittyi hetken enemmän siihen leipään, kuin herran juttuihin. Kuola valuen. Hän jätti myös osan leivästä syömättä ja siinä se leipä oli puhelimen kameran edessä. Niin lähellä, mutta niin kaukana. Löysin jonkinlaisen korvikkeen eli luomuosastolta hiukan Fazerin Real-leipä muistuttavan leivän. Ruisjauhoallergisena tämä ei ole ihan paras korvike, mutta sillä mennään nyt. Ehkä hiukan tekisi mieli myös karjanlanpiirakkaa……

Toiseksi eniten kaipaan (tätä osasin odottaa etukäteenkin) kirjojani ja kirjahyllyjäni. Jälkimmäisten kaipuuseen en keksi mitään muuta järkevää syytä kuin sen, että ne ovat se paikka, missä voi käydä hiplailemassa kirjoja ja järjestelemässä niitä parempaan järjestykseen. Minulla on täällä pieni kirjahyllyn korvike eli lahjaksi saamani Deer-hylly, johon mahtui juuri sopivasti mukanani tuomani kirjat. Ihan loputtomiin näitä täällä olevia kirjoja ei siinä hyllyssä saa uudelleen järjesteltyä kuitenkaan 😄.

Sinänsä oikein hieno hylly, juuri sopiva mukaan ottamilleni kirjoille. Ja on tähän mahdutettu jo uusiakin ostoksia. Joycen Ulysses on äärimmäinen hätävara ja jos hyvin menee, niin en ole lukenut sitä vielä silloinkaan, kun täältä pois muutetaan 😆

Kirjojen kaipuun arvasin tulevan jossain vaiheessa. Kadun, että otin vain yhden laatikon kirjoja mukaan. Olisihan niitä konttiin mahtunut. Toisaalta tiesin, ettei minulla ole täällä mitään isoa kirjahyllyä ja ajatuksena oli, että olisin tehnyt nyt vaihtareita eli luetut sinne ja lukemattomia tänne. TBR-hyllyyn jäi kuitenkin kiitettävä määrä sellaisia kirjoja, joita en ollut vielä lukenut ja muutamia sinne on ilmestynyt lisää – kiitos nettishoppailun ja äidin kuljetuspalvelun. Mutta kaipaan myös moneen kertaan luettuja kirjojani. Hyvin varustellun kirjahyllyn etu on siinä, että kun tulee mieleen joku kirja, josta jää miettimään, että mitäs siinä tapahtuikaan tai miten se yksi kohta siinä menikään, niin voi kipittää omalle kirjahyllylle ja katsoa sen.

Lukeminen minulta ei lopu, vaikkei Suomeen päästäisikään. Kindlessäni on noin 1000 kirjaa ja miehen Kindlen kirjat siihen päälle eli selvitään autiollakin saarella hyvin. Kindle ei auta kuitenkaan kirjojen hivelytarpeisiin mitenkään 😔.

Edellä mainittuihin liittyen kaipaan erittäin paljon myös kirjakauppaani Turussa. Nyt tähän hätää kävisi joku muukin hyvä kirjakauppa. Kirjakauppa on oleellinen osa kirjahivelyprosessia ja rakastan ostaa kirjoja. Onhan täälläkin kirjakauppoja, mutta englanninkielisten kirjojen osuus on todella olematon. Caledo Livresin käytettyjen kirjojen hylly on suosikkini, mutta siitä puuttuu oikea fiilis. Jahka joskus ranskaksi lukeminen sujuisi (muutkin kuin nuo sarjakuvapiirtäjän tekemät historiateokset), niin kirjojen hivelyssä (siis ostamisessa) pääsisi taas normaaliin tahtiin. Ainoa miinus on, että jostain syystä suuri osa kirjoista (ranskalaiset pokkarit) on samanlaisia valkokantisia, mihin on vain lätkäisty tekijän ja kirjan nimi. Tylsää, osa kirjan ostamisen ihanuutta on valita potentiaalisia ostettavia kauniiden kansien perusteella.

Kui tylsää tämä nyt sitten on. Romaanihyllytkin on osittain samannäköisiä, mutta käännöskirjallisuus sentään on ”kunnon” kansilla.

Kaipaan tietysti myös kotia. Mitään valittamista nykyisessä ei ole ja maisemat jaksaa joka päivä ällistyttää ihanuudellaan. Muutenkin nautin täällä olemisesta koko ajan. Mutta kun juttelen videopuheluita ihmisten kanssa, jotka ovat meillä, niin tule kova ikävä. Varsinkin kun siellä on ne kirjahyllytkin 😄. Onneksi meillä on se koti siellä, olisi ollut paljon vaikeampi lähteä jos olisi pitänyt myydä asunto ja pistää tavarat varastoon. On aina valmis paikka palata.

Yksi asia mitä välillä kaipaan on tietysti se, että elämä oli niin helppoa, kun oli tutut jutut ja rutiinit. Ja oli Motonet, Ikea, Clasu ja Stocka. Eli siis tiesi mistä mitäkin tarvittavaa saa. Mutta pikkuhiljaa alkaa nämä tällaiset sujua täälläkin. Pitkällisen salapoliisityön tuloksena sain huoltoaseman tankkaajapojalta selville, että tuulilasinpyyhkimiä saa SFACista. SFAC ei tietenkään ollut auki, kun siellä kävin, mutta elän toivossa, että se on paikallinen Motonet. Tänne asti pitää muuttaa, että osaa arvostaa Motonetia 😂😂😂.

Puolivuotisraportin lopuksi pitää tietysti listata plussia täältä: kelit, kelit ja kelit. Tällainen talvi saa suomalaisen aina iloiseksi ja toisaalta vähän katkeraksi, että miten hemmetissä jotkut voivat elää aina näin. Ei mitään käsitystä marraskuusta, pimeydestä, räntäsateesta, sohjosta tai pakkasista. Häpeäisivät. Yks plussa on myös se, että koiran Dentastixit ei kuivu ikinä 😉. Tämän plussan kääntöpuoli on se, että kaikki homehtuu tai ruostuu alta aikayksikön. Niinkuin salihanskat, jotka laitoin vahingossa hiukan kosteina takaisin laatikkoon.

Maisemissakaan ei ole mitään valittamista, ihmiset on mukavia, ymmärtävät huonoa ranskaa solkottavia tyyppejä ja ovat hyvin valmiita auttamaan ja neuvomaan. Ruoka on hyvää. Kavereita on löytynyt, mutta viihdyn oikein hyvin myös omassa rauhassa. Maanantaisin on välillä hiukan plääh-fiilis, kun toinen pääsee töihin (toinen on tästä ”pääsemisestä” ehkä hiukan eri mieltä), mutta kyllä se siitä sitten taas. Kielen oppiminen aiheuttaa molemmille suurimmat ärsytys-ahdistus-kiukutus-fiilikset, mutta kyllä sekin joskus sitten siitä.

Korona soikoon III

16/07/2020 by toispualpalloo

Välillä tuntuu kuin eläisi ihan eri planeetalla, kun seuraa tätä koronatilannetta maailmalla ja elämää täällä. Kolme kuukautta on jo oltu lockdownin jälkeen ja elämä on ihan ennallaan. Ei maskeja, ei mitään rajoituksia. Hotellien karanteeneissa on edelleen porukkaa noin 500 henkeä, mutta kaikki siis tänne palaavia tai muuttavia, koska muita tänne ei pääse. Sotilaita ja santarmeja on tullut Ranskasta, koska tässä oli n. vaihtoaika ja he ovat omassa karanteenissaan kasarmeilla aina sen saman kolme viikkoa kuin muutkin.

Nyt uusin sääntö on, että karanteenimaksu on 2000€ per nuppi per kaksi viikkoa, jonka joutuu hotellissa olemaan. Kolmannen viikon saa olla kotikaranteenissa. Tämä sääntö vähensi entisestään mahdollisuuksia päästä käymään Suomessa tänä kesänä (tai tänä vuonna, sekin näyttää todennäköiseltä). Yritän olla ajattelematta asiaa tai miettimättä päästäänkö Suomeen vai ei, koska siitä tulee vain paha mieli. Oli niin paljon helpompi muuttaa toiselle puolelle maapalloa, kun sai kaikille sanoa, että puoli vuotta vaan ja sitten nähdään taas. ja ekojen vieraiden piti tulla tänne jo vappuna.

Nyt ei siis todellakaan nähdä ja ikävä alkaa olla puolin ja toisin aika kova. Onneksi voi soitella, vaikka se aikaeron vuoksi onkin vähän hankalaa. Ja onneksi on Facetime ja whatsapp, että näkeekin välillä eikä mene pelkäksi puhumiseksi. Mutta silti. Harmittaa niin paljon. Meillä jäi kotiin aika paljon tavaroitakin, joita piti nyt heinäkuussa ottaa mukaan, kun tullaan käymään. Siellä nekin nyt pysyy tiiviisti, kun paketitkaan ei kulje. Ollaan siis oikeasti aika eristyksissä. Ainakin Euroopasta.

Tällä viikolla oli Ranskan kansallispäivä ja maanantaina ja tiistaina isoja juhlallisuuksia eri puolilla. Keskustassa oli varmaan 10.000 ihmistä eli ei todellakaan näytä eikä tunnu siltä, kuin mitään koronaa olisi ikinä ollutkaan olemassa. Eikä lehdessäkään maailman koronatilannetta enää kovin paljoa vatvota. Välillä tulee hiukan klaustrofobinen olo, että täällä ollaan jumissa keskellä ei mitään, mutta onneksi tämä ei ihan mikään pikkusaari ole. Ja onneksi ruokaa tulee Australiasta ja Uudesta-Seelannista. Näen konttilaivat ikkunasta ja olen aina omituisen onnellinen siitä näystä. Että nälkään ei kuolla ja perusjuttuja riittää.

Kotimaan matkailu on täällä nyt hyvin suosittua, ei saatu viime viikonlopuksi mistään mitään majoitusta, kun kaikki muutkin olivat ottaneet pidennetyn viikonlopun ja lähteneet ”lomalle”. Meillä on täällä uusia paikkoja nähtäväksi eli sen puolesta kestetään ja jos tulee pakottava tarve päästä lentokoneeseen, niin voidaan lentää jollekin noista Loyautésaarista. Vanuatuunkin ilmeisesti kohta pääsee ilman karanteenia, kun ovat myös ilman koronaa, mutta ei sinne tarvi täältä lähteä, riittää näitä hienoja paikkoja täälläkin.

Eniten pelottaa se, että koronatilanne vaan jatkuu ja jatkuu. Jos menee vaikka kaksikin vuotta, että en näe ystäviä ja perhettä, niin se on aika rankkaa jo pelkkänä ajatuksenakin. En viitsi miettiä, mitä se olisi käytännössä. Mutta lähtö täältä on mahdotonta, jos paluumatkalla odottaa kolmen viikon karanteeni maksuineen. Ei miehellä ole sellaisia lomia edes käytettäväksi ja koirakin joutuisi olemaan todella pitkään hoidossa. Näen melkein joka yö unta siitä, että ollaan Suomessa (joko koiran kanssa tai ilman) ja ensin olen niin iloinen, mutta sitten pelästyn, että miksi me tänne lähdettiin. Kertoo paljon nykyisestä olotilasta.

Koittakaa saada se korona sieltä Suomesta hiiteen, että me päästäisiin edes ensi vuonna sinne. Tosin sitten on noi lentokoneet ja lentokentät vielä taklattavana……

PS yksi tuttu muutti tänne juuri ennen koronaa uuden miehensä kanssa ja lapset jäivät siksi aikaa Ausseihin isänsä luo, että täällä saavat asunnon ja autot sun muut järkättyä. Sitten tuli korona ja sen jälkeen hän ei ole lapsiaan voinut nähdä, ei voi lentää sinne eikä lapset tänne ja nyt molemmissa maissa on vielä tuo koronamaksu eli aika tyyristä olisi matkojen lisäksi. Meillä siis asiat ihan hyvin, vaikka ikävä kaikkia onkin, mutta tälle äidille ihan tuskaa olla erossa lapsistaan näin kauan.

Tonnikalareseptejä osa I

03/07/2020 by toispualpalloo

Meillä syödään lähes joka viikonloppu tonnikalaa ja mies syö sitä varmaan kerran viikossa myös lounaaksi. Aluksi tehtiin ihan perustonnikalapihvejä grillissä. Teen välillä pikamarinadin eli limemehua ja soijaa ja annan pihvien olla siinä kymmenen minsaa, sitten suolaa ja pippuria molemmille puolille ja ehkä kierittely seesaminsiemenissä ja grilliin. Ihan basic basic, johon kyllästyin aika nopeasti.

Syötiin alkuun aika paljon vaaleaa tonnikalaa, mutta siirryttiin sitten tummempaan keltaevätonnikalaan, tunnettu myös nimellä ahi. Ahi saattaa olla myös isosilmätunaa. Siitä astetta ”parempi” on sinievätonnikala, jota täältä myös saa. Tonnikalan kannat maailmassa ovat vaihdelleet ja vaihtelevat alueittain, joten ihan eettisintä kalaa tämä ei aina ole ja riippuu kalastusmenetelmistä, kuinka paljon ohessa tulee mukana esimerkiksi kilpikonnia. Koska täällä on aika tiukkaa suojelua kilpikonnien, haikalojen, laguunin kalojen ja koko meriluonnon suhteen, olen päätellyt, että tonnikalan, mahi-mahin ja marlinin (ainoat kalat, mitä syödään täällä, koska laguunin kaloista voi saa todella pahan ruokamyrkytyksen, jos niitä syö väärään aikaan vuodesta) kalastusta säädellään myös.

Ostan kalaa mieluiten meidän lähikalakauppiaalta, mutta tuoretta hyvää kalaa saa myös supermarketeista ja tietysti torilta, jonne kalastajat tuovat aamuisin veneillään kalaa.

Lempireseptini on tämä Gordon Ramsayn ohje, johon kannattaa valita keltaevää tai sinievää eli tummanpunaista. Koska filepötköt on aika isoja, kannattaa leikata pötkö pitkittäissuunnassa puoliksi, jotta saa helpommin paistettavan ja kapeamman fileepötkön. En ole vielä kokeillut tätä yksittäisillä pihveillä, mutta onnistuu varmasti niilläkin.

File maustetaan suolalla ja pippurilla ja sen jälkeen se sivellään kananmunan valkuaisella joka puolelta. Pinnalle raastetaan hiukan limenkuorta ja sen jälkeen filepötkö laitetaan varovasti seesaminsiemenillä täytetylle lautaselle ja ravistellaan lautasta pari kertaa. Sitten käännellään puolelta toiselle aina pienen ravistelun kera, jotta file saadaan kuorrutettua siemenillä tasaisesti. Myös päät kuorrutetaan. Jos olisin Gordon, niin käyttäisin mustia ja vaaleita seesaminsiemeniä, koska visuaalisesti se olisi to die for, mutta koska olen minä, enkä ole löytänyt täältä vielä mustia seesaminsiemeniä, niin sillä mennään, mitä kaapissa on.

File paistetaan pannulla tasaisesti joka puolelta (varo, ettei siemenet kärähdä), kunnes pintakerros on paistunut ja file on sisältä punainen. Nosta varovasti leikkuulaudalle, raasta päälle vielä limenkuorta ja anna jäähtyä hetken ennen leikkaamista. Joskus ripottelen leikattujen palojen päälle soija-appelsinimehu-kastiketta, mutta ei tarvitse välttämättä mitään. Tämän kanssa olen tarjoillut kaikkea kajottikurpitsalohkoista pikkelöityyn kurkkuun (hölskykurkut sopisivat tähän varmaan hyvin, mutta riisiviinietikalla) ja avokadoon. Sopii myös bataattiranskalaiset yms.

Sitten toinen tosi helppo ja hyvä resepti tuli juuri testattua. Muistuttaa Nizzan salaattia, mutta on lämmin versio. Marinoin tonnikalapihvejä appelsiinimehu-limemehu-soija-marinadissa (appelsiininmehua ja soijaa yhtä paljon, limemehua vähän lisäksi, jotta tulee hiukan kirpeyttä). Vuokaan tai pellille hörytettyjä vihreitä papuja, kirsikkatomaatin puolikkaita (tai tavallisia tomaatteja lohkoina), paahdettua paprikaa siivuina tai pieniä suippopaprikoita halkaistuna, basilikaa, oliiveja (laitoin myös vähän kapriksia), sardelleja ja loraus oliiviöljyä päälle. Nämä kannattaa asetella vuoan reunoille ja keskelle sitten tonnikalafileet. Niiden päälle myös hiukan suolaa ja pippuria ja loraus oliiviöljyä. Uuniin tulee vielä kananmuna pienessä, erillisessä vuoassa, siihen päälle myös suolaa, pippuria ja oliiviöljyä. Jos pannulle/vuokaan mahtuu, niin kananmunavuoat voi asetella siihen nätisti, minulla ei mahtunut, joten laitoin ne erikseen. Sitten uuniin, 200 astetta ja noin 10-12 minuuttia tai kunnes se kananmuna on sopivan kypsä. Saa olla aika löysä. Ja tonnikala kypsä, mutta vielä mehevä.

Tältä näyttää ennen uuniin menoa. Herkullista tuli.

Tältä näyttää tämä ruoka valmiina. Kanamuna saisi ehkä olla inan vielä löysempää.

Sardellit voi olla joko öljyssä olevia pikkusilakan näköisiä, jos niitä löytyy, tai sitten varovasti niitä tönkkösuolattuja, mutta ihania säilöttyjä sardelleja, jota Suomestakin saa lasipurkissa. Sardelli on siis sama kuin anjovis, mutta ei se Suomen muna-anjovisleipä/janssoninkisaus-anjovis, joka on yhtä kuin kilohaili. Erittäin selvää….. Aina, kun hehkuttelen anjovisintohimollani, joku päästää yökkäämisääniä, että miten voin niitä muna-anjovisleipä-anjoviksia niin rakastaa. En voikaan, mutta anjovis/sardelleja söisin (ja itse asiassa syön täällä) vaikka kuinka paljon. Kreikkalaiset grillatut on ihania, samoin baskien sardellipintxot ja ranskalaiset ”anchois” öljyssä. Nam nam. Sardellimielessä olen nyt siis paratiisissa 😄.

Molempia reseptejä voisin kokeilla myös jollain muulla kalalla eli siitä testiin vaikka lohella tuo lämmin Nizzan salaatti. Ison lohen keskikohdasta saisi varmaan riittävän paksun pitkittäisen palan tuota seesaminsiemenfilettäkin varten. Jos kokeilette muulla kuin tonnikalalla, niin kertokaa, miten onnistui.

Aamuvirkkujen aikataulutettu maa

30/06/2020 by toispualpalloo

Tämä paikka on aamuvirkun unelmamaa. Vaikka tämä ei nyt (vielä) oma maansa olekaan. Meidän perheessä ei valitettavasti ole muita aamuvirkkuja kuin minä 😄. Näin talvella, kun aurinko nousee noin varttia yli kuusi, alkaa aamusäpinä vasta kuudelta, mutta kesällä lenkkeilijät ja pyöräilijät olivat liikkeellä jo ennen viittä. Me heräämme viideltä arkiaamuisin ja vien miehen satamaan kuudeksi. Sen jälkeen menen koiran kanssa lenkille, mitä viileämpää, sitä pidempi lenkki. Koirapuisto aukeaa yleensä kuudelta tai sitten kävelemme pitkin rantaa Anse Vatasta Baie des Citronsin puolelle.

Aikaiset aamut on ihania, koska nämä auringonnousut on niin upeita.

Kuuden jälkeen näkyy maantiepyöräilijäporukoita, aamu-uintiporukoita, lenkkeilijöitä ja kävelijöitä ja suuri osa on tullut jo kasvoilta tutuksi, koska meillä on kaikilla sama aikataulu. Meidän koirakin on aika monelle tuttu jo ihan nimeltä 😄. Bussit alkavat kulkea neljän jälkeen, roskakuskit yms. lähtevät kierrokselle varmaan samoihin aikoihin, tori aukeaa viideltä ja keskustassa on porukkaa liikkeellä kuuden huiteilla varsin paljon. Ne, jotka tulevat muualta Noumeaan töihin, ovat lähteneet liikkeelle hyvin aikaisin.

Koululaiset saattavat odotella koulujen pihassa jo hyvissä ajoin ennen seitsemää ja koulut alkavat täällä kuulemani mukaan 7:20. Pahin liikenneruuhka aamulla on kahdeksan molemmin puolin ja ruuhkat on täällä kyllä yllättävän pahat. Kaikki, joilla on mahdollisuus käyttää omaa autoa, sitä käyttävät, vaikka täällä on uudet hienot bussit ja kattavat linjat. Tiet ovat kapeita ja tässä Noumeassa keskustaan vie vain muutama pääreitti ja ne ovat ruuhka-aikaan ihan tukossa.

Meidän leipomo aukeaa kuudelta, jotkut muut jo viideltä ja jos ei ole ajoissa liikkeellä, saattaa leipomossa olla hyllyt tyhjinä jo kello 7. Meidän leipomosta saa minun mielestäni parasta leipää (muutakin kuin valkoista hötöleipää ja patonkia) ja leipurin rouva on Suomi-fani, joten hän yhtenäkin kertana sanoi jonossa edessäni olevalle herralle, että josko herra voisi jättää viimeisen suosikkileipäni minulle ja ottaa kenties vastaavan patonkimallisena. Sen verran ymmärsin, että kovasti selitettiin suomalaisuudestani.

Ruokakaupat aukeaa 7:30, jumppaan pääsisi kuudelta ja yksi taidegalleriakin aukesi jo kello 8. Keskustan pikkuputiikit noudattaa enemmän suomalaista rytmiä eli ovat auki yleensä vasta yhdeksän kymmenen aikoihin. Aikaiset aukiolot vaikuttavat tietysti siihen, että moni paikka menee kiinni aikaisin ja esim. aika moni lääkäriasema ei ole kuuden jälkeen auki, joten piti tehdä hiukan selvitystyötä, että mies pääsi lääkäriin ja sai sulkapallossaan vaadittavan lääkärintodistuksen. Nyt on tiedossa yksi peräti yhdeksään saakka illalla auki oleva lääkäriasema. Se on kyllä sen verran hämäräperäisellä (ja oikeasti hämärällä) hoodilla, että piti vähän miettiä uskaltaako auton jättää parkkiin. Kuulemma paikallinen punaisten lyhtyjen alue.

Aamupäivät ovat täynnä ääntä ja säpinää, kunnes kello 12 alkaa astioiden kilistely ja kolistelu ja noin kello 12.30 tulee täysi hiljaisuus. Silloin syödään lounasta. Olen tottunut Suomessa syömään lounaani hiukan aikaisemmin, mutta koska täällä on aina ikkunat auki ja kaikki kuuluu joka paikkaan, tuntui kokkailun äänet ihan vääriltä kello 11. Olen siis siirtänyt lounasaikaani OIKEAAN aikaan. Ranskalaiset (ja italialaiset ja espanjalaiset) ovat ruoka-ajoistaan varsin tarkkoja, kuten kaikki Ranskassa matkanneet tietävät. Joskus nälkäisenä se on kyllä ärsyttänyt suunnattomasti (nälkäkiukku on vaarallinen asia), että lounas- ja illallisaikojen välissä ei saa mistään mitään.

Osa liikkeistä, jopa isoista sellaisista on kiinni kello 12:30-14/15 vähän vaihdellen. Täytyy aina tarkistaa onko joku paikka ouvert en continu. Minä käyn mielelläni koiran kanssa lenkillä lounasaikaan, silloin saa olla Ouen Torolla ja rannassa hyvinkin rauhassa. Ei auton autoa eikä ihmisen ihmistä näkyvissä. Yksi juntti suomalainen vaan, joka on jo syönyt ruokansa liian aikaisin ja liian nopeasti….. Työpäivät muuten ovat aika pitkiä täällä, koska melkein kaikilla on tuo parin tunnin lounastauko. Kauempana asuvat eivät tietenkään mene kotiin välillä, joten lounasaikaan tietyt rannan parkkipaikat ovat täynnä autoissa istuvia ihmisiä, jotka kuluttavat aikaa ja syövät patonkejaan. Kaikki ravintolat ovat täynnä joka puolella ja kaikki muu, kuin syöminen, on seis. Sitten noin kello 14 hommat taas jatkuu.

Osa lapsista tulee kotiin lounastunneiksi, mutta osalla on eväät ja he kuluttavat kahden tunnin tauon koulussa. Koulut muuten kestävät aika pitkään, ihan pienemmillä kolmeen ja muilla koulu loppuu neljältä tai vähän yli. Keskiviikkoisin koulu loppuu kello 12 ja iltapäivä on varattu harrastuksille. Ilmankos täällä on paljon kotiäitejä, jos ja kun pitää hoitaa lounasruokailut ja harrastuksiin kuskaamiset keskiviikkoisin plus tietty ruokaostokset, joihin menee aikaa, kuten viime postauksessa kerroin. Jos siis suorittaa ranskalaistyylisen ruoka-aineksia kunnioittavan shoppailun. Ja lapset pitää hakea koulusta iltapäivällä, muutenhan työpäivät kestävät täällä noin 8-18, koska on tuo pitkä lounastauko.

Asiasta tulikin mieleeni, että täällä on saanut tosiaan selittää Suomen vanhempainvapaista. Yhdelle miehen työkaverille syntyi vauva ja hän oli kolme viikkoa isyyslomalla (eli käytti lomiaan tähän) ja äiti palaa töihin kolmen kuukauden jälkeen. He olivat hyvin tietoisia Suomen perhevapaista (varmaan paremmin kuin me), joten niistä käytiin pitkä keskustelu, kun kävimme ihastelemassa vauvaa. Suomen koulujärjestelmä ja nämä perhevapaat yms. jutut ovat varsin suuri ihastelun aihe.

Iltapäivät noudattavat aika samaa kaavaa. Ne jotka pääsevät ajoissa töistä, lähtevät viideltä lenkille, että ehtivät valoisaan aikaan. Lapsia haetaan koulusta, kaupoissa on ruuhkaa, liikenne on vilkasta ja varsinkin kuudelta, kun ajamme miehen kanssa keskustasta kotiin päin, on todella pahat ruuhkat. Kaikki tähtäävät siihen mennessä kotiin, että kello 19 voi alkaa taas kilistellä ja kolistella kattiloita ja astioita ja laittaa illallista. Kuudelta tulee pimeää, joten juuri kukaan ei liiku missään. Kaupoissa olisi ihanan rauhallista, mutta itsellekin tulee nykyään sellainen olo, että on tekemässä jotain rikollista, jos on illallisaikaan ruokakaupassa.

Ymmärrän kyllä hyvin, että kaikki toiminta menee auringon nousun ja laskun JA näiden ruoka-aikataulujen mukaan (jotka oikein täydellisesti sopivatkin tähän auringon kulkuun), mutta alussa oli hiukan opettelemista tavoille. Eikä pimeällä kyllä huvita kauheasti liikkua ulkona, kun valaistusta on vähemmän kuin Suomessa, vaikka onkin ihanan lämmintä. Me olemme luultavasti ainoat ihmiset täällä, jotka käyttävät heijastinta, otin niitä ison kasan mukaan juuri siksi, että pimeällä on niin penteleen pimeää. Ja kun ajotyyli on mitä on, niin ei koskaan voi tietää mistä kurvista kaahaa joku autolla päälle.

Viikonloppuisin on muuten sama rytmi, mutta ehkä vilkkain aamusäpinä alkaa vasta seiskalta. Me yritämme tähdätä koiralenkeillä lounasaikaan silloinkin, kun on niin mukavan väljää ja rauhallista joka paikassa. Meillä on ihan vääränlainen (eli runsas) aamupala, jotta viitsittäisiin syödä lounasta jo kello 12. Sunnuntaisin kaikki menee kiinni kello 12, siis aivan kaikki. Yksi pikkukauppa löydettiin, joka oli auki myöhempään, mutta aina sekään ei ole ollut. Sunnuntaisin ei siis piipahdeta hakemassa maitoa, jos se on loppu……

Vielä loppukevennyksenä sellainen, että täällä on peräti kuusi tv-kanavaa ja kuusi kaapelikanavaa ja ohjelmia tulee pari tuntia iltaisin. Illallisen jälkeinen hiljaisuus johtunee siis siitä, että ihmiset ovat telkkarin ääressä. Kuvasta näkyy valtava päivittäinen ohjelmatarjonta….

Bougna

14/05/2020 by toispualpalloo

Jos googlailee tätä Uutta-Kaledoniaa, niin ei voi olla törmäämättä bougna-ruokaan. Se on kanakien perinneruoka ja sana bougna tulee ilmeisesti kasaa tai pakettia tarkoittavasta drehun sanasta puhnya. Oikein perinteisellä tavalla valmistettuna ruoka on maahan kaivettu banaaninlehtipaketti. Samanlaisia ruokia on eri puolilla maailmaa ja Suomessakin rosvopaisti tehdään täällä tyylillä.

Täällä voisi turisti-infon kautta varata majoituksen tribussa ja kokata siellä bougnaa, mutta koska en ollut ajatellut sellaista majoitusta meille varata, niin olin kuitannut tämän ruuan ”hyvä tietää”-osastolle, jota ehkä tulisi joskus maistettuakin. En ajatellut, että pääsisimme sitä näin nopeasti kanakin opastamana kokkaamaan.

Bougna siis kääritään banaaninlehtiin (tai oikeastaan bougna-sana tarkoittaa varmaan juuri sitä koko pakettia banaaninlehtineen), haudataan nuotiossa kuumennettujen kivien kanssa ”maauuniin” ja annetaan kypsyä pari tuntia. Se on minusta aika lyhyt aika verrattuna muihin vastaaviin ruokiin. Bougnan voi tehdä myös uunissa tai liedellä, kuten me nyt teimme ja ihan sellainen mukava, ”talvinen” pataruoka tämä on. Täällä on nyt syksy ja ilmat viilentyneet aika paljon (20-23 astetta), joten ehkä nyt sitten alkaa bougna-aika.

Bougnan valmistus aloitettiin kookospähkinöiden avaamisella. Tätä prosessia kuvailin edellisessä blogipostauksessa, kun mies oli yllättäen täysin suvereeni pähkinänavaaja. Ja minä uskomattoman hyvä pähkinän raastaja 😄. Kaikkia piileviä kykyjä sitä ihmisellä onkaan. Kahden pähkinän sisustat raastettiin kookoshiutaleiksi ja niistä tuli aika iso kulhollinen.

Helppoo hommaa, mut onneks kaikkea ruuanlaittoa ei tarvitse aloittaa näin alusta.

Isabelle näyttää mallia, miten kookospähkinä raastetaan.

Seuraavaksi aloimme kuoria ja pilkkoa bataatteja, maniokkia ja jamssia. Nämä kaikki ovat aina olleet kanakien perinteisiä kasveja, mutta erityisesti taaro ja jamssi ovat lähes pyhiä. Niiden viljelyyn ja sadonkorjuuseen liittyy vanhoja rituaaleja ja jamssin sadonkorjuu on iso juhla. Jamssi on erityisesti Lifoun saarella tärkeä kasvi ja itse saaren symboli. Jamssi on myös miehisyyden symboli, taaro puolesta naiseuden. Heti silloin syyskuussa ekan kerran täällä käydessämme minua ohjeistettiin, ettei torilla saa itse ottaa isoja jamsseja käsiinsä, vaan ne pitää pyytää ja niitä pitää kohdella kunnioittavasti.

Henriettehän on juuri Lifoulta kotoisin. Jos olisin osannut kunnolla ranskaa, niin tässä olisi ollut hyvä tilaisuus kysellä kanakien kulttuurista tarkemmin, mutta nyt pystyin vain kuuntelemaan ja sanomaan oui, oui, aina välillä. Tähän tyyliin eli ringissä istuen voisin kuvitella paikallisten rouvien valmistelevan ruokia ja jutustelevan, kun kokataan iso määrä isolle porukalle. Miehen ei selvästikään oikein olisi kuulunut olla ringissä mukana, mutta hänelle annettiin sitten vähän miehekkäämpi tehtävä eli sipulien kuorinta 😄.

Ruokaan laitettiin myös pala vihreää kurpitsaa (en tiedä lajiketta, vesimelonin näköinen ja kokoinen, eikä ollut potimarron, sana, jonka luulin tarkoittavan kaikkia kurpitsoja), punasipulia ja tomaatteja. Lihavadissa oli jo kanaa ja lammasta maustumassa sipulinvarsien ja punasipulin kanssa. Jätti-isoon kattilaan laitettiin pohjalle juurekset, tomaatit ja sipulia, sitten lihakerros ja sitten taas kasviskerros.

Vasemmalta jamssi, maniokki ja bataatti. Kurpitsasta laitettiin ehkä kolmasosa. Viini rekvisiittaa 😄.

Molempiin patoihin heitettiin mausteeksi sipulinvarsia ja lehtipersiljaa. Tämä osio ruuanlaitossa vähän viivästyi, kun minun lehtipersiljan noutoretkeni venyi aika pitkäksi siellä Nicolen maailman hienoimmassa puutarhassa. Oletettavasti ruokaan laitettiin myös suolaa ja pippuria, vaikka en mitään maustamista kyllä nähnytkään. Ruokaa tehtiin kaksi isoa padallista ja luulen, ettei Henriette edes osaisi tehdä pientä määrää. Tämä on vähän kuin mummuni pullaresepti, jolla tulee koko suvulle sopiva määrä eikä hän ikinä pienempää satsia osannut tehdä. Olen kirjoittanut ohjeen reseptikirjaani otsikolla Hervoton määrä pullaa.

Jostain syystä minun ja Isabellen pataan laittamat lampaan palat otettiin kesken kokkailun pois ja tehtiin ruoka pelkällä kanalla. Olimme varmaan tekemässä grande mokaa, josta Nicole meidät pelasti. Jälkeenpäin lukemissani ohjeissa ei myöskään ole lammasta, vaan voi käyttää kanaa, kalaa, rapuja, hummeria tai isoja katkarapuja. Tonnikala ei kuulemma käy, mutta mahi-mahi ja marlin ovat hyviä tähän. Täällä muuten lohi on ”hienoin” kala ja hyvin kallista. Kylmäsavustettua lennätetään Norjasta ja muuten lohta tulee NZ:sta. Ei ole tullut mieleeni ostaa sitä sillä hinnalla, mitä se täällä maksaa ja muutenkin olen ehkä saanut lohta syödä tarpeeksi. Kokkailun ohessa juteltiin Suomen perinneruuista ja sanoin, että lohikeitto on yksi. Herätti vähän kateutta, kaikki rouvat huokailivat, kuinka ihanaa lohi on. Me huokaillaan puolestamme, kuinka ihanaa on, kun saa tuoretta tonnikalaa 😃.

Kaksi pataa oli sitten täynnä ja olin jo ehtinyt miettiä, mitä niillä kookospähkinöillä tehdään. Menikö raastamisoperaationi ihan hukkaan. Mutta ei. Hiutaleet kipattiin erilliseen kattilaan, päälle kuumaa ja kylmää vettä ja hiutaleita alettiin käsin pyöritellä vedessä. Sitten kulho alle, kulho vuorattiin harsolla ja hiutaleet nesteineen kaadettiin kulhoon. Harso kursittiin kokoon ja sen läpi puristettiin vielä loputkin nesteet irti hiutaleista. Eli tehtiin kookosmaitoa. Neste pataan ja pata tulille. Toistimme Henrietten kanssa prosessin eli samoista hiutaleista sai vielä toisen kulhollisen kookosmaitoa, joka kipattiin toiseen pataan. Puristetuista hiutaleista voisi tehdä vielä jälkiruuan tyylistä eli paahtaa ne sokerin kanssa pannulla. Mitään ei saa heittää pois, vaan loppuun asti käytetään kaikki.

Kookospähkinä on muuten aika mieletön hedelmä, nyt kun sitä pääsi käsittelemään vähän tarkemmin. Kuitukerrosta voi käyttää vaikka narun tekemiseen, josta sitten voi kutoa tai punoa jotain. Itse kookospähkinästä saadaan juotavaa ja syötävää, ja pähkinän kuorista tulee esimerkiksi näppärät kulhot. Nicolella oli kookospähkinästä ja rannalle huuhtoutuneista puista tehtyjä pöytävalaisimia ja ne olivat tosi hienoja. Kookospähkinä toimii myös hyvänä kasvualustana. Sain kookospähkinän kuituosan lohkot mukaan ja olen repinyt niistä kuituja istutusruukkujen pohjalle. Sain myös yhden kasvin, joka vain iskettiin kookospähkinän palasen päälle ja tässä sen sitten pitäisi kasvaa. Ei ole siis edes kiinni siinä mitenkään. Koira on jo kaksi kertaa kannellut tätä pähkinänpalasta, mutta kasvi on edelleen elossa…..joko tämä on joku superkasvi tai sitten kookospähkinän kuitu on superainetta.

Ruoka valmistui yllättävän nopeasti, varmaan tunnissa. Kasvikset olivat ihanan pehmeitä, mutta eivät vielä muhentuneet ja kana oli mureaa. Maku varsin mieto, ja jos itse tätä joskus teen, niin lisään laakerinlehtiä ja pippureita, kuten yleensäkin pataruokiin. Tykkään tosi paljon bataatista ja jamssista ja olen kokkaillut niistä aika paljon ruokia täällä. Taarosta myös, mutta sen kypsyminen kestää paljon kauemmin. Ekan lautasellisen jälkeen oli tietysti santsikierros ja sen jälkeen oli päästy ehkä eka padallinen puoleen väliin 😅.

Jälkkäriksi syötiin perin ranskalainen aprikoosipiirakka eli tarte aux abricots, jaettuna viiteen osaan eli aika reilu määrä per nuppi. Onneksi toisessa jälkiruuassa eli mutakakussa oli pähkinää, niin pystyin jättämään sen väliin, sen verran oli jo ähky. Tästä syystä se robe mission on juuri hyvä kuulemma, kun ei näy vaikka miten maha pullottaisi 😄. Juotavaksi rosmariini-minttuteetä, en olekaan ikinä kokeillut laittaa rosmariinia mukaan, vaikka minttuteetä teen usein tuoreista mintuista. Tässä käytettiin Madagascarin minttua, aika paksulehtinen kasvi ja sitä sattuu kasvamaan valmiiksi meidän pihassa.

Yhdessä kokkailu on hyvä tapa tutustua vieraisiin ihmisiin. Vielä kun kieli olisi paremmin hallussa, niin olisi voinut enemmän kysellä ja kertoa Suomesta. Meidän ranskanope ei juurikaan tulkkaa mitään englanniksi vaan selittää asiat hitaasti ja rauhallisesti uudelleen ranskaksi. Pöytäkeskustelu oli ranskalaistyylisen vilkasta ja jossain vaiheessa tiputtiin aina kärryiltä, mikä ilmeisesti näkyi heti ilmeistä ja sitten juttua toistettiin vähän hitaammin. Kärsivällisesti odottivat myös meidän tankerolauseita loppuun asti. Koko päivän kun pinnistelee vieraalla kielellä, niin illalla oltiin aika poikki. Tai minä olin, mieshän istuu kaikki päivät ranskankielisissä palavereissa, joissa ei todellakaan hidasteta puhetta, kuin ehkä kahdeksi sekunniksi kerrallaan eli hän on jo tottunut.

Miehen salainen superkyky

07/05/2020 by toispualpalloo

Meidän toinen ranskanopettajamme (tai ehkä hän on enemmän paikallisen kulttuurin opettaja) Nicole kutsui meidät kylään ja samalla tutustumaan hänen naapuriinsa Henrietteen. Henriette kuuluu alkuperäisväestöön eli kanakeihin ja itseäni kiinnostaa kovasti tämä kanakien kulttuuri ja heidän tapojensa ymmärtäminen. Kanakeista on ollut yllättävän vaikeaa saada selkoa googlailemalla ja kirjoja lukemalla, kun tuo ranskaksi lukeminen ei vielä suju niin kovin hyvin ja englanniksi on aika suppeasti matskua. Myös meidän ”virallinen” ranskanopemme Isabelle tuli paikalle. Ohjelmassa piti olla kanakien kulttuuriin tutustumista, kokkailua ja sitten ihan sanasto-opettelua. Nicole on muuten alunperin kotoisin Martiniquelta, joka kuuluu myös Ranskalle, mutta asunut todella pitkään täällä.

Kaikkea voi yrittää suunnitella etukäteen, mutta sitten päästetään suomalainen nainen vapaaksi unelmien puutarhaan ja siinä meni ohjelma vähän sekaisin. Nicolen puutarha on puolen hehtaarin suuruinen eli iso, toki Henrietten siinä vieressä on vielä tuplasti suurempi. Kun asuu kauempana Noumeasta, saa ison pihan kohtuullisella hinnalla. Puutarha oli niin ihana. Kaksi eri orkideapuutarhaa, joissa kasvoi myös suosikkiani viuhkaorkideaa. Hyvin hoidettu potager; perunoiden, yrttien ja sipulien lisäksi siellä kasvoi tietysti kaikki mahdolliset hedelmät. Ananas, mango, papaija, lime, kaffir-lime eli kombava, avocado, banaani, greippi ja mitä kaikkia mahtoikaan olla. Kanelipensas, madagasgarinminttu (jota meilläkin kasvaa pihassa) ja muita ihanuuksia. Nicolella on myös japanilainen puutarha lukemista ja mietiskelyä varten ja sitten pari muuta erilaista puutarhaa kukkiville puille ja pensaille ja esim jättikokoisille agaaville. Turussa meillä on taloyhtiön yhteinen yrttimaa ja on naapureiden kanssa vitsailtu, että siellä kasvaa mojito-mintut ja napue-rosmariinit. Nicolella kasvaa noiden lisäksi myös drinksuihin tarvittavat limet, sokeriruoko, lonkerogreipit ja agaavesta voisi tehdä tequilaa.

Kaneli. Sain nipun noita ruskeita lehtiä mukaan ja teen niistä potpourrin.

Rouvat antoivat minun rauhassa huokailla ja ihastella, vaikka vaikeutin ruuanlaittoakin huomattavasti. Kun minut lähetettiin hakemaan persiljaa, löysin samalla tuon kaffir-limepuun ja siinä sekoillessa meni jonkun aikaa. Mies lähetettiin leikkaamaan avocadoja puusta, mutta hän tuli sakset kädessä ilman avocadoja toisesta suunnasta vähän ajan päästä, kun oli myös bongannut jotain ihmeellistä. Ollaan me tietysti ennenkin nähty hedelmäpuita, mutta tuo puutarha oli vaan jotenkin niin upea ja tunnelmallinen.

Mun mittainen rosmariini. Sitä oli valtavia puskia. Tätä odotellessa, terassilla kasvaa viiden sentin mittainen alku.

Tässä välissä täytyy mainita, että olimme nähneet kauheasti vaivaa löytääksemme sen oikeanlaisen kangaspakan, joka kanakeille kuuluu rahan ja tupakan lisäksi viedä tuliaisiksi. Kangasta kutsutaan nimellä Le manou, eikä niitä ihan joka paikasta saanutkaan, vaikka niin kuvittelin. Kangas täytyy olla tietynlaista, samoin kuosin. Löysin nimittäin mielestäni hienoa kangasta, mutta kun laitoin siitä tutulle kuvan, niin hän sanoi, ettei kuosit käy ollenkaan. Paniikinomaisesti ajelin sitten kaupasta toiseen ja isosta Carrefourista niitä oikeita, valmiita pakkoja löytyi. Ostin pakkoja vähän varastoonkin vastaisuuden varalta. Vähän mietitytti, kun kaikki nämä kangaspakat ovat Made in China, että tehdäänkö Kiinassa juuri kanakeille sopivia kankaita vai onko tällaiset samanlaiset kangaspakat muuallakin Melaneesiassa käytössä. Ja miksei niitä tehdä täällä?

Tällaisia pakkoja. Kahta eri kokoa. Veimme isomman ja jätimme jemmaan nämä kolme pienempää. Keltaisen nauhan alle kuuluu ujuttaa seteli.

Henriette oli vähän ihmeissään, että miksi nämä tällaiset tuliaiset toitte hänelle, eikä Nicolelle, jonka kotona me olimme. Minulle oli kerrottu ja saman olin lukenut, että nuo tuollaiset viemiset pitäisi aina olla mukana, mutta kuulemma le manoun tilalla voisi olla mikä tahansa vaate tai kankaasta oleva juttu. Tupakkaa en vienyt, kun en löytänyt tupakkakauppaa, se olisi tainnut olla mieluisampi tuliainen. Ja pitäisi olla sätkätupakkaa eikä tupakka-aski. Nyt minua valistettiin myös siitä, missä on tupakkakauppa….. No parempi kuitenkin mennä tuliaisten kanssa, kuin ilman, mutta ehkä nämä viralliset la coutumen mukaiset tuliaiset tarvitaan ennemmin silloin, kun mennään oikein tribuun vierailulle tai halutaan vierailla jossain heille pyhässä paikassa.

Mekin saimme lahjoja. Minulle annettiin kanakien ”kansallispuku” eli robe mission, jonka tänne tulleet ranskalaiset lähetyssaarnaajat suunnittelivat kanaknaisille säädylliseksi asuksi. Kaislahameet ja paljaat rinnat kun eivät olleet 1800-luvun eurooppalaisille soveliasta katsottavaa. Tänne tulleet nunnat kärsivät välillä ”trooppisesta masennuksesta” ja heitä lähetettiin Sydneyhin toipumaan kulttuurishokista. Robe mission onkin todellinen kaiken peittävä kaapu, saa kuulemma syödä ja juoda niin paljon, kuin tykkää, eikä näy missään. Saimme myös passionhedelmästä tehtyä tiivistettä, aivan taivaallista juotavaa. Vain pieni tilkka lasiin ja vettä päälle.

Ruuanlaitto aloitettiin kookospähkinöiden avaamisella ja kävi ilmi, että mieheni on tässä puuhassa oikein haka. Kuulemma pitäisi ilmoittaa hänet kilpailuihin, joita täällä järjestetään kerran vuodessa. Täytyy harkita, riippuu palkinnoista 😄. Kookospähkinöistä ruskeat ovat niitä ”perinteisiä” eli missä on se valkoinen pähkinämäinen massa sisällä 🥥🥥 ja hiukan kookosvettä. Koira kantelee vihreitä kookospähkinöitä kotiin ja vaikka nekin muuttuvat ruskeiksi jossain vaiheessa, niin eivät kuulemma ole samoja vaan ne on tarkoitettu ”juotaviksi”. Vihreistä saa ilmeisesti myös jotain lusikoitavaa kermaa, kun ovat vähän vanhempia. Jos ymmärsin oikein, hiukan on haastetta tämän kielen kanssa. Eilen tuli vielä kanakien kieltäkin sekaan.

Näin se sujuu, kun on (yllättäen) ammattilainen.

Henrietten mielestä miehen voi ilmoittaa kisoihin. Uusi ura pähkinänavaajana.

Molemmissa pähkinöissä on ensin päällä paksu kuitukerros, jota koira tykkää repiä ja pöpentää ympäri kotia. Tästä syystä pähkinöitä saa järsiä enää vain ulkona. Tuon kuitukerroksen läpi en ole vielä päässyt millään kotikonsteilla ja siihen tarvittiinkin vähän järeämmät aseet. Tarvitaan terävä kaksipäinen hakku. Toinen pää lyödään maahan ja sitten aletaan toista päätä vastaan hakkaamaan pähkinästä kuitulohkoja irti. Mies oli tässä tosiaan aika hyvä, nopea ja tuli tasakokoista lohkoakin. Auttaa tietysti, että on jonkin verran voimaa, kun repii niitä lohkoja irti. Pienen vaivannäön jälkeen saa sitten käsiinsä sen varsinaisen pähkinän ja se halkaistaan machetella naputtelemalla. Tässäkin mies oli ihan haka, tuli täydellisiä puolikkaita eikä kookosvettä mennyt hukkaan.

Minun tehtäväni oli raastaa kookospähkinästä se valkoinen sisäosa hiutaleiksi ja sitä varten on olemassa leikkulaudan tyyppinen lauta, jonka päässä on metallinen hammasratas. Lauta isketään pehvan alle tuoliin ja hammasrattaan alle laitetaan joku iso vati. Hammasratasta vasten krahnutetaan pähkinää, kunnes kaikki valkoinen on kaavittu irti. En tiedä onko krahnuttaa muuten edes mikään virallinen sana, mutta se kuvaa ääntä ja toimenpidettä oikein hyvin. Oli oikein hauskaa puuhaa se.

Robe mission ei sovellu tähän työhön kovinkaan hyvin. Onneksi oli farkut alla.

Tällainen on se työkalu. Tämä versio on todella vanha. Samanlainen olisi helppo tehdä itsekin.

Jos jossain tarvittaisiin kookospähkinän raastajaa, niin tässä olis hyvä sellainen 😄

Ruoka mitä teimme oli bougna, hyvin perinteinen kanakien ruoka. Laitan erillisen postauksen ruuasta vielä myöhemmin. Täytyy myös tehdä kanakien kulttuurista oma postauksensa, kunhan saan eilen oppimaani vähän tarkennettua. Päivä oli todella mahtava (vaikkakin rankka, kun piti puhua ja kuunnella ranskaa koko päivä) ja Henriette on erittäin hauska vanhempi rouva. Hän on kotoisin Lifoun saarelta (yksi näistä meidän pikkusaaristamme), jonka kielessä on paljon englannista tulleita sanoja ja siksi siellä ihmiset puhuvat paljon enemmän englantia, kuin tällä pääsaarella. Luin jostain, että sieltä lähdetään myös usein opiskelemaan englanninkielisiin maihin. Opettaja-Isabellen tytär asuu nykyään Lifoussa miehensä kanssa, joten kun menemme siellä käymään, niin saamme hänestä hyvän paikallisoppaan. Nuo pikkusaaret on tarkoitus käydä läpi kunhan tämä syksy ja talvi on mennyt ohi.

Nicolen kotisaari Martinique Karibialla on saman kokoinen kuin tuo Lifou. Mutta Martiniquella asuu 400.000 ihmistä ja täällä kaikilla näillä saarilla yhteensä vain se 270.000 ihmistä (joista suurin osa tässä Noumean ympäristössä). Meillä on siis todella väljää, kun tästä kaupungista poistutaan. Martinique on muuten osa Euroopan unionia ja euroaluetta, koska se on edelleen Ranskan merentakainen departementti ja hallintoalue.

Täällä on paljon ihmisiä, jotka ovat tulleet piipahtamaan ja sitten asuneet ”yhtäkkiä” 10-20-30-40-vuotta. Isabelle on tullut tänne nuorena pariisittarena reppureissaamaan ja aloitti sitten opettajana kymmenen vuoden sopimuksella. Sitten täällä hujahtikin 41 vuotta tuosta vaan. Nicole on myös ollut täällä todella pitkään. Kyselivät meiltä, että kauanko aiomme olla ja sanoivat, että helposti käy niin, että tänne vaan jää. Toki olen tavannut myös ihmisiä, jotka ovat sanoneet, että neljän vuoden päästä olemme niin kypsiä näin pieneen paikkaa, missä kaikki tuntevat kaikki, että haluamme välillä pois. Paino sanalla ”välillä”, kaikki heistäkin ovat palanneet tänne takaisin, eivätkä siis ole alunperin täältä kotoisin vaan Ranskasta tai Kanadasta.

Jospa lähtisin tästä nyt kauppaan. Huomenna on Voiton päivä eli vapaapäivä ja kaupassa varmaan kauhea ryysis….ellei tuo kaatosade hiukan rajoita liikkumista. Ai niin, tähän vielä kuva eilisestä kotiinlähdöstä. Tässä ehkä puolet pistokkaista, joita sain. Niitä tuli lisää ja lisää koko ajan, kunnes mies laittoi auton ovet kiinni ja ilmoitti, että nyt riittää 😆. Istutin niitä illalla otsalampun valossa, mutta näytti onneksi aamulla päivänvalossa siltä, että suurin osa oli ruukuissa oikein päin.

Mieletön kasvisaalis. Tästä puuttuu mm. kaikki agaavet.

Koiran paratiisi🏝

26/04/2020 by toispualpalloo 4 Comments

Jos kohta koiralla oli rankka matka tänne, on se jo tullut korvattua tällä nykyisellä paratiisielämällä. Joka päivä saa uida mielin määrin, oli koronaa tai ei. Kookospähkinöitä saa kantaa ja silputa. Sekä etupihan että terassilla puolella riittää kytättävää ja vahdittavaa. Ja kaiken huippuna, saa olla kukkona tunkiolla eli yksi harvoista uroskultaisista tällä saarella.

Kookospähkinät on melkein parasta uimisen jälkeen. Ja ne voi myös yhdistää uimiseen, kun niitä voi hakea merestä.

Koira oli ollut karanteenista ehkä viikon kotona, kun puhelin soi ja huonoa englantia puhuva mieshenkilö kysyi sen kummempia kiertelemättä, että voisiko heidän narttunsa tehdä pentuja meidän koiran kanssa. Olin vähän aikaa puulla päähän lyöty ja sanoin, että pitää kysyä kasvattajalta, mutta eniten ihmettelin sitä, mistä he olivat saaneet minun numeroni. No kasvattajalle asia oli ok, joten sovimme treffit koirarannalle ja kävi ilmi, että asialla on vähän kiire, koska nartulle oli tulossa juoksut aika pian.

Eikä siinä vielä kaikki, seuraavana päivänä lähdimme kävelylle tuohon meidän lähirannallemme ja siellä tuli mieshenkilö vastaan kultaisen noutajan kanssa ja hän kysyi lähestulkoon esimmäiseksi, että voisiko meidän koira tehdä hänen koiransa kanssa pentuja, koska hekin ovat etsineet uroskultaista kauan. Australiasta ei ollut kukaan halukas lähettämään urosta tänne ja ehkä syksyllä olisi tulossa joku kultsu-uros Ranskasta. No me sanoimme sitten, että käyhän se, kun ollaan jo toisellekin luvattu. Sovimme sitten tämänkin neidon kanssa treffit koirarannalle.

Koira oli siis kotona pari viikkoa ja jo kuuluisa uros ja mahdollisesti kahden tulevan pentueen isukki. Eipä tiedetty millainen superuros tänne roudattiin. Sen kyllä huomaa lähes joka lenkillä, kun aina joku tulee kysymään, että onko tämä kultainen noutaja ja kertoo, että ne ovat täällä todella harvinaisia. Labradoreja täällä on näkynyt aika paljon.

Rankkaa, kun on niin kysytty ja ihailtu uros…..

Huhtikuun alussa syntyi sitten ensimmäinen pentue Salsa-nimisen neitokaisen kanssa ja pentuja tuli kerralla yhdeksän. Pääsimme koronalockdownin takia vasta tänään katsomaan näitä ihanuuksia ekan kerran. Oivoi. Yksi pieni tyttöpentu oli menehtynyt viime torstaina, mutta muut näyttävät kasvavan hyvin ja vauhdilla. Oma pentukuume meni jo onneksi ohi, vaikka julmetun söpöjä nämä ovatkin.

Mahdotonta saada kerralla kuvaa koko pentueesta

Jaa niin, sen numeroni oli näille ekoille kysyjille antanut meidän eläinlääkäri. Ei hän sitä olisi tietysti saanut antaa, mutta eipä se nyt haittaa. Kyseinen eläinlääkäri on jo soittanut kaksi kertaa ja kysellyt pentuja tutuilleen. Puolet pennuista on jo varattu.

Ihan väärä nimi tänne

27/03/2020 by toispualpalloo

Olen tässä kahden kuukauden asumisen jälkeen tullut siihen tulokseen, että olisi pitänyt varmaan muuttaa nimi ennen muuttoa. Sukunimessä kun on yhteensä 20 kirjainta plus väliviiva, niin onhan se pitkä Suomessakin, mutta täällä se on…… tajunnanräjäyttävä. Meillä lukee portin summerissa pelkkä yhteinen sukunimi (siinäkin on 12 kirjainta) ja naapurin ystävätär oli kysynyt, että onko se vitsi. Siitä olisi voinut jättää puolet pois ja alkuosasta olisi tullut ihan kelvollinen sukunimi.

Tajusin heti tänne tullessa, että on parempi jättää kaksoisnimen eka osio suosiolla pois käytöstä, vaikka Suomessa en muuta käyttänytkään. Identiteettikriisiä siis pukkaa, minusta tuli ihan eri ihminen :). Rouva M. Kun täällä antaa ajokortin tai passin jollekin, niin seuraa hyvin syvä hiljaisuus ja ylitsevuotava hämmennys. Kumarrun aina tiskin yli näyttämään, että tuo on avionimeni, voit käyttää vain sitä. Sillä saa aikaan suuren helpotuksen ja iloisen hymyn. Selvästi kaikki ajattelevat, että ”no jo minä ajattelinkin, että ei voi olla totta ja eihän se sitten ollutkaan”. Pankissa ei ollut kahta sanaa siitä, mitä nimeä siellä käytetään. Tai no pankissa olen vain mieheni rouva, ihan sama onko edes nimeä. Vähän samalla tavalla kuin USAn hienostopiireissä pariskunnat ovat Mr and Mrs. John L. Strong III.

Laskin tuossa, että sukunimestä saattaa olla jo kymmenen eri versiota. Tänään tuli yksi uusi ja se meni paikalliseen sairasvakuutusvirastoon, joten enpä tiedä löytyykö minua ikinä mistään rekisteristä, kun yritän mennä lääkärille tai jos joudun sairaalaan. Tai ehkä löydyn miehen nimellä, se saattaa olla siellä oikein, kun hänellä tuo vakuutus jo on. Ei auta, vaikka liitteenä olisi passien kopiot, se mikä hakemukseen on kirjoitettu, sillä mennään. Täällä ei taida olla sellaista eri tahojen välistä, yhteistä rekisteriä, joka menisi tilttiin, kun siellä on yhdellä ja samalla osoitteella ja syntymäajalla kymmenen vähän sinnepäin samannimistä rouva M:ta.

Mun täytyy uusia passi parin vuoden päästä, siihen asti voin miettiä mikä näistä kaikista vaihtoehdoista olisi paras ;). Ja kun on vähintään kymmenen eri vaihtoehtoa, niin ei sitä kohta enää välttämättä muista mikä se alkuperäinen versio olikaan. Odotellaan mikä paikalliseen ajokorttiin tulee, jos se on hyvä versio, niin sitä voisi sitten alkaa käyttää laajemminkin.

Mutta mikä omituisinta: etunimi on yleensä aina oikein. Nyt on löytynyt maailmankolkka, missä se ei herätä yhtään ihmetystä :).

Korona soikoon II

19/03/2020 by toispualpalloo 1 Comment

Nysse tuli. Tällekin saarelle. Aika pitkään tämä paikka siltä välttyi, mutta tiistaina iltapäivällä tänne lensi australialainen pariskunta häämatkalleen ja toi sen tullessaan. Kiva ja kiitos! Aika moni pohtii täällä, että miksi niiden piti lähteä just nyt häämatkalle. Lennot ja hotellit olisi saanut siirrettyä. Mutta ei voi mitään enää. En tiedä paljonko koneessa oli porukkaa ja montako ihmistä tapasivat hotellissa ennen kuin siirtyivät sairaalaan, mutta kaikki altistuneet ovat ilmeisesti karanteenissa. Eilen illalla varmistui, että ovat koronapositiivisia.

Miehelle on tippunut toimintaohjeita sekä yrityksen pääpaikasta Brasiliasta että täältä paikallisesti jo ennen tätäkin ja luultavasti edessä on osittaiset etätyöt. Pakko tehtaalla on käydä pari kertaa viikossa silti. Poskisuudelmat kiellettiin jo ihan Macronin mahtikäskyllä vähän aikaa sitten. Siitä mies ei ole ollut yhtään pahoillaan. Onhan se tietysti ollut lounaissuomalaiselle ihanan rento hetki käydä aamuisin läpi poskisuudelmat ja kättelyt koko työporukan kanssa. Onneksi hän on ollut Wessmanin Ilonan kanssa paljon tekemisissä ja kaikki Ilonan tuntevat tietävät, että siinä saa harjaannusta ranskalaistyyliseen tervehtimiseen. Ihan kylmiltään tänne ei siis muutettu :).

Mitähän me muuten koiran kanssa tehdään, kun mies tulee häiritsemään meidän rutiinejamme. Täytyy ehkä näyttää ahkerammalta kotirouvaltakin, jos mies on kotona ;). Nyt ei uskalla lähteä shoppailemaankaan, kun ei tiedä mikä tämä koronatilanne oikeasti on. Koulut, ravintolat yms. suljetaan huomisesta alkaen. Yli 20 hengen kokoontumiset on kielletty, tapahtumat ja urheiluharrastukset peruttu. Ja mikä vähän harmittaa, niin juuri alkaneet ranskantunnit on peruttu ainakin kahdeksi seuraavaksi viikoksi. Ranskan kieltä tässä kyllä tarvittaisiin.

Meitä nimittäin eniten ihmetyttää se, että uutisoinnin mukaan lennot ovat olleet pääosin holdissa jo muutaman viikon. Paitsi se elintärkeä linkki Ranskaan, sieltä tulee lääkkeet ja kaikki tärkeä. Kuten viini. Tämän viikon maanantaina oli jo yksi koronaepäily Ranskasta, mutta hän ja ilmeisesti kolme altistunutta antoivat kaikki negatiivisen tuloksen. Eli tiistaina täällä huokaistiin taas helpotuksesta, mutta hiukan oli lyhyt ilo. Maanantaina hallitus loi toimintaohjeet koronaa varten, mutta ei ehkä uskonut, että näin nopeasti ne sitten saadaan ottaa käyttöön.

Koska tämä on näin pieni paikka, niin luultavasti sana näistä kahdesta positiivisesta kiersi jo ennen uutisointia. Tai ehkä se oli jo radiossa toitotettu, mutta en vaan ymmärtänyt sitäkään, vaikka yritän radiota kuunnella päivittäin. Ainakin eilen kaupan hyllyt olivat aika tyhjiä ja mietin siellä, että tietääkö muut jotain, mitä minä en tiedä. No tiesiväthän ne. Eilisen päivän aikana on hamstrattu niin paljon tavaraa, että tänään on jo ostorajoitukset. Olemme kuitenkin pääosin tuontiruuan varassa. Riisiä ja pastaa saa ostaa kaksi kiloa, jauhoja kilon. Vessapaperia 12 rullaa tai yhden isomman paketin. Luulin ensin, että eniten on hamstrattu pâtéeta eli pateeta, mutta olikin pâteeta eli pastaa. Tällä vajavaisella kielitaidolla kaikesta saattaa saada hiukan vääristyneen kuvan :). Taitaa olla lentouutisoinnin ja tämän maan koronavarautumisen kanssa sama juttu. Olemme ymmärtäneet, että kaikki on hyvässä mallissa, mutta ei sitten ollutkaan.

Tänään luin myös, että hallitus toivoisi, että kaikki ulkomaalaiset (non -résidents) ottaisivat ja palaisivat kotiinsa, mutta en viitsi ottaa tästä nokkiini ja lähteä lätkimään. Mies on résident, minä non, kun EU-passilla täällä saa olla ilman viisumia niin kauan kuin haluaa, enkä jaksanut aloittaa mitään paperisotaa ja hakemusrumbaa turhan takia. Taas tässä on hiukan ristiriitaa siihen uutisointiin, että rajat ovat kiinni ja lennot lopetettu, mutta näköjään ensi tiistaihin saakka olisi mahdollista poistua paikalta. Ulkomailla olevia paikallisia pyydetään jäämään sinne, missä ovat, vaikkakin heillä on mahdollisuus myös palata kotiin.

Viikko alkoi muutenkin vähän huonosti, kun koiran kimppuun kävi maanantaiaamuna iso saksanseisoja ja koira sai pari puremahaavaa. Meidän koira onneksi voitti 6-0 eli sai sen toisen koiran selätettyä ja pidettyä paikoillaan, kunnes sen omistaja vihdoin ja viimein ilmestyi paikalle. Minä vaan panikoin ja melkein itkua väänsin. Meidän koiran haavat tietysti tulehtuivat täällä kuumassa ja kosteassa, joten eläinlääkärillä on rampattu, mutta toisaalta se on tarkoittanut sitä, että olen ollut vain kotona vahtimassa koiran olotilaa. En siis ole hyvin suurella todennäköisyydellä tavannut vielä ketään mahdollista koronatartuttajaa. Nyt lähden kyllä kauppaan katsomaan vieläkö siellä on jotain ostettavaa. Ehkä ostan saman setin, kuin syklonivarautumisen aikana eli viiniä, samppanjaa ja pari purkkia tonnikalaa. Vessapaperia olin ostanut varastoon jo syklonia varten eli hähhää kaikille hamstraajille täällä, minä olin eka.

No niin, kauppareissusta selvitty. Ensimmäisessä kaupassa oli jonot ulos asti, kun sisälle päästettiin vain kymmenen asiakasta kerralla. Kyseessä ei ollut mikään pikkukauppa vaan ihan market. Jätin väliin ja menin viereiseen Naturaliaan, joka on paikallinen Ruohonjuuri. Siellä meitä asiakkaita oli peräti kaksi. Ostin riisit varmuuden vuoksi sieltä, kun en osannut arvioida mikä on supermarkettien tilanne.

Meidän Cittarissa eli Geantissa oli ihan leppoisa meininki. Ostoskärryjä ei saanut tuoda ulkoa sisälle, vaan ne desinfioidaan välillä. Hyllyjä oli tyhjänä, mutta ei mitään paniikkia eikä hamstraamista ja tavaraa tuotiin koko ajan lisää. Vessapaperia, riisiä ja pastaa yms. löytyi hyllystä, mutta meidän lempimysli on näköjään muidenkin lempimysli eli se oli loppu ja sain viimeiset kananmunat. Siivousaineet olivat myös aika loppu ja täältähän loppui jo eilen käsidesi ja kasvomaskit, eikä niitä saada Ranskasta lisää. Voi olla, että tämä kauppareissu ei tuottanut mitään järkevää hätävarakokonaisuutta, mutta riisiä ja couscousia on nyt sitten ainakin vähäksi aikaa. Mitään niiden kanssa ei taida olla…..

Mutta mutta, meidän varautumisemme taso heikkeni huomattavasti, koska erityissäädöksellä alkoholin myynti on kokonaan kielletty tänään ja huomenna. Täällä on aika suurta tuo alkoholin kulutus, eikä tietyllä osalla porukkaa mitään sivistynyttä viinin juomista vaan ihan kännäämistä. Ehkä ihan viisasta, koska nythän joillain alkaa ”loma” ja olisi mahdollisuus vetää ei kalsari- vaan karanteenikännit heti tänään.

Rankat ajat vaativat rankkoja toimia, joten avasin yhden äidin lähettämän salmiakkipussin. Niitä on säästelty pahan päivän varalle. Nyt on yksi sellainen.

Porilaista liikennesuunnittelua ja Tyynenmeren ajokulttuuria

16/03/2020 by toispualpalloo 2 Comments

Olen aina inhonnut autolla ajamista. Osittain siksi, että se tuntuu niin turhalta, kun yleensä pääsee aina kulkemaan myös julkisilla ja jos joku muu ajaa, niin itse voi keskittyä johonkin muuhun. Niin kuin esimerkiksi lukemiseen. Olen siis ajanut vain, jos on pakko. Nyt olen tehnyt syväluotaavaa itsetutkiskelua ja todennut inhoavani ajamista eniten niiden muiden kuskien vuoksi. Suomessa oli ehkä sellaista lievää rattiraivoa, mutta täällä pääsee ihan eri sfääreihin.

Uuden-Kaledonian liikennekulttuuri on sekoitus venäläistä, kiinalaista ja ehkä jotain Afrikan maata. Ja ranskalaista tietysti. Kaikilla ei ole korttia, autoja ei tarvitse katsastaa (paitsi jos myyt yli viisi vuotta vanhaa autoa), joten osa autoista on vaarallisessa kunnossa ja kännissä (tai pöllyssä) ajetaan, jos huvittaa. Etukäteen luin, että Nouméan (tai suur-Nouméan) ulkopuolelle ”Bushiin” ei ole mitään asiaa perjantai- ja lauantai-iltaisin, ellei halua liikenneonnettomuuteen. Samaa toitotettiin heti, kun tänne muutettiin. Maanantaisin saa lukea aina paikallisesta lehdestä, montako ihmistä kuoli viikonlopun aikana. Edellisviikonloppuna taisi kuolla neljä ja kuusi loukkaantui vakavasti.

Liikennekuolemien määrä on aika järkyttävä: vuonna 2014 kuoli 66 ja 2015 49 henkilöä. Ottaen huomioon, että täällä on noin 270 000 ihmistä, lukumäärät ovat todella suuret. Suomessa kuoli vuoden 2019 aikana ennakkotietojen mukaan 205 ihmistä ja Suomessa on hiukan reilu 20 kertaa enemmän asukkaita, kuin täällä. Täällä suurin osa liikennekuolemista johtuu alkoholista.

Suurin yllätys oli se, että täällä Nouméassa on ilmeisesti ollut liikennesuunnitelijana se sama porilainen urbaanilegenda-suunnittelija, jolla ei ollut itsellä ajokorttia lainkaan. Ajoin Porissa asuessamme moottoripyöräkortin, enkä päässyt inssistä ekalla kerralla läpi, koska en ikinä oppinut niitä yksisuuntaisia. Enkä varsinkaan niitä, jotka muuttuivat välillä tuosta vaan kaksisuuntaisiksi. Enkä sitä, mistä risteyksestä saa tulla oikealta eteen ja missä on kolmiot. Kun ei niissä mitään logiikkaa ollut. Siellä tuli tutuksi kuitenkin liikenneympyröissä pyöriminen ja täällä niitä saattaa olla yhtä paljon kuin Porissa. Täällä on myös minikokoisia ympyröitä tavallisissa risteyksissä, enkä vieläkään tiedä ajetaanko niissä kuten ympyröissä vai jotenkin randomisti vaan. Randomilta se on tähän asti vaikuttanut.

Nouméan keskusta on erityisesti sen saman porilaisen suunnittelema. Pelkkiä yksisuuntaisia, jotka kuulemma saattavat vaihtaa välillä suuntaa. Ihmettelin syksyllä, miksi keskustassa johonkin meno vaati niin ihmeellisiä reittejä ja käännöksiä, mutta nyt kun ajan siellä itse, niin ymmärrän hyvin. Ihan mahdotonta etenemistä. Olen ratkaissut asian (hermot ei kestä) jättämällä auton johonkin keskustan ulkopuoliselle parkkipaikalle. Mieluummin kävelen vähän enemmän helteestä huolimatta, kuin hikoilen tuskanhikeä autossa ajaessani kymmenettä kertaa eestaas. Keskustan ulkopuoliset alueet on suunniteltu sitten taas niin, että eksyminen on 100% varmaa. Jos ajat jonkun risteyksen ohi, ja käännyt seuraavasta risteyksestä samaan suuntaan, et varmasti pääse yhtään sinne minne kuvittelisit päätyväsi. Yleensä päätyy umpikujaan tai eri puolelle kaupunkia. Mallina on ehkä käytetty tippaleipää.

Nouméan keskusta. Nuolet saattavat pitää paikkansa tai sitten eivät.

Osittain tästä liikenteestä ja osittain todella kapeista ja mutkaisista kaduista (muistuttaa eteläranskalaisia kaupunkeja) johtuen toiveenani oli pieni auto. Ei ihan sellainen Micra, mikä meillä ekat viikot oli vuokralla, mutta Juke tai vastaava. No autokaupoilla kävi aika nopeasti ilmi, että koira ei mahdu Jukeen eikä Miniin eikä Renaultin pieniin malleihin. Ja kävi myös aika nopeasti ilmi, että neliveto on kova sana, jos yhtään ajattelee poistuvansa tästä kaupungista. In the Bush eli Nouméan ulkopuolella tiet ovat aikamoisia. Lonely Planetin mukaan esimerkiksi Grand Terren eteläosaa ei kannata kiertää autolla, koska tiet ovat niin surkeita, mutta Lonely Planetin kirjoittajat eivät ole selvästikään ajaneet suomalaisia mökkiteitä. Meidän mielestämme ihan ok siis :).

Ostimme siis nelivedon, kymmenen vuotta vanhan, koska ajotyylistä johtuen (muiden ja kohta minunkin) jotain lommoa on takuuvarmasti luvassa jossain vaiheessa. Tämä todella polttava aurinko kuorii autojen lakkapinnan ja sen jälkeen maalin ja koska meillä ei ole autokatosta, niin kovin uutta autoa ei siksikään kannattanut ostaa. Ja koska kaikki on täällä julmetun kallista, niin käytetyistä autoistakin saa maksaa ihan riittävästi.

Aurinko tekee pahaa jälkeä autoille. Suolainen meri-ilma myös.

Eniten tässä ajotyylissä nyppii muutamat asiat, kuten se, että omalla kaistalla ei tarvitse pysyä ja varsinkin mutkissa voi koukata viereisen kaistan kautta. Noissa ympyröissä ajellaan miten sattuu. Tosin täällä on käytössä erilainen vilkutustapa, eli vilkutetaan ympyrässä myös siihen suuntaan, mihin ollaan ympyrää kiertämässä ja vasta poistuttaessa vilkutetaan samoin, kuin Suomessa. On jotenkin selkeämpää ja turvallisempaa tässä hurlumhei-tyylissä. Ehkä tuo ympyrässä niin aktiivisesti vilkuttaminen vaikuttaa siihen, että muualla ei sitten kauheasti jakseta käyttää vilkkua. Tietää sitä kaikki muutenkin näin pienessä paikassa, mihin kukakin on menossa.

Autoja saa parkkeerata varsinkin asuinalueilla ihan mihin sattuu ja miten päin tuntuu mukavalta. Katolleen kukaan ei ole vielä autoaan parkkeerannut, mutta kyllä sekin päivä tulee. Katuja pitkin ei siis välttämättä mahdu ajamaan, kuin yksi auto kerrallaan vaikka kadulla olisi kaksi kaistaa JA parkkitilaa sivussa. Valoja ei käytetä, paitsi pimeällä ja jos sykloni sattuu olemaan päällä. Kaikki eivät käytä silloinkaan.

Horroreinta on ajaa bussin vieressä tai jos bussi tulee risteyksessä vastaan, koska bussit eivät koskaan käänny vain omalla kaistalla. Eivätkä välttämättä pysy omalla kaistalla muutenkaan. Bussin perässä ajaminen on myös jännittävää, koska busseissa on yleensä hätävilkut koko ajan päällä. Myös pysäkillä. Täällä ei tosin bussi saa tulla pysäkiltä eteen, kuten Suomessa.

Suosituin automalli on jättikokoinen pick-up, joka ei mahdu kaistalle eikä parkkiruutuihin. Ne ovat oikein paikallinen symboli, pick-up-kuskeista on tehty oma sarjakuvakin. Käsi pitää roikkua autosta ulkona ja lavalla pitää olla pari koiraa. Perässä mielellään vene. Ei mene mun järkeeni näillä kaduilla niillä autoilla ajelu. Ymmärrän, jos lähtee kaupungista pois, täällä kun on ilmeisesti myös aika aktiivista mökkeilykulttuuria. Kaupungin ulkopuolella asuvilla ei varmaan ole mitään muuta autoa, kuin tällainen.

Näitä täällä on luultavasti enemmän, kuin missään muualla.

Täällä on myös älyttömät ruuhkat, joiden aikana saa nauttia entistä intensiivisemmin muista kuskeista ja hyvästä liikennekulttuurista. Aamulla vien miehen niin aikaisin lautalle, että silloin saa ajaa rauhassa, mutta pahin ruuhka on juuri silloin, kun olen häntä hakemassa. Vielä en ole löytänyt rentoa ranskalais-kaledonialaista asennetta, mutta ajotyyli alkaa ilmeisesti kohta olla samanlainen, koska mies on alkanut huudella varoituksia apukuskin paikalta ja painaa jarrua muka huomaamattomasti. Kunhan totun vielä roikottamaan kättäni ikkunasta ulkona, niin alan olla lähellä oikeaa fiilistä.