Itsenäistymistä koskevassa postauksessani mainitsin herra Tjibaoun, jota pidetään itsenäistymisaatteen isänä. Hänen nimeään kantaa hieno Tjibaou-keskus täällä Nouméassa. Herra Tjibaou syntyi 1936 Tiendanitessa, joka on kylä pohjoisessa provinssissä, itärannikolla lähellä Hienghenea. Vuoden 1917 Kanak-sodan aikana hänen tribunsa ihmiset ajettiin pois kylästään ja kylä poltettiin.

Myöhemmin joukko naisia ja lapsia yritti päästä takaisin kylään, mutta heidät yllätettiin ja sitä seuranneessa kahakassa Tjibaoun isoäiti sai surmansa. Hänen sylissään ollut Tjibaoun isä pelastui niukin naukin isosiskonsa avulla. Kanak-sodan aikana taisteluja oli sekä kanakien että ranskalaisten, mutta myös eri tribujen välillä, koska osa tribuista oli Ranska-myönteisiä. Sota oli aika brutaalia (mikä sota ei olisi), mutta täällä oli sen aikana vielä kannibalismia eli osa tai pitäiskö sanoa osia vihollisista syötiin. Ilmeisesti kuitenkin niihin aikoihin viimeisen kerran.

Tjibaoun lapsuudessa täällä ei ollut vielä julkisia kouluja, joten hän kävi katolisen koulun ja jatkoi siitä ensin Paitaan ja sitten Pine-saarelle pappisopintoihin. Siihen aikaan (ja edelleen 2010-luvulle saakka) täältä piti lähteä Ranskaan, jos halusi yliopistoon. Jean-Marie opiskeli vuosina 68-72 Ranskassa katolisessa yliopistossa ja hän aloitti väitöskirjansa kanakien kulttuurillisesta identiteetistä.

Kanakien kulttuuri ja lähteminen politiikkaan veivät kuitenkin mennessään, eikä hän koskaan väitellyt (kuten en minäkään, mutta paljon tylsemmistä syistä 😁 eli työt veivät mennessään). Jean-Marie pyysi vapautusta pappisvirastaan palatessaan tänne Uuteen-Kaledoniaan. 70-luvun puolivälistä alkaen hän alkoi voimallisesti nostaa melaneesian ja erityisesti kanakien kulttuuria esille. Vuonna 1975 täällä järjestettiin Melanésia 2000-festivaali, missä kanakit olivat ensimmäistä kertaa spottivaloissa, huomion kohteena. Hän oli myös julkaisemassa teosta Kanaké; kanakien kulttuurista, alkuisästä ja identiteetistä kertovaa kirjaa.

Onko olemassa kanakien kansaa?

Jean-Marie Tjibaou omisti elämänsä pienen ihmisen ja kansakunnan eloonjäämistaistelulle. Kanakeilla ei ollut yhteistä historiaa, identiteettiä tai kansallistunnetta. Minulle on tullut mieleen suomalaisen kansallistunteen nostattajan Adolf Arwidssonin lause ”ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia”. Jean-Marie Tjibaou loi Tea Kanakén, kanakien esi-isän ja vahvisti sillä (tai pyrki vahvistamaan) hyvinkin erilaisten ja erillisten tribujen yhtenäisyyttä.

Täällä tuntui olevan vahva ”kanaky”- aate ennen äänestystä, mutta silti mietin välillä tuntevatko nämä paikalliset olevansa enemmän oman tribunsa jäseniä kuin kanakeja. Tributhan ovat aikojen alusta ennemminkin taistelleet keskenään, kuin olleet rauhallisia naapureita ja liittoutuneet vain tarpeen tullen toistensa kanssa. Edelleen on tappeluita ja tappoja, joiden taustalla on joku kauan aikaa sitten tapahtunut ”vääryys” ja verikosto jatkaa kulkuaan sukupolvelta toiselle. En ole ihan varma, mutta välillä näitä asioita setvitään minusta myös saman tribun eri klaanien ja perheiden välillä.

Kuvaavaa on, että ei ole olemassa kanakien kieltä, on vain kolmisenkymmentä hyvin erilaista tribujen kieltä ja niiden päälle vielä lukuisia murteita. Kun muiden kanssa on oltu aikoinaan vain sotajalalla, niin kielet eivät ole yhtenäistyneet tai sekoittuneet. Ihmiset eivät siis ymmärrä välttämättä edes viereisten tribujen ihmisiä. Eniten puhutaan drehua, joka on alunperin Lifoun saaren kieli. Ranska ja sen paikallinen ”slangi” toimii yleiskielenä.

Vapaus, veljeys ja tasa-arvo tai kuolema!

Ranskan vallankumouksessa käyttöön otettu, nykyisen Ranskan tasavallan tunnuslause, ei täyttynyt täällä ilman veristä taistelua. Alunperin tunnuslauseessa oli neljäskin osa: Liberté, Égalité, Fraternité ou la mort (”Vapaus, tasa-arvo, veljeys tai kuolema”) ja kanakit olivat valmiita kuolemaan oman maansa puolesta. Jean-Marie Tjibaou sanoi: ”I would say that the hardest thing may not be to die; the hardest thing to do is to stay alive and feel like a stranger in your own land, to feel that your country is dying; to feel powerless to take up the challenge and raise high the claim to reconquer the sovereignty of Kanaky”.

Sopimukset 1988 ja 1998 ovat vahvistaneet kanakien asemaa ja niiden toteutumista seurataan YK:n tasolla. Valitettavasti näin ulkopuolisesta tuntuu, että sopimukset, niiden jälkeen tulleet vaatimukset ja niihin suostuminen ehdoitta eivät ole todellakaan auttaneet kanakeja itsenäistymispyrkimyksissä, vaan huonontaneet tilannetta. Osa tribuista on ihan lainsuojattomia, meno on todella holtitonta eikä laista ja oikeudesta välitetä, koska se on ”ranskalaista”. Paikalliset, jotka ovat santarmeja tai poliiseja, ovat ”pettureita”. Kouluja on joka ikisessä pikkukylässäkin, mutta kaikki lapset ja nuoret eivät käy siellä, joten heillä ei ole mahdollisuuksia juuri mihinkään. Kanakien kannattaisikin minusta alkaa satsata koulutukseen, jotta heitä olisi tulevaisuudessa opettajina, lääkäreinä, lakimiehinä, tuomareina jne. Mutta tietyille johtajille kouluttamattoman massan ohjaaminen mielensä mukaan on varmasti helpompaa.

Sopimusten motto oli ”two colours, one people”, mutta äänestykset ovat tainneet saada aikaan entistä suuremman kahtiajakautumisen 😞.

Referendumin jälkimainingeissa

Äänestyksen tulos oli siis 53% NON ja 47% OUI. Kymmenen tuhannen äänen erolla ei puoli voitti ja kyllä puoli sai noin 11000 uutta ääntä kahden vuoden takaiseen. Meidän mielestä tulos oli aika hilkulla, mutta lojalistien mielestä tulos oli selvä ei. Koitan pysyä aika puolueettomana kaikissa keskusteluissa, koska vähän vaikea on vajaan vuoden kokemuksella mitään kantaa ottakaan. Ollaan kuunneltu sujuvasti ihan ventovieraitakin caldocheja (jotka muuten usein kertovat monennenko polven caldocheja ovat) kun he avautuvat tilanteesta. Oui, oui Madam/Monsieur, tu as raison. Ainoa kantani on, että ymmärrän molempia tahoja, mutta jos tulos olisi ollut kyllä, eivät kanakit olisi saaneet hommaa toimimaan kolmen vuoden siirtymäajan aikana ELLEI ajatuksena ollut tosiaan siirtyä Kiinan alle.

Varsinkin nyt, kun äänestyksen jälkeen uskalletaan jo kirjoittaa, että tiesulut, lakkoilut ja epävarma poliittinen tilanne karkoittivat Valen ostajaehdokkaan eikä kukaan ole halukas enää investoimaan Uuteen-Kaledoniaan näistä syistä, soisin, että jotkut tahot hiukat katsoisivat peiliin (UC ja FLNKS)…… Jos kyseessä on 5000 ihmisen palkat ja paikan terveydenhuoltojärjestelmän jatko, tulee kiusanteosta aika kallis paukku. Vielä 2013 tämä oli lehtien mukaan useiden kaivosfirmojen kiinnostuksen kohde ja nyt sellainen ”en koske pitkällä tikullakaan”-paikka.

Ja jos päätetään, että jatketaan Nouméan sopimuksen mukaan eli seuraava referendum on 2022, ollaan täällä kaksi vuotta täydellisessä seisahtuneisuuden tilassa. Kukaan ei rakenna tai investoi saati voi miettiä muutenkaan tulevaisuutta kovin pitkälle vaan roikutaan löysässä hirressä. Se on sääli. Muitakin vaihtoehtoja on, mutta epäilen, että kanakit eivät niihin suostu.