Taas on aika rientänyt vauhdilla. Paitsi miehen mielestä, hän laskee jäljellä olevia päiviä ja tuijottelee iltaisin TJ-kalenteriaan huolestuneen näköisenä. Päivät ei kuulemma tunnu vähenevän lainkaan. Minä olen aloittanut jo paluumuttovalmistelut, koska niissä menee kuitenkin aikaa ja koska ranskalainen – tai uusikaledonialainen – palvelukulttuuri on hyvin vaihteleva. Palvelua joko on tai sitten ei. Muuttofirman palvelu oli tullessa ja on edelleen ihan priimaa, ehdottomasti sieltä parhaasta päästä. Ainakin vielä, katsotaan sitten uudelleen, kun alkaa pakkaaminen.
Tästä päästäänkin mielenkiintoiseen asiaan, nimittäin täällä (ja ehkä myös Ranskassa) pitää olla varsin tarkkana, mitä on sovittu, mitä lukee laissa ja sopimuksissa ja kaiken maailman säädöksissä jne. Ei pidä luottaa siihen, että niitä välttämättä noudatetaan. Yksi ihminen, jonka kanssa on jatkuvasti ollut hieman haasteita, yritti suorastaan huijata meitä ja koska olemme alusta alkaen viestitelleet englanniksi, hän ilmeisesti kuvitteli, että en osaa ranskaa. Jouduin lukemaan hiukan lakitekstiä ja kopioin sitä myös hänelle viitteellä, että tässä tutustuttavaksesi Uuden-Kaledonian laki tähän liittyen, ystävällisesti katsonet nämä artiklat.
Kumosin myös kaikki muut omituiset kohdat hänen viestissään. Hän lähetti minulle leikattuja pätkiä ranskankielisistä teksteistä, että tähän ja tähän viitaten asia menee näin, mutta sitten kun luin ne tekstit, niin teksteissä puhuttiin ihan muusta asiasta. Käänsin ne sitten hänelle (hän on ranskalainen) 😁. Ehkä vähän noloa. Hänelle siis. Nyt ei ole kahteen viikkoon kuulunut mitään, oletan, että vaikeneminen on tässä myöntymisen merkki. Pitkiä päiviä tekevä mies tarviikin tällaisen lakitekstejä lukevan kotirouvan, ei näitä asioita pystyisi muuten mitenkään tarkistamaan tai pitämään huolta omista eduista.
Out of office, mutta salaa.
Tähän liittyy myös tuo ranskalainen out of office. Tässä on ollut useampia tapauksia, että olen lähettänyt jollekin ihmiselle sähköpostia, mutta koskaan ei kuulu mitään. Sitten olen lähettänyt varmuuden vuoksi uuden. Ja taas uuden. Eikä mitään vastauksia. Melkein kaikissa tapauksissa käy myöhemmin ilmi, että ihminen on ollut lomalla. Ei vaan ole tapana käyttää mitään out of office-toimintoa. No ei siinäkään vielä mitään, jos kävisi niin, että henkilö lukee ne loman aikana tulleet viestit ja vastaa niihin. Mutta ei. Loman aikana tulleet viestit ilmeisesti deletoidaan ja sitten odotetaan, että oliko asia tarpeeksi tärkeää, että ihminen lähettäisi uuden viestin. Haastavaa tässä on se, että kun en tiedä onko ihminen lomalla ja kuinka pitkään, niin en tiedä montako kertaa ja millä viiveellä uusia viestejä pitäisi lähettää.
Ehkä paras esimerkki on se, että meillä on nimetty pankkiyhteyshenkilö (olemme Premium-asiakkaita, ei saatu kyllä itse tähän mitenkään vaikuttaa ja maksamme tästä ihanuudesta 30€/kk pankille), jonka kautta pitää hoitaa kaikki asiat. Keväästä alkaen olen yrittänyt tavoittaa pankkihenkilöämme, ei koskaan mitään vastausta eikä koskaan mitään out of office-viestiä. Muutamassa kiireellisessä tapauksessa olen sitten ottanut yhteyttä yleiseen asiakaspalveluun ja se on joka kerta yhtä hermoja raastavaa, maailman surkeinta palvelua. Vaikka selittäisin kuinka tarkkaan viestissä, mistä on kyse, niin ei kukaan pankista yhteyttä ottanut ole koskaan nähnyt niitä viestejä eli sitä palvelupyyntöäni. Kerran kirjoitin, että ÄLKÄÄ SOITTAKO vaan vastatkaa viestiini ja heti soitti joku nuori mies, että pyydettiin soittamaan sinulle. Kerran kirjoitin, että saisinko palvelua englanniksi ja sen jälkeen soittanut henkilö soitti ilmeisesti vain kertoakseen, ettei puhu englantia. Voi morjens.
No usean kuukauden ahkeran sähköpostipommittelun jälkeen tämän meidän pankkihenkilömme sähköpostilaatikko oli tullut niin täyteen, että sain viestin, että postilaatikko on täynnä. Yritin kysellä taas sieltä helvetin esikartanosta eli call centeristä, että voisikos joku nyt kertoa mitä tehdään, kun meidän nimetty henkilömme on näköjään pois. Että voisimmeko saada uuden? Vastaus oli, että valitettavasti teidän henkilökohtainen pankkihenkilönne on nyt pois. Ai jaa!!!! No, ei meillä vieläkään ole uutta henkilöä ja olen lakannut viestittelemästä, joten en tietenkään tiedä, jos vaikka tämä meidän henkilömme onkin jo palannut takaisin. Sen tiedän sitten vasta, kun yritän lähettää seuraavaa sähköpostia. Hän ei kuitenkaan ilmoita paluustaan. Ehkä olisi voinut olla hyvä ajatus laittaa hänen asiakkailleen viestiä, että poissaolon ajan teitä palvelee se ja se. Paitsi, ettei kukaan ole tietenkään halunnut ottaa kenenkään muun asiakkaita omien lisäksi. En usko, että kauheaa ruuhkaa kuitenkaan on, aina kun olen halunnut varata ajan, olen saanut sen käytännössä heti. Parhaimmillaan samaksi päiväksi. No mutta, kaikki pankkiasiat ovat nyt vähän kesken, kun en jaksa sen call centerin kanssa vääntää mistään.
In the office, but muted. Erään Ex Libriksen tarina.
On olemassa tietysti myös toinen vaihtoehto, että henkilö on kyllä ihan töissä, mutta ei viitsi vastata koska a) on liian hankalia kysymyksiä tai b) tarvis tehdä jotain. Tai sitten muuten vaan ei huvita. Paras esimerkki tästä on se, että täällä leimasimien luvatussa maassa, ajattelin teettää itselleni uuden Ex Libriksen. Käväisin La Maison du Tamponissa eli Leimasintalossa, selitin asiaa, näytin kuvia ja malleja ja olivat ihan, että joo joo, eiköhän onnistu. Että laita vaan sähköpostilla ehdotuksia. No minähän tein pitkän sähköpostin, piirsin huonolla piirustustaidollani mallikuvan, laitoin linkkejä, liitin kuvia jne. Ja sitten ei koskaan mitään vastausta. No, ajattelin, että josko gmail on mennyt suoraan heillä roskakoriin, joten lähetin uudestaan koko litanian. Ei taaskaan mitään vastausta.
Vihdoin oli sitten aikaa käydä taas Tamponissa kyselemässä, että mistäs kiikastaa, viestit eivät ilmeisesti tule perille. Vastaus oli, että tulee kyllä, on ne luettukin, mutta ei me oikein ymmärretty, että mitä ajat siinä takaa. Ex Libris ei siis ollut heille ollenkaan tuttu (eli se eka vierailuni oli pyyhkiytynyt kokonaan pois mielestä). No selvitin siinä paikan päällä sitten, että tätä tarkoitin, tässä näitä mallikuvia eli tällainen on ex libris-leimasin, kuva-ajatus on tämä ja sitten tekstit näin. Kysyivät kokoa ja arvioitiin yhden kirjan kanssa, että mikä koko se sitten olisi. Tähän liittyy muuten hauska kysymys, herra sieltä kysyi, että minkä kokoinen se kirja on. Olin ihan, että mikä kirja? No mihin tämä tulee? No jos se on kerran leimasin, niin se tulisi kaikkiin kirjoihini. Ok, no minkä kokoisia ne ovat? Hyvä herra, minulla on satoja kirjoja, vähän on vaikea sanoa, että minkä kokoisia ne ovat. Kirjan kokoisia……(mietin muuten tässä vaiheessa, että pitääkö tulla seuraavaksi näyttämään, millainen on kirja…..). No, ilmoittivat, että lähetämme tarjouksen ja mallikoon ja olin ihan, että vau, homma etenee ja niin pois päin.
Sain sitten varsin nopeasti sen mallin ja voi jessus. En ihan tiennyt itkisinkö vai nauraisinko. Jos visioni olisi 10, niin ehdotus oli 0. Esim. minun hirveästä piirustuksestani oli otettu ne käsin kirjoitetut tekstit eli Ex Libris noin kolmevuotiaan kirjoittamana. Mutta ajattelin, että hyvä malli alkaa työstämään, kuten Suomessa yritysten kanssa tehdään silloin kun tilataan jotain custom made. Tein mallikokoja, sovittelin niitä kirjoihin ja piirtelin uusia ehdotuksia jne. Ja lähetin taas sähköpostin, että kiitos tästä, mutta toivoisin seuraavia muutoksia: kehykset kuvan ympärille, tekstit fontilla, ja kuvat näin. Ja puinen leimasin jne.
No eipä ole kuulunut sen jälkeen enää mitään. Suomalaista tämä hämmentää, yleensä saa kuitenkin vastauksen, että valitettavasti emme pysty tällaista tekemään tai jotain muuta. Mutta täällä vain syvä hiljaisuus. En jaksa enää mennä käymään, totesin, että saan sen teetettyä Suomessa samaan hintaan ja on luultavasti hiukan helpompaa. Tästä jäi sellainen kuva nyt, että Maison Tamponissa kukaan ei osaa käyttää tietokoneen piirto-ohjelmia tai mitään sellaista. Ehkä kukaan ei teetä kuin sellaisia leimasimia, missä on teksti. Mutta olisivat vaikka sanoneet, että ei onnistu. Nyt on kiinalaista meininkiä, siellä kun piti aina miettiä, että meneekö kasvot jos myönnetään, ettei osata vai ollaanko vaan ihan hiljaa.
Loppukevennys eli tarina cheddarista.
Meidän ruokakauppaan eli Johnstonille on tullut uusi ihminen juustotiskille. Meillä on arkijuustona cheddar, jota saa kimpaleena eli voi höylätä leivän päälle. Sitä myydään vain kahdessa kaupassa ja nykyään ei löydä mistään enää niitä pienempiä, valmiiksi pakattuja 250g tai 500g cheddareita, joten ainoa vaihtoehto on tuo Cheddar Bodallo. Se on kahden kilon mötikkä ja ostan yleensä aina kilon (mielenkiintoista muuten, että hinta on noussut 1300 xpf/kg 2300 xpf/kg tuosta vaan. Esim. Maasdamia yms saa nyt paljon halvemmalla kuin tuota peruscheddaria….). Sitä kuvittelisi, että kilon ostaminen kahden kilon pötkylästä olisi helppoa, mutta ei se enää ole. Ei vaikka olen useamman kerran selittänyt, että ottaisin tuosta puolikkaan eli kilon.
Viisaampi tekisi niin (jos ei jaksa katsoa etiketistä sitä 2 kg merkintää), että punnitsisi juuston ja arvioisi sitten paljonko on kilo. Muutaman kerran (aina sama ihminen siis kyseessä) hän on leikannut sinne päin, mennyt vaa’alle ja sitten sanonut, että ei tullut kiloa, tuli 750 g tai jotain vastaavaa. Ja sitten hän on leikkaamassa siihen pientä palaa päälle. Toki sen voisi niinkin tehdä, mutta juustohöyläilyyn on mukavampaa se iso palanen. Tätä on nyt toistunut monta kertaa, huolimatta siitä, sanonko, että otan puolikkaan eli kilon vai että otan kilon. Voisin toki sanoa VAIN, että otan puolikkaan, jos se helpottaisi tätä prosessia, mutta aina ei ole kokonaista 2 kg palasta tarjolla. Ja epäilen silti, ettei onnistuisi.
Tänään sanoin, että ottaisin tuosta juustosta kilon palasen, arvioin, että juustoa oli n. 1400g. No neiti leikkasi siitä randomisti noin 250 g palasen, ja ajattelin, että tämähän menee nyt hyvin eli hän vie vaa’alle sen isomman puoliskon. No ei vienyt, vaan vei sen 250 grammaisen, katsoi minua ja sanoi, että ei tullut kiloa, tuli 250 g. Ja oli alkamassa leikata lisää samanlaisia pieniä palasia. Sanoin äkkiä, että älä älä, otan sen isomman palasen. Mutta voi jeesus, jotenkin kuvittelisi, että juustotiskillä tulee sellainen rutiini, että osaisi hiukan arvoida paljonko on kilo ja paljonko on 250g. Tästä ongelmasta pääsisi sillä, että ostaisin aina sen kahden kilon palasen, mutta en ole varma pysyykö se niin kauan hyvänä, kuin mitä sen syöminen kestää. Jatkamme siis harjoituksia hänen kanssaan. Jossain kohtaa tulee se hetki, että vaikka näen hänet tiskin takana, hän ei vastaa eikä katso päin. Hän menee mutelle.
Käytiin taas Suomessa. Tai no taas ja taas, mutta jo toisen kerran tänä vuonna. Ollaan viimeksi päästy nauttimaan Suomen kesästä 2019 eli jo oli aikakin. Ennen lähtöä Suomi paistatteli helleaallon kourissa, joten pakkasin vähän sillä silmällä. Kun laskeuduttiin Helsinkiin, meidän autonkuljettajamme (sama herra Taksi Pyökäriltä vei meidät kentälle, kun muutettiin tänne ja on kuskannut meitä nyt näillä Suomen vierailuilla lentokentältä Turkuun ja sitten takaisin Helsinkiin, aivan ehdottoman paras kyyti ja kyyditsijä) varoitti, että ulkona on sitten vain 12 astetta. Herranen aika, että oli kylmää. Koko ensimmäisen viikonlopun. Ei meinannut kotoa löytyvät villapaidat ja villakangastakit riittää ja mies tarvitsi hatun. Hanskatkin olisivat olleet kova sana.
Ehkä viileää, mutta niin nättiä. Suomen kesä.
Jet lag oli taas kerran aivan jäätävää, viidentenä aamuna ajattelin, että kuolen ja koko kroppa oli ihan hakattu. Ei auttanut melatoniinikouralliset, niistä tuli vain kamala olo. Mutta kun pääsin anoppilan maailman parhaaseen puusaunaan ja sain iltapalaksi Kivikylän Huiluntuhtia, niin johan nukuin melkein kymmenen tuntia putkeen. Olo oli aivan uudestisyntynyt. Nyt olin myös viisaampi ja järjestänyt vähemmän ohjelmaa eli oltiin useampia päiviä paikallamme. Ja kotona enemmän kuin viimeksi. Veljen perheen kanssa vietettiin neljä päivää mökkeillen ja siinä sai nauttia oikein perinteisestä Suomen kesästä. Keleineen päivineen, ne kun vaihtelivat mekkokelistä villahousukeleihin.
Mitäs keleistä, kun oli kaikkea hyvää syötävää koko loman ajan. Söin mansikkakakkujen lisäksi aika paljon graavia ja savukalaa.
Enimmäkseen oli tosin niitä villahousukelejä. Mutta toisaalta, meillä kun ei ole autoa Suomessa ja moottoripyörä on ainoa kulkuväline, niin prätkävermeissä ei tullut kuuma. Jouduttiin ostamaan uudet ajovermeet, kun vanhat varastettiin heti ekana tänne muuton jälkeisenä pääsiäisenä Suomen asunnon vintiltä. Mitään muuta ei viety, mutta tarkkaan oli kaivettu eri laatikoista ja kaapeista kaikki ajovarusteet. Hiukan harmitti ja harmittaa edelleen. Onneksi uudet kypärät olivat jääneet asuntoon sisälle, niin ne olivat edes tallella. Hellekelit alkoivat heti taas, kun lähdettiin pois Suomesta, joten vilpitön anteeksipyyntöni kaikille, jotka lomailivat heinäkuun lopussa ja kärsivät surkeista keleistä. Se johtui varmaan meistä 😄.
Tämä iltojen valoisuus oli muuten hämäävää. Meinasin pari kertaa myöhästyä klo 18 kiinni menevästä kaupasta, kun en todellakaan tajunnut mitä kello on. Tämä kuva taitaa olla otettu 21:30. Uskomattoman ihanaa.
Jos sitten jo jotain muuta seuraavaksi
Kuten olen tainnut aiemmin jo mainita, mies alkaa olla valmis palaamaan Suomeen ja vietiin nyt tuliaisten lisäksi aika paljon kaikkea tavaraa kotiin. 110 kiloa. Ja päätettiin, että kun palataan takaisin, hän kertoo töissä, että olemme lähdössä ensi vuoden alussa pois. Tarkoitus on nyt reissata täällä päin kaikki ne paikat, joihin ei olla koronan takia vielä päästy (eli kaikki paitsi Australia 😄) ja lähdetään sitten takaisin. Koulujen kesäloma joulu-helmikuussa sotkee hiukan tätä suunnitelmaa, koska kaikki lennot ja hotellit ovat aika täynnä, mutta pitää nyt katsoa miten tämä saadaan sumplattua. Ehkä palaamme sitten vasta maaliskuussa. Tai huhtikuussa. Kuten hyvä ystäväni sanoi, pääasia kuitenkin, ettei palata marraskuussa. Ei tulisi mieleenikään. Suomessa rippijuhlissa ystäväni sisko sanoi, että nyt oli kolmas talvi heillä Suomessa expat-kauden jälkeen ja vasta nyt alkoi tuntua siltä, että talvesta voi selvitä. Ja he asuivat Kanadassa. Saattaa olla siis pari eka talvea aika rankkaa tämän paratiisisaaren jälkeen.
Lentokenttäkuljetuksen kuskilla oli aika yllättynyt ilme, kun hän alkoi nostella näitä autoon. Järkyn painavia.Näitäkin tärkeitä tuliaisia oli laukuissa. Palatessa oli hyvin tyhjät laukut ja mies keksi, että täytetään ne vessa- ja talouspaperilla, etteivät laukut hajoa. Nyt on sitten aika paljon paperia.Home sweet home
Täytyy varmaan käyttää tuota ”paratiisisaari” sanaa näin lainausmerkeissä. En tiedä tuntuuko vain siltä vai onko täällä oikeasti kaaos ja hulinointi lisääntynyt koko ajan. Minä luulen, että on, kun ei olla kuitenkaan ainoita, joilla tämä fiilis on. Porukkaa on lähtenyt ja lähtee koko ajan pois, myös yli 20 vuotta täällä asuneita. Ja pitkään muualla asuneet caldochet ovat sitä mieltä, että ilmapiiri on todellakin muuttunut, mutta siitä ei saa puhua. Joka maanantai luetaan lehdestä, montako ihmistä on kuollut viikonlopun liikenteessä. Vuoden alusta tähän elokuun loppuun lukumäärä taitaa olla nyt 41. Turvavöitä ei käytetä ja kännissä ajetaan, joten voisi tuo määrä olla enemmänkin. Toisessa viime viikonlopun onnettomuudessa oli neljä ihmistä kyydissä, joista kaikki loukkaantuivat, mutta vain kuljettaja kuoli.
Tähän taitaa sopia se ”moni kakku päältä kaunis…”
Samoin maanantaina kerrotaan montako ihmistä on kuollut jotenkin muuten, lähinnä väkivallan seurauksena. Kotiväkivalta on lisääntynyt huomattavasti, samoin ilkivalta ja varkaudet. Siis aivan älytön ilkivalta, apteekkeja ja lääkäriasemia poltetaan, kouluihin murtaudutaan ja tuhotaan paikat, autoja kivitetään (taas St. Louisin tribun häiriköt kunnostautuivat tässä eilen). Kaiken huippu oli nyt juuri uutisointi siitä, että yhdestä pahamaineisesta tribusta tullaan tänne Nouméaan kokeneempien autovarkaiden kanssa harjoittelemaan autojen varastamista. Eli miten rikotaan ikkuna äänettömästi ja miten auto käynnistetään ilman avainta. Nyt taas meni yhdellä henkilöllä kuppi nurin (ja koko Thion kunta on ”en ras-le-bol”), hän lähti etsimään varastettua autoaan ja ampui autossa olleita. Kumpikaan autossa ollut ei onneksi kuollut, mutta osumaa tuli. Viime vuonna yksi mies ampui autovarkaan kuoliaaksi, koko sen alueen naapurusto oli aivan kypsä jokaöisiin varkauksiin ja tällä ampujalla katkesi pinna.
Asiasta toiseen, tämä kun on todella pieni paikka, kaikki tietävät kaiken ja tuntevat kaikki, mutta sen lisäksi kaikki näyttävät olevan myös sukua toisilleen. Sekä kanakit, mutta tarkoitan tässä nyt erityisesti caldocheja. Mutta toisaalta onko se mitään ihme, kun 1850-luvulla täällä ei kauheasti ollut tuota valkoihoista porukkaa, vain vangit ja vankiloiden henkilöstö. Siitä pohjalta ovat nämä caldochet sitten lisääntyneet ja täyttäneet maan. Tai ainakin länsirannikon karjankasvatusalueet. Juuri saatiin tietää, että vastapäinen naapurimme Katia ja yksi eläkkeellä oleva poliisi muutaman talon päässä, jonka kanssa joka aamu juttelen, ovat serkuksia. Serkku-sanaa käytettänee hiukan laajemmin kuin Suomessa koskemaan myös pikkuserkkuja jne. He ovat kotoisin Vohista ja Koumacista, juuri näiltä karjankasvatusalueilta eli broussesta. Landelta siis.
Meillä oli taas Bourailin messut pienen tauon jälkeen ja mietin pitkään jaksaisinko lähteä ajamaan sinne. Ovat hiukan kuin maatalousmessut (vai maaseutumessut, mitkä ne nyt ovatkaan, jotka Suomessakin järjestetään kerran vuodessa), kilpaillaan isoimmasta sonnista ja suurimmasta kurpitsasta ja pääpäivän tärkein ohjelmanumero on rodeo. Haluaisin nähdä rodeota edes kerran, mutta aika paljon kotiin jäämiseen vaikutti se, että en halua ajaa Bourailista lauantai-illalla pimeässä pois, kun suurin osa kanssakulkijoista on saattanut nauttia messuilla muutakin kuin mehua. Tätä ”jos otan, ajan silti” -mentaliteettia en tajua. Varmaan 80% kuskeista perjantai- ja lauantai-iltaisin kello 20 jälkeen on juonut lasin tai pari viiniä, myöhemmin illallisajan jälkeen varmaan vähän enemmänkin. Tämä siis tässä Nouméassa. Tuolla ulkopuolella saatetaan tuohon aikaan olla jo aivan kunnon kännissä ja auton ratissa silti.
Patonkisaaren suomalaisten määrä tuplaantui
Samana viikonloppuna kun olisi ollut nuo Bourailin messut, oli meillä huomattavasti parempaa ohjelmaa tarjolla. Olimme nimittäin tänne purjehtineen suomalaispariskunnan Manta-veneellä iltapäiväkahvilla. Joka venähti aika pitkäksi kahvitteluksi, mutta hauskaa oli. Kävi nimittäin niin, että meidän naapurimme tulivat purjehtimasta sinä sunnuntai-iltana, kun me olimme juuri palanneet Suomesta ja hyvin tohkeissaan tulivat kertomaan heti, että satamassa yhdessä veneessä oli Suomen lippu. Ajateltiin, että ihan oikeastiko.
Seuraavana päivänä Isabelle selvitti meille vieraslaiturin koodin (hän oli jo käynyt katsomassa olisiko veneessä ihmisiä paikalla ja jätti sinne lapun, missä oli minun numeroni) ja me menimme sitten minigrippussiin laitetun viestin kanssa huutelemaan, että päivää ja onko täällä ketään paikalla. Olihan siellä Auli ja Hanski. Minun piti oikein varmistaa, että anteeksi, mutta oletteko te oikeasti suomalaisia 😂. Yhtään kun ei olla täällä nähty koko aikana. Naapurin Yves vitsaili, että pitäiskö tehdä oikein lehteen juttu, että suomalaisten määrä on nyt tuplaantunut. Tähän liittyen annoin hiukan palautetta, kun lehden ruokaliitteessä ei ollut muuta suomalaista, kuin pieni juttu leipäjuustosta, mutta aukeaman verran ruotsalaisia ruokaohjeita (silakkalaatikko, Hasselbackan perunat ja graavilohi). Tanskalaisia ohjeitakin oli sivun verran. Kuulemma neljä suomalaista ei vielä päihitä täällä olevien ruotsalaisten määrää 😂.
Meidät kutsuttiin sitten seuraavaksi lauantaiksi kylään. Aivan mielettömän kaunis vene heillä, täältä heidän blogistaan voi lukea lisää heidän matkoistaan pallon ympäri ja veneestä löytyy lisää tietoa täältä. Auli ja Hanski ovat purjehtineet aika uskomattomissa paikoissa, kuten esimerkiksi Chilessä ja Huippuvuorilla. Ja Tyynenmeren yli Ranskan Polynesian kautta Uuteen-Seelantiin, jonne Manta jäi korona-ajaksi. Asia, jota menimme erityisesti ihmettelemään ja ihastelemaan oli se, että Mantassa on SAUNA. Ihan uskomattoman hieno, eikä mikään minipieni vaan kahdelle hengelle oikein sopivan kokoinen. Oli oikeasti kyllä niin hienoa nähdä suomalaisia ja saada viettää rentoa iltaa heidän kanssaan.
Miten hieno sauna saatu purjeveneeseen. Ja tilava.
Saatan muuten ottaa käyttöön Aulin blogissaan mainitseman ”patonkisaari”-nimityksen, tämähän on aikalailla patongin mallinen pötkylä 😁. Kävin viemässä heille sadepäiviksi luettavaa, kun minulla on vielä suomenkielisiä kirjoja täällä ja yritettiin auttaa puhelinliittymän hankinnassa. Kallista on ilman paikallista osoitetta ja pankkitiliä. Sain Aulilta lahjaksi hänen kirjoittamansa kirjan Laivakoira Latte – s/y Sareman purjehdus pohjoisnavan ympäri. Kirja on suunnattu yli 10-vuotiaille, mutta suosittelen sitä kyllä kaikille purjehduksesta ja matkakertomuksista kiinnostuneille. Hyvin jännittävä reissu on Lattella ollut. Nyt odottelemme Aulia ja Hanskia takaisin Nouméaan Pins-saaren purjehdukselta.
Niin, se moderni maailma
Sen lisäksi, että tämä saari on hyvin pieni, niin on tämä 90-luvulla eläminen jonkin verran rasittavaa. Me olimme jo nyt Suomessa ihan pihalla kaikista uusista sovelluksista (ja pihalla siitäkin, että kaikki toimii sovellusten kautta) ja Fafasissa ihan ääliöinä, että miten tämä ruoka nyt pitäisi tilata, tiskiltä vai joltain express-näytöltä. Ja olen jo unohtanut koko MobilePayn, veljeni kyseli, että enkös voisi antaa vain puhelinnumeroa, että hän voisi maksaa MobilePaylla. Anteeksi nyt vaan, mutta elän täällä shekkivihkomaailmassa enkä mobiilimaksumaailmassa. Joku kurssi täytyy varmaan järjestää, että sopeudutaan taas yhteiskuntaan. Miehelle on tullut muuten aika monta työtarjousta tässä, alankin arvioida niitä sen mukaan, missä digitalisaation asteella kukin paikka on. Kaikille on tähän mennessä sanottu ei.
Ja moderniin maailmaan kuuluu myös se, että kaupasta löytyy kaikkea. Olkoon vaan ruokakriisi ja kaikki muut globaalit kriisit, mutta silti suomalainen kauppa on aivan tolkuttoman täynnä tavaraa. Ihan kaikkea löytyy, mitä nyt keksiikään tarvita. Käytiin taas Kupittaan Cittarissa pyhiinvaellusmatkalla ihmettelemässä hevi-osastoa ja leipäosastoa (söin muuten kauraleipää ja saaristolaisleipää niin paljon, että pärjään hyvinkin useamman kuukauden ilman) ja jugurttiosastolla lähti melkein taju. Naurettiin muuten sitä, että miltä meidän plussaostokset näyttävät muutamalta viime vuodelta: monivitamiineja, purkkaa ja salmiakkia kerralla kauheat määrät, eikä muuta.
Tämä olkoon esimerkkinä siitä, että todellakin KAIKKEA löytyy. Tätä en välttämättä kyllä tarvi.
Onhan täällä hyvääkin – terveydenhuolto
Se paluussa kuitenkin hirvittää – mikäli kaikki lehtijutut pitävät paikkansa – että kun tähän aivan mielettömän hyvään terveydenhuoltoon on nyt tottunut, niin miten tottuu siihen, että Suomessa se ei toimi. Täällä pääsee yleislääkäriin koska tahansa vaikka ilman ajanvarausta, tietyille erikoislääkäreille saattaa joutua odottamaan pari viikkoa. Mutta erikoislääkärillekin voit varata itse suoraan ajan, ei tarvitse saada ensin mitään lähetettä. Täällä ei ole julkista perusterveydenhuoltoa, vaan vain yksityisiä lääkäriasemia (tai oikeastaan niitä muutaman lääkärin ”asemia”, vain muutama isompi lääkäriasema löytyy), mutta hinnat ovat silti erittäin kohtuulliset. Ja niistä tulee se paikallinen Kela-korvaus ja lisäksi työpaikan kautta vielä lisäkorvaus.
Gynekologikäynti maksoi viisi euroa kaikkien korvausten jälkeen ja jos ei olisi Mutuellea eli työpaikan kautta tulevaa lisäkorvausta, vaan pelkkä Kela, olisi se maksanut 25 euroa. Ilman mitään korvauksia 50€. Ne harvat reseptilääkkeet, joita olen ostanut korvataan suoraan apteekissa ekan käynnin jälkeen. Kallein erikoislääkäri tutkimuksineen oli ehkä 65 euroa. Erityissairaanhoito eli sairaalat ovat julkisesti rahoitettuja, oma pikainen sairaalakäyntinikin korvattiin lähes kokonaan eikä se ollut ilman korvaustakaan mikään valtava maksu, muistaakseni kaikkine tutkimuksineen 250€. Ja menin sinne ambulanssilla.
Omalääkärisysteemi toimii erinomaisesti, lääkäriasemilla on usein myös sairaanhoitajan vastaanotto, tai sitten on erillisiä sairaanhoitaja-”asemia”, missä voi käydä poistamassa tikit yms. Eräs naapurimme sai aivoinfarktin ja heti, kun hän palasi kotiin, kävi sairaanhoitaja päivittäin häntä katsomassa ja kävelyttämässä. Siihen saakka, kunnes hän pystyi yksin kävelemään. Herra B. alkoi kyllä epäilyttävän aikaisin ajamaan autolla sen infarktin jälkeen…. En tajua miten Suomen terveydenhoito onkin niin surkeassa jamassa, jotenkin sitä aina ennen ajatteli, että meillä se toimii niin hyvin.
Yksi ongelma tässä kaaoksen lisääntymisessä muuten on se (tai siis tuleehan siitä paljon muitakin ongelmia….), että lääkäreitä häipyy pois. Pohjoisessa, missä on oikein kunnostauduttu lääkärivastaanottojen ja apteekkien polttamisessa, alkaa olla tietyiltä paikoilta jo pitkä matka lääkäriin. Saarilla myös samaa juttua eli mitta tullut täyteen, kun olet monta kymmentä vuotta pitänyt apteekkia, mutta nyt viime vuosina sinne on murtauduttu jatkuvasti ja sen lisäksi saat pelätä, että koko apteekki poltetaan. Lääkärit ja apteekkarit lopettavat ja siirtyvät lähemmäs Nouméaa. Tai jos ovat lähellä eläkeikää ajattelevat varmaan, että helpompi lopettaa nyt. Eikä uusia lääkäreitä ja apteekkareita enää saada, kukaan ei halua mennä sellaisille paikakunnille, missä et voi olla varma, että voit turvallisesti harjoittaa ammattiasi.
Ai niin, kolmanteen referendumiin liittyvät valitukset korkeimmassa hallinto-oikeudessa on hylätty. Itsenäisyyttä kannattavien tahojen puheet kovenevat. Saas nähdä mitä tästä tulee.
Itsenäisyyttä vaaditaan ja toimepiteitä valtiolta. Oikealla alhaalla pikku-uutinen siitä, kun taas on heitelty kiviä autoihin.
Ensin positiiviset uutiset. Ystäväni on päässyt vihdoin pois Ukrainasta ja on kohta taas täällä. Hänen parin kuukauden sukulaisvisiitistään tulikin puolen vuoden järkyttävä kokemus. Lähdimme aika samoihin aikoihin täältä, mutta hän ei ehtinyt lähteä takaisin ennen kuin sota alkoi. Tämä kevät (tai siis syksy täällä meillä) on mennyt aika paljolti siinä, että viestittelen hänen kanssaan heti aamulla, onko hän hengissä ja ovatko hänen vanhempansa hengissä. Hänen isänsä siirrettiin juuri nyt etulinjaan, joten karseaa jännitystä riittää, vaikka hän ei siellä enää olekaan. Aika alkuvaiheessa he pakenivat hänen äitinsä kanssa Kiovasta (yksi ohjus osui heidän naapurustoonsa heti siinä alussa) heidän mökilleen. Siellä he istuivat maakellarissa pommisuojassa pitkät ajat, mutta oli kuitenkin sähköt, kaivo ja kaupoissa ruokaa. Elämäni absurdein viestittely oli se, kun opastin häntä aseiden käytössä. Hänen isänsä jätti heille käsiaseen ja kiväärin turvaksi. Suoraan sanottuna aika kamalia painajaisia olen nähnyt ja huonosti nukkunut, kun olen miettinyt sotaa ja häntä siellä sodan keskellä. No hänen aviomiehensä täällä Nouméassa on takuulla nukkunut sata kertaa huonommin kuin minä.
Tähän vähän kevennyksenä, koska tämä ystäväni on leffafriikki, että huvittaa nämä elokuvien alussa näytettävät kieltomerkit. Lähinnä siis tuo viimeinen. Enkä ole ollut vielä katsomassa mitään, missä ei olisi ollut 0-3 vuotiaita lapsia juoksentelemassa tai itkemässä. Ihan sama, mitkä ikärajat leffoissa on.
Hän siis palaa tänne saarelle, joka tuntuu minusta enemmän ja enemmän uppoavalta laivalta. Yksi uusi tuttu kysyi, että mitkä ovat kolme parasta asiaa Uudessa-Kaledoniassa, jos ilmasto jätetään pois, eikä me keksitty millään kuin kaksi: luonto ja se, että voi vetää släpäreissä ja shortseissa vuoden ympäri. Tosin tämä jälkimmäinen liittyy vahvasti tuohon ilmastoon, mutta se hyväksyttiin pitkän väännön jälkeen nyt kuitenkin. Ei olla vieläkään keksitty kolmatta, on ehdotettu halpaa tonnikalaa ja ilmaista sulkapalloilua (on kyllä vuosimaksu, mutta on aika pieni ja seura maksaa sulat, aika ällistyttävää miehen mielestä), mutta ne eivät kuulemma kelpaa. Tämä uusi tuttu tai oikeastaan uusi, hyvä ystävämme oli jo kolmen viikon jälkeen sitä mieltä, että tämä paikka on täysi disaster. Olen sanonut, että ei mitään paineita, mutta luotan siihen, että hän pelastaa tämän paikan.
Maisemat on upeat. Samoin riikinkukot.
Hyllyt on tyhjinä
Kun suomalaiset lehdet ovat täynnä hintojen nousua ja mahdollista globaalia ruokakriisiä, niin täällä tavanomaiseen tyyliin unohdetaan, että kyseessä on monisyinen, globaali ongelma eikä vain maailman keskuksessa eli Uudessa-Kaledoniassa tapahtuva juttu. Ei täällä oikeastaan edes kirjoiteta globaalista ruokakriisistä, ainoastaan siitä, miten vesisateet ovat pilanneet jo toista vuotta peräkkäin nämä sadot. Järkyttävää sekin on, mutta se määrä, mitä täällä on tarjolla (varsin huonolaatuista) paikallista ruokaa, siis vihanneksia ja hedelmiä on varsin pieni versus se määrä, mitä sitä muualta tänne tuodaan. Eli kannattaisi olla huolissaan enemmän siitä, saadaanko tänne jatkossakin ruokaa muualta. Australia ja Uusi-Seelanti kärsivät yhtälailla La Niñan vesisateista toista vuotta peräkkäin, joten minua ainakin huolestuttaa saadaanko sieltä enää ruokaa entiseen malliin. Eikä Ranskakaan voi aina kaikesta pelastaa, jos huono tilanne tulee.
Täällä on ollut muutamia protesteja contre La vie chère eli hintojen kallistumista vastaan. Suurin protesti oli yhtenä aamuna, kun ennen kello kuutta jopa tässä meillä kuului rekkojen torvien tööttäys ja keskusta oli aivan tukossa isoja ajoneuvoja, kun vein miehen töihin. Eli polttoaineen hinnankorotuksia vastaan oli hyvä osoittaa mieltä ajamalla isoilla rekoilla ja työkoneilla pitkin poikin Nouméaa. Samoin tämä kansanliike blokkasi muutamat huoltoasemat. No toki tiet sai helposti tukittua, ei tullut mieleenkään mennä päivällä mihinkään keskustan suuntaan. Onneksi mies tulee töistä vasta hiukan ennen kuutta, silloin ei kukaan enää osoita mieltään tai tuki mitään, koska on kiire aperolle ja illalliselle.
”Käymme töissä elääksemme, emmekä vain selvitäksemme hengissä”
En sano, etteikö protestit ja mielenosoitukset olisi hyvä asia ja varsinkin ne ovat osa ranskalaista kulttuuria. Mutta hiukan kyynisenä ihmisenä mietin, että miten pienen pieni Uusi-Kaledonia voi vaikuttaa öljyn hinnan nousuun eli bensan hinnan korotuksiin. Täällähän on aika edullista polttoainetta, mikä on yllättävää, kun ollaan kuitenkin keskellä ei mitään ja muuten on niin kallista. Polttoaine pitää pitää alhaalla, koska julkisia ei käytetä eikä niillä tietty tribuihin hyvin pääsekään varsinkaan suur-Nouméan ulkopuolella. Kaikilla on isot 4×4 pick upit, kulutus on siis suurta ja täällä, kuten Amerikassakin, yksityisautoilu on ”kansalaisoikeus”. Hällä väliä, että varsinkin kanakit huutavat kovaan ääneen ympäristön suojelemisesta ja turvaamisesta lapsilleen, se ei kuitenkaan koske missään tapauksessa autoilua ja sen vähentämistä.
Johnstonin jugurttihylly
Pienen pieni NC ei oikein voi mitään myöskään kuljetuskustannusten nousulle eikä ruokakriisille, mutta toki hallitukselta voi pyytää pikaisia toimia inflaation hillitsemiseksi. Hyllyt on aika tyhjiä välillä, varsinkin viime viikkoina Johnston supermarketissa, jossa useimmiten käyn, on juustohylly aivan tyhjä ja siellä täällä on tyhjiä kohtia muissakin hyllyissä. Kirjakauppa oli suorastaan huolestuttavan tyhjä, niin suuria vaikeuksia kuljetuksissa, että tavaraa ei vaan saada tuotua.
Yhtenä vastauksena näille protesteille hallitus määräsi, että tulee olla kiinteähintainen vihannes/hedelmäkori. En tajua tätä yhtään, mutta nyt sellainen sitten on. Kuuden kilon setti saa maksaa 2500 xpf:ia eli hiukan reilu 20 euroa. On tarkkaan listattu, mitä vihanneksia (3 erilaista) ja hedelmiä (2 erilaista) kori sisältää, lajikkeet saattavat vaihdella tarjonnan mukaan. On myös säädetty minkä kauppojen pitää tämä tarjota ja tämä kansanliike käy niitä myös tarkkailemassa. Tämä on voimassa neljä kuukautta. Keskusteluja käydään myös siitä, pitäisikö sama olla voimassa lihan ja kalan suhteen. Tällainen samanlainen juttu on ollut ilmeisesti 2019. Ehkä nämä ihmiset täällä unohtavat vallan olevansa tällaisella pienellä Tyynenmeren saarella. Minä mietin vaan logistiikkaa ja kustannuksia, näitä ei ne niinkään kiinnosta. Tämä on vähän sama kuin se legendaarinen mielenosoitus ja lakko täällä, kun nikkelin maailmanmarkkinahinta laski. Paikallisen hallituksen olisi pitänyt tehdä jotain sille(kin).
Rotat jättää uppoavan laivan
Kiihtyvällä tahdilla täältä lähtee porukkaa koko ajan pois. Aina on tietysti normaalia liikettä Ranskan ja tämän välillä, kun opettajia, poliiseja, virkamiehiä ja sairaanhoitajia tulee 2-4 vuodeksi ja lähtee taas. Mutta sen lisäksi nyt lähtee täällä pitkään asuneita eläkeläisiäkin ja tästä piskuisesta ei-ranskalaisten expatien porukastakin väki vähenee. Miehen työpaikalla ei taida olla enää muita expateja kuin me ja kanadalaispariskunta, jotka tulivat hiukan ennen meitä. Veikkaan, että he lähtevät myös, kun kolme vuotta tulee täyteen. Me olemme myös päättäneet lähteä ensi vuoden alkupuolella täältä pois. Todennäköisesti Suomeen, vaikka miehelle uusia tarjouksia tuleekin.
Näin juuri aamulenkillä yhden tutun, joka on caldoche, mutta asunut välillä pitkään ulkomailla. Eli puhuu täydellistä englantia, mikä on aina mukavaa meidän kannaltamme. Celine muutti takaisin tänne, koska vanhemmat alkoivat olla jo sen ikäisiä. Hän on sellainen amerikkalaiseen tyyliin aina iloinen ja positiivinen ihminen, mutta nyt kun nähtiin, niin hän oli aivan myrskyn merkkinä. Sanoin hänelle, että minun onkin pitänyt kysyä hänen sähköpostiosoitteensa jo pitkän aikaa hänen naapureiltaan, jotka näin aina aamulenkillä, mutta en ole nähnyt pariskuntaa hetkeen. No he ovat kuulemma muuttaneet Ranskaan, eivät ole vuosiin käyneet siellä, mutta nyt halusivat pois. Ja sen jälkeen Celine alkoi avautua, että tämä paikka on ihan kaaos ja hän muuttaa ensi vuoden alussa pois täältä. Hän ei pysty tällaisessa hullujenhuoneessa enää asumaan.
Täällä on kuulemma kaikki muuttunut huonompaan suuntaan, ei edes meidän alueella uskalla kävellä iltaisin. Hän on nyt kokenut valkoisena ihmisenä kauheasti rasismia, no tämä varmasti onkin muuttunut siitä, kun hän täällä viimeksi on asunut ja tästä kommentista tuli ensimmäiseksi mieleen, että roolit ovat tainneet kääntyä toisin päin sinä aikana, kun hän asui muualla. Mutta olen kuullut monilta muiltakin, että nykyään saa pelätä ja joutuu kuuntelemaan rasistisia huuteluita kanakien taholta. Esimerkiksi pohjoisen ja idän hotelleissa on muutaman kerran huudeltu matkailijoille, jotka toki nyt kaikki paikallisia. Meille näin ei ole käynyt, eikä varmaan käykään, koska emme ole ranskalaisia. Olen sen niin monta kertaa jo huomannut kanakien ja muiden kanssa (paitsi ehkä ranskalaisten), että kun käy ilmi mistä olemme, käytös muuttuu hyvin ystävälliseksi. Ymmärrän. Siis sekä sen, että siirtomaaherrat ärsyttävät että sen, että suomalaiset ovat kivan eksoottisia ilmestyksiä 😄. Tosin en edes ymmärtäisi, jos joku jotain hävyttömyyksiä slangiranskalla tai kanakien kielillä huutelisi.
Ranskalaisten taholta olemme kyllä kokeneet sellaista ylenkatsontaa ja arroganssia (ja päin naamaa huutamista, mitä en ymmärrä ollenkaan, en tutuilta, mutta en varsinkaan ihan ventovierailta ihmisiltä), ettei uskoisi ellei itse näkisi. Ja mies varsinkin töissä. Yksi tuttumme sanoi, ettei miestäni koskaan tulla arvostamaan alansa asiantuntijana (siksi hänet tänne palkattiin), koska hän ei ole ranskalainen eikä ole käynyt ranskalaisia kouluja. Eikä puhu täydellistä ranskaa. Aijai, nauraisin ellei ärsyttäisi niin paljoa. Mies on jo sanonut, että hän meinaa kyllä töissä sanoa, että älkää nyt hyvät ihmiset enää tuhlatko rahaa expateihin, pysykää ranskalaisissa ja paikallisissa työntekijöissä. Hänen töissään on kyllä välillä ihan lastentarhameno, jos hän ei ymmärrä jotain nopealla puhekielisellä ranskalla sanottua asiaa, niin hänelle ei ainakaan selitetä sitä vaan tuhahdellaan ylenkatseellisesti. Keskity siinä sitten kehittämään toimintaa.
Tosin tästä kehittämistyöstä Celine sanoi, että aivan turhaa hommaa. Ranskalainen ei muuta mitään vanhaa käytäntöä, vaikka olisi kuinka huono käytäntö. Sanoin, että sitä varten mies tänne palkattiin, niin hän vastasi, että juupa juu, puheissa sitä mietitään, mutta käytännössä sitten torpataan. Tai mennään lakkoon. Tai järjestetään mielenosoitus. Mitä sillä on väliä onko tehdas tuottanut alusta saakka tappiota, samalla tavalla pusketaan eteenpäin. Helena Petäistö sanoi uusimmassa kirjassaan, että Ranska on 20-30 vuotta jäljessä. Yksi ystäväni sanoi tähän, että niistä puuttuu kyllä nollat perästä 😄.
Tämä on muuten yksi eniten 🤯 asioista. Eli kassajonossa edellinen asiakas latoo tavaransa hihnalle ja jättää sitten kärrynsä tai korinsa tähän keskelle. Mitä hemmettiä? Yhden kerran odotin omien isojen kärryjeni kanssa, että edeltävä sai kärrynsä tyhjäksi ja sitten hän vain jätti ne siihen. vaikka olin siis ihan vieressä. Jouduin ensin pakittamaan omat kärryt pois tuolta välistä, että sain hänen kärrynsä pois edestä. Jälkikäteen mietin, että miksi en vain tuupannut niitä päin tätä edessä olevaa asiakasta, kun hän oli pakkaamassa viileän tyynesti ostoksiaan. Kiltisti vaan siirsin ne pois edestä, ”ei tehrä tästä ny numeroo”-tyylisesti. Koskaan asialla ei ole ollut kanak tai wallislainen, aina valkoinen rouvashenkilö.
Suurin ärsytys Celinellä oli kuitenkin se, että asenne täällä on mennyt sellaiseksi, että kaikki varastetaan ja hajoitetaan. Hän auttaa vapaa-aikanaan kirkossa lasten- ja nuorten kanssa ja oli kysynyt voisikos vessoihin laittaa valmiiksi vessapaperia, ettei sitä aina tarvitse pyytää erikseen. Hänelle oli vastattu, että ei voi, kaikki vessapaperit varastetaan heti eli niitä pitäisi olla laittamassa sinne koko ajan. Miehen töistä varastetaan myös kaikki vessapapereista alkaen. Esim majoitusalueella joka ikisestä huoneesta on varastettu ilmastointilaitteen kaukosäädin, niitä ei siis voi jättää huoneisiin. Ja tässä kerran syklonin aikaan joku porukka oli joutunut jäämään tehtaalle yöksi ja joku oli nukkunut hänen huoneessaan. Kun hän meni aamulla sinne oli kaikki irtain viety työtuolia myöten….. Minä mietin vaan, että mites sen tuolin saa vietyä ulos tehdasalueelta ilman, että moni näkee. Ei mitenkään eli pölliminen on sallittua. Minulta ei ole viety kuin rannalta sandaalit, ne saatiin heti takaisin, kun tyttöporukka ei välittänyt niitä piilotella ja autosta vietiin kolikot. Se on kyllä suuri mysteeri, että miten…..
Tämä on aika Titanic
Löysin tilaston, jossa on listattu maat sen mukaan paljonko siviilit omistavat aseita. Amerikka on tietysti ykkönen ja muut tulevat kaukana perässä, mutta Uusi-Kaledonia löytyy yllättäen listalta nelosena. Täällä on 42,5 asetta per 100 ihmistä, arviolta 115.000 kappaletta, joista 60.000 rekisteröimättömiä. Nyt kun Macron jatkaa toiselle kaudelle ja hän avasi keskusteluyhteyden tänne uudelleen (en tiennyt edes, että se oli katkennut, mutta tässä on näköjään pidetty mykkäkoulua), vaatimukset neljännestä referendumista käyvät kuumana. Kanakithan boikotoivat kolmatta äänestystä, joten NON sai murskavoiton. Nyt he ovat tehneet siitä valituksen, joka on korkeimmassa hallinto-oikeudessa käsittelyssä. Muistin virkistämiseksi: äänestys olisi pitänyt siirtää koronakuolemien aiheuttaman suruajan vuoksi. Ei siirretty. Tämä on niin sekavaa settiä, etten pysy enää kärryilläkään. Mutta kuitenkin, tilanne on hiukan räjähdysherkkä ja tarkkaa tasapainottelua eri tahojen välillä. Toivon, että pysytään rauhan tiellä eikä ala mitään sisällissotaa.
Kuten ehkä uutisista olette nähneet, Kiina on aktivoitunut täällä ja Australia joutuu paikkailemaan suhteitaan Tyynenmeren pikkusaariin. Australian edellinen hallitus suhtautui ilmastonmuutokseen hyvin vähättelevästi, viis siitä, että ensin oli jättimäiset maastopalot ja sitten nämä sateet. Esimerkiksi Mikronesia hiiltyi heihin oikein kunnolla, kun australialaiset vitsailivat heidän huolilleen saarten uppoamisesta. Nyt Kiina teki sopimuksen Salomonsaarten kanssa, mikä huolestuttaa Australiaa erityisesti ja Kiina kiertää tarjoamassa sopimuksia muillekin saarille. Australia lähetti nyt oman henkilönsä kiertämään myös ja yrittämään estää kiinalaisten tarjoamien sopimusten allekirjoittamisen.
Tämä oli erittäin osuva pilapiirros kolmannen referendumin jälkeen.
Australia paikkaa nyt välejään myös Ranskan kanssa, muun muassa koska Ranskan sotilastukikohdilla – siis laivaston lähinnä – on oma roolinsa tässä lähivesialueiden valvonnassa. Ja kiinalaisten kalastusalusten hätyyttelemisessä. Mietin todella, että miettivätkö nämä pikkusaaret ollenkaan, mitä tapahtuu jos Kiinalle antaa pikkusormensa, siitä huolimatta, että Kiina investoi saarille? Ja tajuaako Uusi-Kaledonia miten tässä käy, jos tämä itsenäistyy? Ainakin osa porukasta on hyvin Kiina-myönteistä. Tosin jos nikkelitehtaat alkavat kohta kaatua kuin dominopalikat, niin luulen, että ostajia ei löydy enää kuin Kiinasta. Ellei Ranskalta irtoa pelastuspaketteja, kuten tähän saakka. Ihan oikeasti, on jotenkin aivan järjetöntä, että nämä tehtaat eivät tuota voittoa. Vale oli varmasti iloinen, että pääsi tästä eroon. Toki he maksoivat aika paljon siitä hyvästä eikä toisinpäin. Nikkelin hinta on pilvissä ja kysyntä kasvanut, mutta siltikään ei homma tuota, koska ongelmia on niin paljon, vaikka nikkelin määrä tässä maaperässä on aivan huikea. No, suomalainen Terrafame osaa hommat paremmin ja teki ensimmäisellä neljänneksellä huipputuloksen, vaikka nikkelin määrä maaperässä on paljon pienempi.
Parhaillaan on menossa Ranskan parlamenttivaalit, mutta oma energiani ei riitä enää näiden vaalien kiemuroiden selvittelyyn. Aika hiljaista taisi olla viikonloppuna uurnilla täälläkin. Kuten oli presidentinvaaleissakin. Energiaa menee enemmän tähän muinaissysteemiin ja ihmettelyyn. Kävin pankissa tekemässä taas rahanssiirron Suomeen ja oli lomaketta jos jonkinlaista. Ja isoja maksuautomaatteja ja shekkiautomaatteja jne. Mutta ei enää yhtään pankkivirkailijaa, koska he eivät ole enää iltapäiväisin tiskin takana. Joku ihminen, jonka löysin huoneestaan, suostui kuitenkin ottamaan rahansiirtolomakkeeni vastaan. Hieman ärtyneenä ja vain ”exceptionnellement, madame”, mutta kuitenkin.
Modernin pankkitoiminnan ytimessä. Lomaketta joka lähtöön.
Minusta ihmisiltä on ilo hukassa ja koko ajan on hyvin jännittynyt ilmapiiri. Ans kattoo mitä tästä tulee….. Tänne muuten perustettiin turistien houkutteluorganisaatio, johon etsitään englanninkielistä vetäjää. Listan viimeinen kriteeri oli ”you want to be part of a great human adventure and promote this exceptional destination”. Nauroin tätä ihan ääneen, todellakin koko paikka on great human adventure ja very exceptional destination. Kaikesta tästä purnaamisesta huolimatta sydämeni sykkii Uudelle-Kaledonialle ikuisesti. Mutta mielummin ehkä vähän etäältä 😄.
Tässä tämän päivän referendumin tuloksia odotellessa ajattelin vihdoin kirjoittaa hieman kanakien kulttuurista. Tai ei tässä paljoa odottelua ole, koska kanakit boikotoivat vaaleja ja tulos on selvästi NON. Mutta todella pienemmällä äänestysprosentilla kuin aikaisemmin, koska kukaan kanak ei uskalla vaaliuurnille. Ei siis tule kanakien NON ääniä, vain lojalistien.
Aihe on haastava, kanakien kulttuuri on hyvin moninainen ja jokaisella tribulla ja klaanilla on vielä omia erityisiä tapojaan ja traditioiden ominaispiirteitä. Ostin heti alkuvaiheessa ison kirjan kanakien kulttuurista (josta kirjakauppias sanoi, että voit sinä yrittää ymmärtää, mutta vaikeaa se on), mutta nyt vasta kielitaito on siinä pisteessä, että voin kirjaa lukea. Mutta eihän kirjakauppias tarkoittanut kielitaitoani, vaan tätä kulttuurin monimutkaisuutta. Ei tätä voi varmaan syvällisesti ymmärtää ilman seremonioihin osallistumista ja esi-isiltä periytyvää verenperintöä.
Kuten aiemmin olen jo kirjoittanut, minulla on ollut tunne, ettei ole olemassa kanakien kansaa. Kanaky-käsite luotiin itsenäistymisaatteen myötä, jotta saatiin luotua pohjaa yhtenäisyydelle ja kansallistunteelle. Kanak-nimitystä on tosin käytetty jossain vaiheessa täällä kuvaamaan tummaihoisia ihmisiä ja nimityksellä on ollut vähän samanlainen halveksuva kaiku, kuin n-sanalla. Enää sana ei ole haukkumanimi. Hajanaisia heimoja, klaaneja ja perheitä olis vaikeampaa esittää yhtenä ryhmänä ja edesauttaa itsenäistymispyrkimuksiä, jollei olisi luotu tällaista yhtenäistä ”kansaa”.
Mutta voi olla, että jokainen tuntee olevansa kanaky jossain ylätasolla ja mielikuvani (ja muiden valkoisten käsitykset) ovat täysin vääriä. En tunne yhtään kanakia, jolta voisin asiaa kysyä ja suurena ongelmana on myös se, että en ymmärrä kanakyranskasta oikeastaan yhtään mitään. Tässä juuri tuskastelin puhelinfirman asentajan kanssa jutellessani, kun en saanut mitään selvää. Herra sitten totesi, että rouva, te ette taida puhua juurikaan ranskaa. Milläs siihen sitten vastaat, että puhun, mutta en samaa ranskaa kuin te.
Mieheni tietysti tuntee useita, koska hänen alaisistaan suuri osa on kanakeja. He ovat kertoneet hänelle kiinnostavia asioita omista tavoistaan ja lähes jokainen on sanonut, että jos menette sinne ja sinne, soittakaa äidilleni/tädilleni/enolleni ja he kyllä majoittavat teidät ja näyttävät paikkoja. Todella ystävällistä. Mutta en usko, että menemme yöpymään yhteenkään tribuun, koska en pidä sitä turvallisena. Mitäs jos juuri silloin siellä alkaa joku rähinä tai joku päättäisi humalassa, ettemme olekaan tervetulleita. Ehkä suomalaisena olemme aina hiukan paremmassa huudossa eli enemmän turvassa, kuin ranskalaiset. Olemme tosi eksoottisia otuksia täällä. Tiedän, että täällä on iso porukka, jotka tietävät ”ne suomalaiset” emmekä me tunne suurinta osaa siitä porukasta. Mutta silti, en ota riskiä. Kaala-Gomenissa Payaman tribussa oli kuukausi sitten iso joukkotappelu ja olen nähnyt Tik Tokissa niitä aivan sekopäisiä tuhoamisvideoita, joissa sytytetään toisen klaanin taloja palamaan ja tuhotaan tavaroita. En halua joutua keskelle sellaista. On muuten ihan järjetöntä, kun nämä tuuppaavat kaiken Tik Tokiin.
Melanesialaiset
Kanakit kuuluvat melanesialaisiin, eli kansoihin, jotka asuttavat Melanesian saariryhmää täällä. Melaneseja asuu Indonesiassa, Uudessa-Guineassa, Salomonin saarilla, Bismarckinsaarilla, Torresinsalmen saarille, Fidzissä, Vanuatussa ja tietysti täällä meillä Uudessa-Kaledoniassa. Melanesialaiset polveutuvat 40-60 000 vuotta sitten Aasiasta saapuneista ihmisistä. Vanuatuun he saapuivat vasta 4000 vuotta sitten ja joidenkin arvioiden mukaan 3200 vuotta sitten tänne. Tästä edettiin sitten Fidzille, jonne melanesialaiset saapuivat 2500 vuotta sitten. Silloin siellä olivat jo polynesialaiset, tämän Oseanian toinen kansanryhmä ja saarialue. Kolmas on Mikronesia.
Joidenkin mukaan melanesialaisten määrittely etnisesti yhtenäiseksi ryhmäksi on epätarkka ja nimitystä käytetään vain tämän alueen kuvaamiseen. Mutta vaikka ryhmä on kulttuurisesti (ja geneettisesti ja kielellisesti) erittäin monimuotoinen, heitä yhdistää silti edelleen tietyt piirteet uskonnossa, elinkeinoissa ja vaihtokaupan järjestelmissä. Toisin kuin polynesialaisissa, melanesialaisilla ei ole koskaan ollut kuninkaita tai kuningaskuntia vaan suurimpia ns. poliittisia yksikköjä olivat sukulinja tai klaanit. Ehkä onneksi, kun on hiukan seurannut Ranskalle kuuluvan Wallis & Futunan Game of Thronesia.
Fun fact: ennen kuin indoeurooppalaiset kielet löytöretkien mukana levisivät joka puolelle maailmaa, austronesialaiset kielet olivat maailman laajimmalle levinnyt kielikunta. Tällä alueella puhutaan noin 1200 eri kieltä, jotka kuuluvat papualaisiin ja austronesialaisiin kieliin.
Uskonnoltaan melanesialaiset olivat perinteisesti animisteja, mutta nykyisin useimmat heistä ovat kristittyjä. Animismi on usko siihen, että kaikilla olioilla on sielu. Tähän liittyvät vanhat rituaalit, joissa pyydetään lupaa käyttää eläimiä ravinnoksi, kasveja ruuaksi, puuta poltettavaksi. Samoja piirteitä siis kuin Suomessa on muinoin ollut sekä suomalaisilla että saamelaisilla. 1800-luvulta alkaen Melanesiassa syntyi useita millenaristisia lastikultteja, jotka ovat kyllä varsin mielenkiintoisia kultteja. Vanuatulla John Frum-kultti on edelleen voimissaan ja täällä Vanuatun kansallispäivänä olleessa tilaisuudessa oli myös John Frum-kultin edustajia. Jos nimesi on John Frum, niin kannattaa saapua helmikuun 15. päivä Vanuatun Tanna-saarelle ja aloittaa uusi työ kuninkaana.
Alkuperäiskansan varhaishistoria
Uudessa-Kaledoniassa puhutaan 28 eri melanesian kieltä. Tämän kokoiselle saarelle se on aika paljon. Olen aiemmin näistä kielistä kirjoittanut täällä, joten en siihen enää mene sen syvemmin. Kahdeksan yleisintä kieltä korreloivat kahdeksan kulttuurisesti jakautuneen alueen kanssa. Kieli ja ”sana” on kanakien kulttuurissa, kuten kaikissa suullisiin perinteisiin pohjautuvissa kulttuureissa, elintärkeä elämänlanka. Sana ja kieli välittävät klaanien historian, se yhdistää ihmiset, se ylläpitää traditiot. Jokaisella samaa kieltä puhuvalla ryhmällä on omat myytit, omat ”sanat” ja niihin liittyvät rituaalit. Tämä ryhmä voi olla pienempi tai isompi porukka, yksi tai useampi klaani, mutta jotka kaikki ovat sukua samalle ”ensimmäiselle esi-isälle” tai ovat lähtöisin samasta ”alkukodista”.
Koska tämä on suullisen eikä kirjallisen perinteen kulttuuria, on vaikea sanoa tarkkaan koska kanakit ovat tänne tulleet. Varhaisimmat löydöt ihmisen täällä olosta ovat vuodelta 1050 eaa. Lapita-keramiikan kaudelta. Saarta on asutettu useammassa vaiheessa, kun muuttajia on saapunut Vanuatulta ja joskus Salomonsaarilta saakka. Varhaisinta vaihetta kutsutaan austronesian ajaksi. Vuoden 1000 jaa. tänne alkoi kehittyä tämä melanesialainen yhteiskunta eli kanakien kulttuuri. Maanviljelys kehittyi ja saarelle muodostui useita pieniä tribuja. Tribujen välille syntyi sotia, rajoja valvottiin ja niille rakennettiin erilaisia muureja ja linnoituksia. ”Rajakahinoita” oli tribujen kesken, mutta rajoja piti suojella myös muualta tulevien vuoksi.
1400-1700 -lukujen välistä aikaa kutsutaan ”ensimmäisten kontaktien ajaksi”. Tänä ajanjaksona eri ”kanak countries” eli ehkä suomennettuna eri tribut kehittyivät ja eriytyivät. Kielet eivät sekoittuneet eikä tänne syntynyt yhtenäistä kanakien kieltä, koska eri tribut olivat välillä toistensa vihollisia ja välillä liittolaisia. Pienoiskoossa kuin Eurooppa varhaisina pienten ruhtinaskuntien aikana. Polynesialaiset maahanmuuttajat purjehtivat tänne ja asuttivat Loyalty saaria sekä Grande Terren itärannikkoa. Ensimmäiset länsimaiset löytöretkeilijät poikkesivat tämän jakson aikana ja heidän jäljiltään löytyvät ensimmäiset kirjalliset kuvaukset Uudesta-Kaledoniasta. Joka ei tietenkään ollut vielä Uusi-Kaledonia.
Varhaisimmissa kuvauksissa on kerrottu näin ”kanakit asuvat mieluiten isoissa majoissa, saman klaanin jäsenet aina yhdessä ja mökit on sijoitettu ”place coutumièren” eli rituaaliaukion ja seremoniallisen majan ympärille. Tie tälle pyhälle rakennukselle on reunustettu pylväsmännyillä (miehen symboli) sekä palmuilla (naisen symboli). Kilpailu klaanien, tribujen ja seremoniallisten alueiden välillä vie eniten aikaa ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Ryhmät ovat usein sodissa eri syistä (liittojen purkaminen, maa-alan valtaaminen, kiellettyjen ”tabu” alueiden rikkominen). Esi-isiä kutsutaan avuksi ja sotaonnen lisääjiksi, aseita valmistetaan jatkuvasti. Taistelut ovat usein vain väijytyksiä ja nopeita kahakoita, mutta ne päättyvät rituaalisen kannibalismin harjoittamiseen”
Voisin kuvitella, että tänne saarelle silloin ensimmäisinä tulleet ihmiset tunnistaisivat edelleen tribuista nuo peruselementit eli palmu- ja pylväsmäntyrivit, jotka johtavat seremoniamajalle ja -aukiolle. Klaanit asuvat edelleen joissain paikoissa samassa rakennuksessa, mutta toki rakennukset eivät ole enää mitään ”alkuasukasmajoja”
Vaihdantatalous ja ”coutume”
Kanakien yhteiskunta perustuu vaihtoon; moninaiset vaihdon kautta syntyneet siteet määrittelevät olemassaolevat ihmisten väliset suhteet. Mielenkiintoisinta ja monimutkaisinta traditiota (minun mielestäni) edustavat lapsen syntymään ja avioliittoon liittyvät tavat. Avioliiton kautta tiivistetään klaanien ja tribujen välisiä suhteita, kuten on tehty jo aikojen alusta. Samoin adoptioiden kautta. Vaihdantaan liittyy myös se tapa, ettei kanakin luona tai tribussa voi vierailla ilman jotain annettavaa. Tuominen on yleensä värikäs kangas, joita myydään mm. Carrefourissa oikein paketoituna, kangaspakettiin kiinnitetty seteli ja esim tupakka-askit. Itse olen vieraillut vain kerran missään tällaisen lahjan kanssa (ilman tupakkaa tosin), kuulemma mikä tahansa kangas kävisi, vaikka kaunis huivi, jos tulisi ex tempore-vierailu. Tosin näillä helteillä on harvoin huivia mukana, ehkä jonkun kankaan voisi pitää autossa varalla.
Kanakien elämässä on kolme tärkeää rituaalia: syntymä, naimisiinmeno/häät sekä kuolema. Käytän tässä lähteenä aikaisemmin mainitsemaani Sébastien Lebèrguen Coutume Kanak-kirjaa, jossa kuvataan todella yksityiskohtaisesti kaikki rituaalit ja kuvituksena käytetään oikeita tilanteita. Hyvin mielenkiintoinen kirja ja erittäin monimutkaiset rituaalit. Kun lapsi syntyy, se on hänen siirtymänsä kanak-traditioiden piiriin, esi-isien henki palaa elämään lapsen kautta. Äiti siirtää lapselleen veljiensä ”veren” ja äidinpuoleisen sukulinjan. Enot ovat lapsen tukena koko elämänsä ajan ja enot ovat äidinpuolen suvun tärkeimpiä henkilöitä lapselle. Isä siirtää lapselle klaanin nimen ja yhteyden maahan, jotka usein ovat linkittyneinä toisiinsa, koska klaanin nimi tulee esi-isien maiden mukaan.
Vastasyntyneen pojan asema ja rooli klaanissa määräytyy isän kautta jos hän on esikoinen ja isoveljien kautta, mikäli hänellä sellaisia on. Usein rooli riippuu siis esikoisoikeudesta, mutta myös etunimestä, jonka klaanin vanhimmat ovat hänelle valinneet. Jos lapsi on tyttö, kaikki tietävät, että hänen roolinsa on jättää klaani ja vahvistaa liittoutumia muiden klaanien kanssa avioliiton kautta. Hän siis kuljettaa esi-isien veren ja elämänlinjan toiseen klaaniin, tytön asema määräytyy veljien mukaan.
Tärkeintä elämässä on ”coutume”, jonka ehkä suomentaisin tavat-sanaksi. Tavat määrittelevät asianmukaiset säännöt kaikelle kanssakäymiselle toisten ihmisten kanssa. ”Faire la coutume” eli tapojen noudattaminen on tärkeää, ettei tule loukanneeksi ketään. Loukkaantumisella on pitkät jäljet täällä. Tapojen noudattamista ovat tietyt eleet, lahjoitukset, kankien rahan käyttö, ”pyhän miehen” eli Parolen asema jne. Vanhimpia kunnioitetaan, samoin ylemmässä asemassa olevia, pään kumartaminen, hiljaisuus ja toisen kuunteleminen osoittaa kunnioitusta. Samoja tapoja siis kuin joka puolella maailmaa, mutta täällä ne ovat säilyneet erittäin vahvasti käytäntönä vaikka maailma ympärillä on muuttunut.
Syntymä ja adoptio
Lapset syntyvät nykyään tietysti sairaaloissa, pääasiassa Nouméassa. Äidit siirtyvät Nouméaan hyvissä ajoin ennen synnytystä, koska kauempaa pohjoisesta ja varsinkaan saarilta ei tänne kovin nopeasti pääse. Sekä isän että äidin perheet ovat tietysti toivottamassa lapsen tervetulleeksi, mutta erityisen tärkeä rooli on enoilla. He toteuttavat ”elämän antamisen seremonian”, usein heti sairaalassa tai kun äiti ja lapsi ovat palanneet kotiin. Kun lapsi on syntynyt, käynnistetään hänen klaanissaan syntymään liittyvät rituaalit, jokaisella klaanilla on hiukan eri tavat. Toinen seremonia on yleensä nimenantoseremonia. Enot ovat mukana kaikissa tulevissakin seremonioissa, mitä lapsen elämässä tulee eteen.
Jos lapsi syntyy avioliitossa, on hän automaattisesti isänsä klaanin ja tribun jäsen ja hän saa nimen ja “maan” tämän klaanin kautta. Hänen siteensä äidin klaaniin, eli “elämä ja veri”, tulevat enojen kautta. Jos lapsi syntyy avioliiton ulkopuolella, isän klaani osoittaa pahoittelut erityisellä eleellä (kuvittelisin, että rahaa, taroja, jamssia, kankaita jne, kuten yleensäkin) ja lapsi pysyy äidin klaanin jäsenenä, kunnes vanhemmat menevät naimisiin. Mikäli he eivät ole menossa naimisiin, lapsi voidaan adoptoida äidin klaanissa, joko äidin vanhin veli tai hänen vanhempansa adoptoivat lapsen, jotta lapsi saa oikean ja pysyvän aseman klaanissa (koska ne tulevat isän kautta).
Lifoun saarella on edelleen käytäntönä, että esikoinen annetaan aina (yleensä) äidin vanhimmalle veljelle adoptoitavaksi. Tällainen perhe, joka on antanut lapsensa adoptoitavaksi, voi saada sitten nuoremman sisaruksen esikoisen, mikäli nuorempia sisaruksia löytyy. Vanhin lapsi ei koskaan anna esikoistaan adoptoitavaksi. Mutta jos vanhimman lapsen esikoinen on tyttö, “antaa” hän kuitenkin lapsensa pois naimisiinmenon yhteydessä. Nämä adoptiokäytännöt ovat täällä hyvin vaikea aihe ja voisin kuvitella, että ne aiheuttavat hankalia tilanteita. Samanlainen adoptiokäytäntö on kuulemma voimassa monessa muussakin tribussa, mutta tuosta kirjasta luin vain Lifoun esimerkin.
Esikoisen adoptio
Joskus adoptiossa nimi ja asema muuttuvat, jos adoptio on äidin puolen sukuun, kuten esimerkiksi em. tapauksissa vaikka enolle. Jos adoptio on isän puolen sukuun eli saman klaanin sisällä, ei tapahdu suuria muutoksia. Mutta on olemassa myös muiden kuin vauvojen adoptiota, jolloin adoptio saattaa olla kokonaan ulkopuoliseen klaaniin (liittoklaaniin) ja silloin nimi, asema, klaani ja tribu muuttuvat kokonaan. Tällainen « adoption coutumière » muuttaa lapsen koko suvun eli tulee myös uudet enot. Sanoisin, että hyvin, hyvin monimutkaista. Adoptioita saatetaan tehdä myös, jos jollain ei ole kuin tyttöjä, jotka tulevaisuudessa jättävät klaanin naimisiinmenon yhteydessä. Silloin voidaan adoptoida vaikka avioitumisen kautta liittolaiseksi tullesta klaanista lapsia, tämä voidaan toteuttaa hääseremonioiden yhteydessä. Minä mietin tosi paljon, että mikä on tällaisten lapsien asema uudessa klaanissa. Virallinen asema tulee tietysti adoptoitavan isän kautta, mutta se käytännön asema. Otetaanko nämä lapset tai teinit avosylin vastaan?
Näistä monista kiemuroista johtuen serkut katsotaan veljiksi (varmaan erityisesti enojen lapset) ja erilaisia velisuhteita syntyy tietysti myös. Yksinhuoltajaäitejä ei ole, koska tällaisten lapset adoptoidaan isälinjan varmistamiseksi. Sisar-suhteista ei löytynyt paljoa mainintaa, mutta jos kaikki sisaret avioituvat eri tribuihin, eivät he ehkä koskaan edes paljoa näe. En siis tiedä miten tärkeää ja pysyvää ovat siskosten väliset suhteet. Kauppatavaralta kuitenkin tytöt täällä edelleen kovasti tuntuvat.
Jotenkin tykkään, että on tehty oikein kaavioita näistä adoptiovaihtoehdoista. Ei tätä ilman ymmärtäisi, eikä oikein edes näiden kaavioiden kanssa.
Avioliitto ja häät
Ensin lyhyesti: häät ja naimisiinmeno ovat täällä todella tärkeitä seremonioita ja todella isoja juhlia. Niiden pohjustaminen alkaa varhain, niiden valmistelu kestää ja itse häät kestävät kauan. Ja olettaisin, että ne maksavat paljon. Olen nähnyt tässä Nouméassa monta hääkulkuetta eli letkan autoja, jotka kaikki soittavat torvea. Olen nähnyt myös parit hääjuhlat, mutta ne ovat täällä kaupungissa aivan jotain muuta, kuin perinteiset tribuhäät. Jos suomalaiset häät tuntuvat haastavalta prosessilta, niin täällä se on astetta haastavampaa, kun pitää miettiä miten niiden avulla vahvistetaan klaanien liittoja ja vältetään sodat.
Naimisiinmenossa solmitaan tärkeä yhteys kahden klaanin välille. On ollut tarkkaa jo varhaisessa vaiheessa, ettei vaimoja siirry vain samojen klaanien välillä, vaan on etsitty “uutta verta”, jotta kaikki pysyvät elinvoimaisina. Naimisiin ei aina mennä heti, kirjassa on esimerkkinä yhdet häät, joiden avioituva pari oli ollut yhdessä 20 vuotta ja lapsetkin olivat jo aikuisia. He joutuivat odottamaan pitkään, koska kyseessä oli sellaisen allianssin luominen, jota ei vielä ollut olemassa. Miehen vuoristoklaanin ja naisen meren äärellä olevan klaanin linkittäminen.
Kaikki alkaa, kun Parole (hänestä täytyy kirjoittaa kokonaan eri juttu) alkaa neuvotella naimisiin aikovien klaanien kesken. Parole on esi-isien hengen ruumiillinen ilmentymä maan päällä ja usein hän on tribun päällikkö. Parole käy neuvottelut hiukan ehkä rumasti sanottuna kauppatavarasta eli naisesta tämän tulevan klaanin kanssa. Sitten mietitään keitä kutsutaan, Parole hoitaa myös kutsujen viemisen. Yleensä kutsutaan tietysti tulevan vaimon puolelta veljien klaani. Sulhasen puolelta kutsutaan lähiklaani eli perhe, mutta myös tribun päällikkö ja muut hänen ”alaisensa klaanit”. Tämän lisäksi pitää kutsua päällikön liittolaisklaanit, muut liittolaiset, liitolaiset avioliiton kautta sekä muut kutsuttavat. Nämä kaikki sulhasen klaaniin liittyen, morsiamen puolelta tulee vain veljien klaanit.
Ennen häitä alkaa kuumeinen työ saada kerättyä kaikki lahjat eli jamssit, kanakien rahat, kankaat ja oikeat setelit, joita jokainen kutsuttu tuo tullessaan. Häät alkavat sillä, kun eri päivinä eri kutsutut klaanit saapuvat paikalle. Toiseen tribuun tulo vaatii tietyt rituaalit ja saapumisessa on tietty järjestys. Pelkästään kirjan esimerkkihäissä kestää viisi päivää, että vieraat ovat saapuneet tietyssä järjestyksessä. Oletan, että tämä on aina samanlainen rituaali. Viimeisenä päivänä ennen varsinasta vihkimistä tulevat sulhasen enot, yhdet tärkeimmistä henkilöistä. Heidän kunniakseen järjestetään juhlaillallinen, koska he ovat mukana pyytämässä morsiamen kättä morsiamen enoilta.
Lahjoja on autolasteittain. Isoja kasoja jamsseja (ignam, pyhä kasvi täällä), kankaita, kanakien rahoja, joita tässä kuvassa näkyy pinon päällä, robe missioita, rahaa jne.
Tällainen viiden päivän tai viikon vieraiden saapuminen vaatii aikamoista logistiikkaa JA ruokajärjestelyjä, ja niitä varten tuleekin paljon apuvoimia. Kuvailujen perusteella ruokaa valmistetaan mm. rosvopaistiuunin tyylisesti. Hääpäivänä miehen klaani lähtee hakemaan naista hänen klaanistaan. Tässä nyt ne enot ovat sitten merkittävässä asemassa eli he pyytävät pääsyä tribuun ja samoin he pyytävät naisen kättä sisarenpoikansa puolesta. Samaan tyyliin kuin ennen on Pohjolassakin käyty hakemassa morsiamia. Täällä nämä meillä muinaiset traditiot ovat edelleen voimassa.
Nainen haetaan seremoniassa omiensa joukosta hänen tulevan klaaninsa naisten toimesta. Hän vaihtaa uuden klaaninsa väriseen robe missioon eli mekkoon. Jos samalla adoptoidaan lapsia, heidätkin haetaan oman klaanin keskeltä ja heille annetaan uuden klaanin värit. Tämä sinetöi siirron ja avioliiton. Miehen klaani siirtää tämän jälkeen aikamoisen lahjavuoren kankaita, jamssia, kanakien rahaa, varsinaista rahaa ja esimerkiksi ison liemikilpikonnan (minun suosikkikilpikonnani täällä, en tykkää tästä lahjasta), joka symboloi meren rikkauksia, naisen klaanille. Tämä ulkopuolelle jäävät ne lahjat, jotka on tarkoitettu naimisiinmenneille tai adoptoiduille. Nainen saa avioituessaan uuden klaanin värien lisäksi pienen punotun laukun, joka sisältää ”olennaiset asiat avioliittoa varten”. Vaimon klaani pysyy hiljaisena ja tarkkailee tilannetta vaikka itkultakaan ei vältytä, koska vaimo jättää oman klaaninsa tässä rituaalissa pysyvästi eli tilanne on samalla haikeat jäähyväiset, vaikka häät ovat myös liittolaisuuden ja ilon juhlaa.
Morsian siirtyy miehen klaaniin ja vaihtaa miehen klaanin väreihinAdoptoitavat lapset. Tässä esimerkkitapauksessa tosin naimisiin menevän pariskunnan lapsia, mutta adoptioita tehdään häiden yhteydessä muutenkin. Jäähyväiset äidille
Tämän jälkeen miehen ja naisen klaanit siirtyvät miehen tribuun varsinaiseen hääjuhlaan. Tähän liittyy se autoletka, joita olen täälläkin nähnyt. Juhla-ateria tarjotaan juhlatilassa vain naisen klaanille, muut (myös miehen klaani) syövät ulkona. Sitten alkaa juhlat, tanssit, syömingit ja juomingit. Tansseihin kuuluvat myös rituaalitanssit, mm. pilou, jossa tanssitaan spiraalimuodostelmassa salon ympärillä. Samaa tanssia tanssitaan myös ennen sotaa sotatanssina.
Reppana jättikilpikonna uhrattu lahjaksiMorsiamen klaani tarkkailee tilannetta lahjavuorien takana. Itse mietin, että mitä noilla kangaspinoilla tehdään. Samat pinkat kiertää häistä toiseen?
Muinaiset tavat ja nykyaika
Jos nainen eroaa miehestään, hän joutuu jättäämään miehen klaanin ja tribun. Hän ei voi enää palata lapsuuden klaaniinsakaan, koska hän on sen jättänyt pysyvästi avioiduttuaan. Seremoniaa ei siis voi purkaa. Eronneille naisille ei siis ole oikein muita vaihtoehtoja, kuin muuttaa tänne Noumèaan, joka on “klaanittomien” tribu tai muihin suur-Nouméan kaupunkeihin. En usko, että tuolla ulkopuolella, oli siellä minkä kokoinen kaupunki tai kunta tahansa, on mahdollista asua klaanittomana ja heimotta. Naapurillani on ystävä, joka erosi väkivaltaisesta miehestään, hän joutui jättämään lapsensa klaanille ja muuttamaan tänne Nouméaan.
En osaa sanoa, miten nykynuoret ja vanhat seremoniat sopivat yhteen, mutta ilmeisen vaikeaa on kuitenkin olla klaaniton eikä kuulua mihinkään tribuun. Meidän pahamaineinen St.Louisin tribu Mt. Doressa on tällaisten “lainsuojattomien” tribu, he ottavat vastaan klaaneista poispotkittuja, yleensä nuoria miehiä. Mieheet potkitaan pois, jos he ovat rikkoneet jotain sääntöjä usein tai tehneet rikoksia. St. Louisin paha maine perustuu paljolti tämän porukan edesottamuksiin. Eivät he kuitenkaan tapojaan kauheasti muuta päästyään St. Louisin jäseniksi. Esimerkiksi nyt kun sunnuntaina on referendum ja miehellä on silloin päivystys, oli itsestään selvää, että hän lähtee aamuviideltä lautalla eikä ota töistä autoa, koska joutuisi ajamaan aamulla St. Louisin ohi.
Oletan, että nykyään nuoriso seurustelee täällä kuten nuoriso seurustelee missä tahansa päin maailmaa. Naimisiin ei ole pakko heti mennä, kuten tuo esimerkkikin osoitti. Mutta sitten kun naimisiin mennään, pitää käydä läpi tuo rituaali. Oletan myös, että nyt saa valita itse puolisonsa, mutta ilmeisesti täällä on myös edelleen käytäntönä ns. liittolaisliitot eli avioliitot, joiden avulla vahvistetaan eri klaanien välistä suhdetta. Naisen asema ei ole kovin hyvä, kotiväkivaltaa on paljon ja kotiväkivallan uhrina kuolee kuusi kertaa enenmmän ihmisiä (120 vs. 20) kuin Suomessa. Ja puhutaan Espoon kokoisesta paikasta. Alkoholi ja suoraan sanottuna silmitön kännäily on usein kotiväkivallan taustalla, mutta ehkä myös se, ettei ole ollut mahdollista itse valita puolisoaan.
Tämä oli pieni pintaraapaisu kanakien kulttuuriin. Jatkoa seuraa, koska kulttuuri ja tavat ovat todella mielenkiintoisia. Erityisen mielenkiintoista tässä on minusta se, että nämä muinaiset tavat ovat säilyneet täällä näin vahvoina huolimatta Ranskan kolonialisaatiosta ja modernin maailman vaikutteista. Kulttuurin ja tapojen periytyminen on vahvaa ja se todellakin taitaa siirtyä veren mukana, mutta tietysti myös klaanin ja tribun paineen alla.
Se olisi vajaa kuukausi seuraavaan itsenäistymisäänestykseen, ja nyt tuli ensimmäinen sodanjulistus. Kanakien pyrkimyksenä on siis ollut, että vaalit siirrettäisiin koronan vuoksi, vaikka heillä käsittääkseni heti viime vaalien jälkeen oli kiire saada uusi päivä sovituksi mahdollisimman pian. Vielä viikko sitten olin ainakin itse ihan epätietoinen pidetäänkö vaalit vai ei. Ja jos pidetään, niin boikotoivatko kanakit vaaleja vai eivät. Yksi pro-itsenäisyys liikkeen pääjehuista kävi Ranskassa asti keskustelemassa ministerin kanssa (merentakaisten alueiden ministerinä on varmaan muuten ihan kivaa, voi käydä Karibialla, Tahitilla tai Reunionilla vähän väliä, mutta sitten on myös tämä Uusi-Kaledonia…..), että pidetäänkö äänestys vai ei, onko päivä oikein päätetty vai ei ja tehdäänkö tässä nyt vääryyttä kolonialisoidulle kansalle taas. Korona sinänsä on hyvällä mallilla eli sen suhteen vaaleja ei tarvitse perua, koska kaikki rajoitukset on nyt purettu.
Lehdessä ei oikein muuta olekaan, tietenkään, kuin tätä referendum-asiaa. Lojalistit ovat hiljaa kuin hiiret, koska tällä hetkellä heidän kannattaa olla ottamatta kantaa mihinkään.
Paikallinen korkein Ranskan virkamies eli haut-comissariat ilmoitti 12.11.2021 eli tasan kuukautta ennen vaaleja, että ne pidetään sovitun mukaisesti. Samaan aikaan joukko poliittisesti aktiivisia kanakeja ilmoitti kirjeellään, ettei pro-independent-ryhmä edusta missään määrin kaikkia kanakeja, eivätkä he voi tehdä kaikkien puolesta sellaisia päätöksiä, että vaaleja ei saa pitää tai jos ne pidetään, niin niitä pitää boikotoida. Tämä oli varsin rohkea kirje mielestäni, koska olen ymmärtänyt, että aika tiukassa kurissa kanakit pidetään näiden itsenäisyyttä ajavien konklaavien hyppysissä. Minun on rehellisesti sanottuna vaikea ymmärtää, miksi vaaleja ei nyt voisikaan pitää ja miksi päivä onkin ollut alusta alkaen huono, vaikka oli kiire saada kolmannet vaalit.
Tuossa yhdessä lehtikirjoituksessa viitataan 18.11. muistopäivään. Vuonna 1984 eli ennen sisällissotaa, mutta jo aktiivisen liikehdinnän aikaan, FLNKS boikotoi alueellisia vaaleja. Ja 18.11.1984 Eloi Machoro niminen henkilö kävi iskemässä kirveellä vaaliuurnan säpäleiksi Canalan kunnantalolla.
Suruajat ja koronakuolemat
Nyt tärkein kriteeri vaalien siirtämiselle on koronakuolemien aiheuttama suruaika. Paikallisessa kulttuurissa sureminen ja suruaika on hyvin pitkä, ennen hautajaisia on useamman päivän kokoontuminen, jossa sekä isän että äidin puolen suku tulevat paikalle. Tai jostain luin, että äidin puoleiset sedät edustavat sitä sukua. Voi olla, että tässä tarkoitetaan ns. nykyistä heimoa (jos on esimerkiksi naimisiinmenon tai ns. adoption kautta vaihtanut heimoa) eli ”isäheimoa” ja vanhaa perhettä/klaania/heimoa eli äitiä. Tämä katsotaan tärkeäksi heimojen ja klaanien välisten siteiden ylläpitämisrituaaliksi.
Varsinaisiin hautajaisiin osallistuu vain lähiperhe, mutta sitten on vielä vuoden suruaika ja sen jälkeen suruajan purkamisrituaalit, joissa taas isä ja äiti sukuineen kohtaavat. Mikäli olen yhtään oikein monimutkaisia perinteitä ymmärtänyt. Mitään näistä rituaaleista ei ole voitu tehdä koronasulkujen vuoksi tietenkään, joten tämä on aiheuttanut suurta tuskaa. Kuolleita meillä on 273, joista suurin osa melaneeseja eli nämä kuolemat koskettavat täällä kyllä valtavaa määrää ihmisiä. Kun suruaika on se vuosi, niin vaalit voitaisiin pitää vasta vuoden 2022 lopulla.
Tosin vaaleja haluttiin siirtää mielestäni jo ennen koronaa, mutta ei kannata takertua pikkuseikkoihin tässä keskustelussa. Samoin vaaleja halutaan siirtää, koska ei ole aikaa kampanjoida (viisi vuotta tässä on vaan kampanjoitu samasta asiasta), mutta kanakit käynnistivät kuitenkin laajan kampanjan, jossa he käyvät joka kylässä ja joka perheessä kertomassa, miksi pitää boikotoida vaaleja. Kyyninen voisi sanoa, että militantit käyvät uhkailemassa kaikki pois vaaliuurnilta. Samoin ovat ilmoittaneet ilmoittavansa YK:n dekolonialisaatiotaholle (joka siis on seurannut tätä prosessia sieltä 80-luvulta), että nyt ei mennä niinkuin he haluavat.
Kukaan ei ole pystynyt minulle selittämään, mikä järki tässä on. Televisiossa yksi pääjehuista ei ollut oikein osannut vastata kysymykseen: ”haluatte kovasti itsenäistyä, mutta ette halua kuitenkaan äänestää vaaleissa, miksi?” Toinen ihmeellinen kuulemani kommentti oli, että ”haluamme itsenäistyä, mutta yhdessä Ranskan kanssa”. Täällä on jo vahva itsehallinto, joten en tiedä mikä tuossa oli sitten ajatuksena. Taloudelliset realiteetit ehkä iskeneet tajuntaan.
Älkääkä ymmärtäkö väärin, minusta kaikki vanhat siirtomaat voisivat ehdottomasti itsenäistyä halutessaan ja täälläkin tämä olisi pitänyt tapahtua jo aikaa sitten. Valitettavasti maailmanpoliittinen ja geopoliittinen tilanne on täysin eri kuin 80-luvulla. Ja jos tämä olisi itsenäistynyt silloin, luultavasti tämäkin olisi nyt Kiinan vaikutuspiirissä, kuten kaikki muut Tyynenmeren itsenäiset pikkuvaltiot. Mikään vaihtoehto ei siis näytä kovin hyvältä.
Uhkaavalta näyttää – taas
Juteltiin muuten koiranpentuvisiitillä (ooh ja aah) Okien eli äitikoiran omistajien kanssa ja Pierre sanoi, että se sota tuota tehdasta vastaan oli jotain niin käsittämätöntä, ettei täällä ole sellaista nähty sitten 80-luvun sisällisodan. Että tultiinpa mielenkiintoiseen aikaan tänne Uuteen-Kaledoniaan, kun on ”saatu” kokea koronasulku, pieni sotatila ja sitten nämä äänestykset. Välillä tietysti toivon, että oltaisiin tultu jonain toisen aikana, mutta minkäs tälle nyt voi ja onhan tämä paljon mielenkiintoisempaa. Kuka sitä täällä nyt haluais vaan nauttia ihanista keleistä, kauniista maisemista ja matkustella rauhassa saarilta toiselle🙄.
Koiranpentujen katselu ja varsinkin niiden silittely vie ajatukset pois mistä tahansa muusta aiheesta. Ruuan jälkeinen kooma voi iskeä hyvin nopeasti.
Tänne on tullut valtava määrä sotilaita koko vuoden, pelkästään lokakuun ekan puoliskon aikana 250 ja ilmeisesti ainakin 1400 pitäisi tulla. Siihen päälle santarmien lisäykset, poliisit ja tietysti täällä jo olevat. Tänne on tuotu myös 15 uutta tankkia, taisteluhelikoptereita ja miehistönkuljetusautoja. Kaksi kertaa enemmän sotilaallista voimaa kuin ekan referendumin aikana. Ei kuulosta mitenkään rentouttavalta. Ekan referendumin aikana kulku Nouméaan blokattiin armeijan toimesta, nyt ehkä tehdään sama ja santarmit ovat ilmoittaneet etukäteen keskittyvänsä erityisesti Tontoutan lentokentän turvaamiseen.
Itse en usko, että suurta rähinää tulee, ainakaan suurempaa, kuin mitä sota tehdasta vastaan oli. Kanakit eivät ole mitenkään yhtenäinen porukka ja kuten olen aiemmin kirjoittanut, niin ei minusta ole olemassa ”kanakien kansaa”, on vain eri heimot. Viime viikonloppuna Kaala-Gomenissa Payaman tribussa taisteltiin verisesti klaani klaania vastaan, joten tämäkin kertoo siitä, että ei varmaan kukaan tunne ensisijaisesti olevansa osa kanakya, vaan osa omaa perhettä ja klaania. Sitten heimoa. Sukupolvien takaiset riidat ja verikostot ovat vaikuttaneet siihen, että eripuraa löytyy enkä tiedä unohdettaisiinko sellaiset riidat, jos pitäisi muodostaa yhtenäinen rintama. Tuolla Paymassa oli juopoteltu taas ihan urakalla, joku keksi, että toinen klaani on ehkä kironnut yhden toisen klaanin ihmisen, joka sitten kuoli autokolarissa ja tästä seurauksena oli 80 ihmisen joukkotappelu, vähän ammuskelua, neljä poltettua taloa ja 7 poltettua autoa. Santarmit kävivät, mutta totesivat tilanteen hengenvaaralliseksi ja lähtivät pois. Tästä syntyi taas tietyille perheille koston kierre.
Onneksi on jotain mukavampaakin eli ruoka
Ei olla ihan kauheasti käyty täällä ravintoloissa syömässä, eniten ehkä pizzalla ja aasialaisissa ravintoloissa, koska – ja tämähän kuulostaa uskomattomalta, kun ollaan Ranskan saarella – meidät on pilattu Suomen huippuhyvissä ravintoloissa. En ole käynyt täällä vielä yhdessäkään ravintolassa, jossa olisin ollut tyytyväinen ruoka-annokseeni, vaan lautasella on aina liikaa kaikkea. Liikaa siis ruokaa ja liian montaa erilaista makua ja ainesosaa. En tiedä onko käyty vallan väärissä ravintoloissa, mutta mitä nyt ruokalistoja olen selaillut, niin kaikissa tuntuu olevan sama juttu. Eli tehdään ”hienolta kuulostavia” annoksia, mutta toteutus tökkii ainakin minua.
Tässä esimerkki yhdestä ihan järjettömästä jälkiruuasta. Tässä oli liikaa kaikkea. Ja tämä on yhdelle hengelle. Tämän jälkeen en ole jälkiruokia tilannut. Tässäkin oli kermavaahtoa, jäätelöä, pieni tarte tatin, marjoja, suklaakeksitikkuja, suklaarouhetta ja sulatetusta sokerista tehtyjä keksejä. Siinä on yhteen jälkiruokaan aika paljon tavaraa.
Illalliskutsuja on pidetty ja illallisilla on käyty ja ne ovat onneksi olleet kaikki hyvin hyvin rentoja. Mies varsinkin kammoaa työviikon jälkeen mitään virallista patsastelua, mutta ei ainakaan meidän tuttujemme kanssa ole tarvinnut jäykistellä. Ehkä eniten on oltu seinänaapureiden ja muiden naapureiden kanssa, mutta sitten meillä on myös yksi tuttavapariskunta, joiden kanssa kokkaillaan vuorotellen jotain. Nyt sekin on tietty koronasulkujen takia ollut vähän tauolla. Rajoitukset päättyivät juuri ja sovittiin, että voitaisiin nähdä seuraavaksi jossain ravintolassa, niin ei tule paineita kokkailusta (olen aiheuttanut nämä paineet Francoisille, koska hän on ollut kuulemma joskus kokkina ja minä tein viimeksi tolkuttoman hyvää tonnikalaa. Eli johdan 😉).
Minulle aiheuttaa vieläkin ongelmia myös tämä myöhäinen illallisaika. New Yorkerissa oli hyvä juttu, samoin New York Postissa , miten korona on aikaistanut illallisen aikaa New Yorkissa. New Yorkerin jutussa mainitaan, että Pariisissa illallinen ennen kello kahdeksaa on kaikkien mielestä jopa lapsille liian aikainen aika. Ja hyvin anglosaksinen ruokailuaika. Suurin piirtein sama aikataulu on täällä. Ruokaa ei edes saa ennen kello seitsemää illalla ja jos siihen varaa pöydän, niin on taatusti ensimmäisenä ravintolassa. Täällä ravintoloilla ei ole siis käytännössä kuin yksi “kattaus”, koska ihmiset tulevat noin kello 20 ja ravintolat menevät kiinni kello 22. Mutta aina nämä ravintolat täynnä silti ovat eli ilmeisesti hyvin pärjäävät.
No mutta kuitenkin, aiemminkin olen tainnut mainita, että jos söin lounasta ns. väärään aikaan, niin hyvin hissunkissun yritin kokkailla, etteivät naapurit kuule. Nykyään olen saanut ihmettelyjä siitä, että syön aika myöhään lounaan arkisin, mutta vien ensin koiran, koska missään ei ole ketään (kun kaikki ovat kerran lounaalla) ja syön sitten vasta sen jälkeen. Sama on meidän viikonlopun päivällisen kanssa, eli syömme yleensä viiden aikaan. Eli aivan väärään aikaan. Nyt en enää hissuttele, vaan paiskon kattiloita normaalisti ja Thermomixin hurinahan kuuluu tietysti joka puolelle 😄. Ja kaikki sen äänen kuitenkin tunnistavat.
Apero ja cin cin
Minun suosikki-iltani menee niin, että joku kutsuu aperolle tai joku tulee aperolle. Apero on mahtava käsite, se voi olla apero ennen varsinaista illallista tai sitten se varsinainen illallinen. Ja aperolla voi olla tunnin tai se voi lipsua monen tunnin samppanjanjuomiseksi. Parasta siinä on rentous, yleensä aperolla tarjotaan vaikka dippivihanneksia, pieniä suolaisia juttuja ja vaikka hummusta leivän kanssa. Tai pakastepizzaa ja sipsejä. Näitä voin hyvin syödä vielä illalla eikä tarvitse mennä missään ähkyssä nukkumaan. Jos menee ensimmäistä kertaa uusien tuttujen luokse kylään aperolle, niin hyvä puoli on tosiaan se, että sieltä voi sitten hilpaista pois vaikka muka varsinaiselle illalliselle, jos tuntuu olevan todella väkinäistä. Koskaan näin ei ole vielä minulle käynyt ja miehen mukaan näin ei tule koskaan käymäänkään, koska voin puhua kenen kanssa tahansa vaikka kuinka kauan tahansa.
Kun mies pelaa perjantaisin sulkapalloa, minä käyn kaverin kanssa aperolla. Ja otamme aina yhden juusto-liha-lautasen.
Tämän hetkinen oma suosikkijuttuni aperolle on burrata oliivien ja sardellien kanssa. Ja takuuvarma on aina lohimousse ja hummus. Nyt kun mies on ollut viikonloput töissä, olen kiertänyt eri naapureissa syömässä (lounaalla tai aperolla). Olen toki myös itse kokkaillut, esimerkiksi viime lauantaina tein savukalaa ja graavilohta ja kun seinänaapurit tulivat veneen rapsutteluhommista ihan väsyneinä, niin tadaa, ruokaa pöytään ja kaikki oli valmiina. Tosin heille tuotti hieman tuskaa syödä jo kello 18, varsinkin Yves oli aluksi, että mites tämä nyt onnistuisi, ei mitenkään. Minun oli pakko sanoa, että olen herännyt neljältä aamulla viedäkseni miehen töihin ja minun on pakko syödä nyt. Teidän ei, voin antaa tästä teille ruuat. Mutta totesivat sitten olevansa itsekin ihan poikki eli oltiin kaikki jo yhdeksältä nukkumassa.
Pakko muuten sanoa, että tämä ulkonaliikkumiskielto on ollut ihan mukava, on voinut lähteä kotiin viimeistään 21:30, kun koirakin on pitänyt iltapissattaa vielä. Mahtava syy päästä ajoissa nukkumaan.
Ja niin, tuo cin-cin. Se on tietysti kippiksen vastine Ranskassa, mutta naapureilta opin, että jos tarkoitus on pitää ilta hyvin rentona ja vähän ex tempore, niin tarjolla on vain vähän “cin cin”. En tiedä onko tämä belgialainen sanonta. Isabelle tekee aina ihania pikkusuolaisia syötäviä aperolle, esimerkiksi kasvis-juustopalleroita tai suolaisia keksejä. Yksi kerta syötiin ohuita näkkileipä mieletömän tarama-tryffelilevitteen kanssa. Ja sitten hanhenmaksa on tietysti se ex tempore-aperon vakio, sitä on kaikilla aina kaapissa. Meillä ainakin. Meinasin kirjoittaa, että se on helpoin apero ikinä, purkki vaan auki ja ruohosipulia kylkeen, mutta itseasiassa en ikinä saa sitä purkkia auki sen tiivisteen kanssa. Siitä tiivisteen lärpäkkeestä pitäisi kiskaista lujaa, se poistaa alipaineen, mutta en ole koskaan vielä saanut sitä kiskottua riittävästi. Todellinen first world problem tämä.
Itse leivottua pataleipää, tsatsikia, tapenadea ja taas vähän burrataa. Hyvin simppeliä aperotarjottavaa.
Burrataresepti, Tahitin salaatti ja Tuna tostada
Tässä vielä nämä pari lempireseptiäni:
Burrata: 1 pallo burrataa, 4 sardellifilettä, desi oliiveja (vihreitä tai kalamata), pieni kourallinen basilikaa, pieni kourallinen lehtipersiljaa ja hiukan ruohosipulia. Puolikkaan sitruunan mehu ja raaste, mustaapippuria ja hyvää oliiviöljyä. Ota burrata huoneenlämpöön tarjoiluastialle. Pilko kaikki ainekset pieneksi ja sekoita joukkoon sitruunamehu ja mustapippuri. Halkaise burrata, ripottele täyte päälle ja ympärille. Kaada päälle hiukan oliiviöljyä ja ripottele päälle sitruunankuoriraaste (ilmankin pärjää oikein hyvin). Tarjoilen tämän ohuiden keksien tai vaalean leivän kanssa. Erityisen hyvin tähän sopii Wasan ohuet rosmariini-merisuola-näkkileivät, joita löytyy täältäkin. Ehkä hiukan ärsyttää muuten, että löytyy ruotsalaista näkkileipää. Ostin sitä silti…..
Burrata
Tahitin salaatti on yksi lempiruuistani, sitä syön ravintolassa, jos sitä on tarjolla. Se on hyvää piknikillä, lounaalla, aperolla ja vaikka missä. Tarvitset hyvää tuoretta tonnikalaa (tätä voisi tehdä varmaan lohesta ja siiasta), 6 limeä (sitruuna käy myös), 3 kevätsipulia, tomaatin, porkkanan ja kurkun. Ja kookosmaitoa. Joissain ohjeissa on myös vihreä paprika ja keitetty kananmuna. Sekä suolaa ja pippuria. Leikkaa kala pieniksi paloiksi ja purista päälle neljän limen mehu ja suolaa ja pippuria. Anna olla vähintään kymmenen minuuttia. Pienennä kurkku, paprika, tomaatti ja porkkana. Sekoita ainekset keskenään, lisää kookosmaito (ja kananmuna, jos haluat sen laittaa) sekä loppujen limejen mehut. Laita jääkaappiin tunniksi ennen tarjoilemista. Tämän voi tarjota leivän kanssa, mutta tätä tarjotaan myös riisin kanssa. Tonnikalasta voi tietysti aina tehdä myös klassikkocevichen eli limekypsentää pieneksi leikatun tonnikalan. Kun kala on kypsä, poista neste ja lisää joukkoon esimerkiksi kirsikkatomaatteja, mangoa, avocadoa ja tietysti suolaa ja pippuria.
Tonnikalaceviche avocadolla ja mangolla. Menee patongin tai tortillalastujen kanssa tai ihan sellaisenaan. Nyt on paras mangokausi, olen kerännyt niitä koiralenkeillä kilotolkulla.
Mutta erityinen tonnikalaherkkuni on tuna tostada, Gabriela Camaran ohjeella. Hänellä on Meksikossa tunnettu ravintola Contramar, jonka suosikkiannos on tuo tuna tostada. Siinä sashimitasoinen keltaevätonnikala leikataan ohuiksi viipaleiksi ja marinoidaan appelsiinimehun ja soijan sekoituksessa (lisään tähän vielä vähän limeä, koska liemen pitäisi olla suolaisen, kirpeän ja makean yhdistelmä). Gabriela tekee tortillat itse, mutta minä käytän välillä tortillalättyjä, joista leikatut palat paistan rapeaksi tai pikaversiossa tavallisia tortillasipsejä. Sillä aikaa, kun tonnikala marinoituu, leikataan purjo ohuiksi renkaiksi, ne huuhdellaan hyvin ja kuivataan. Sen jälkeen ne friteerataan pienissä eriksi kullankeltaisiksi ja rapeiksi. Tortillan päälle ripaus srirachamajoneesia tai vastaavaa (en ole löytänyt chipotlechilejä täältä, joten käytän srirachaa), päälle tonnikalasiivu, pinnalle avocadosiivu ja rapeita purjosiivuja. Nam.
Pikaversio tuna tostadasta: päällä kevätsipulia eikä friteerattua purjpa
Yleisön pyynnöstä nyt vihdoin ”pieni” selostus tuosta keittiön ihmevempeleestä. Koko ajan ihmettelen, että miksi tätä ei ole vieläkään Suomessa myynnissä. Ruotsiin Thermomix tuli hiljattain ja toimittavat sieltä kyllä laitteen Suomeen takuineen päivineen. Mutta jos ei pääse ensin katsomaan miten tuo toimii ja mitä kaikkea se tekee, niin en ehkä ostaisi ihan kylmiltään. Koskaan en enää aio olla ilman Thermomixiä, jos vain on mahdollisuus sellainen omistaa. Varsinkin lapsiperheille suosittelen todellakin, voisin kuvitella, että helpottaa paljonkin arkiryysiksessä. Ruokaa tulee helposti neljälle hengelle, ja jopa kuudelle hengelle, riippuen reseptistä. Sitä suurempia määriä kokatessa pitäisi varmaan olla myös Thermomix Friend käytössä.
Koko Thermomix-juttu sai alkunsa siitä, kun yksi tuttu muutti täältä takaisin Saksaan. Koska hän oli lähdössä vain matkalaukuilla, niin hän myi lähes kaiken omaisuutensa. Hän myi myös Thermomixiään ja kyselin sitten häneltä, että mikä se oikein on. Sieltä tuli sellainen ylistyspuheenvuoro koneen hyödyllisyydestä ja hänen äidillään on ollut sellainen 40 vuotta ja heti, kun hän pääsee perille Saksaan, hän ostaa uuden Thermomixin, koska ei aio olla hetkeäkään ilman Olin kohteliaasti, että selvähän se, kuulostaa huikealta, mutta en silti oikein vielä tajunnut mikä tuo kone on. Hän myi vanhempaa mallia ja ahkeralla googlailulla päädyttiin vähän siihen, että jos se ostetaan, niin sitten täytyy ostaa uusin, jossa on enemmän toimintoja. Hinnassakaan ei ollut kauheasti eroa.
Thermomixin historiaa. Tuo vuoden 1980 malli näyttää siltä, että siinä on ollut jo useampia toimintoa eli varmaan kypsennyskin.
Varasin ajan paikalliseen Thermomix-showroomiin (laite myydään aina esittelijöiden kautta eikä sitä saa mistään tavallisesta kaupasta ja tämä sai ensin omat karvat pystyyn, että mikä verkostomarkkinointilaite tämä oikein on) ja minut vastaanotti Katia, joka puhui jopa hiukan englantia, mutta ranskaksi tuo esittely sitten vedettiin. Vartin päästä olin jo ihan, että kyllä kiitos, ostaisin yhden Thermomixin.
Thermomix-Katia ja TM6-malli
Mikä ihmeen Thermomix
No mikä sitten on Thermomix? Ensin luulin, että se on sellainen keittiön yleiskone, kuin mukaan ottamani Bosch, joka raastaa, siivuttaa, vaivaa taikinan, vispaa marengin ja jolla voi tehdä smoothien, kunhan vaan vaihtaa aina sopivat terät ja osat paikalleen. Ensin mietittiin miehen kanssa, että joo, ostetaan Thermomix sitten, kun tuo toinen kone hajoaa (jos se hajoaa) ja että ei tarvita toista monitoimikonetta. Mutta Thermomix tekee noiden juttujen lisäksi vielä paljon muuta, se keittää, höyryttää, siinä on slow cook- ja sous vide-toiminnot, riisinkeitin jne. jne. Thermomix on robot de cuisine eli keittiörobotti. Itse kone vie saman verran tilaa, kuin esim. Kitchen Aid, mutta Thermomixin mukana tulee erilaisia lisävarusteita, jotka vievät sitten lisää tilaa. Toki kaiken saa säilytettyä koneen sisällä ja päällä, mutta itse en jaksa niitä aina siirrellä paikasta toiseen, joten ne ovat kaapissa.
Thermomix ja Thermomix Friend siinä vieressä. En ole vielä sillä asteella, että pystyisin perustelemaan tuon Friendin ostamista, mutta jos kokkailisin isolle porukalle, niin ehkä sitten. Siihen voi siis siirtää kulhon jatkamaan kypsennystä (esim. risoton) ja tehdä vaikka sorbetin sillä välillä varsinaisella Thermomixillä. Thermomix ja mukana tulevat varusteet: höyrytyskori, perhosvatkain, kansi ja mittakulho, höyrykansi, Varomakulho -ja tarjotin sekä kansi. Alhaalla terä ja spatula. Lisävarusteita on tietysti vaikka mitä. Itse ostin Sous Vide-setin eli teräsuojan, vakuumipussit ja -koneen ja sain kakkuvuoan lahjaksi.
Uusimmassa mallissa on isompi näyttö ja kone on yhteydessä suoraan nettiin. Edellisessä TM5:ssa oli joku nettiavain mukana. Puoleksi vuodeksi tuli ilmainen käyttöoikeus Cookidoo-reseptipalveluun, jossa on kymmeniä tuhansia reseptejä eri kielillä. Sen jälkeen vuosi taisi maksaa 48€. Cookidoota löytyy eri maille omia, mutta käytän yleensä tuota Cookidoo Internationalia, jos käytän sitä Padilla tai puhelimella. Suomeksi ei tietenkään vielä ole sivua tai reseptejä, kun Suomessa ei ole maahantuontiakaan. Thermomixin mukana tulee myös yksi keittokirja, jossa on perustiedot, esim. kauanko keität minkäkin tyyppisiä kananmunia ja missä moodissa keität pastan, jauhat jauhelihan tai vaivaat piirakkataikinan.
Tämä on ihan näppärä perusopas. Kirja löytyy myös Cookidoosta eri kielillä.
Cookidoo on ollut varsinkin tässä alkuvaiheessa varsin näppärä, kun en tiedä kauanko pitäisi keittää vaikkapa kaurapuuroa. Noudatan siis Cookidoosta löytämääni ohjetta. Cookidoosta voin myös klikata reseptejä viikon ruokalistalleni ja sieltä voi valita myös ”lisää kauppalistalle”, jolloin ostettavat raaka-aineet löytyvät puhelimen Thermomix-appsista, kun olen kaupassa. Siellä edistyneemmissä maissa pystyisin tekemään Cookidoosta myös tilauksen ruokakauppaan, mutta se on jo niin edistyksellistä digiaikaa, että täällä sellaista ei uskalla edes kuvitella.
Kaikki testaamani reseptit löytyvät Cookidoosta erikseen.Sitten on tietysti hakutoiminto, minun kielivalinnoillani löytyy näköjään 19774 reseptiä.
Risotto, sorbetti, kakku ja moni muu….
No mikä siellä esittelyssä sitten sai mut niin innostuneeksi. Minun piti valita joku ruoka, josta tykkään ja valitsin risoton esimerkiksi. Kaikki, jotka risottoa tekevät, tietävät, että siinä kestää tovi ja risoton valmistus sitoo aika tiiviisti kokin siihen pannun viereen. Thermomixillä risoton voi tehdä näin: 1. laita parmesan kulhoon ja raasta se, siirrä toiseen kulhoon. 2. Laita salottisipuli ja sienet kulhoon ja lisää loraus öljyä, pilko nopeasti ja sen jälkeen kuullota ne nopeasti (valitaan vaikka 5 minuuttia ja 120 astetta ja sekoitustoiminto), 3. lisää riisi ja kuullota hetki, 4. lisää valkoviini ja keitä minuutti, 5. lisää neste, liemikuutio, suola ja pippuri ja keitä 10-12 minuuttia 100 asteessa, 6. loppuvaiheessa lisää voi ja parmesanjuusto ja anna seisoa hetki. Valmista. Kaikki siis tehdään Thermomixin kulhossa, se vaivaa, raastaa, pilkkoo, kuullottaa, keittää ja sekoittaa.
Cookidoosta löytyy minun kieliasetuksillani 260 erilaista risottoreseptiä (englanti, ranska, ruotsi) ja olen kokeillut nyt useaa erilaista. Kaikista on tullut ihan täydellistä risottoa. Ja kun risotto on siirretty tarjoilukulhoon, voi Thermomixin kulhoon laittaa litran vettä ja tipan pesuainetta ja valita esipesutoiminnon (neljä eri tehoa). Yleensä pelkkä esipesu riittää, mutta joskus kulhoa pitää sen jälkeen vielä hieman harjata. Tämä pesutoiminto on ainakin minulle ehdottomasti plussaa.
Valikosta voi valita eri toiminnot.Perustoiminnot: aika, lämpötila ja nopeus/sekoitustoimintoTässä menossa peruna-kanasalaatti. Perunat kypsyy höyrytyskorissa ja kana ja muut lisukkeet Varomassa tuossa päällä. Ensin tein marinadin kanoille
Koko ateria kerralla
Thermomixillä voi tehdä myös koko aterian, esim. keittää erillisessä korissa perunat (tai oikeastaan höyryttää), samalla Varoma-astiassa eri tasoilla höyrystyy vaikkapa kala ja vihannekset. Tai Thermomixin pohjalla valmistuu kanalle kastike ja itse kana kypsyy teräsuojan päällä seuraavassa ”kerroksessa” ja sen yläpuolella korissa kypsyy riisi. Olen myös tehnyt todella loistavan piirakkataikinan 20 sekunnissa sekä höyryttänyt hedelmä-marjakakun Varoma-koriin laittamassani kakkuvuoassa. Sorbetin tekemisessä kestää pari minuuttia ja ikinä meillä ei ole ollut näin hyvää konetta smoothien tekemiseen. Teen Thermomixillä myös joka päivä kaurapuuron, johon tulee omenaa. Ensin omena palasiksi, sitten joukkoon kaurahiutaleet, maito, vesi, rusinat ja ripaus kanelia, sitten kypsymään 10 minuutiksi. Ei tarvitse vahtia kattilan vieressä sitäkään. Ja on parasta puuroa, mitä olen ikinä syönyt (jos lasketaan Skotlannissa syödyt puurot pois, niitä ei voi päihittää).
Tämä Varoma-korissa höyrytetty hedelmä-marjakakku oli todella helppo ja hyvä. Valmiina näyttää tältä. Samalla kun tämä höyrystyi, niin alapuolella olisi voinut kokata jotain muuta. Ei ehkä kuitenkaan sipulikastiketta, koska luulen, että maku tarttuisi myös kakkuun.
Thermomix ei ruskista eikä paista, mutta olen tehnyt sillä silti jauhelihakastikkeen (jauhoin ensin sen jauhelihan) ja kypsentänyt kalaa ja kanaa. Uunia siinä ei ole, joten piirakat ja leivät täytyy laittaa uuniin, ellei halua esimerkiksi sämpylöitä höyrykypsentää. Ai niin, olen tehnyt sillä myös inkivääriolutta, vesimelonijuomaa, munakokkelia (valitettavasti miehen tekemä Gordon Ramsay-munakokkeli on parempaa eli Thermomix häviää siinä), keittänyt kanamunia ja tehnyt nopean pastakastikkeen samalla kun kypsensin pastaa korissa. Pinaatti-purjo-perunamuusi valmistui näppärästi ja samalla höyrystyi lohi. Sous-videkokeilut ovat olleet oikein hyviä (kanaa ja lihaa). Emme ole vielä varmaan päässeet edes kaikesta perille tässä Thermomixissä enkä ole kokeillut slow cook-toimintoakaan vielä. Enkä fermentointia tai kastiketoimintoa. Voisin siis tehdä itse esimerkiksi jugurtit, fermentointitoiminnolla saa myös leivät kohotettua.
Tämä 20 sekunnin piirakkataikina on ollut todella hyvä. Täydellinen voitaikina.
Hifistelijät voivat tehdä täydelliset kastikkeet juuri tuolla kastiketoiminnolla, huippuravintoloissa Thermomixiä käytetään siihen, kun lämpötilan kanssa pitää olla tarkka. Ai niin, Thermomixissa on sisäänrakennettu vaaka eli kaikissa resepteissä mitat on grammoina (tai minkä maan reseptejä nyt valitsetkaan), mutta kaikki onnistuu tietysti minun tavallani eli mutu-tuntumalla, senkun heittää vaan kulhoon mielestään sopivaksi katsomansa määrän. Ainoa mikä ei ole onnistunut vielä kertaakaan, on riisinkeitto, mutta se johtuu vain siitä, että en lukenut ohjeita. Jos käyttää riisinkeitintoimintoa, niin ei kannata laittaa riisiä höyrytyskoriin. Ja jos ei käytä riisinkeitintoimintoa, niin riisi pitää laittaa höyrytyskoriin. Kolmannella kerralla ehkä jo onnistuu 😅.
Itse olen intohimoinen kokkaaja, joten mietin pitkään viekö Thermomix kokkaamisesta ilon. Ei ole vienyt, ruoka on hyvää enkä ole kaivannut sitä tiskimäärää, joka ennen tuli kaiken kokkailun jälkeen. Nyt tulee ehkä yksi leikkuulauta ja veitsi tiskiksi. Olen tehnyt muiden keittokirjojen ohjeita Thermomixillä ja Cookidoon lisäksi voisi halutessaan ostaa vaikka kuinka monta Thermomix-keittokirjaa ja tilata Thermomix-lehden. Kirjoja löytyy täältä joka kirjakaupasta ja supermarketista, osa on Thermomixin tekemiä, mutta sitten on myös muiden tekemiä keittokirjoja (eikä pelkästään Thermomixille, on olemassa useampi robot de cuisine-malli, joille kaikille on omat keittokirjansa).
Tuntuu, että kaikilla ranskalaisilla on Thermomix ja niillä joilla ei ole, ovat kuitenkin harkinneet sen ostamista. Todella monella on ollut 30-vuotta Thermomix. Meidän yhdellä naapurilla on edelleen käytössä vanha TM31, joka lanseerattiin 2004, mutta hän on saanut ensimmäisen koneensa jo, kun muutti pois kotoa. Hän on sitten antanut aina pois muuttavalle lapselleen vanhan Thermomixin ja ostanut itse uuden. Thermomixeillä näyttää olevan myös hyvä jälleenmyyntiarvo, jos joku tulee myyntiin, niin se menee todella nopeasti.
Ihmeellinen vempain siis. Olen iloinen, että ostin tämän, vaikka laite on aika kallis ja täällä tietysti vielä kalliimpi kuin Euroopassa. Mutta nyt on taas ilo kokkailla itselle lounaita, välillä alkoi vähän puuduttaa ja uunifetapasta toistui vähän liiankin usein. Tästä tulikin mieleeni, että olen tainnut ilmoittautua muutamalle Thermomix-kokkikurssille. Nyt kun vielä muistaisin koska ne ovat….. Thermomixiin kuului myös sellainen juttu, että muutaman viikon jälkeen ostamisesta, Katia eli Thermo-agentti tuli käymään katsomaan, että osaan käyttää konetta ja kutsuin naapurit mukaan. Kokkasimme risottoa (yllätys) ja sorbettia lounaaksi.
Ladies who lunch eli naapurin rouvat. Ihan täydellistä sorbettia. Valmistusaika minuutti ja 35 sekuntia.
Expat-elämässä ja parisuhteessa on varmaan samat syklit alkuhuumasta tasaantumisvaiheeseen ja ensimmäiseen kriisiin. Meidän alkuhuuma oli aika lyhyt, kun tuli tämä neverending globaali pandemia ja siihen liittyvät rajoitukset. Sen jälkeen alkoivat tehdashyökkäykset ja siihen liittyvät ongelmat, mutta silti ollaan oltu vielä siinä vaaleanpunaisessa kuplassa, jossa ihastuksen pikkuviat eivät vielä ärsytä, vaan ne ovat vain hauskoja. Mutta nyt viime viikkoina minulla on ollut sellainen fiilis, että on siirrytty siihen vaiheeseen, kun kumppanin vääränlainen tapa puristaa hammastahnatuubia alkaa ärsyttää. Saattaa johtua myös siitä, että nyt kun tiedän (sormet ristissä siis toivon) että pääsemme vihdoin tammikuussa Suomeen, niin alkaa tulla siitäkin odottamisesta kärsimättömyyttä, joka sitten heijastuu kaikkeen. Katselen Finnairin appsista TJ-lukua harva se päivä.
Confinement jatkuu ainakin tämän kuun loppuun, mutta lievennettynä. Paitsi viikonloput on tiukkaa lockdownia eli tarvitaan lupalappu eikä saa mennä kilometriä kauemmaksi kotoa lauantain klo 14 ja maanantai-aamun kello 5 välillä. Onneksi viime viikonloppuna ei pysäytetty ja kyselty lappuja, kun oltiin koiralenkillä, koska meiltä oli mennyt tämä uutinen ihan ohi. Tiesin, että on tiukemmat rajoitukset, mutta en tiennyt, että lupalappu palasi mukaan kuvioihin. Muutenkin tuntuu, ettei kukaan tiedä, missä mennään ja mitä on rajoitettu, joten mennään vaan.
Kyllä näillä maisemilla antaa anteeksi pienet ärsytykset. Tiettyyn pisteeseen saakka.
Miksi meillä ei nyt oikein synkkaa
Osittain tämä ärsytys johtuu siis rajoituksista, mutta osittain tämä johtuu meillä molemmilla siitä, että välillä ei vaan jaksa, kun mikään ei toimi ja kaikki etenee etanan vauhtia. Hetkeen ei ole toiminut nettikään taas, mikä nostaa aina verenpainetta. Vaihdettiin modeemi ja reititin, mutta johtuukin kuulemma puhelinlinjan hapettumisesta. Eipä tullut sellainen lainkaan mieleen, OPT:n piti tulla heti korjaamaan puhelinlinjaa, mutta eipä ole näkynyt, joten ehkä ensi viikolla. Tai joskus. Käytän naapurin nettiä sillä aikaa.
DHL:n pakettia odotin ihan yli kärsivällisyyskynnyksen eli se oli neljä viikkoa täällä ennen kuin sain sen. Maksoin itseni kipeäksi express-lähetyksestä, mutta express-toiminto loppui kuin seinään, kun paketti siirtyi Sydneystä tänne. Valehtelivat vielä saapumispäivän, joten tein siitä nyt sitten reklamaation ja sain hyvitystä kuljetuskustannuksista. En sano, että meikäläinen jatkuva kiire ja häsä olisi parempi vaihtoehto elämälle, mutta on kauhean vaikea vaihtaa omaa tyyliä ja sopeutua verkkaisempaan tahtiin, varsinkin kun peilaa kaikkea omaan työelämään. Että, jos palkkaa maksetaan, niin pitäisikö sen eteen myös tehdä jotain.
Siinä se kovan onnen paketti nyt on. Tulli oli säästänyt minulta unboxingin ilon avaamalla laatikon ja jokaikisen sen sisällä olleen pussukan. Karkkipusseja ei sentäs oltu avattu ja maisteltu. Tässä kiteytyy viime viikkojen pienet ja ohimenevät onnenhetket 😄. Parhaat karkit, joita olen ehkä ikinä syönyt.
Tämä kieli (ja kielitaidottomuus) on myös yksi syy, miksi välillä on niin väsyttävää ja ärsyttävää. Varsinkin puhelimessa, kun joku selittää 600 sanaa minuutissa ja tiput siinä 26. sanan kohdalla kärryiltä. Ei auta vakiolause, että saiskos vähän hitaammin saman asian. Ranskaa ei voi mitenkään puhua hitaasti. Jos näen keskustelukumppanin, niin ei ole enää juurikaan ongelmaa ymmärtää, oli asia mikä tahansa, mutta puhelinkeskustelut ovat hankalia. Pitäisi muistaa silti olla aina itseensä tyytyväinen, että vajaan kahden vuoden jälkeen kieli kuitenkin sujuu aika hyvin ja pystytään hoitamaan asioita ranskaksi.
Käynnistin oma-aloitteisesti miehen työ- ja oleskelulupien uusimisen ja seuraavat kuukaudet verenpaine onkin sitten taas tapissa tuon miehen työpaikan HR- ja expat service-osaston kanssa. Itse kun olen joskus vetänyt sijoittumispalvelutiimiä, niin saan tästä hitaudesta ja viesteihin vastaamattomuudesta eniten ihottumaa. Viime vuonna uusiminen meni niin, että kiireellä hankin kaikki paperit (pitää toimittaa mm. kolmen kuukauden tiliotteet, sähkö- tai vesilasku ja palkkakuitit), sitten ne paperit makasivat kuukauden firman ”service”-osastolla, josta ne sitten itse hain ja vein foreign officeen. Sen jälkeen odotettiin vaikka kuinka kauan, että tulee tieto uusista luvista. Unohtivat tietty firmasta ilmoittaa, että luvat ovat valmiit, joten siinä meni yksi kuukausi turhaan odotellessa. Nyt tuuppasin kaiken sähköpostilla sinne ajoissa, sanoin, että tulen hakemaan nivaskan ja vien sen foreign officeen kuvan kera asap. Katsotaan, mikä on heidän asap. Mies tarvitsisi luvat mukaan, kun lähdetään Suomeen, joten pientä jännitystä on, että miten käy.
Odottelen myös saanko ikinä vastausta siihen, että hommaanko itse meille kyydin Helsingistä Turkuun, kun lentoja ei tällä hetkellä sinne saakka ole. Minun on ehkä se helpompi järjestää, kuin heidän tai matkatoimiston, mutta täysi radiohiljaisuus on ollut kysymyksen jälkeen. Kun tiedän, kuinka vähän meitä expateja firmassa enää on, niin ihmetyttää entistä enemmän tämä hitaus. En viitsi edes kertoa, millainen prosessi from hell meidän lentolippujen varaaminen oli. Sanoin miehelle, että he eivät tiedä, mikä heihin iskee, jos nämä lippujutut ei kohta ratkea oikein päin. Ratkesi onneksi. Mutta kuten sanoin, tästä ihmettelystä ja hermostumisesta pitäisi päästä yli ja asennoitua siihen, että Pacific style plus ranskalainen byrokratia. Zen ja ooommmmmm.
Keep calm and carry on
Koiran korvaakin jouduttiin operoimaan, se tulehtui ja paisui valtavan kokoiseksi ja ramppasin eläinlääkärillä joka päivä. Siitäkin tuli se fiilis, että saamarin Uusi-Kaledonia, ei tämä ole hyvä paikka koirallekaan. Niin paljon on ollut erilaista vaivaa ja niitä tappeluita, että nyt tavarat kasaan ja muille maille. Mutta ensi viikolla koiran pitäisi päästä taas uimaan. Ja viime perjantaina tuli taas iloinen perhetapahtuma, kun herran toinen pentue syntyi ja fiilikset muuttuivat vähän positiivisimmaksi.
Ihan järkyttävää söpöysyliannostusta. Niin ihania ”karvalapsenlapsia” taas.
Itsekin olen joutunut käymään lääkärissä täällä taas, kun ei sinne Suomeen päästä ja tietyt ”vuosihuollot” pitää kuitenkin tehdä. Yksi lääkäri lakkasi vastaamasta sähköposteihin ja jouduin menemään lääkäriasemalle kyselemään, että onko tämä tyyppi enää edes täällä. Sihteeri, joka on ylimielisin koskaan tapaamani, vastasi, että Monsieur on hyvin kiireinen, eikä ehdi katsella viestejäsi. No sanoin, että on vähän kaikkien ajan tuhlausta, jos minun pitää varata sitä varten aika, että katsotaan tulokset, mutta tähän sihteeri ei sitten vastannut muuta kuin: ” seuraava vapaa aika on 18.10. kello 16:30”. Mitä siihenkin sitten sanot.
Menin aikaisemmasta viisastuneena paikalle tasan 16:30, enkä itselleni tyypillisesti varttia aikaisemmin. 17:30, kun siinä vieläkin odottelin omaa vuoroani, totesin, että ei voi mitään, pakko lähteä hakemaan mies satamasta, kun satoi vettäkin niin paljon. Eikä viittä kilometriä viitsi oikein työvaatteissa kävellä. Totesin sihteerille, että valitettavasti minun on lähdettävä, johon hän sanoi kylmän viileästi, että d’accord. Ei mitään pahoitteluita eikä muutakaan. Ajomatkalla haukuin koko Uuden-Kaledonian syvimpään helvettiin, mutta menin sitten kiltisti takaisin katsomaan, josko vielä pääsisin lääkärille, kun olin hakenut miehen. Lääkäri ymmärsi olla edes hiukan nolo, kun hän ei ole vastannut sähköposteihin. Kysyin, että onko sihteeri kenties muistanut välittää pyyntöni katsoa ne postit. No eipä tietenkään ollut.
Lomat jäi pitämättä
Piti tosiaan pitää parin viikon loma, mutta tuo korona sotki taas kuviot. Mies ei tietenkään halua tuhlata lomia confinementin aikana, joten ei hänellä nyt sitten ole sitä lomaa ennen kuin mennään Suomeen. Tulee siis kaksi vuotta töissäoloa kolmen pidennetyn viikonlopun ja yhden viikon loman voimin. Ei mikään ihme, jos häntäkin hiukan patittaa pelkästä väsymyksestä.
Mies siirtyi nyt tehtaan vuosihuollon ajaksi neljä-neljä rytmiin eli olen seuraavat viikonloput yksin kotona. Ehdin jo suunnitella kaikennäköistä, kun unohdin tuon tiukan confinementin viikonloppuisin. Ei tarvitse siis mitään suunnitella, kun ei mitään saa tehdä. Kotona nökötän. Eilen illalla menin taas naapureille juomaan samppanjaa ja syömään jotain pientä, enkä laita lainkaan pahakseni, vaikka kaikki lauantai-illat menisivät niin. Heidän kanssaan on erittäin hauskaa ja he puhuvat belgialaisina niin selkoranskaa, että pystyn osallistumaan keskusteluihin. Joka perjantaiksi olen sopinut kaverin kanssa viini-illan, päästiin jo tänä perjantaina testaamaan koronapassin toimivuus. Koska ulkonaliikkumiskielto alkaa kello 22, niin odotettavissa ei ole mitään pitkää viini-iltaa kuitenkaan, mikä sopii keski-ikäiselle vallan mainiosti.
Perjantait on nyt sitten tätä.
Tänään paistaa onneksi nyt aurinko eikä sateita näytä ihan juuri olevan tulossa. La Nina on tulossa takaisin viimeistään marraskuussa ja siihenkin pitää muistaa suhtautua r a u h a l l i s e s t i ! Vaikka kuinka ärsyttäisi, kun vaatteet ovat homeessa ja sänky kostea, niin Pacific Style ja inhale/exhale. Nämä maisemat auttaa onneksi (paitsi sateella ei näe niitäkään 😄). Jospas kävisi tuuri ja mies saisi ne neljä kotipäivää pitää oikeasti vapaata, niin voitaisi mennä snorklailemaan. Uintikielto loppuu nimittäin huomenna.
Hammastahnatuubiakin ärsyttävämpi asia.
Jaa niin, lopuksi tähän vielä aivan tolkutonta ärsytystä aiheuttava asia, nimittäin se tuleva kolmas ja viimeinen referendum. Edellinen äänestys oli siis viime lokakuussa ja se oli aikalailla tiukka NON-puolen voitto. Siitä innostuneena kanakit halusivat nopeasti päättää seuraavan referendumin päivän, eivätkä he halunneet odottaa Ranskan presidentinvaalien jälkeiseen aikaan eli vuoden 2022 loppupuolelle. Tietenkään, koska kampanja oli mennyt hyvin ja OUI-äänten määrä oli noussut edellisestä. Eli huhtikuussa alkoi tiukka keskustelu siitä, että nyt äkkiä lyödään päivä lukkoon.
Täältä lähti delegaatio Ranskaan sopivaan kolmannen äänestyksen päivästä, mutta jostain syystä kanakit jättäytyivät tästä delegaatiosta aika loppumetreillä pois. Päiväksi päätettiin 12.12., asia oli sittemmin kanakien mielestä väärin päätetty ja päiväkin oli huono, vaikka heillä olikin valtava kiire saada tuo päivä päätettyä. No mutta, siinä se nyt sitten oli. Tehdashyökkäykset ja monen kuukauden tiesulut, sekä niiden vaikutus täkäläiselle taloudelle verottivat hieman kanakien kannatusta ja kenties tuli pientä nakutusta takaraivoon, että miten mahtaa käydä kolmannessa äänestyksessä. Sitten he hajottivat hallituksen, mutta eivät kuitenkaan saaneet valittua uutta pääministeriä moneen kuukauteen keskellä taloudellista kriisiä, joten siinäkin tuli hiukan pientä kannatusnotkahdusta.
Eikä siinä vielä tarpeeksi kapuloita kanakien rattaissa. Syyskuun alussa tänne tuli vihdoin korona ja aktiiviset rokotusvastaiset kampanjat olivat saaneet aikaan sen, että varautumistaso oli aika huono. Rokotettuja oli se 20% eli koronavapaasta paikasta päästiin maailmantilastojen kärkeen ilmaantuvuusluvuissa aika nopeasti. Tällä hetkellä ollaan siirrytty jo parempaan, mutta tapauksia on yli 10.000 ja kuolleitakin 252 kpl. Se on vajaassa kahdessa kuukaudessa aika hyvin. Tämän koronakriisin hoito ei ole sujunut uudelta pääministeriltä eli kankien johtohahmolta herra Mapoulta kovinkaan hyvin, joten yleinen mielipide ja kannatus on jatkanut alamäkeään.
Selityksen makua
Tästä johtuen kanakit vaativat nyt koronakriisin varjolla, että referendumia pitää siirtää, koska ei ole tarpeeksi aikaa vaalikampanjaan. Ja tämän vuoksi minulla meni kuppi nurin. Asianhan ei pitäisi koskea meitä oikein mitenkään (paitsi jos syttyy sota), mutta meidän lennot oli varattu tammikuun alkuun juuri siksi, että silloin referendum on ohi ja mahdolliset mellakat yms. on saatu rauhoitettua ja lentokentän pitäisi voida toimia normaalisti. Tänne on tullut jo satamäärin santarmeja ja poliiseja referendumia varten. Erityisesti tuon lentokentän toiminnan turvaaminen on yksi tärkeimmistä asioista, selitti joku santarmien päällikkö juuri lehdessä. En halua lähteä ja miettiä, päästäänkö takaisin, kun koira jää kuitenkin tänne.
Tämä sai kupin nurin myös siksi, että ihmiset täällä ovat olleet monta vuotta (oikeastaan yli 30 vuotta) nyt löysässä hirressä. Sekä lojalistit että itsenäisyyden kannattajat. Sekä kanakit että caldochet ja tietysti metrot. Ihmiset eivät tiedä uskaltaako investoida, ostaa asuntoa, perustaa firmaa jne. kun ei tiedetä, mitä tulee tapahtumaan. Meillä asui hetken naapureina pariskunta, jonka on ollut täällä yli kolmekymmentä vuotta. Koska tilanne on näin epävarma, he myivät upean asuntonsa tästä meidän läheltä ja siirtyivät vuokralle. Selvästi harmitti, mutta sanoivat, että parempi näin, jos pitää vaikka tehdä äkkilähtö täältä. Jopa minä tiedän nyt parin vuoden kokemuksella aika hyvin sekä OUI että NON puolen vaalikampanjoiden sisällön ja kampanjointi on aloitettu jo hyvissä ajoin ennen ensimmäistä 2018 vuoden äänestystä. Eli eiköhän tässä ole ollut tarpeeksi aikaa kampanjoida. Mitä uutta tässä voi enää edes sanoa koko asiasta?
Kanakien FLNKS ja muut järjestöt ovat ilmoittaneet, että ellei vaaleja siirretä, he tulevat boikotoimaan äänestystä. Sen jälkeen he voivat sitten sanoa, että vaalitulos on mitätön. Ja sen jälkeen tulee luultavasti neljäs referendum. Ja sitten varmaan viides jne. Geopoliittinen tilanne täällä päin, erityisesti Australian sopimus sukellusveneistä Yhdysvaltojen kanssa (eikä Ranskan) ja Kiinan hiiltyminen siitä, nosti esiin taas huolen siitä, mitä tapahtuu, jos tämä itsenäistyy. Montako kuukautta menee siitä, kunnes Kiina on täällä. Kiina ostaa nytkin suurimman osan täällä tuotetusta nikkelistä ja himoitsee näitä kalastusalueita, puhumattakaan tästä strategisesta sijainnista Australian vieressä.
Että tekisi mieli taas mennä torille huutamaan, että nyt jukolauta jotain rotia tähän pelleilyyn. Ryhdistäytykää! Ja pitäkää ne saamarin vaalit nyt. Onneksi ranska ei taivu mihinkään nopeaan poliittiseen väittelyyn, joten on pakko jättää menemättä. Muuten menisin 😁.
Tähän lopuksi tällainen rauhoittava kuva frangipanista, joka kukkii parhaillaan täydessä loistossaan. Kevät on täälläkin ihanaa aikaa.
Meidän koronatilanne lähti ihan lapasista eli kiihtyminen nollasta sataan on ollut vauhdikasta. Nyt on kolme viikkoa kulunut siitä, kun ensimmäinen tapaus 6.9. tuli julki ja sen jälkeen positiivisia on löytynyt 7176 kappaletta. Tämän päivän lukuna 57 ihmistä on teholla ja 114 on kuollut. Kuolleista 92% on rokottamattomia. Noin kymmenen ihmistä on kuollut viime päivinä per päivä ja se on järkyttävä määrä. Olemme menneet Uuden-Seelannin ohi näissä luvuissa aika päivää sitten (4136 ja 27 kuollutta, siellä korona on kuitenkin ollut maaliskuusta 2020). Ja siellä on se viisi miljoonaa asukasta. Meillä 280.000. Näin pitkälle sinniteltiin hienosti koronavapaana, mutta tietysti jos ja kun kaikki kuvittelivat, ettei sitä koronaa täällä ole ja eleltiin ihan normaalisti, niin ehtihän se pari viikkoa tehokkaasti levitä.
Sen lisäksi se on varmasti levinnyt siinä alussa tehokkaasti niissä kauppojen järkyttävissä ruuhkissa (ilman maskia, sillit suolassa, eikä kenelläkään tietoa onko itsellä tai vierustoverilla korona) ja ekojen päivien paniikkirokotusruuhkissa. Edelleen jaksan olla aivan raivona siitä, etteivät ihmiset ole viitsineet ottaa rokotuksia, kun tähän mennessä oltaisiin oltu kaikki jo rokotettuja ainakin kuukauden, ellei jopa kaksi. Kolmen viikon väli rokotuksissa on niin nopea tahti. No nyt yritetään rokottaa ihmisiä 5000 piikin päivävauhdilla, siihen ei olla päästy kuin parina päivänä. Eli vielä on matkaa 80% kattavuuteen, joka on tavoite. Nyt ollaan niukin naukin 30%:ssa kahdesti rokotettujen osalta. Mutta toisaalta, jos samaa tahtia mennään rokotusvauhdissa, niin nyt aloitetaan jo kakkosrokotteiden antaminen ja kolmen viikon päästä on sitten jo ihan eri prosenttiluvut.
Tuo kuolleiden järkyttävä määrä johtuu osittain varmaan siitä, että on paljon erilaisia sairauksia, kuten diabetestä ja paljon on ylipainoisia ihmisiä. Eikä niitä rokotuksia. Meidän confinementiakaan ei alussa noudatettu ihan niin viimeisen päälle eli ihmiset kyläilivät toistensa luona ”kun on mukavasti aikaa”, joten nyt on reilu viikko ollut myös ulkonaliikkumiskielto kello 21-5. Edes koiraa ei saa viedä tuona aikana, onneksi koiralle ei ole iskenyt mitään ripulia 😬. Eilen tuli päätös, että ulkonaliikkumiskielto jatkuu 4.10. saakka, joka pitäisi olla confinementin päätöspäivä. Luulen, että sitä kuitenkin jatketaan jonnekin hamaan tulevaisuuteen, jotta noita rokotettuja olisi edes vähän enemmän.
Onneksi kotona on kiva olla
On pitänyt jo pitkään yleisön pyynnöstä tehdä pieni kotipostaus ja nythän siihen on hyvä tilaisuus, koska on aikaa ja kotoa ei mihinkään pääse poistumaan. Paitsi koiralenkeille ja kauppaan, muualla en ole käynytkään. Paitsi ehkä kerran vähän laittomasti yhdellä naapurilla palauttamassa kirjoja ja hakemassa uusia tilalle. Heillä on mahtava kotikirjasto. Isäntä oli myös säästänyt minulla Navires&Histoire-lehden toukokuun numeron, jonka pääaiheena oli Suomen merivoimat 1917-1947. Oikein 30 sivuinen kokonaisuus, opin aika paljon. Merivoimien aluksilla on muuten ollut hauskat nimet.
Korona on saanut sen aikaan, että on tullut nettikauppoja tai erinäköisiä facebook-kauppavirityksiä, koska tämä on aika rankkaa aikaa yrittäjille. Kuten kaksi muutakin confinementia, niin tämäkin osui keskelle alennusmyyntejä. Ja koska niitä aleja saa olla vain kaksi kertaa vuodessa, niin tämän vuoden alet ovat molemmat menneet mönkään. Nyt tilannetta yritetään paikata simppelimmillään niin, että yrittäjä laittaa tuotteista kuvia faceen ja viestillä voi ilmoittaa, mitä haluaa ostaa. Toimii jotenkuten, toki sinun pitää tietää aika hyvin kaupan valikoima, mutta ainakin kanta-asiakkaita tämä palvelee.
Muutamat kaupat ovat saaneet aikaiseksi oikein kunnon nettikaupan eli ostokset saa maksettua netissä. Esim. eilen ostin muutamia kirjoja ja kun tein tilauksen ennen puoltapäivää, niin ne olivat haettavissa heti iltapäivällä. Tai oikeastaan olisin saanut ne jo tunnin päästä. Kotiinkuljetuksenkin olisin saanut, mutta en jaksanut odottaa sitä. Kirjakauppa hakee parhaillaan e-commerce manageria ja projektipäällikköä. Koronan vuoksi täällä on siis otettu aimo hyppäys digiaikaan, nopeammin kuin ehkä muuten olisi tehty. Suuri uutinen meidän anglophones expat-ryhmässä oli se, että yksi suurimmista ruokakauppaketjuista tarjoaa ruuan verkkokauppaa ja kotiinkuljetusta. Tosin siellä on vain hyvin geneerisiä tuotteita (keksejä, kuplavettä, kuivatuotteita), mutta alku se on tämäkin. En uskaltaisi täällä mitään vihanneksia tai hedelmiä edes ostaa verkkokaupasta, koska kaupoissa on niin huonot valikoimat. Tuotteet pitää tosi tarkkaan valita, enkä luota siihen, että pakkaaja niitä pahemmin valkkaisi.
No mutta palataan kotiin. 13.9. tuli kaksi vuotta siitä, kun ekan kerran astuin tämän asunnon ovesta sisään. Se oli meidän viimeinen päivämme täällä look&see-keikauksella ja edelleen olen sitä mieltä, että meillä kävi aivan järjetön tuuri tämän asunnon suhteen. Toki tämä on hiukan kalliimpi, kuin aluksi ajateltiin, mutta sijainti on huippu, kaikki naapurit ja naapurusto on huippua, lähellä rantoja, hyvät koiranviemispaikat lähellä. Ja tämä on turvallinen alue. Plus koira saa käyttää koko pihaa ja nyt kun vuokraisäntä on poissa, niin mekin saamme käyttää hänen pihaansa ja terassiaan.
Tämän kuvan otin ekalla käynnillä, tätä kuvaa sitten katseltiin ne kuukaudet ennen tänne muuttoa.
Villa Val Plaisancessa
Tätä meidän taloa/asumistyyliämme kutsutaan täällä villaksi. Tämä osa Val Plaisancea on 60-luvulla rakennettua aluetta, paljon omakotitaloja ja joukossa on muutama pienkerrostalo. Meidän alapuolella oleva katu meren puolella (me olemme vähän kuin harjun huipulla) on täynnä uudempia taloja. Luulisin, että ovat ihan niinkin uusia, kuin 2010-2020 rakennettuja taloja. Val Plaisance on aika kallista asuinaluetta, koska tämä on lähellä Anse Vatan ja Baie des Citronsin rantoja ja tästä on huikeat merinäkymät, osalla Baie de Saint-Marien suuntaan ja osalla Anse Vatan suuntaan. Läheltä alkaa punakattoisten, isojen omakotitalojen Tuband (myös uusia taloja) ja Ouen Toron rinteillä on uudempaa Val Plaisancen aluetta.
Kotikatu. Tuon oikealla olevan viherseinän päällä on useampi iso talo, meidän on tuolla edempänä.Koti täällä kaukana kotoa ❤️Tuo ylimpänä näkyvä valkoinen talo on meidän talo. Naapurin asunto on tänne Val Plaisancen laaksoon päin.Tällaista 60- ja 70-luvun rakennuskantaa on tässä meidän vanhalla Val Plaisancen puolella.
Val Plaisancea eri puolilta. Tuo Ouen Toron rinteille nouseva alue on aika uutta ja hyvin kallista aluetta.
Meidän alakertamme, jossa Philippe eli vuokraisäntä asuu, on 60-luvulla rakennettu atriumpihainen, U:n mallinen talo. Hän on rakentanut tämän yläkerran 2014 eli nuo U:n pitkät sakarat ovat meidän ja naapurien asunnot ja meidän ulko-ovemme ovat vierekkäin tuossa U:n ”pohjassa”. Meidän asunnon koko etuseinä on pelkkää lasiliukuovea katosta lattiaan ja meillä on ehkä yksi parhaista merinäkymistä koko Val Plaisancessa. Ja meiltä näkyy Mt. Dore ja muut etelän vuoret. Anse Vatassa, Citronsissa ja Orphelinatissa on myös huikeita merinäkymiä, mutta se on pelkkää aavaa merta silmänkantamattomiin. Itse pidän tästä lahdesta, saarista ja vuoristonäkymistä.
Philippe asunto on todella makea, siellä on säilytetty 60-luvun terrazzo-lattiaa ja muita sen ajan hienouksia, ja se atriumpiha tekee omalaisensa säväyksen. Kun ison olohuone-ruokailutilan molempien päiden liukuovet avaa, tulee tosi hieno tila terasseineen ja näköaloineen. Hänellä on toisessa siivessä myös erillinen vierashuoneisto, jossa tänne tulevat kaverit voivat majoittua. Tosin nyt siinä on välillä ollut vuokralaisia, kun ei niitä vieraita tietysti ole näkynyt hänelläkään. Voisin kyllä asua mielelläni samanlaisessa talossa, atriumpihat ovat aina olleet minun suosikkejani. Täällä vielä nämä kelit tekevät sen, että atriumpihan kasvit ovat aina vihreitä ja nättejä.
Tällainen meren puolelta. Tuo yläkerta on meidän asuntoa, vasemmalla näkyy salihuone, sitten on olohuone-keittiö ja oikealla makuuhuone. Salihuoneen takana on vielä yksi makkari. Näkymät on täydelliset. Meidän asunto on auringonnousun suuntaan ja se sopii meille, kun herätään aina niin aikaisin.
Naapurilla on terassit tuonne Val Plaisancen, Tubandin ja Mt. Koghis vuoren suuntaan ja merinäkymääkin on hiukan, eikä niissäkään näkymissä mitään valittamista ole. Tosin heille myös paistaa aurinko melkein koko päivän, joten asunto on todella kuuma. Meille sitten taas tuulee lähes koko ajan, kuumaan aikaan se on hyvä ja viileään ei sitten niinkään. Naapurien näkymä on täysin erilainen varsinkin iltaisin, kun heille näkyy auringonlasku ja kaupungin valot. Meiltähän ei näe pimeällä yhtään mitään ellei merellä ole jotain laivoja tai lahdessa purjeveneitä parkissa. Ja terassin edessä oleva palmu on valaistu, sitä voi siis katsella pimeälläkin 😄.
Heidän alapuolellaan, kadun toisella puolella, on pari tyypillistä 60-luvun taloa, jotka näyttävät yksikerroksisilta, mutta joissa kummassakin on kolme kerrosta rinnettä alaspäin. Hyvin usein näissä Val Plaisancen (ja kaikkien muidenkin alueiden) taloissa asuu kaksi sukupolvea, alakerrassa toiset ja yläkerrassa toiset. Ja aina nimenomaan niin, että vanhukset siinä kerroksessa, mihin ei tarvitse kivuta tai laskeutua portaita.
Ihanan herra B:n perheen talo meidän taloa vastapäätä. Heillä on mm. yksi limepuu, josta tulee niin paljon limejä, että riittää koko kadulle. Hän on muutenkin mitä avuliain herrasmies, olen esimerkiksi pessyt auton tuossa heidän edessään, koska heillä on siinä vesipiste. Hän vaatimalla vaati, että siirryn siihen. Taustalla näkyy hyvin tuo Tubandin alue. Toinen vastapäinen naapuri on myös todella mukava. Tajusin vasta paljon myöhemmin, kun näin näitä taloja tuolta toisesta suunnasta, että tämä on kolmekerroksinen (näkyvät tuolla aikaisemmassa kuvassa, missä meidän talo on ylimpänä).
Tässä meidän kadulla on ainakin kaksi isoa taloa, joilla on järjettömän iso tontti muihin verrattuna. Tai kaikki muut ovat jo ehkä myyneet tonttinsa osat muille, sen verran tiivistä on rakentaminen. Viikonloppuna huomasin mainoksen, että toisen näistä tontille tulee uusi residence Angel Sunrise (hihittelen välillä näille nimille, kerrostaloilla on kaikilla joku nimi, on Malibu, Sunrise, Sunset, Angelos, Pantheon, Millesime jne. Uusin Ouen Toron rinteen taloista taitaa olla Residence Luxus). Tämän asunnon voisin kyllä ottaa, kun pelkästään terasseja on 400 neliötä. Ja samat näkymät kuin tästä meiltä, kattoterassi lienee samalla korkeudella kuin meidän asunto. Hintaa on vain aika paljon eli reilu 737 000 euroa plus kulut päälle. Ostaja maksaa välittäjän palkkion täällä.
Luulen, että Angel Sunrise tulee tämän talon paikalle. On valtava talo jo nyt ja todella iso tontti. Sijainti on kyllä täydellinen.
Muut neiböhoodit
Tuon viereisen Tubandin alueen jo mainitsinkin. Google mapsin ilmakuvasta katsottuna se erottuu oikein hyvin tästä Nouméan niemestä, kun on ainoa punakattoisten talojen alue. Toinen samanlainen löytyy kauempaa Mont Doren suunnalta eli Tina sur Merin aidattu ökytalojen alue Baie de Tinan ja Baie de la Conceptionin väliseltä mereen tunkeutuvalta niemenkärjeltä. Siellä alimmat talot ovat niin rannassa, että terassit ovat käytännössä meren päällä. Mietin aina vastarannalla ajellessani, että jos ja kun merenpinta yhtään nousee, niin ne talot ovat kyllä heti veden alla. Mukavampi asua näin korkealla. Tosin Tina sur Merissakin on tietysti taloja ylös kukkulan huipulle asti. Tämä koko Nouméa on täynnä pieniä, täyteen rakennettuja kukkuloita. Oikeastaan missään muualla ei ole kovin isoa tasaista alaa kuin keskustassa ja latinalaiskorttelissa.
Tuband erottuu tästäkin Ouen Torolta otetusta kuvasta hyvin.
Tubandin alueella on hauska kävellä, vaikka kaikilla taloilla on jykevät aidat ympäriinsä, niin näkee niistä rakennuksista edes hiukan. Siellä täällä on vielä pari tonttia myymättäkin, ei todellakaan kovin isoja, mutta kalliita. Merinäköalan tasosta riippuen sitä kalliimpaa, mitä parempi näkymä. Taloja on harvoin ja vähän myynnissä, hintaa yli 700 000 euroa ja kokoa noin 180 neliötä tai enemmän. Pihaa ei ole juuri lainkaan, tontit on rakennettu todella täyteen eikä talon ja tontin reunan välillä tarvi täällä olla kuin ehkä puoli metriä. Aluksi ihmettelin tuota täyteen ahtamista, mutta eipä täällä niin kauheasti pihalla edes tule oltua, kun usein on liian kuuma siihen ja monella sen pienen pihan täyttää uima-allas ja terassi. Nuo Tubandin talot on kaikki rakennettu siihen tyyliin, että olohuone tai kaikki huoneet ovat harjakattoon saakka auki, koska lämmin ilma nousee ylöspäin ja oleskelukorkeudella on silloin vähän sopivampi lämpötila.
Tämä on mun suosikki näistä Tubandin taloista, koska kuvittelen tuon pikkumökin olevan sauna. Tuossa olisi tonttikin myynnissä.Tällaista näkymää olisi tarjolla Tubandissa, jos asuu tarpeeksi korkealla tai ihan meren vieressä.Tubandin taloja rantakadulta päin. Käyn aika usein koiran kanssa Tubandissa lenkillä, talojen välissä menee tällaisia kävelyreittejä.
Tubandista hiukan eteenpäin on N’Gean alue, johon kuuluu useampiakin kukkuloita, mutta tämä meitä lähinnä olevan huipulle on rakennettu ja rakennetaan ihan mielettömän hienolla näköalalla varustettuja moderneja, isoja taloja. Nämä ovat ehkä tällä hetkellä tämän saaren ökyimmät luksusasunnot. Edes Mont Venuksen näköalatalot eivät vedä kyllä näille vertoja. Yksi naapureistani oli tuttunsa kanssa edellisen confinementin aikana N’Geassa kävelyllä ja heidät oli kutsuttu yhteen näistä taloista ihan ex tempore juomaan samppanjaa, kun he olivat kurkkineet taloa ja sen pihaa ohikävellessään. Kutsujana oli rakennuksen omistajan hiukan jo vanhempi äiti, poika oli kuulemma hiukan yllättynyt, kun oli tullut kotiin ja siellä oli kolme rouvaa juomassa päiväsamppanjaa. Toista pulloa jo siinä vaiheessa. Epäilen, että rouva halusi vain hyvän syyn avata pari pulloa kuohuvaa. Sattumalta kaksi näistä taloista oli uusimamassa Ambiances-lehdessä.
Kaksi tällaista hulppeaa taloa löytyy N’Gean huipulta.
Meidän huusholli
Meillä on arviolta 90-100 neliötä, kolme makkaria ja iso keittiö-olohuonetila, kaksi kylppäriä ja vielä erillinen pikkuvessa. Koska se ensivisiitti oli aika lyhyt, ehkä vartin pituinen, niin en kauheasti kiinnittänyt huomiota kuin näkymään ja siihen, että huoneita oli toivottu määrä plus se kaksi kylppäriä ja vessaa, mikä oli vaatimuksena myös. Makkareita on kolme, koska tänne kuitenkin oli tulossa vieraita ja yleensä perhekunnittain eli enemmän kuin kaksi. En kestä jos joku nukkuu olohuoneessa useamman viikon, niin halusin saada sen verran vierashuoneita, että kaikilla on tilaa levittää tavaransa. No ei ole kukaan päässyt tänne, paitsi se korona.
Mies halusi myös, että kotona on tilaa kuntosalille, joten yksi vierashuoneista varattiin siihen käyttöön. Ei hän jaksa 12 tunnin työpäivien jälkeen lähteä enää mihinkään salille ja kun riittää tanko ja painot, niin ei se kotisali niin isoa tilaa vaadi. Tosin mun joogabolsterit sun muut vievät melkein enemmän tilaa. Kotikuntosali on tuosta näkymästä johtuen aika hulppea
Kuntosali näkymällä.Kyllä tässä on kelvannut tehdä restoratiivista joogaa. Edellisiltä asukkailta ostamani iso pöytä vaihtui heti, kun miehen työpaikan myynti keväällä varmistui, koska pyöreä on enemmän meidän makuumme. Vanha pöytä suorastaan revittiin käsistä eli ei ollut vaikea päästä eroon. Makkarin näkymiäVälillä auringonlaskut näkyvät meille näin hienona värityksenä.
Ns. päämakkarissa on pienenpieni vaatehuone (Philippekin on sitä mieltä, että tulipa siitä pieni, hän suunnittelee näiden asuntojen laajentamista tuohon atriumpihan päälle) ja kylppäri. Kylppärissä ei ole kuin peilikaappi eikä lainkaan altaan alla mitään laatikostoa, mitä vähän harmittelen, mutta kyllä tavarat nyt ovat vielä mahtuneet siihen peilikaappiinkin. Kahdessa muussa makkarissa on liukuovikaapit, maailman ärsyttävimmät, kun aina jää ovien taakse katvealueita, mistä on vaikea saada tavaroita ulos. Kaapit on täynnä, koska meillä on viisi matkalaukkua täällä (yksi hajosi tulomatkalla), miehen sulkapallokamat, snorklausvälineet, suppilaudat, jumppavälineitä joka lähtöön ja esimerkiksi täysin turhana miehelle kauluspaitoja, pari pikkutakkia ja puku. Viedään ne kaikki varmaan Suomeen takaisin, kun päästään sinne joskus. En tiedä mikä olisi niin virallinen tilanne täällä, että pitäisi pistää puku päälle. Edes hautajaisissa ei ihmisillä ole pukuja, häistä nyt puhumattakaan.
Näin mukavan askeettista oli pari kuukautta ennen kuin kontti saapui perille. Sitten sitä tulikin ihan riittävästi kerralla. Tähän huonekalut sun muut päälle. Muuttoporukka oli kyllä tehokas siinä 30 asteen helteessä, taisivat olla pois täältä jo kello 11 kaikki purettuna ja laatikot ja roskat pois vietynä.
Koska keittiössä ei ole juuri mitään kaappitilaa, on ruokatavarat yhden makkarin kaapissa. Varsinkin, kun täällä täytyy välillä vähän hamstrata, niin en tiedä missä säilyttäisin vesipullot, säilykepurkit jne. Ostin edellisiltä asukkailta kaksi puolikorkeaa kaappia, ja niissäkin on ruokaa yms. Jossain pitää säilyttää myös muovirasioita, vuokia ja kulhoja. Keittiössä on kaksi alakaappia (plus roskiskaappi) ja kaksi yläkaappia. Ehkä meillä on liikaa kattiloita, paistinpannuja ja lautasia, koska en tiedä, miten näihin kaappeihin saisi mihinkään ruokia mahtumaan. Olisipa sellaiset vetolaatikot alakaappien tilalla, kuin Suomessa, niihin menee niin paljon näppärämmin kaikki tavarat. Eipä silti, ei niissä muissakaan käymissäni asunnoissa kovin erikoiset keittiöt olleet ja hyvin tälläkin pärjää.
Varastohuoneen evoluutiota ennen muuttokuormaa, muuttokuorman saapuessa ja silloin, kun siellä vielä oli vierassänky. Nykytilassa en viitsi ottaa kuvaa. Myin vierassängyn pois tilaa viemästä, vieraat joutuvat siis nukkumaan joko vuodesohvalla tai lattialla. Jos tänne joskus joku pääsee. Koira ei tykännyt, kun sänky lähti. Kuten kuvasta näkyy, se oli hänestä oikein mukava lepopaikka.
Parasta on pieni piha
Silloin kun asuntoa hain, niin piha ei ollut mikään kriteeri, eikä tässäkään erikoista pihaa ollut. Oli pieni ”karsina portaiden puolivälissä”, joka oli aidattu molemmista päistä ja portaiden päähän oli jätetty pieni kulkuaukko. Piha oli maapohjainen ja suoraan sanottuna aika surkea. Meille riitti sen verran pihaa, että saataisiin pyörät johonkin ja siihen oli riittävästi tilaa. No aika pian muuton jälkeen tuli ensimmäinen lockdown ja silloin aloin miettiä tuon pienen läntin ehostamista. Aluksi laitoin siihen puiset lavat, joita naapuri toi töistä ja heitin portaiden alle kertyneet edellisten vuokralaisten roinat roskiin. Tällä lavapihalla mentiin vuosi, mutta sitten lavat alkoivat olla niin mätiä, että niistä meni vähän väliä jalka läpi.
Tällainen ankeus piha oli aluksi. Koska koira on ulkona kaikki päivät, piti keksiä jotain tuohon maapohjaan, ettei koira tuo jatkuvasti kuraa sisälle.
Joskus viime vuoden lopulla, kun koiran päälle oli hyökännyt toinen koira pari kertaa peräkkäin, vuokraisäntä otti meidän ja hänen pihansa välissä olleen aidan pois, jotta koira voi juosta koko pihalla. Se oli aika helpotus ja koiralle tosi loistava juttu. Sen jälkeen hänellä oli taas uusi asunto, jonne voi mennä kylään ja josta saattaa saada herkkuja. Hän on osallistunut myös moniin alakerran juhliin. Ja tietysti aidan poistaminen laajensi myös kanan reviiriä ja hänellekin tuli useampi paikka käydä kyselemässä syötävää. Edelleen ikävöin kanaa, oli se hauska tyyppi, vaikka kakkikin sinne sun tänne.
Puulavojen kanssa tuli hiukan siistimpi.
Mutta kanan kuoltua, kun en uutta kanaa halunnut ottaa, päätin pistää pihan kokonaan uusiksi. Täällä on hyvä kierrätyspalvelu (sekä kierrätyskeskus), pari kolme kertaa vuodessa voit iskeä poisheitettäviä juttuja kadulle roskiksen viereen ja kierrätyskeskus tulee hakemaan ne siitä ilmaiseksi. Minun ei siis tarvinnut itse kuskata niitä lahoja puulavoja mihinkään. Ostin pihalle ruohomattoa ja hakkasin sementinkovaa maata sen verran kuohkeaksi, että sain tehtyä pienen ”puutarhan”. Tuli kyllä todella paljon viihtyisämpi piha, joka näyttääkin paljon nätimmältä, kun nousee portaita kotiin. Ja sain oman pienen puutarhan, johon voin istuttaa mitä tykkään. Meidän terassilla kun tuulee niin paljon, etteivät kasvit viihdy siellä ja luulen, että tuo suolainen meri-ilma kurittaa niitä myös.
Kana ja koira viihtyivät näillä puulaatoilla, mutta kun näitä ei tällaiseen käyttöön ole tarkoitettu, niin lahosivat aika nopeasti.
Nyt, kun on taas lockdown, niin on ihanaa kun voi mennä pihalle. Ja saa käyttää Philippen terassia ja pihaa, olen siirtänyt jumppahetket sinne. Tässä lockdownin aikana päätettiin myös kalustaa omaa terassia vähän uusiksi, nyt meillä on apero-osasto, maisemankatseluosasto ja auringonotto-osasto 😄😄. Pienelle terassille aika hyvin.
Nyt piha on tällainen. Juuri eilen naapuri kehui, miten mukavan näköinen tämä on nyt, kun tulee kotiin. Portaissa on jonkun verran kapuamista. Hyvä treeni, kun rahtaa kauppakasseja, multasäkkejä ja koiranruokasäkkejä tänne ylös. Niin on ikävä kanaa, ei ole enää tällaista vastaanottoa kotiin tullessa.
Täällä oppii kärsivälliseksi. Tai kärsivällisemmäksi ainakin.
Jos nyt hyvin menee, niin lockdown loppuu viikon päästä. En silti usko ennen kuin näen, ei näillä koronaluvuilla tunnu todennäköiseltä. Ja jossain vaiheessa pitäisi luopua näistä rajoituksista ja karanteeneistakin. Olen varautunut jo asiaan ja pyytänyt varaamaan meille lentoliput Suomeen, katsotaan miten onnistuu. Ei jakseta odottaa ensi kesään, joten tulee talvivierailu jos ja kun täältä nyt pois päästään. Saattaa olla pieni shokki.
Mutta en uskalla nyt suunnitella mitään, ettei käy kuten viimeksi. Meillä täällä osoitetaan mieltä rokotepakkoa vastaan ja muutama rokotevastainen lääkäri ja apteekkari ovat oikeudessa. Katsotaan nyt mitä tästä vielä tulee. Mielenosoitusta en ymmärrä, itse en haluaisi mihinkään väkijoukkoon tässä koronatilanteessa, mutta ranskalaiselle sillä ei ole niin väliä. Pääasia, että saa osoittaa mieltä.
Menee muuten koko valaidenbongaussesonki nyt tässä confinementissa. Yksikään 🐋 ei ole vielä tajunnut tulla tuohon meidän lahdelle, vaikka ihan vähän matkan päässä niitä bongattiin. Tulisivat nyt, niin olisi jotain kohokohtaa tähän muuten varsin Päiväni murmelina-elämään. En jaksa noita nettikauppojakaan (niitä kolmea 😆) koko ajan selailla, kun en mitään tarvi.
Ai niin, viime postauksessa kauhistelemani passipakko viiniostoksilla ei ole ainakaan minun osaltani pitänyt paikkansa. Ehkä suomalainen EU-ajokortti on niin virallisen näköinen, etteivät vaadi passia. Tai sitten näkevät kirjaimet FIN ja ovat ihan, että oi ei, noin ulkomaalainen, en ala selittämään mitään. Jälkimmäinen voi olla todennäköisempi vaihtoehto. Ei siis ongelmia. Sama juttu näyttää olevan, kun poliisit pysäyttävät ja kysyvät lupalappua, heti siinä nimen kohdalla silmät leviävät (maskin alta ei näy muuta, ehkä suukin aukeaa) ja henkkareiden vilautus on viimeinen niitti. Tulee välitön kaikki ok madame ja voitte jatkaa matkaa, s’il vous plaît.
Kyllä tämän ranskan kielen kanssa on välillä niin rankkaa, vaikka pärjäänkin jo aika hyvin. Näen yleensä aamulenkillä yhden tutun pariskunnan ja toisinaan ymmärrän kaiken ja toisinaan en mitään. Tänä aamuna oli välimallia. Mitä kauemmin täällä ollaan, sitä nopeammin kaikki tutut meille puhuvat, koska meidän kielitaitomme kehittyy. Vireystilaa ei kukaan ota huomioon eli välillä pitäisi puhua selkoranskaa ja välillä käy nopeampikin ranska. Tänä aamuna en selvästikään ollut vireessä 😬.
Naapurit puhuvat minulle yleensä selkoranskaa, joten esimerkiksi reilun tunnin kävelylenkit sujuvat ihan hyvin jutellessa niitä näitä. Yksi naapureista on alkujaan romanialainen, ja hänen ranskansa kanssa minulla on välillä tosi paljon vaikeuksia. Miehellä ei sitten taas ole yhtään, koska hän on tottunut töissä kanakien ja caldochien ranskaan. Ja heillä on töissä muutama brasilialainen, kanadalainen jne. joiden ranska on myös hyvin erilaista. Brassit kyllä puhuvat kuulemma muka-ranskaa eli yrittävät vääntää portugalista ranskaa eikä se ihan aina onnistu. Hiukan yleistettynä, mutta Euroopasta tulleiden ranskankielisten kanssa on ehdottomasti helpointa, tietysti, koska se on sitä ”perusranskaa”.
Kanakien omat kielet olisivat myös hyvin mielenkiintoisia (ja paljon vaikeampia), mutta vain harvasta on mitään kirjallista muotoa. Saati kielioppeja. Siihen saakka, kunnes lähetyssaarnaajat tänne tulivat, kaikki perimätieto, ja koko kieli, kulki suullisesti eteenpäin. Caledo Livres-kirjakauppa, joka on ehdoton suosikkini, on keskittynyt nimenomaan kaledonialaisiin kirjoihin, Uuden-Kaledonian historiaan ja nykytutkimukseen ja sieltä löytyy myös muutamia ”kielioppaita” kanakien eri kielistä. Yleisin kieli on drehu, joka on lähtöisin Lifoulta eli Drehusta. Noin 60 000 asukasta puhuu ainakin yhtä kanakien kieltä.
Kanakien kielet
Kanakien kieliä on kolmisenkymmentä ja niiden lisäksi vielä erilaiset murteet. Eri kieltä puhuvat eivät ymmärrä toisia kieliä, joka varmaan kertoo siitä, että tribut eivät ole muinoin olleet paljoakaan keskenään tekemisissä. Eivät ne taida olla edelleenkään, paitsi avioliittojen ja adoptioiden kautta. Täytyy yrittää kirjoittaa kanakien kulttuurista oma postauksensa, muun muassa noista adoptiotraditioista. Yrittää sana tähän siksi, että kulttuuri on todella monimutkainen ja on vaikea ymmärtää kaikkia traditioita.
Kaikki nämä kanakien kielet yhtä lukuunottamatta kuuluvat 1200 melaneesialaisen kielen ryhmään. Näitä kieliä puhutaan eri puolilla Tyynenmeren saaria ja lukumäärästä voisi ehkä päätellä, että jokaisella pikkusaarellakin on oma kielensä. Ilmeisesti koko tässä melaneesien kieliryhmässä eroavaisuudet ovat suuria eli ei ymmärretä toisia edes vierekkäisillä saarilla. Ihmekös tuo silti, kun ”vierekkäisten” saarien välillä saattaa olla aika paljon matkaa.
Kanakien kielet kuuluvat näistä Austroneesian kieliryhmään ja vielä Uuden-Kaledonian alaryhmään (aika päivänselvästi). Se yksi poikkeus on polynesian kieliryhmään kuuluva Fagauvea, jota puhutaan Ouvéan saarella. Ranska on kuitenkin se yksi yhteinen kieli ja kaikki kanakit eivät osaa enää välttämättä mitään kanakien kieltä. Toisaalta täällä on vielä tribuissa vanhempia ihmisiä, jotka eivät puhu lainkaan ranskaa.
Kielten asema
Olen ymmärtänyt, että rauhansopimuksiin kuului myös kanakien kielten säilymisen edistäminen ja vuodesta 2006 alkaen on voinut esikoulusta alkaen oppia näitä alkuperäiskieliä. Mikä on hyvä asia, ja onneksi täällä on kohtuullisesti saatu ylläpidettyä kieliä. Vaikka oletan, että täälläkin (kuten muissakin kolonialisaation kohteissa) emävaltion kieltä on vahvasti ajettu yhdeksi ja ainoaksi kieleksi. Suomi kuuluu valitettavasti näihin kolonialistimaihin saamelaisten kohtelun perusteella. Asia, joka täytyy muistaa, kun täällä kritisoi ranskalaisia, vaikka harva on perillä saamelaisten kohtelusta Suomessa. Tai yleensä siitä, että meilläkin on alkuperäiskansaa. Täällä ei sentään ole ollut Kanadassa paljastuneiden kauheiden koulukotien systeemiä ja alkuperäiskansan “tuhoamista”.
Nämä kanakien kielet on jaettu useisiin ryhmiin. Pohjoinen ryhmä on tonaalinen ja siihen kuuluu vähän eri lähteistä riippuen joko 6 tai 12 kieltä. Täältä löytyy aika hyvä ja tiivis katsaus näistä kielistä. Yksi kielistä on jo kadonnut, yksi on kriittisesti vaarassa kadota, neljä vahvasti vaarassa, viisi vaarassa ja viisi keikkuu siinä rajoilla. Näistä erityisesti vaarassa olevista enemmistö löytyy täältä eteläisestä provinssista, mikä on aika ymmärrettävää. Tämä provinssi on kuitenkin vahvemmin ranskalainen, kun taas pohjoinen ja saaret ovat vahvaa kanakien aluetta, joten kieliin on varmasti panostettu enemmän siellä.
By Laurent Nevers – Own work, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=1904618
Paikannimet ovat pohjoisessa ja saarilla sekä ranskaksi että paikallisella kielellä. Kuten Poindimié = Pwêêdi Wiimîâ, Houaïlou = Waa Wi Luu. Nouméa, Dumbéa, Mt. Dore ja Païta eli « suur-Nouméa » taitavat olla ainoat, joilla ei ole kanakin kielistä nimeä, mutta nämä ovatkin valkoisen miehen kaupunkeja ja perustettu siirtomaa-aikana. Ehkä näidenkin paikalla on joku tribu ollut, mutta se ei näy ainakaan nimissä. Hauska historiatieto on muuten se, että paikan ainoa rautatie on kulkenut Nouméasta Païtaan. Sitä ei ole enää vuoden 1940 jälkeen täällä ollut. Harmi sinänsä, voisi vähän helpottaa ruuhkia, kun olisi joku nopea julkinen yhteys tänne Nouméaan. Kokoon nähden täällä on kamalat ruuhkat, kun jokainen kulkee omalla autolla. Ja mielellään vielä sillä isolla, saastuttavalla 4×4 avolava-autolla. Busseissa kulkevat lähinnä naiset ja lapset.
Ja se ranska….
Turha on edes miettiä mihinkään kanakien kieleen perehtymistä, kun ranskakin on vielä niin sanotusti vaiheessa. Eniten ärsyttää ja tuottaa päänvaivaa sanojen suvut. Jotenkin aivan tolkuttoman typerää miettiä koko ajan, että onko tämä maskuliini vai feminiini. What’s the point!!!! Ja yleensä sanaan liittyy vielä adjektiivi, joka pitää osata myös laittaa suvun mukaisesti. Onneksi puheessa se ei niinkään kuulu, onko adjektiivi maskuliini vai feminiini, eli onko perässä e vai ei. Muutenhan kyllä kuuluu sekä itse sanassa ja käytätkö un vai une ja mitä määräistä artikkelia kuuluu käyttää. Adjektiiveissa on tietysti poikkeuksia – mitään muuta ranskan kieliopissa ei olekaan kuin poikkeuksia – , joten ne täytyy vaan yrittää muistaa. Esimerkiksi sana uusi: nouveau/nouvel – nouvelle tai neuf-neuve. Pitää muistaa, että se on nouvel, jos seuraava maskuliinisana alkaa vokaalilla tai h-kirjaimella jne jne.
Niin, tuo h-kirjain on muuten huvittava. Ranskalainen ei osaa sanoa hoota. Keskustelin aika alkuvaiheessa yhden ihmisen kanssa englannin ja ranskan sekoituksella siitä, onko narttukoiralla juoksut eli heat (en todellakaan tiennyt, mikä se on ranskaksi) ja koska hän ei osannut sanoa hoota, puhui hän koko ajan, että eat. Ja minä mietin, että miten syöminen tähän liittyy. Hoettiin sitten siinä heat-eat jonkun aikaa, kunnes tajusin, että jaa niin juu. Hoo-ongelma. Juuri tästä johtuen jaksetaan miehen kanssa nauraa Steve Martinin Clouseauta Pink Panther-elokuvassa. Pätkän voi katsoa esim. täältä . Jos haetaan Burger Kingistä hamppareita, niin autossa täytyy hokea tuota I would like to buy a hamburger-lausetta.
Samaisesta hoo-ongelmasta johtuen miehen nimi on ollut täällä kirjoitusasuissa Hilpo ja – ehdoton suosikkini – Hippo. Vaikka selittäisi, että se alkaa kuten sana il eli hän, niin suurin osa ajattelee, että kirjoitusasussa siinä kuitenkin on se H-kirjain. Olkoon Hippo sitten. Eipä omakaan nimi kovin helppo täällä ole, joskaan se ei ole helppo Suomessakaan. Paras versio, kun olen esittäytynyt, on ollut, että jaa Gislaine. Aika kaukana, mutta menköön 😄.
Subjunktiivi, tuo paholaisen keksintö
Yllättävää kyllä aikamuodot muistuivat mieleen suhteellisen nopeasti, siis ne mitä muistan koulussa käydyn läpi ja muutkin upposivat kaaliin helposti. Johtunee siitä, että tein niistä aika matemaattisen kaavion, miten päätteet menevät kulloinkin. Insinöörikin oppi ne siitä aika hyvin. Eli sujuu kaikki futuurista konditionaaliin, myös omituinen mennyt futuuri (en oikein vielä keksi missä sitä käyttäisin), mutta ehdottomasti ei suju subjunktiivi. Sitä ei minusta käyty läpi sen viiden vuoden aikana, kun olen koulussa ranskaa lukenut. Tunnistan sen luetusta tekstistä jo, mutta ikinä en ole muistanut mitään subjunktiivia käyttää. En jotenkaan ymmärrä senkään pointtia, että verbi pitää olla tietyssä muodossa, jos se tulee tunnetta, tahtoa, mielipidettä yms. ilmaisevan verbin jälkeen sivulausessa. Mutta voin elää ilman subjunktiivia ja olen tullut ymmärretyksi. Luulisin.
Välikommentina, että passé simple on myös yksi omituisuus. Sitä käytetään vain kirjallisuudessa passé composén eli yhdistetyn perfektin tilalla. Meillä tämä vastaa imperfektiä, koska olisihan se ihan liikaa, jos se vastaisi perfektiä, kun nimikin on perfekti. No kuitenkin, passé simple on tästä yksinkertaisempi muoto, toimii ilman apuverbiä (apuverbejä on tietysti kaksi passe composessa ja pitäisi aina muistaa kumpaa käytetään), joten se olisi paljon mukavampi passé. Ehkä sitä ei juuri siksi käytetä puheessa, ettei mene liian helpoksi 🤔. Koska en ole lähiaikoina enkä tuskin hamassa tulevaisuudessakaan kirjoittamassa mitään kovin syvällistä ranskaksi, en ole opetellut tätä muotoa, mutta tunnistan sen tekstistä.
Tämä ymmärretyksi tuleminen on muuten yksi asia. Yleensä kaikki tajuavat ihan hyvin, mitä selitän, vaikka substantiivit ja adjektiivit olisivat väärässä suvussa ja luvussa. Ja hyvin ymmärtävät myös, vaikka verbi ei olisi subjunktiivissa. En tiedä miltä puheeni kuulostaa näistä virheistä johtuen, mutta tällä hetkellä pääasia on, että tulen ymmärretyksi, ymmärrän ja pystyn lukemaan sekä kirjoittamaan ranskaa. Vieläkin menee muuten välillä veux ja peux sekaisin. Olen kysynyt naapurilta osaatko lukea, kun piti kysyä haluatko lukea nämä lehdet. Hänen kasvonsa olivat malliesimerkki kysyvästä ilmeestä. Hän muuten jaksaa kärsivällisesti selittää samppanjanjuonnin ohessa esimerkiksi omistusmuotojen eroja eli ma/mon – mien/mienne – à moi. Nyt aukeni paremmin nekin. En tiedä auttoiko se samppanja jotenkin erityisesti.
Subjunktiivista ja muustakin kieliopista sen verran, että ostin ennen lähtöä uusimman ja paksuimman Ranskan kielioppikirjan, minkä löysin. Ongelmana on ollut se, että en ymmärrä edes suomeksi koko kielioppia. Esimerkiksi tämä: subjunktiivin preesens muodostetaan verbin indikatiivin preesensin monikon 3. persoonan vartalosta. Muutamilla epäsäännöllisillä verbeillä on subjunktiivissa kaksi erilaista vartaloa, jolloin monikon ensimmäinen ja toinen persoona ovat samat kuin verbin indikatiivin imperfektimuodot. Silloin kun sivulauseeseen tulee indikatiivi (ts kun ei päälauseen verbi eikä alistuskonjunktio vaadi subjunktiivia), voidaan käyttää joko infinitiivirakennetta tai konjunktiolausetta.
Että silleen. En ymmärrä näitä edes suomeksi 😂. On pitänyt siis jonkun verran muistella myös suomen kielen kielioppia ja näitä termejä. Kuten interrogatiivipronomini. Oletettavasti olen nämä kaikki joskus tiennyt, koska olin äidinkielessä erittäin hyvä, mutta jostain kumman syystä kaikki tämä tieto on kadonnut 😆. Paras ratkaisu löytyi vasta myöhemmin, kun alettiin selailla yhdeltä tutulta mukaan saatuja ranskan oppikirjoja. Niistä löytyi selkokielistä kielioppia ja niistä on ollut muutenkin paljon hyötyä. Kiitos vaan Jaana!
Ranskan kieli riittää ranskalaisille
Suomessa on tottunut siihen, että kaikki puhuvat useampaa kieltä, kuin yhtä. Kiitos meidän koulujemme. Englannilla on pärjännyt maailmalla matkatessa melkein joka paikassa tai ainakin sillä yhdistettynä elekieleen ja käsillä puhumiseen. Niissä olen erityisen hyvä 😄, ja niistä on ollut apua täälläkin. Huono englanti taitaa olla maailman puhutuimpia kieliä, mutta mitä väliä onko se huonoa vaikkapa Vietnamissa tai Kiinassa, jos vastapuoli edes yrittää jotain englanniksi ja tullaan molemmat ymmärretyksi. Englanti on usein se ainoa ”yhteinen” kieli tasosta riippumatta.
Mutta nämä ranskalaiset aika harvoin puhuvat mitään muuta kieltä, kuin ranskaa. Miksi opetella esimerkiksi englantia, kun maailmankieli ranskalla pärjää joka paikassa = ranskankielisissä maissa. Ja miksi pitäisi matkustaa muihin, kuin ranskankielisiin maihin 😉. Yhdet naapurit ovat matkustaneet paljon, mutta Euroopan ulkopuolella vain joko Ranskan entisissä tai nykyisissä siirtomaissa. Osa sanoo, että joo, puhun hiukan englantia, mutta eipä sitä taitoa sitten käytännössä ole lainkaan. Ne, jotka puhuvat hiukan haluavat sitä mielellään harjoitella ja minulta ovat ihan täysin tuntemattomat ihmiset kysyneet, että voisinko tulla keskustelemaan heidän lastensa kanssa englanniksi, jotta he saisivat vähän harjoitusta. Kaikki leffat ja ohjelmat on dubattuja, joten niistäkään ei saa englannin treeniä.
En mitenkään väitä, että englanti olisi autuaaksi tekevä kieli, mutta väitän, että jos hiukkaakaan opiskelee yleensäkin muita kieliä, oppii hahmottamaan niitä paremmin ja pienelläkin sanavarastolla voi pärjätä ja päästä ns. alkuun. Olen itse opiskellut ruotsin, ranskan ja englannin lisäksi töiden vuoksi venäjää ja kiinaa ja yliopistossa huvin vuoksi saksan alkeita. Saksa on muuten kieli, josta en pidä yhtään, lopetin sen siis todellakin alkeisiin. Nyt tämän expat-kokemuksen myötä yritän toitottaa kaikille lapsille ja nuorille, että opiskelkaa myös muita kieliä, kuin englantia.
Jos osaa jotain kieliä, osaa myös muita kieliä
Minulla on todella hyvä kielikorva (kielipää ei ole läheskään samalla tasolla), joten olen esimerkiksi Tsekeissä käynyt pitkän keskustelun rouvan kanssa, jonka firma toi maahan mm. Rapalan uistimia ja muita suomalaisia tuotteita. Rouva ei puhunut kuin tsekkiä, mutta jostain mystisestä syystä ymmärsin häntä ja hän ymmärsi sen verran englantia, että saatiin keskustelu aikaiseksi. Sama on tapahtunut mm. Kiinassa useasti eli ymmärsin mistä puhuttiin. Tämä sai aikaan sen, että kiinalaiset kumppanit luulivat minun puhuvan ja ymmärtävän kiinaa paljon paremmin, mutta että häveliäisyyssyistä puhuin vain englantia. Varoivat siis palavereissa enemmän puheitaan 😄. Tämä hyvä kielikorva auttaa, kun joku yrittää vaikka huonolla suomella, ruotsilla, englannilla tms. selittää jotain. Yleensä pystyn jotenkuten ymmärtämään, mistä on kyse.
Mutta siis täällä, kun moni ei ole opiskellut mitään muuta kieltä, niin törmää siihen, että ei tule ymmärretyksi, jos lausuu sanan hiukankaan eri tavalla. Ei siis osata yrittää ymmärtää huonoa ranskaa tai murteellisesti puhuttua ranskaa. Mikä on aika jännää, kun täällä puhutaan niin monenlaista ranskaa. Jos ei ole käynyt paljoa kouluja yleensäkään, niin tuntuu olevan vaikeinta ymmärtää huonoa ranskaa, huolimatta siitä millaista ranskaa itse puhuu. Tai paremminkin siis ei ymmärretä yhtään erilaista ranskaa.
On myös tullut eteen tapauksia, että meidän ääntämisellemme nauretaan ja kun ottaa huomioon, että esim. mies aloitti nollasta 1,5 vuotta sitten, niin naureskelu tuntuu hiukan loukkaavalta. Varsinkin kun naureskelijat eivät yleensä puhu muuta kieltä, kuin ranskaa. Eipä tulisi koskaan itselle mieleen nauraa jonkun suomen ääntämistä. Tai nauraa ranskalaisille, jotka puhuvat englantia. Paitsi tälle videolle nauran yhtenään. Olen usein toistanut jonkun viisaan amerikkalaisen lausetta, että ”älä naureskele huonoa englantia puhuville. Heille se on toinen tai kolmas tai ties kuinka mones kieli ja usein et itse puhu kuin yhtä. Sitä englantia.” Sama sopii Ranskaan ja ranskaan.
Huvittavia tällaisia ”en mitenkään ymmärrä”-tapauksia on pari. Tilasin joskus aika alkuvaiheessa crepejä caramel-kastikkeella enkä sorauttanut ärrää riittävän ranskalaisittain, niin myyjä ei mitenkään ymmärtänyt sanaa caramel. Jos kastikevaihtoehdot olivat chocolat, caramel ja fraise, eikä mitenkään ymmärrä caramelia ilman soraärrää, niin 🙄🙄🙄. Tai leikkelettä ostaessa deux cents grammes (200 g) ei mene mitenkään jakeluun, kun myyjä ei ymmärtänyt sanaa gramme mun lauseessa. Kun ei ollut kunnon sorahtavaa ärrää. Tosin vaikeaahan se olisi päätellä, jos haluan salamia siivutettuna 200 jotain, että mikähän se viimeinen sana olisi. Kiloa 🤔. Siivua (tranche).
Kun jumittaa täällä, alkaa kielikin jumittaa
Olisipa ihanaa, kun pääsisi täältä välillä jonnekin muualla. Vaikka Australiaan, jos ei Suomi onnistu. Saisi puhua vapautuneesti jotain kieltä, joka sujuu paremmin kuin ranska. Ja ymmärtäisi kaiken mitä toiset puhuvat. Välillä kun oikein jumittaa kieli, niin tulee hillitön ärsytys ja seuraavaksi väsymys, että nyt en enää jaksa tätä kielitaidottomuutta. Mutta onneksi useimmiten ajatus on vaan, että onpa hyvä pakkokielikoulu, vapaaehtoisesti jollain kielikursseilla en tätä kieltä oppisi tätä tahtia ja tälle tasolle. Kielen oppiminen vaatii aikaa, vaivaa ja viitseliäisyyttä ja tiedän, että Suomessa minulta ei löytyisi noista mitään riittävästi. Enkä usko, että mieskään jaksaisi panostaa näin paljoa, jos ei olisi pakko.
Yksi syy, miksi haluaisin myös välillä täältä jonnekin puhumaan englantia on se, että unohdan välillä englannin sanat. Vaikka luen melkein pelkästään englanniksi, niin puhuttua tulee niin vähän, että alkaa kieli kadota. Yritin vetää jumppaa yhdelle tutulle ja joistain sanoista tuli mieleen ainostaan ranskalainen versio. Piti oikein pitkään miettiä, että mitä tämä on englanniksi. Juuri tästä syystä täällä on se keskiviikkokerho, jossa voi puhua englantia. Muiltakin alkaa kieli kadota, kun englantia ei todellakaan tule käytettyä. Se tuntuu muuten edelleen aika uskomattomalta, että sitä ei vaan täällä puhuta, osata tai ymmärretä. Mies saa puhua sentään töissä parin tyypin kanssa englantia päivittäin.
Suomi ei onneksi jumita eikä unohdu, puhun kuitenkin lähes päivittäin jonkun kanssa puhelimessa suomeksi ja tietysti miehen kanssa koko ajan. Vaikka välillä me puhutaan ranskaa keskenäänkin, mutta vain huvin ja urheilun kannalta. Uuden kielen opettelu vie tässä iässä selvästi aivokapasiteetista suurimman osan, joten esimerkiksi ruotsin kieli on nyt kadonnut ihan tyystin. Aluksi ruotsi jostain syystä vahvistui, kun aloitin täällä ranskan opiskelun, mutta nyt ei pysty muodostamaan minkäänlaisia lauseita. Täytyy muuttaa seuraavaksi Ruotsiin 😄.
Tieteellinen tiivistelmä ranskan kielestä eli hiukanko välillä (aina) ärsyttää:
1. kaikki yksinkertainen ja helppo on poikkeuksen poikkeusta, joka on joko jäänyt pois käytöstä tai sitten käytetään vain kirjallisuudessa tai hyvin virallisissa yhteyksissä.
2. ei ole sääntöä, jolla ei olisi poikkeusta. Poikkeuksia ei koskaan ole vain yhtä, vaan niin monta, että minusta olisi monesti jopa uuden säännön paikka.
3. artikkelit, nuo pikku turhakkeet, heitetään minun mielestäni ihan hatusta. Prepositiot, nuo toiset turhakkeet, sulautuvat ja sekoittuvat artikkeleihin liian innokkaasti. Jompikumpi tai molemmat voisivat hävitä maailmasta ilman mitään haittaa ekosysteemille.
4. lisää turhakkeita ovat kirjaimien päällä käytetyt aksentit. Kukaan ei tarvi niitä, eikä kaipaa. Itse en pysty mitenkään koskaan muistamaan eroja é, è, ê tai ë ääntämisen välillä. Sitten on tietysti myös tavallinen e.
5. Ranskan kieliopissa käsitellään myös sidontaa. On pakollinen sidonta, kiellettyjä sidontoja ja vaarallisia sidontoja. Monimerkityksellisyydestään huolimatta tähän tylsä esimerkki les auteurs vs. les hauteurs. Ottaen huomioon, ettei tuota h-kirjainta sanota (koska se on konsonanttinen hooo, erotuksena vokaalisesta hoosta. Pyydäpä ranskalaista kertomaan mikä ero näissä on), tuottaa hiukan haastetta, kun ensimmäinen pitää sitoa ja toista ei saa sitoa. Ranskan kielioppi pitäisi sitoa betonipainoon ja upottaa mereen.
6. aiemmin mainitsemani mennyt futuuri tai liittofutuuri ilmaisee tulevaisuudessa tapahtuvaa tekemistä tai tapahtumaa, joka on aikaisempaa kuin varsinaisen futuurin ilmaisema toiminta ja tapahtuma. Suomessa tätä vastaa – yllätys yllätys – mennyt aikamuoto perfekti. Kuinka selkeää. Tätä pitäisi käyttää, jos ironisesti tai epäuskoisesti puhuu menneen ajan tapahtumista. Tätä kuuluu siis käyttää, kun kerron ranskan kielen opinnoistani joskus tulevaisuudessa.
Summa summarum: ranskan kieli on haluttu pitää näin penteleen monimutkaisena, jotta sitä ei helpolla oppisi ja jotta pariisilaiset voisivat jatkossakin irvailla turistien mongerruksille. Muualla Ranskassa pärjää kyllä huonommallakin ranskalla ihan hyvin.
Tästä innostuneena ajattelin seuraavaksi opetella latinaa. Quod te non occidit, te fortior facit.
Talvi alkoi taas (justhan se oli viime vuonna) ja lämpötilat ovat laskeneet huolestuttavan alas, kiitos vaan La Nina. Aamulla on ollut välillä jopa +17 astetta ja se tuntuu todella kylmältä. Tuuli puhalsi pari päivää suoraan etelästä eli Antarktikselta ja sen kyllä huomasi. Nyt ollaan taas palattu normaaliin itätuuleen, tosin myrskyävään sellaiseen, ja lämpötila on päivisin noin 24 astetta. Sellainen sopivan oloinen suomalainen kesäkeli siis. Öisin on 21 astetta eli trooppisia öitä, kuten niitä Suomessa kutsutaan 😄. Eivät tunnu kovin trooppisilta täällä, vaan joka aamu käyn aamulenkillä keskusteluja tuttujen kanssa siitä, miten viileää on. Itsehän kuljen takki päällä, välillä takin alla on myös verkkatakki ja jalassa pitkät legginsit. Tästä saa jatkuvasti tutuilta täällä kuittailua, että millainen suomalainen palelee täällä, mutta tällainen hyvin klimatisoitunut. Ensimmäistä kertaa kaivoin nyt villatakin esille. Villasukat on olleet ahkerassa käytössä.
Mietin tässä, että vaikka onkin talvi, ja tänä vuonna on satanut vettäkin kuin parhaimpina syksyinä/talvina Suomessa ja pimeää on pidempään, niin ei täällä kuitenkaan tule sitä synkkyysahdistusta, kuin Suomessa. Kyllä upeilla maisemilla on todella suuri vaikutus omaan mielialaan. Se, että aurinko kuitenkin yleensä paistaa joka ikinen päivä, vaikka sitten vähän lyhyemmän aikaakin, pitää mielen virkeänä ja iloisena. Jokaiselle suomalaiselle pitäisi kustantaa kirkasvalolamppu, että selviäisi erityisesti loka-marraskuusta. Vielä näin puolentoista vuoden jälkeen tuo meidän ikkunasta näkyvä maisema jaksaa sykähdyttää joka hetki ja samoin auringonnousut ja -laskut ovat ihania. Kadehdin ihmisiä, jotka saavat aina asua tällaisissa paikoissa. Mutta siltikään en jäisi tänne pysyvästi asumaan, vaikka mahdollisuus olisi. Tykkään elää nykyajassa enkä enää 90-luvulla, se on ehkä yksi suurimmista syistä. Vähän kuten muodistakin sanotaan eli ”älä ota uusintaa” jos olet aikakauden jo kokenut 😆.
Kyllä näillä maisemilla jaksaa, vaikka olis vähän viileämpääkin.
Joskus viime talvena jo asiasta taisin kirjoittaa tai ainakin instassa mainita, että nämä talven värit ovat ihan ranskalaisia pastilleja (hehhee….). Aamut ovat persikkaa, vaaleanpunaista ja jopa vaaleansinistä ja -violettia. Talven auringonlaskut ovat kokonaan vaaleanpunaisia. Poissa ovat räiskyvät oranssit, punaiset, keltaiset ja tuo merikin näyttää jotenkin paljon sinisemmältä (ja kylmemmältä) verrattuna siihen turkoosiin. Rakastan tätä paikkaa kaikesta hässäkästä ja härdellistä huolimatta erityisesti näiden maisemien vuoksi. Tai ehkä juuri näiden maisemien vuoksi 😉.
Ihania aamuvärejä
Ei niin palveleva pankki
Kaikkea ei niin rakastettavaakin on taas ollut. Harkitsen vakavasti vaihtavani pankkia, mutta kun kyselin muilta expateilta, onko joku parempi, niin vastaukset vaihtelivat välillä ”joo, tämä on ehkä vähän parempi” ja ”ei, kaikki ovat yhtä paskoja”. Expatit tässä siis muita kuin ranskalaisia. Täällä on kaksi eri ryhmää, ranskankieliset expatit eli metrot ja sitten pieni joukko meitä muita. Meillä muilla on keskiviikkokerho, jonne voi mennä puhumaan englantia, kun ranska alkaa oikein tökkiä. Sinne tulee aina myös ranskalaisia, jotka haluavat petrata englantia ja sitten he päätyvät kuitenkin puhumaan ranskaa jonkun toisen, samasta syystä paikalla olevan ranskalaisen kanssa 🙄. Tekee hyvää kyllä välillä päästä oikein juttelemaan juttelemaan, kun ranskan kanssa täytyy edelleen miettiä aika paljon ja se on todella väsyttävää pidemmän päälle. Välillä on iltapäivisin sellainen olo, että en halua enää koskaan puhua kenenkään kanssa millään kielellä. Ei käy kateeksi tuota miestä, joka istuu kaikki päivät ranskankielisissä palavereissa. Ei hänkään iltaisin ole juttutuulella 😆.
En tiedä jaksanko vaihtaa pankkia, vaikka mieli tekisi. Käyn tässä nyt ensin never ending kirjeenvaihtoa pankkiyhteyshenkilömme kanssa rahansiirtomaksuista. Joita ei pitäisi olla, ja jos onkin, niin ne ovat tosi pienet, mutta kuitenkin saattavat sitten olla aika isot. Ohhoijaa. Nyt kun halusin siirtää isomman summan rahaa Suomeen, niin se ei tietenkään onnistu nettipankissa (joka ei edelleenkään meillä toimi) tai appsilla (toimii, mutta välillä voi olla vaikka kolmen viikon tauko, ettei pääse lainkaan katsomaan pankkitietoja tai ettei sinne päivity mitkään tapahtumat).
Menin siis pankkiin ja kas, rahansiirto tehtiin sellaisella paperilomakkeella, joita ei Suomessa ole pankeissa näkynyt varmaan sitten 90-luvun alun. Melkein viikon kesti, että paperi siirtyi meidän pankkihenkilön lokerosta managerin lokeroon ja sen jälkeen vasta siirtyi raha. Hivenen jännitin, koska raha lähti kyllä täältä tililtä, mutta ei näkynyt hetkeen Suomen tilillä. Pankissa eivät osanneet varmaksi sanoa, paljonko siirtomaksu olisi, hinnastosta huolimatta. Ehkä summa vedetään hatusta. Yllättävää kyllä, se oli nyt vähemmän kuin silloin, kun tein siirron itse mobiililla. Jolloin siis ei pitäisi mitään siirtomaksua edes olla.
Tuskin muuten voin vaihtaa pankkia ilman miehen, perheen pään ja ylimmän herran ja hidalgon läsnäoloa. Tunnetaankohan täällä valtakirjoja, ja jos kyllä, niin mahtaako mikään valtakirja olla kuitenkaan riittävän virallinen. Montako leimaa siihen tarvitaan? Naapuri tuskailee, kun heidän tilinsä on vain miehen nimellä ja hänen pitäisi kuitenkin hoitaa kaikki asiat, kun mies on pitkiä päiviä töissä. Ei onnistu, koska madame, tämä ei ole teidän nimelläne. He ovat sentäs ranskalaisia, ettei ole tuota kielimuuria, eikä siltikään suju mikään ainakaan helposti. Meillä on onneksi molempien nimi tilissä ja molemmilla on kortti. Miehellä tosin vain luottokortti, kun kahta pankkikorttia ei ollut mahdollista saada. Emme kyllä tiedä miksi. Ja kaikissa pankkiasioissa soitetaan miehelle, koska hän on the Mies. Joka kerta hän sanoo, että en tiedä asiasta yhtään mitään, lopettakaa soittamasta minulle, soittakaa vaimolle. Eivät tietenkään lopeta.
Suomi, tuo myyttinen maailman paras maa
Suomi on jo saanut parhaudessaan ihan myyttiset mittasuhteet, kun hehkutamme täällä niin, kuinka kaikki toimii ja nopeasti, ei ole byrokratiaa, eikä korruptiota, kaikki ovat niin onnellisia, että oksat pois ja talvella ei todellakaan ole niin kylmä, kuin kaikki luulevat. Ja kesät ovat pelkkää hellettä, katsokaa vaikka säätietoja nyt. Ja koko maa on ihan digitalisoitunut ja kaikki puhuvat vähintään kolmea kieltä. Nyt on jo yksi pariskunta ja yksi nuori mies, jotka olisivat muuttamassa Suomeen. Odotan jotain hienoa arvomerkkiä sitten tulevaisuudessa kaiken tämän positiivisen maakuvan eteen tekemäni työn vuoksi 😁. L’aamiaisgate, kuten Le Monde Marinin aamiaisepisodin nimesi, on hyvä esimerkki näistä Ranskan ja Suomen eroista.
Yksi oikeasti maailman paras asia on se, että Suomessa me luotetaan toisiimme. Vaikka somen perusteella sitä on välillä vaikea uskoa (erityisesti ennen kuntavaaleja). Käytiin uusien métro-naapureidemme kanssa keskustelua siitä, miten Ranskassa on edelleen niin hemmetin kauhea byrokratia ja vaadittujen paperien sekä leimojen määrä on valtaisa. Jos aiot irtisanoa asuntosi, sinun pitää lähettää kirjattu kirje vuokraisännälle ja säilyttää itselläsi kopio ja tietysti kuitit lähetyksestä. Edelleen sähköpostien aikakaudella. Naapurit sanoivat, että toki teillä Suomessa on täytynyt toimia samalla tavalla ennen sähköpostia ja sanoimme, että ei ole. Ihan on riittänyt opiskeluaikoina, että soittaa vuokranantajalle ja sanoo, että irtisanoisin vuokrasopimuksen. Kuulemma täysin uskomatonta. Ja suorastaan mahdotonta.
Mies on ihan hiilenä töissä, kun hän joutuu allekirjoittamaan päivittäin hirveän määrän papereita ja kaikki käskyt pitää antaa kirjallisena (ja allekirjoittaa ne) eikä mikään edisty, kun sitten odotellaan jonkun toisen allekirjoitusta. Ihan näin pahaa ei kuulemma ole Ranskassa kuin täällä, sanoi hänen yksi työkaverinsa, joka nyt lähtee yhdeksän vuoden jälkeen takaisin Ranskaan, mutta me emme usko. On kuitenkin. Itse jonotin postissa aikani saadakseni parkkisakon maksua varten leimamerkin, enkä tajunnut, että siihen minulle jäävään puoliskoon, tulee leimamerkin vastakappale todisteeksi siitä, että olen sakot maksanut. Rouva postissa oli onneksi tarkka, että madame, te tarvitsette tämän ehdottomasti. Sitten se leimamerkillä varustettu lappunen lähetettiin postitse sakkotoimistoon. Selväselvä. Sakko oli muuten 8,3 euroa. Ehkä ainoa edullinen juttu täällä.
Suurin digitalisaatiohyppäys on se, että yhden kauppaketjun kanta-asiakaskortti on sähköinen eli kännykässä. U s k o m a t o n t a. Mutta silti ruokakaupassa on edelleen heitä, jotka eivät koske pankkikorttiin. Lounasruuhka-aikoina on hyvä kaivaa kassista shekkivihko ja aloittaa se prosessi siinä kassalla. Menee ihan järki välillä siihen, miten jotkut jaksavat hoitaa kaiken shekeillä. Toki se maksaminen niillä on ihan jees esim. jossain markkinoilla, jos ei ole käteistä riittävästi, mutta niiden saaminen ei. Pankeissa on tosin sellaiset shekkiautomaatit, mihin ne shekit voi jättää. Sain juuri opastusta sen käyttöön, kun piti saada yksi shekki lunastettua. Minähän vuonna tänne tulee esim Apple Pay tai Mobile Pay? Tosin niistä menee varmaan aina erillinen palvelumaksu, jos yrittää rahaa siirtää jonnekin. Tuskin meidän aikanamme.
Tyyntä on edelleen
Muuten elämä on edelleen ihan normaalia, rokotukset etenevät ja nyt saa jo kaikki 12-vuotiaista ylöspäin käydä rokotettavana ilman ajanvarausta. Melkein 120.000 on saanut jo rokotuksen, puolet tästä kaksi rokotetta. Meillä annetaan toinen rokote kolmen viikon päästä ekasta. Rokotekattavuuden saaminen 70%:iin on kyllä työn takana, koska kanakit eivät ainakaan tunnu olevan kovin innoissaan ottamaan rokotuksia. Ymmärrän nuo hyvin eristäytyneet tribut, mutta en ymmärrä tässä Nouméassa ja ympäristössä asuvia, jotka käyvät esim. tehtailla töissä. Sitten jos ja kun tämä saari tästä taas lokakuun jälkeen aukeaa, olisi heidänkin kannaltaan hyvä olla rokotettu. En tiedä paljonko täällä kiertää disinfomaatiota ja paljonko on taas ”tämä on valkoisen miehen juttua” -mentaliteettia. Rokotepakkoon ei olla kuitenkaan vielä menossa, vaikka siitäkin on keskusteltu.
Pari tehdashyökkäysten ”war lordia” on pistetty vankilaan ja uhkailut sopimusten noudattamisesta jättämisestä pyörivät ilmassa. Ja seuraavan itsenäistymisäänestyksen päivä päätettiin. Se on 12.12.2021. Täältä lähti isohko delegaatio Ranskaan tapaamaan vastuuministeriä ja presidentti Macronia kai pikaisesti myös, mutta delegaatiosta jäivät pois nämä pro-itsenäisyys-tyypit. Ennen matkaa käytiin kiivasta keskustelua siitä, että äänestys pitäisi saada mitä pikemmin, mutta nyt aktivistikanakien mielestä tuo päivä on liian pian. Ei olisi saanut neuvotella, vaikka piti neuvotella ja neuvottelujen tulos on ihan surkea. Eikä heiltä kysytty, vaikka kyllä varmaan kysyttiin. Väärin sammutettu. En pysy mitenkään enää kärryillä, mutta ei pysy kukaan muukaan. Välillä vähän teini-ikäisten touhua, eivät ole edelleenkään saaneet valittua pääministeriä eivätkä osallistu hallituksen kokouksiin, jossa pääministeristä äänestetään. Itse kaatoivat hallituksen kuitenkin ja saivat enemmistön.
Pääministeriksi on nousemassa herra Mapou, sen Mapoun veli, joka masinoi USUP-liikkeen ja hyökkäykset tehtaalle. Eli hyvin vahvasti itsenäistymisen kannattaja. Mutta paikalliset ovat sanoneet, että äänestyksen tulos tulee olemaan selvä NON, koska wallislaiset eivät enää kannata itsenäisyyttä tai ehkä paremminkin eivät ole enää kimpassa kanakien kanssa. Tää on kyllä oikeasti niin sekavaa ja sakeaa soppaa välillä, että onneksi on paikallisia tulkkaamassa taustoja ja antamassa vähän tilannekuvaa. Ennen tänne tuloa mietin, että opin täällä keskustelemaan ranskaksi vaikka ruuasta ja viineistä ja sen sellaisista kevyistä jutuista. No nyt osaan keskustella todella hyvin referendumista ja sen mahdollisista seurauksista, aktivismista, mellakoista, politiikasta, kivien heittelystä, kyynelkaasusta ja kaikista tällaisista arkipäiväisistä asioista.
Mutta siis, tyyntä on, kenties myrskyn edellä. Muutama paikallinen tuttu on sanonut, että ei kannata yrittää täältä mihinkään ennen referendumia. Lentokenttä on helppo blokata ja ei tiedä yhtään mitä tässä vielä tapahtuu. Lennot tulee olemaan täynnä sotilaita ja poliiseja, joita tulee tänne ekstramääriä turvaamaan äänestyksen. Ehkä unohdan kaiken haaveilun Suomen vierailusta, vaikka karanteeni tuplarokotetuille saattaakin muuttua vain kolmepäiväiseksi. Pessimisti ei pety niin pahasti. Nautitaan nyt tästä talvesta, kun ei muutakaan voida. Parasta tässä talvessa on muuten se, että papukaijat ovat taas ilmestyneet meidän palmuumme. Ja pyörivät tässä muutenkin aktiivisesti. Haukat eivät ilmeisesti syö lainkaan näitä pikkulintuja, kun yläpuolella pyörivä haukkaperhe ei saa mitään paniikkia aikaiseksi. Heille riittää ilmeisesti kalat. Linnut laulaa muutenkin nyt paljon enemmän ja ymmärrän heitä hyvin. Kukaan ei jaksa niillä helteillä tehdä yhtään mitään. Mutta silti odotan, että kelit tästä pian lämpenevät taas 😉.
Olen ihan in love näihin papukaijoihin. Niitä on nyt tosi paljon.
Suunnitelmat vs. todellisuus
Juteltiin taas viikonloppuna, mitä kaikkea me mietittiin ja suunniteltiin ennen tänne tuloa. Tämä on meille pientä huvia, naureskellaan, että hei muistaks, piti sitä ja tätä sitten kun. Tärkeimpänä tietty se, että lähdettiin tyyliin ”hei hei, nähdään 6 kuukauden päästä”. No ei nyt ole nähty ketään edes 1,5 vuoden päästä. Alkaa pikkuhiljaa oikeasti patittaa tämä jumittelu täällä. Ajatus oli myös, että päästään joka vuosi nauttimaan Suomen kesästä. Eikä esim. marraskuusta, kun sitä ei kaivata lainkaan. Eilen oli nuorimman kummitytön rippijuhlat ja näiden tällaisten tapahtumien missaaminen tuntuu kyllä sydämessä.
Esimerkiksi mun kaikki pitkähihaiset t-paidat jäi Suomeen, kun ne eivät mahtuneet matkalaukkuihin ja ”otetaan ne sitten kesällä”. Eihän tässä muuten olisi mitään, mutta olisin tarvinnut niitä jo viime talvena ja nyt taas, enkä ole löytänyt kuin yhden vastaavan Decathlonin purjehdusosastolta. Siis ihan kirjaimellisesti kaupassa oli vain yksi ja sen jälkeen en ole niitä nähnyt. Osaa näistä ”otetaan sitten, kun tullaan” -jutuista on ihan mahdotonta löytää täältä. Eniten hauskuutta on saatu siitä, että unohdin kaikki mun bikinit Suomeen. En tajua edelleenkään, mitä siinä tapahtui. Mutta niiden korvaaminen on sentäs ollut täällä helppoa. Jos täältä jotain löytyy aina ja takuuvarmasti, niin bikineitä. Ja rantsusandaaleja, suuri osa ihmisistä kulkee flip-flopeilla vuoden ympäri oli tilaisuus mikä tahansa. Mun mieheni kuuluu tähän sarjaan myös. On kamalaa, jos joutuu laittamaan esim. tennarit jalkaan, jos on vähän fiinimpi tilaisuus.
Asioita, joita tällä hetkellä ei löydy mistään. Jodioimaton merisuola hienona ja karkeana. Halloumi. Hedelmät.
Sitten meidän piti tietysti saada säännöllisesti paketteja ja postia Suomesta, erityisesti salmiakkia ja purkkaa. Niin just. Juuri viime viikolla saatiin postia pitkästä aikaa. Nyt tuli kevään 2020 posteja, digi- ja väestötietoviraston lasku (sain sen kyllä sähköpostillakin silloin, kun sanoin, ettei näy eikä kuulu), jotain lehtiä ja Turun naapurien lähettämä postikortti huhtikuulta 2020. Mitähän kaikkea muuta on jumissa siellä jossain, missä nämäkin ovat vuoden lojuneet. Ja missä hemmetissä ne oikein lojuu. Täällä? Ranskassa? Tokiossa? Viimevuotiset paketithan löytyivät Thaimaasta ja palasivat sitten Suomeen. Nyt tosin sekä jenkki-Amazon että Ranskan Amazon näyttäisivät taas toimittavan tavaraa tänne saakka ja joidenkin muidenkin nettikauppojen worldwide shipping sisältää taas Uuden-Kaledonian. Salmiakit alkaa uhkaavasti loppua, jotain tarvii asialle tehdä. Savustuspussitkin loppuivat jo, vietettiin juhannus savustamalla lohta. Ja nyt tein taas savulohta ja sen lisäksi graavilohta, kylmäsavulohta, pastramia ja liemikypsennettyä lohta. Jälkiruuaksi mustikkapiirakkaa. Kyllä maistuikin Suomelta.
Tähän mennessä olisi käyty jo Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. Ja luultavasti Vanuatulla. Ja tietty Suomessa. Pääsis edes jonnekin. Naapurin kanssa juuri puhuttiin, miten alkaa tämä Nouméa ja oikeastaan koko Uusi-Kaledonia ahdistaa. Tämä on aika pieni paikka ja jos nyt kertaalleen on kiertänyt vaikka Grande Terren ympäri, niin ei täällä montaa paikkaa ole, mihin lähtisi uudelleen. Loyalty-saaret ajateltiin nyt käydä läpi, kun muuallekaan ei päästä, mutta näin talvella ei ehkä ole parhaat lomakelit täälläkään. Vaikka oliskin yli 20 astetta. Mun synttärit on heinäkuun lopulla, ja suunnittelin siihen Ilot Maitren reissua pariksi yöksi, jos kelit sallii. Mies sanoi, että miten sää ootkin syntynyt just näin talvella, vuoden kylmimpänä aikana. Niinpä. Tuleepa tämäkin koettua, että on keskitalven lapsia.
Voisin ehkä haluta tällaisen katamaraanin (kapteenin kanssa) synttärilahjaksi. Nimeäisin sen Rieslingiksi.
