Australiaa uusin silmin, Uusi Kaledonia vanhoilla, väsyneillä silmillä

23/11/2022 by toispualpalloo

Oltiin taas lomalla Australiassa. Lennot on aika hintavia, koska koko Uusi-Kaledonia matkustaa taas parin vuoden tauon jälkeen. Ymmärrän hyvin, ei tätä saarella oloa kestä, jollei pääse välillä jonnekin muualle ja kahden vuoden koronajumituksen aikana paikalliset kiersivät ahkerasti täällä eri paikkoja. Joten on varmasti tarve palata taas ns. vanhaan normaaliin. Itselläni on ollut menossa sellainen vääntö miehen työpaikan HR/expat-osaston kanssa, että teki todellakin erittäin hyvää päästä pois täältä hetkeksi.

Koska Sydney on jo nähty, niin mietittiin pitkään, mitkä kaupungit olisivat seuraavat kohteet. Mielellään tietty täällä puolella Australiaa, 12 tunnin lento toiselle puolelle ei oikein innostanut. Valitsimme (tai minä nämä nyt valitsin, ei miehellä ole aikaa mihinkään muuhun kuin työhön) Melbournen ja Brisbanen. Vuokraisäntä on asunut pitkään Melbournessa ja suositteli sitä, kaupunkia on kehuttu myös rennoksi taidekaupungiksi ja sieltä pitäisi saada parhaat kahvit. Teenjuojana tämä ei kiinnostanut tietenkään minua, mutta koska ajattelin kiertää kaikki mahdolliset kirjakaupat, niin olisihan se positiivista, että mies saa hyvää kahvia odotellessaan. Brisbane puolestaan on täkäläisten suosikkikaupunki, kahden tunnin lento, vieressä Gold Coast, josta käsittääkseni aika moni kaledonialainen omistaa kakkosasunnon ja samanlaiset kelit kuin täällä. Tällä siis mentiin.

Melbourne

Koska La Nina vaikuttaa täällä tietysti myös naapurimaihin, niin loman ajaksi oli luvattu hillittömiä sateita. Sekä Victorian että Queenslandin alueilla oli jo ennen meidän lähtöä satanut todella paljon ja tulvia pukkasi jokaiselle esikaupunkialueelle. Varauduttiin siis pahimpaan. Kun laskeuduttiin Melbourneen, niin näytti vielä ihan hyvältä, mutta laukkuja odotellessa alkoi sataa niin paljon, että piti ottaa taksi kentältä. Kyllä sitä vettä sitten tulikin. Mutta meidän tuurilla se oli ainoa kunnon vesisade koko reissulla.

Keskusta muistutti Sydneyn CBD:tä, samoin Brisbanen keskusta eli ei jaksettu kummassakaan viettää kauheasti aikaa. Niitä mainostettuja hyviä kahviloita oli joka paikassa muuallakin, samoin tosi hyviä ravintoloita. Lämpötila oli +17 astetta eli me olimme ihan jäässä ja kuljimme villapaidoissa, kaulahuiveissa ja takeissa. Mies kaipaili pipoa. Paikalliset kulkivat shortseissaan. South Melbournen lisäksi St. Kilda oli kiva paikka, kauniita vanhoja rakennuksia ja hiukan kuin Bondi Beach, mutta selvästi rosoisempi ja boheemimpi. Käytiin myös Victorian osavaltion pääkirjastossa (State Library Victoria), joka on Australian vanhin kirjasto (1854) ja yksi maailman ensimmäisiä ilmaisia kirjastoja. Melbourne on muuten Unesco City of Literature. Minulle sopiva paikka siis.

Olipa kaunis tämä State Library. Ja aktiivisessa käytössä.

Melbourne on tosiaan taidekaupunki, isot taidemuseot olivat kompaktisti samalla alueella, mutta valitettavasti kiinni silloin, kun meillä olisi ollut aikaa käydä. Yhdessä päästiin käymään, mutta näyttely (Tate Modernista tuotu) oli aivan surkea. Niin surkea, että jopa minä pidin sitä rahantuhlauksena. Onneksi Federation Square kokonaisuutena korvasi hiukan pettymystä. Tuttavallisemmin Fed Square vietti itse asiassa 20-vuotisjuhlaansa, kun olimme siellä. Rakentamisvaiheessa ja alussa sitä kuulemma moitittiin, mutta nykyään se on kaupunkilaisten olohuone ja kokoontumispaikka kelillä kuin kelillä.

Fed Square

South Melbourne, Albert Park ja St. Kilda

Me yövyimme South Melbournen alueella, tosi kiva paikka, upea hotelli (Coppersmith) ja kaikkea kivaa kävelymatkan päässä. Mutta kalliista asuinalueesta huolimatta sen keskelle rakennettu aivan hirveä vuokratalokolossi näkyi kyllä kadulla. Huumeidenkäyttäjiä ja muuta vastaava porukkaa oli riittävästi. Todella surullista. Kuulin sitten tutulta, että Ausseissa on tosi paha huumeongelma, paremmissakin piireissä nuoret käyttää paljon huumeita. Nämä meidän näkemät tyypit oli niitä pitkän linjan tyyppejä eli aika pahan näköisiä. Ja hotellin vieressä sivukadun puolella oli ulkoisesti ihan siisti pienkerrostalo, mutta ikkunat rikottuna ja lukuisia ostoskärryjä oven tukkeena tai kaatuneena kadulle. Yhtenä aamuna ikkunan alla olikin varsin epämiellyttävä tappelunnujakka, tyypeistä ilmeisesti ainakin yksi oli sen talon asukas.

Ihana pikkuhotelli, kauniit huoneet. Alakerrassa ravintola ja ylhäällä pieni kattobaari.

South Melbourne oli täynnä tällaista nättiä vanhaa rakennusta. Tosi kodikkaan oloisia asuinalueita.

Tämä Park Towersin vuokratalokolossi oli karsea ilmestys keskellä South Melbournea. Google mapsista saa paremman kuvan rakennuksen koosta

Yksi kivoimmista ”nähtävyyksistä” oli South Melbournen sisätori, käytiin siellä lounaalla ja ihmettelemässä kojuja. Porukkaa oli todella paljon lauantaina, mutta ravintoloitakin riitti joka lähtöön eli ei tarvinnut jonottaa. Ja nuo hyvät kahvilat helpottivat minua, koska mies todellakin istui aika monessa, kun minä olin kirjakaupoissa. Melbournessa ei ollut mitään isoa Kinokuniyan tapaista ketjua, mutta useampia pienempiä ja paikallisia. South Melbournessa oli useampia ”lähiostareita” ja melkein kaikissa oli pieni kirjakauppakin. Aika siistiä. Ihmiset selvästi käyttivät lähipalveluita, kun kivijalkakauppa näytti kukoistavan asuinalueillakin.

Tätä me tehdään, kun ollaan NC:n ulkopuolella. Ihastellaan halpoja hintoja. South Melbournen sisätorin ulkoreunaa kiersivät nämä vihanneskojut, sisällä oli kauppahallityylinen puoli ja sit sisustus/vaatekauppapuoli. Paljon ruokapaikkoja jne. Todella kiva paikka ja lauantaina hyvin suosittu.

Kaikilla kirjakaupoilla tuntui olevan joku oma spesialiteettinsa ja palvelu oli todella hyvää.

Tämä oli myös aika jännä kauppa, luulin ekaks et on jotain luonnonkosmetiikkaa yms kun katselin kauempaa, mut sit kun kauppaan lappasi koko aika koiria ja menin uteliaisuuttani katsomaan, niin olikin koirien herkkukauppa. Tässä karvaisia kengurunkorvia. Meinasin ostaa, mutta muistin sitten, et eihän näitä saa tuoda tänne meille.

Ihan fancy koiranherkkukauppa

Ihan hotellin vierestä alkoi Albert Park, 225 hehtaarin puisto ja erilaisten urheilulajien keskittymä. Siellä on Lakeside stadion, Melbourne Sports and Aquatic Centre, sisäpelihalleja, golfkenttä, jahti- ja purjehduskerho, moottorirata ja hienot kävelyreitit järveä ympäri. Tämä koko alue oli ennen Bunurong (tai Boonwurrung) aboriginaalien aluetta ja täällä on pidetty heidän seremoniallisia hetkiään, silloin ennen kuin valkoiset tulivat ja veivät kaikki maat. Puistossa oli kyltti ”Albert Park is part of an Aboriginal cultural landscape in the traditional Country of the Bunurong People. Parks Victoria respects the deep and continuing connection that Bunurong Traditional Owners have to these lands and waters, and we recognise their ongoing role in caring for Country” ja samanlaisia tekstejä näkyy kaikkialla. Keskustassa pilvenpiirtäjien keskellä, Fes Squarella, ratikkapysäkeillä jne. En usko, että nämä kyltit paljon lohduttavat aika törkeästi sorrettuja aboriginaaleja, mutta on se silti hyvä muistuttaa paikkojen historiasta.

Puisto on nimetty Kuningatar Victorian puolison, prinssi Albertin mukaan. Piknikpaikkoja näytti olevan siellä täällä, puisto oli täynnä lenkkeilijöitä ja koiranulkoiluttajia (kyllä muuten ilahdutti, kun koirat olivat kiinni eikä kuten täällä). Ja sitten oli näitä kuuluisia mustia joutsenia. Olivat hyvin tottuneita ihmisiin ja ilmeisesti jotkut ruokkivat niitä säännöllisesti, kun yksi joutsenperhe kiiruhti kauheaa vauhtia yhden rannalle istuneen rouvan luokse. Monia muitakin lintuja ja eläimiä oli, mutta katsoin parhaaksi olla tietämättä niistä sen enempää (ne hämähäkit kammottaa liikaa).

Melbournen Albert Parkin mustat joutsenet. Niitä oli paljon.

Valkoiset laput joutsenien kaulassa ovat tunnistusmerkkejä.

St. Kilda oli aika hipsterialue, todella viehättävä 20000 asukkaan kaupunginosa ihan meren ja pitkän hiekkarannan vieressä. Rantakadun asunnot taitavat olla hinnoissaan, tosin talojen ja rannan välissä meni monikaistainen tie, mikä hiukan toi miinuspisteitä. Miten autot saakin aina parhaat väylät ja hienoimmat maisemat. St. Kilda on ennen ollut Yaluk-ut-Weelam klaanin aluetta, samasta Boonwurrung ihmisten heimosta. Viktoriaanisena aikana tänne rakennettiin upeita palatseja Melbournen eliitille. Myöhemmin tämä on ollut Melbournen punaisten lyhtyjen aluetta, sitten taiteilijoiden aluetta ja sitten gentrifikaatio on tietysti tuupannut nämä vähemmän tienaavat taas pois rikkaampien jaloista.

St. Kildan ranta. Olis ollut mahdollisuus mennä suppilaudoilla katsomaan pingviiniyhdyskuntaa, mutta ei oikein houkutellut tällä kelillä.

Itselle tuli mieleen esimerkiksi Sopot ja muut kesäisen rantaelämän keskukset, jotka ovat talvisin ”hylättyjä”, mutta tyhjyydessään kovin kiehtovia. Palais Theatre ja Luna Park ovat auki ympäri vuoden, mutta nyt ne olivat hiljaisia. Kesällä St. Kilda olisikin ihan erilainen vierailukohde, äänimaailma olisi kesähelteillä tyystin erilainen. Mutta ihanan tunnelmallinen paikka se oli nytkin ja talobongarille hieno kohde.

Tämä oli yks kauneimmista rakennuksista St. Kildassa. Mies aina torppaa mun haaveet tällaisista sanomalla, että mieti miten paljon tuossa on kunnossapitoa.

Brisbane

Brisbanen kelit muuttuivat täydellisesti eli sateet loppuivat, kun sinne päästiin ja lämpötila nousi yli kolmeenkymmeneen. Meille siis sopivampaa, kuin Melbournen kelit. Taas kävi hotellin kanssa hyvä tuuli, aivan erinomaisella paikalla ja hyvien yhteyksien päässä oleva Hotel Limes Fortitude Valleyssä. Suosittelen kyllä tuota aluetta kaikille Brisbaneen menijöille. Ja hotellia myös. Ihan lähellä oli James Street, jossa käytiin melkein joka ilta syömässä tai lasillisella. Julkinen liikenne ei ollut ihan yhtä hyvää kuin Melbournessa (joka sekin oli kaukana Sydneyn sujuvuudesta), eikä Brisbane ollut mikään kävelijän kaupunki toisin kuin nuo muut.

Vanha ja kaunis, mutta hyvin ränsistynyt historiallinen McWhirters ostoskeskus Fortitude Valleyssa. Osa on kunnostettu asunnoiksi, mutta toinen puoli oli todella huonossa kunnossa. Kattoja tippunut kosteudesta. Kirppiksiä ja aasialaisia ruokapaikkoja vielä löytyi. Ei kovinkaan kivalla alueella, kävelykadulla oli ihan päivälläkin paljon huumeporukkaa.

Yksi vanhoista, säilyneistä rakennuksista. Pilvenpiirtäjät lähestyvät Fortitude Valleyta eli kymmenen vuoden päästä näyttänee todella erilaiselta. Onneks tämä lienee suojeltu, kuten tuo McWhirtherskin.

Siitä huolimatta, ettei kaupunki ollut kovin kävelijäystävällinen, käveltiin ihan hulluna helteessä, kun esimerkiksi bussireittejä oli vaikea selvittää. Olisi pitänyt ladata appsi, mutta ei meidän liittymät toimi ulkomailla aina edes soittamiseen, saati sitten mobiilidataan. Esimerkiksi Paddingtoniin raahauduttiin ylä- ja alamäkiä hellekangastusten keskellä ja melkein missattiin koko paikka. Onneksi satuttiin katsomaan yhdessä risteyksessä oikeaan suuntaan 😁. Sen jälkeen päätettiin, että loppuu kävely, mutta eihän se mihinkään loppunut. Tuntui, että kaikki juna-asemat olivat remontissa ja kävelijöiden kiertoreitit olivat minusta kilometrien mittaisia.

Tämä kävely Paddintoniin järkyttävässä helteessä ja lintupelossa oli aika paha.

Paddington ei ollut muuta kuin yksi pitkä katu, mutta täynnä kivoja kauppoja ja kahviloita. Oli siis visiitin väärti.

Tämä Empire Revival oli käymisen arvoinen. Muistutti Kasvihuoneilmiötä, mutta laadukkaampaa tavaraa, aitoja koruja, vanhaa posliinia jne. Kuulemma elokuvalavastajat etsivät täältä aina tavaroita.

Vähän kyllä mietin, että miten nämä pikkukirjakaupat pysyy pystyssä, mutta kuten Melbournessakin, niin varmaan Brisbanessakin hyödynnetään lähipalveluita eli kirjatkin ostetaan omalta asuinalueelta.

Skipattiin muuten Golcosse (kaledonialaisittain sanottuna) eli Gold Coast, koska en jaksanut istua lähijunassa kahta tuntia suuntaansa vain nähdäkseni hiekkarannan ja korkeita rakennuksia. Kuvista näytti aika paljon Miamilta. Siellä olisi törmännyt kuitenkin kaledonialaisiin, lentokentällä nähtiin heti yksi tuttu, joka oli viettänyt viikon Golcossella. Nähtiin myös muita tuttuja eli s/y Manta ja Auli ja Hanski olivat Brisbanessa samaan aikaan. Vietettiin viimeinen ilta illallisen merkeissä meidän hoodeilla. Otettiin riski ja mentiin uudemman kerran pizzalle paikkaan, jossa pizzojen päälle oli ripoteltu reilusti suolaa. Salamipizza ei sitä ihan hirveästi kaivannut ja juotiin ehkä kolme litraa vettä niitä pizzoja syödessä. Tarjoilija muisti meidät ja vitsaili, että laitetaanko hiukan enemmän suolaa tällä kerralla.

Tässä sarjakuvassa vitsaillaan just sillä, että Golcossen ranta on täynnä caldocheja.

Päätettiin ekana päivänä kävellä lähimmälle vesibussipysäkille. Brisbanessa menee maksullinen vesibussi, mutta tietyllä alueella myös ilmainen ja tähän ilmaiseen tähdättiin, kun meillä ei ollut matkakorttia vielä. Taivallettiin helteessä James Streetin päähän ja siitä sitten kohti vesibussia. Oikein nättejä asuinalueita, mutta kun tuli ensimmäinen varoitus hyökkäävistä linnuista, niin alueet lakkasivat olemasta nättejä. Kyltissä sanottiin, että varo kävelemästä tai pyöräilemästä (tai edes olemasta) tällä alueella. Keskellä hienoja omakotitaloja. Minä tietysti menin heti paniikkiin ja odotin sellaista jättimäistä korppikotkaa hyökkääväksi kimppuun. Kaverini valisti myöhemmin, että kyseessä on hyvin äkäinen, paikallinen harakka. Todella iso sellainen. Tultiin siihen tulokseen, että Australiassa kaikki eläimet yrittävät viedä ihmiseltä hengen.

Vesibussit kulkivat tulvien takia hyvin pientä väliä, muuten niillä pääsisi aika näppärästi eri puolille Brisbanea.

Helle alkoi olla jo sitä luokkaa, että piti pysätä välillä smoothielle (ja kirjakauppaan, joka ykskaks yllättäen tuli vastaan 😁), mutta sitten jatkettiin taivallusta ja päästiin vihdoin nääntyneinä sinne vesibussipysäkille. Joka oli sateiden ja tulvien takia suljettu. Saatoin hiukan kiroilla, vaikkakin myönnän, että joki virtasi siinä kohtaa pelottavaa vauhtia eli syystäkin varmaan suljettu. Ilmoitustaululla oli lista suljetuista pysäkeistä ja se lista kattoikin lähes kaikki ilmaisbussin pysäkit. Olin ihan epätoivoinen, että joudun kävelemään siinä helteessä koko matkan takaisin läpi tappajalintualueiden. Mutta meillä kävi hillitön tuuri, nimittäin pysäkille samaan aikaan tullut ja sulkemista voivotteleva pariskunta kysyi meiltä yllättäen, että mihin te olitte menossa ja he voivat heittää meidät. Heillä oli auto vieressä parkissa.

Rasismi rehottaa

Saatiin siis kyyti South Brisbaneen ja samalla sightseeing kierros, kun rouva kertoi koko matkan nähtävyyksistä jne. Kutsuimme heidät sitten meidän kanssa lasilliselle, kun halusimme korvata kyydin ja tulikin hauska parituntinen vietettyä heidän kanssaan. Molemmat olivat Botswanasta kotoisin, mies oli ensin tullut Australiaan opiskelemaan (ilmeisesti jollain hyvällä stipendillä) ja rouva sitten perässä. Mies on töissä toisella puolella Australiaa, 14 tunnin lentomatkan päässä, ja kun hän on kotona, hän vie vaimon aina johonkin viihtymään siksi aikaa kun lapsenvahti katsoo lapsia. Erittäin mukavia ihmisiä. Mutta heiltä kuulimme myös miten kauheaa rasismia Australiassa on. Niin pahaa vielä vuosien asumisenkin jälkeen, että rouva on välillä miettinyt haluaako lähteä ollenkaan kotoa ulos. Ja he ovat hyvin toimeentuleva, kouluttautunut pariskunta.

South Brisbanen tekoranta joen vieressä.

Meillehän Aussit näyttäytyy mielettömän mukavana paikkana, ihmiset ovat äärettömän avuliaita ja ystävällisiä. Erehdyt kerran katsomaan kysyvän näköisenä katukylttejä, niin paikalle ryntää ihmisiä kysymään, voinko auttaa ja melkein kädestä pitäen ohjaavat oikeaan suuntaan. Mutta samaan aikaan, kun me olimme siellä, yksi koulumatkalla pahasti pahoinpidelty nuori aboriginaalipoika, Cassius Turvey, kuoli ja poliisin ensimmäinen kommentti oli, että hän saattoi olla väärään aikaan väärässä paikassa. Ihan oli matkalla koulusta kotiin. Lueskelin kotiin palattua lehtijuttuja tästä kamalasta tapahtumasta ja ihmiset järjestivät isoissa kaupungeissa suuria protesteja rasismia vastaan. Kun kerroin tästä instassa, sain todella monta kommenttia, miten pahaa rasismia Ausseissa on. Itselle se tuli aika yllätyksenä, kun näin valkoisena eurooppalaisena jopa kuuluisan hankala maahantuloprosessi sujuu kuin vettä vaan.

Hiukan tämä kaikki on saanut katsomaan maata eri silmillä ja miettimään, miten ne kaikki muualta tulleet, esimerkiksi aasialaiset siellä kestävät. Nyt koko Australia potee todella pahaa työvoimapulaa, kaikilla aloilla. Joka paikka oli täynnä ”palkataan” ilmoituksia, kuten oli jo Sydneyssä maaliskuussa ja esimerkiksi molempien hotellien aamiaiset oli erikoisjärjestelyin, koska kummassakaan hotellissa ei ollut riittävästi henkilökuntaa. Coppersmithin ravintolaakaan ei voitu pitää auki joka ilta henkilöstöpulan vuoksi. Koronasulku oli pitkä, todella moni palasi varmaan kotiin Aasiaan tai mistä ovatkaan muuttaneet Australiaan, eivätkä taida tulla takaisin.

Tämäkin panimo kaipailee työvoimaa. Mies siirtyi Brisbanessa kahviloista panimoihin mun kirjakauppa

Minulla on yksi tuttu täällä Uudessa-Kaledoniassa, joka on niin käsittämätön rasisti, että en meinaa pystyä olemaan samassa paikassa hänen kanssaan lainkaan. Hänellä on uskomaton viha kanakeja kohtaan, ihan käsittämättömiä oletuksia esimerkiksi referendumista, kanakien tilanteesta täällä ja yleensäkin heistä. Kuten, että eivät he maksa lainkaan veroja, mutta silti vaativat kaikkea. Sanoin, että ihan samalla tavalla maksavat verot, kun muutkin, tosin slummeissa asuvat eivät välttämättä kaikki maksa jos tulot jäävät sen rajan alapuolelle, että veroja ei tarvitse maksaa. En viitsi rumimpia lauseita tähän edes kirjoittaa. Toki en itsekään ymmärrä kanakien kännäilyä ja sekoilua, varsinkaan, kun haluavat itsenäistyä. Itse keskittyisin heidän johtohahmonaan siihen, että nuoret kouluttautuisivat niin paljon kuin mahdollista, jotta itsenäistymisen jälkeen olisi osaavaa porukkaa johtopaikoille. Mutta ei tämä ole ihonväristä kiinni, en ymmärtäisi muidenkaan vastaavaa kännisekoilua ja väkivaltaa.

Ai niin, nyt uusia referendumeita vaaditaan jo kuuluvammin, saas nähdä mitä tästä tulee. Ja kaikki nikkelitehtaat ovat ihan lirissä. Näistä enemmän jossain seuraavassa postauksessa.

Uutta referendumkierrosta suunnitellaan. Täällä, ei niinkään Ranskan päässä.

Meanwhile in NC

Taas meidän loman aikana väkeä kuoli liikenteessä, niin että hirvitti. Ja senkin jälkeen ruumiita on tullut. En enää edes tiedä, mikä on tämän hetkinen luku vuoden alusta. Ehkä se on jo 57 kuollutta. Tämä on pienempi paikka, kuin Espoo, jossa kuolee 3 henkilöä vuodessa liikenneonnettomuuksissa. Kuten olen varmaan aiemminkin kirjoittanut, nyt lehdessä keskustellaan, et tarttis tehdä jottain. Esimerkiksi alkaa käyttää turvavyötä, ja ehkä jopa pitää turvavyöratsioita. Ja varovasti keskustellaan myös siitä, että pitäiskö ajaa vähemmän kännissä.

Tässä pari esimerkkiä: viime viikolla Mont Doressa varastettiin auto, poliisi yritti pysäyttää autoa, mutta kuski päätti lähteä karkuun. Poliisi oli hengenvaarassa, puhumattakaan monesta ihmisestä mm rakennustyömaalla, jonka läpi kaahari ajoi. Ei niin kaukana meistä. Lopuksi kuski ajoi kolme kertaa päin poliisiautoa, joka yritti tukkia tien. Sen jälkeen kuski ja matkustajat lähtivät karkuun, mutta poliisi sai heidät nopeasti kiinni. Ei ehkä ihme, koska kuski oli niin kännissä, että hän vaipui siinä sitten ”alkoholikoomaan”, kuten täällä sanotaan eli sai alkoholimyrkytyksen ja hänet piti kuskata kiireesti sairaalaan. Ilmeisesti karkumatkan aikana piti vetää vielä vähän lisää viinaa, joka iskeytyi vasta karkuunjuostessa kunnolla elimistöön. Täysi ihme, ettei tässä kuollut ketään.

Ja sitten joku toinen murtautui johonkin asuntoon, ja vei pihalla olevan mopoauton avaimet. Murtautuja oli niin kännissä, että kaatuili pihalla monta kertaa ja meteli herätti naapurit, jotka soittivat poliisit paikalle. Ja koska hän oli niin tuubat, mopoauton käynnistämisessä meni aikaa eikä parkkikselta ollut helppo lähteä pois törmäämättä muihin autoihin. Siitä poliisi sitten keräsi hänet talteen.

Viime viikolla tämän meidän asuinalueen eli Val Plaisancen asukkaat oli kutsuttu keskustelutilaisuuteen, jossa käytiin läpi ”miten pidetään Val Plaisance yhtä turvallisena, kuin se on tähänkin saakka ollut”. Päättelen tästä, että meidänkin superturvallisella ja mukavalla alueella on homma muuttunut. Meillä on yksi koditon tyyppi, todella mukava, hän tuntee kaikki ja kaikki tuntevat hänet. Mutta sen lisäksi tässä meillä on pyörinyt kaksi nuorta jätkää (valkoisia, ei kanakeja), jotka kiertävät katsomassa roskikset. En tiedä oliko jompikumpi heistä, joka oli avannut meidän roskapussin ja jättänyt sen roskalaatikon päälle auki revittynä. Sisältä oli kelvannut vanha leivänjämä, leipäpussin löysin matkan päästä koiralenkillä. Ei nämäkään tyypit niin haittaa, eivät ole tuntuneet uhkaavilta, mutta en tiedä mitä muuta porukkaa täällä(kin) öisin pyörii vai pyöriikö.

Kaikki muu on ohhoon päälle, paitsi pankissa

Taas pieni loppukevennys. Täällähän on kauheasti kaikkia sääntöjä ja byrokratiaa mm. miehen työlupaan ja oleskelulupaan liittyen, mutta ne kuitenkin vähän vaihtelevat, että pyydetäänkö jotain papereita vai ei ja mystisesti eri ihmisiltä on pyydetty erilaisia tietoja. Esim. mieheltä ei ole koskaan pyydetty syntymätodistusta, mutta belgialaiset joutuvat toimittamaan joka vuosi syntymätodistuksen sinne. Ilmeisesti vanhoja papereita ei katsota enää seuraavana vuonna, kun luulis, että syntymätodistus riittäisi vain kerran. Onneksi meillä oli nyt vikan kerran tämä prosessi.

Mutta siis, kaikki on muka tosi tarkkaa, mutta oikeasti ei sitten olekaan. Paitsi pankissa. Joskus, kun oikein hermostuin pankkiin, kyselin muilta expateilta, että kannattaako vaihtaa pankkia ja vastaus oli, että SGCB on täkäläisistä surkeista pankeista surkein, mutta ei varmaan kannata vaihtaa, kun ei se vaihtamalla parane. Ja meillä on sentäs se mobiiliappsi. Appsista huolimatta pankki on varmaan se, mihin on eniten mennyt hermot. Heti alusta alkaen. Ensinnäkin tili on yhteinen, mutta monsieur on kuitenkin se ”päähenkilö”, jonka yhteystiedot on liitetty tiliin, ja jonka pitää päättää kaikki tiliin liittyvät asiat. Soittavat siis miehelle, jos on jotain tiliasiaa, eikä miehellä ole koskaan hajuakaan, mistä he puhuvat. Hän ei ole kertaakaan kirjautunut appsiin eikä hänellä ole hajuakaan mistään pankin jutuista. Jossain vaiheessa suostuivat liittämään minun korttiini minun puhelinnumeroni, että saan vaihtaa tarvittaessa salasanan.

Tästä tarkkuudesta pari esimerkkiä; saimme kerran rahansiirron Kanadasta, kun lähetin sinne täältä pois muuttaneiden tuttujen pojan hampaiden oikomisraudat. Ensin pankki soitti miehelle, että mikä tämä rahansiirto on (olisko ollut 80 euroa, miehellä ei tietenkään hajuakaan asiasta) ja sitten vaadittiin todistukset, että se on mitä sanottiin. Onneksi hammaslääkäri oli kirjoittanut kuittiin, että tilaaja korvaa minulle (reimbursement) ja DHL:ltä oli kuitti tallella. Tämä oli iisipiisi juttu siis. Tästä on vaan menty tarkemmaksi. Maksoin yhden tutun ostokset, kun hänellä ei ollut vielä täkäläistä pankkikorttia (second hand tapahtuma, kyseessä pieni käsilaukku). Kun hän sai tilinsä toimimaan, niin hän yritti tehdä minulle rahansiirtoa.

Ei onnistunut antamieni ohjeiden mukaan (ensin pitää luoda vastaanottaja jne), koska pankin piti ensin tarkistaa, että minä olen oikea henkilö. Onneksi olin 😄, pankki sitten vastasi tälle ystävälleni, että joo, löysimme Madame M:n järjestelmästä. Ei silti onnistunut siirto millään, joten ystävä soitti pankkiin ja kysyi, että mikä mättää. No se mätti, että he halusivat tietää a) miksi hän on siirtämässä minulle rahaa (150€), sitten b) miksi minä olin maksanut jotain hänelle ja c) mikä ostos oli kyseessä. Tämän jälkeen pankkihenkilö oli vielä kommentoinut, että olipas kallis laukku. Just.

Nyt toinen ystäväni selitti, että he olivat ostaneet lentolippuja niin, että yksi tyyppi maksoi koko varauksen ja muut maksoivat sitten hänelle omien lippujensa hinnan. No tälle maksajalle oli soitettu, että miksi tulee rahaa tilille? Ja kun hän oli kertonut miksi, häneltä oli kysytty, että onkos sulla kirjalliset sopimukset kaverien kanssa tällaisesta systeemistä. Että pitäis olla. Tämä henkilö oli sanonut pankkihenkilölle, että sanonko mihin voisit ne sopimukset tunkea.

Tekisi mieli mennä pankkiin kertomaan MobilePaysta, mutta eivät ne varmaan uskoisi……

Kyllähän näillä maisemilla saa paljon sekoilua anteeksi……

Ranskalainen out of office ja muita kertomuksia

17/10/2022 by toispualpalloo

Taas on aika rientänyt vauhdilla. Paitsi miehen mielestä, hän laskee jäljellä olevia päiviä ja tuijottelee iltaisin TJ-kalenteriaan huolestuneen näköisenä. Päivät ei kuulemma tunnu vähenevän lainkaan. Minä olen aloittanut jo paluumuttovalmistelut, koska niissä menee kuitenkin aikaa ja koska ranskalainen – tai uusikaledonialainen – palvelukulttuuri on hyvin vaihteleva. Palvelua joko on tai sitten ei. Muuttofirman palvelu oli tullessa ja on edelleen ihan priimaa, ehdottomasti sieltä parhaasta päästä. Ainakin vielä, katsotaan sitten uudelleen, kun alkaa pakkaaminen.

Tästä päästäänkin mielenkiintoiseen asiaan, nimittäin täällä (ja ehkä myös Ranskassa) pitää olla varsin tarkkana, mitä on sovittu, mitä lukee laissa ja sopimuksissa ja kaiken maailman säädöksissä jne. Ei pidä luottaa siihen, että niitä välttämättä noudatetaan. Yksi ihminen, jonka kanssa on jatkuvasti ollut hieman haasteita, yritti suorastaan huijata meitä ja koska olemme alusta alkaen viestitelleet englanniksi, hän ilmeisesti kuvitteli, että en osaa ranskaa. Jouduin lukemaan hiukan lakitekstiä ja kopioin sitä myös hänelle viitteellä, että tässä tutustuttavaksesi Uuden-Kaledonian laki tähän liittyen, ystävällisesti katsonet nämä artiklat.

Kumosin myös kaikki muut omituiset kohdat hänen viestissään. Hän lähetti minulle leikattuja pätkiä ranskankielisistä teksteistä, että tähän ja tähän viitaten asia menee näin, mutta sitten kun luin ne tekstit, niin teksteissä puhuttiin ihan muusta asiasta. Käänsin ne sitten hänelle (hän on ranskalainen) 😁. Ehkä vähän noloa. Hänelle siis. Nyt ei ole kahteen viikkoon kuulunut mitään, oletan, että vaikeneminen on tässä myöntymisen merkki. Pitkiä päiviä tekevä mies tarviikin tällaisen lakitekstejä lukevan kotirouvan, ei näitä asioita pystyisi muuten mitenkään tarkistamaan tai pitämään huolta omista eduista.

Out of office, mutta salaa.

Tähän liittyy myös tuo ranskalainen out of office. Tässä on ollut useampia tapauksia, että olen lähettänyt jollekin ihmiselle sähköpostia, mutta koskaan ei kuulu mitään. Sitten olen lähettänyt varmuuden vuoksi uuden. Ja taas uuden. Eikä mitään vastauksia. Melkein kaikissa tapauksissa käy myöhemmin ilmi, että ihminen on ollut lomalla. Ei vaan ole tapana käyttää mitään out of office-toimintoa. No ei siinäkään vielä mitään, jos kävisi niin, että henkilö lukee ne loman aikana tulleet viestit ja vastaa niihin. Mutta ei. Loman aikana tulleet viestit ilmeisesti deletoidaan ja sitten odotetaan, että oliko asia tarpeeksi tärkeää, että ihminen lähettäisi uuden viestin. Haastavaa tässä on se, että kun en tiedä onko ihminen lomalla ja kuinka pitkään, niin en tiedä montako kertaa ja millä viiveellä uusia viestejä pitäisi lähettää.

Ehkä paras esimerkki on se, että meillä on nimetty pankkiyhteyshenkilö (olemme Premium-asiakkaita, ei saatu kyllä itse tähän mitenkään vaikuttaa ja maksamme tästä ihanuudesta 30€/kk pankille), jonka kautta pitää hoitaa kaikki asiat. Keväästä alkaen olen yrittänyt tavoittaa pankkihenkilöämme, ei koskaan mitään vastausta eikä koskaan mitään out of office-viestiä. Muutamassa kiireellisessä tapauksessa olen sitten ottanut yhteyttä yleiseen asiakaspalveluun ja se on joka kerta yhtä hermoja raastavaa, maailman surkeinta palvelua. Vaikka selittäisin kuinka tarkkaan viestissä, mistä on kyse, niin ei kukaan pankista yhteyttä ottanut ole koskaan nähnyt niitä viestejä eli sitä palvelupyyntöäni. Kerran kirjoitin, että ÄLKÄÄ SOITTAKO vaan vastatkaa viestiini ja heti soitti joku nuori mies, että pyydettiin soittamaan sinulle. Kerran kirjoitin, että saisinko palvelua englanniksi ja sen jälkeen soittanut henkilö soitti ilmeisesti vain kertoakseen, ettei puhu englantia. Voi morjens.

No usean kuukauden ahkeran sähköpostipommittelun jälkeen tämän meidän pankkihenkilömme sähköpostilaatikko oli tullut niin täyteen, että sain viestin, että postilaatikko on täynnä. Yritin kysellä taas sieltä helvetin esikartanosta eli call centeristä, että voisikos joku nyt kertoa mitä tehdään, kun meidän nimetty henkilömme on näköjään pois. Että voisimmeko saada uuden? Vastaus oli, että valitettavasti teidän henkilökohtainen pankkihenkilönne on nyt pois. Ai jaa!!!! No, ei meillä vieläkään ole uutta henkilöä ja olen lakannut viestittelemästä, joten en tietenkään tiedä, jos vaikka tämä meidän henkilömme onkin jo palannut takaisin. Sen tiedän sitten vasta, kun yritän lähettää seuraavaa sähköpostia. Hän ei kuitenkaan ilmoita paluustaan. Ehkä olisi voinut olla hyvä ajatus laittaa hänen asiakkailleen viestiä, että poissaolon ajan teitä palvelee se ja se. Paitsi, ettei kukaan ole tietenkään halunnut ottaa kenenkään muun asiakkaita omien lisäksi. En usko, että kauheaa ruuhkaa kuitenkaan on, aina kun olen halunnut varata ajan, olen saanut sen käytännössä heti. Parhaimmillaan samaksi päiväksi. No mutta, kaikki pankkiasiat ovat nyt vähän kesken, kun en jaksa sen call centerin kanssa vääntää mistään.

In the office, but muted. Erään Ex Libriksen tarina.

On olemassa tietysti myös toinen vaihtoehto, että henkilö on kyllä ihan töissä, mutta ei viitsi vastata koska a) on liian hankalia kysymyksiä tai b) tarvis tehdä jotain. Tai sitten muuten vaan ei huvita. Paras esimerkki tästä on se, että täällä leimasimien luvatussa maassa, ajattelin teettää itselleni uuden Ex Libriksen. Käväisin La Maison du Tamponissa eli Leimasintalossa, selitin asiaa, näytin kuvia ja malleja ja olivat ihan, että joo joo, eiköhän onnistu. Että laita vaan sähköpostilla ehdotuksia. No minähän tein pitkän sähköpostin, piirsin huonolla piirustustaidollani mallikuvan, laitoin linkkejä, liitin kuvia jne. Ja sitten ei koskaan mitään vastausta. No, ajattelin, että josko gmail on mennyt suoraan heillä roskakoriin, joten lähetin uudestaan koko litanian. Ei taaskaan mitään vastausta.

Vihdoin oli sitten aikaa käydä taas Tamponissa kyselemässä, että mistäs kiikastaa, viestit eivät ilmeisesti tule perille. Vastaus oli, että tulee kyllä, on ne luettukin, mutta ei me oikein ymmärretty, että mitä ajat siinä takaa. Ex Libris ei siis ollut heille ollenkaan tuttu (eli se eka vierailuni oli pyyhkiytynyt kokonaan pois mielestä). No selvitin siinä paikan päällä sitten, että tätä tarkoitin, tässä näitä mallikuvia eli tällainen on ex libris-leimasin, kuva-ajatus on tämä ja sitten tekstit näin. Kysyivät kokoa ja arvioitiin yhden kirjan kanssa, että mikä koko se sitten olisi. Tähän liittyy muuten hauska kysymys, herra sieltä kysyi, että minkä kokoinen se kirja on. Olin ihan, että mikä kirja? No mihin tämä tulee? No jos se on kerran leimasin, niin se tulisi kaikkiin kirjoihini. Ok, no minkä kokoisia ne ovat? Hyvä herra, minulla on satoja kirjoja, vähän on vaikea sanoa, että minkä kokoisia ne ovat. Kirjan kokoisia……(mietin muuten tässä vaiheessa, että pitääkö tulla seuraavaksi näyttämään, millainen on kirja…..). No, ilmoittivat, että lähetämme tarjouksen ja mallikoon ja olin ihan, että vau, homma etenee ja niin pois päin.

Sain sitten varsin nopeasti sen mallin ja voi jessus. En ihan tiennyt itkisinkö vai nauraisinko. Jos visioni olisi 10, niin ehdotus oli 0. Esim. minun hirveästä piirustuksestani oli otettu ne käsin kirjoitetut tekstit eli Ex Libris noin kolmevuotiaan kirjoittamana. Mutta ajattelin, että hyvä malli alkaa työstämään, kuten Suomessa yritysten kanssa tehdään silloin kun tilataan jotain custom made. Tein mallikokoja, sovittelin niitä kirjoihin ja piirtelin uusia ehdotuksia jne. Ja lähetin taas sähköpostin, että kiitos tästä, mutta toivoisin seuraavia muutoksia: kehykset kuvan ympärille, tekstit fontilla, ja kuvat näin. Ja puinen leimasin jne.

No eipä ole kuulunut sen jälkeen enää mitään. Suomalaista tämä hämmentää, yleensä saa kuitenkin vastauksen, että valitettavasti emme pysty tällaista tekemään tai jotain muuta. Mutta täällä vain syvä hiljaisuus. En jaksa enää mennä käymään, totesin, että saan sen teetettyä Suomessa samaan hintaan ja on luultavasti hiukan helpompaa. Tästä jäi sellainen kuva nyt, että Maison Tamponissa kukaan ei osaa käyttää tietokoneen piirto-ohjelmia tai mitään sellaista. Ehkä kukaan ei teetä kuin sellaisia leimasimia, missä on teksti. Mutta olisivat vaikka sanoneet, että ei onnistu. Nyt on kiinalaista meininkiä, siellä kun piti aina miettiä, että meneekö kasvot jos myönnetään, ettei osata vai ollaanko vaan ihan hiljaa.

Loppukevennys eli tarina cheddarista.

Meidän ruokakauppaan eli Johnstonille on tullut uusi ihminen juustotiskille. Meillä on arkijuustona cheddar, jota saa kimpaleena eli voi höylätä leivän päälle. Sitä myydään vain kahdessa kaupassa ja nykyään ei löydä mistään enää niitä pienempiä, valmiiksi pakattuja 250g tai 500g cheddareita, joten ainoa vaihtoehto on tuo Cheddar Bodallo. Se on kahden kilon mötikkä ja ostan yleensä aina kilon (mielenkiintoista muuten, että hinta on noussut 1300 xpf/kg 2300 xpf/kg tuosta vaan. Esim. Maasdamia yms saa nyt paljon halvemmalla kuin tuota peruscheddaria….). Sitä kuvittelisi, että kilon ostaminen kahden kilon pötkylästä olisi helppoa, mutta ei se enää ole. Ei vaikka olen useamman kerran selittänyt, että ottaisin tuosta puolikkaan eli kilon.

Viisaampi tekisi niin (jos ei jaksa katsoa etiketistä sitä 2 kg merkintää), että punnitsisi juuston ja arvioisi sitten paljonko on kilo. Muutaman kerran (aina sama ihminen siis kyseessä) hän on leikannut sinne päin, mennyt vaa’alle ja sitten sanonut, että ei tullut kiloa, tuli 750 g tai jotain vastaavaa. Ja sitten hän on leikkaamassa siihen pientä palaa päälle. Toki sen voisi niinkin tehdä, mutta juustohöyläilyyn on mukavampaa se iso palanen. Tätä on nyt toistunut monta kertaa, huolimatta siitä, sanonko, että otan puolikkaan eli kilon vai että otan kilon. Voisin toki sanoa VAIN, että otan puolikkaan, jos se helpottaisi tätä prosessia, mutta aina ei ole kokonaista 2 kg palasta tarjolla. Ja epäilen silti, ettei onnistuisi.

Tänään sanoin, että ottaisin tuosta juustosta kilon palasen, arvioin, että juustoa oli n. 1400g. No neiti leikkasi siitä randomisti noin 250 g palasen, ja ajattelin, että tämähän menee nyt hyvin eli hän vie vaa’alle sen isomman puoliskon. No ei vienyt, vaan vei sen 250 grammaisen, katsoi minua ja sanoi, että ei tullut kiloa, tuli 250 g. Ja oli alkamassa leikata lisää samanlaisia pieniä palasia. Sanoin äkkiä, että älä älä, otan sen isomman palasen. Mutta voi jeesus, jotenkin kuvittelisi, että juustotiskillä tulee sellainen rutiini, että osaisi hiukan arvoida paljonko on kilo ja paljonko on 250g. Tästä ongelmasta pääsisi sillä, että ostaisin aina sen kahden kilon palasen, mutta en ole varma pysyykö se niin kauan hyvänä, kuin mitä sen syöminen kestää. Jatkamme siis harjoituksia hänen kanssaan. Jossain kohtaa tulee se hetki, että vaikka näen hänet tiskin takana, hän ei vastaa eikä katso päin. Hän menee mutelle.

I miss modern world

30/08/2022 by toispualpalloo 4 Comments

Käytiin taas Suomessa. Tai no taas ja taas, mutta jo toisen kerran tänä vuonna. Ollaan viimeksi päästy nauttimaan Suomen kesästä 2019 eli jo oli aikakin. Ennen lähtöä Suomi paistatteli helleaallon kourissa, joten pakkasin vähän sillä silmällä. Kun laskeuduttiin Helsinkiin, meidän autonkuljettajamme (sama herra Taksi Pyökäriltä vei meidät kentälle, kun muutettiin tänne ja on kuskannut meitä nyt näillä Suomen vierailuilla lentokentältä Turkuun ja sitten takaisin Helsinkiin, aivan ehdottoman paras kyyti ja kyyditsijä) varoitti, että ulkona on sitten vain 12 astetta. Herranen aika, että oli kylmää. Koko ensimmäisen viikonlopun. Ei meinannut kotoa löytyvät villapaidat ja villakangastakit riittää ja mies tarvitsi hatun. Hanskatkin olisivat olleet kova sana.

Ehkä viileää, mutta niin nättiä. Suomen kesä.

Jet lag oli taas kerran aivan jäätävää, viidentenä aamuna ajattelin, että kuolen ja koko kroppa oli ihan hakattu. Ei auttanut melatoniinikouralliset, niistä tuli vain kamala olo. Mutta kun pääsin anoppilan maailman parhaaseen puusaunaan ja sain iltapalaksi Kivikylän Huiluntuhtia, niin johan nukuin melkein kymmenen tuntia putkeen. Olo oli aivan uudestisyntynyt. Nyt olin myös viisaampi ja järjestänyt vähemmän ohjelmaa eli oltiin useampia päiviä paikallamme. Ja kotona enemmän kuin viimeksi. Veljen perheen kanssa vietettiin neljä päivää mökkeillen ja siinä sai nauttia oikein perinteisestä Suomen kesästä. Keleineen päivineen, ne kun vaihtelivat mekkokelistä villahousukeleihin.

Mitäs keleistä, kun oli kaikkea hyvää syötävää koko loman ajan. Söin mansikkakakkujen lisäksi aika paljon graavia ja savukalaa.

Enimmäkseen oli tosin niitä villahousukelejä. Mutta toisaalta, meillä kun ei ole autoa Suomessa ja moottoripyörä on ainoa kulkuväline, niin prätkävermeissä ei tullut kuuma. Jouduttiin ostamaan uudet ajovermeet, kun vanhat varastettiin heti ekana tänne muuton jälkeisenä pääsiäisenä Suomen asunnon vintiltä. Mitään muuta ei viety, mutta tarkkaan oli kaivettu eri laatikoista ja kaapeista kaikki ajovarusteet. Hiukan harmitti ja harmittaa edelleen. Onneksi uudet kypärät olivat jääneet asuntoon sisälle, niin ne olivat edes tallella. Hellekelit alkoivat heti taas, kun lähdettiin pois Suomesta, joten vilpitön anteeksipyyntöni kaikille, jotka lomailivat heinäkuun lopussa ja kärsivät surkeista keleistä. Se johtui varmaan meistä 😄.

Tämä iltojen valoisuus oli muuten hämäävää. Meinasin pari kertaa myöhästyä klo 18 kiinni menevästä kaupasta, kun en todellakaan tajunnut mitä kello on. Tämä kuva taitaa olla otettu 21:30. Uskomattoman ihanaa.

Jos sitten jo jotain muuta seuraavaksi

Kuten olen tainnut aiemmin jo mainita, mies alkaa olla valmis palaamaan Suomeen ja vietiin nyt tuliaisten lisäksi aika paljon kaikkea tavaraa kotiin. 110 kiloa. Ja päätettiin, että kun palataan takaisin, hän kertoo töissä, että olemme lähdössä ensi vuoden alussa pois. Tarkoitus on nyt reissata täällä päin kaikki ne paikat, joihin ei olla koronan takia vielä päästy (eli kaikki paitsi Australia 😄) ja lähdetään sitten takaisin. Koulujen kesäloma joulu-helmikuussa sotkee hiukan tätä suunnitelmaa, koska kaikki lennot ja hotellit ovat aika täynnä, mutta pitää nyt katsoa miten tämä saadaan sumplattua. Ehkä palaamme sitten vasta maaliskuussa. Tai huhtikuussa. Kuten hyvä ystäväni sanoi, pääasia kuitenkin, ettei palata marraskuussa. Ei tulisi mieleenikään. Suomessa rippijuhlissa ystäväni sisko sanoi, että nyt oli kolmas talvi heillä Suomessa expat-kauden jälkeen ja vasta nyt alkoi tuntua siltä, että talvesta voi selvitä. Ja he asuivat Kanadassa. Saattaa olla siis pari eka talvea aika rankkaa tämän paratiisisaaren jälkeen.

Lentokenttäkuljetuksen kuskilla oli aika yllättynyt ilme, kun hän alkoi nostella näitä autoon. Järkyn painavia.

Näitäkin tärkeitä tuliaisia oli laukuissa.

Palatessa oli hyvin tyhjät laukut ja mies keksi, että täytetään ne vessa- ja talouspaperilla, etteivät laukut hajoa. Nyt on sitten aika paljon paperia.

Täytyy varmaan käyttää tuota ”paratiisisaari” sanaa näin lainausmerkeissä. En tiedä tuntuuko vain siltä vai onko täällä oikeasti kaaos ja hulinointi lisääntynyt koko ajan. Minä luulen, että on, kun ei olla kuitenkaan ainoita, joilla tämä fiilis on. Porukkaa on lähtenyt ja lähtee koko ajan pois, myös yli 20 vuotta täällä asuneita. Ja pitkään muualla asuneet caldochet ovat sitä mieltä, että ilmapiiri on todellakin muuttunut, mutta siitä ei saa puhua. Joka maanantai luetaan lehdestä, montako ihmistä on kuollut viikonlopun liikenteessä. Vuoden alusta tähän elokuun loppuun lukumäärä taitaa olla nyt 41. Turvavöitä ei käytetä ja kännissä ajetaan, joten voisi tuo määrä olla enemmänkin. Toisessa viime viikonlopun onnettomuudessa oli neljä ihmistä kyydissä, joista kaikki loukkaantuivat, mutta vain kuljettaja kuoli.

Tähän taitaa sopia se ”moni kakku päältä kaunis…”

Samoin maanantaina kerrotaan montako ihmistä on kuollut jotenkin muuten, lähinnä väkivallan seurauksena. Kotiväkivalta on lisääntynyt huomattavasti, samoin ilkivalta ja varkaudet. Siis aivan älytön ilkivalta, apteekkeja ja lääkäriasemia poltetaan, kouluihin murtaudutaan ja tuhotaan paikat, autoja kivitetään (taas St. Louisin tribun häiriköt kunnostautuivat tässä eilen). Kaiken huippu oli nyt juuri uutisointi siitä, että yhdestä pahamaineisesta tribusta tullaan tänne Nouméaan kokeneempien autovarkaiden kanssa harjoittelemaan autojen varastamista. Eli miten rikotaan ikkuna äänettömästi ja miten auto käynnistetään ilman avainta. Nyt taas meni yhdellä henkilöllä kuppi nurin (ja koko Thion kunta on ”en ras-le-bol”), hän lähti etsimään varastettua autoaan ja ampui autossa olleita. Kumpikaan autossa ollut ei onneksi kuollut, mutta osumaa tuli. Viime vuonna yksi mies ampui autovarkaan kuoliaaksi, koko sen alueen naapurusto oli aivan kypsä jokaöisiin varkauksiin ja tällä ampujalla katkesi pinna.

Asiasta toiseen, tämä kun on todella pieni paikka, kaikki tietävät kaiken ja tuntevat kaikki, mutta sen lisäksi kaikki näyttävät olevan myös sukua toisilleen. Sekä kanakit, mutta tarkoitan tässä nyt erityisesti caldocheja. Mutta toisaalta onko se mitään ihme, kun 1850-luvulla täällä ei kauheasti ollut tuota valkoihoista porukkaa, vain vangit ja vankiloiden henkilöstö. Siitä pohjalta ovat nämä caldochet sitten lisääntyneet ja täyttäneet maan. Tai ainakin länsirannikon karjankasvatusalueet. Juuri saatiin tietää, että vastapäinen naapurimme Katia ja yksi eläkkeellä oleva poliisi muutaman talon päässä, jonka kanssa joka aamu juttelen, ovat serkuksia. Serkku-sanaa käytettänee hiukan laajemmin kuin Suomessa koskemaan myös pikkuserkkuja jne. He ovat kotoisin Vohista ja Koumacista, juuri näiltä karjankasvatusalueilta eli broussesta. Landelta siis.

Meillä oli taas Bourailin messut pienen tauon jälkeen ja mietin pitkään jaksaisinko lähteä ajamaan sinne. Ovat hiukan kuin maatalousmessut (vai maaseutumessut, mitkä ne nyt ovatkaan, jotka Suomessakin järjestetään kerran vuodessa), kilpaillaan isoimmasta sonnista ja suurimmasta kurpitsasta ja pääpäivän tärkein ohjelmanumero on rodeo. Haluaisin nähdä rodeota edes kerran, mutta aika paljon kotiin jäämiseen vaikutti se, että en halua ajaa Bourailista lauantai-illalla pimeässä pois, kun suurin osa kanssakulkijoista on saattanut nauttia messuilla muutakin kuin mehua. Tätä ”jos otan, ajan silti” -mentaliteettia en tajua. Varmaan 80% kuskeista perjantai- ja lauantai-iltaisin kello 20 jälkeen on juonut lasin tai pari viiniä, myöhemmin illallisajan jälkeen varmaan vähän enemmänkin. Tämä siis tässä Nouméassa. Tuolla ulkopuolella saatetaan tuohon aikaan olla jo aivan kunnon kännissä ja auton ratissa silti.

Patonkisaaren suomalaisten määrä tuplaantui

Samana viikonloppuna kun olisi ollut nuo Bourailin messut, oli meillä huomattavasti parempaa ohjelmaa tarjolla. Olimme nimittäin tänne purjehtineen suomalaispariskunnan Manta-veneellä iltapäiväkahvilla. Joka venähti aika pitkäksi kahvitteluksi, mutta hauskaa oli. Kävi nimittäin niin, että meidän naapurimme tulivat purjehtimasta sinä sunnuntai-iltana, kun me olimme juuri palanneet Suomesta ja hyvin tohkeissaan tulivat kertomaan heti, että satamassa yhdessä veneessä oli Suomen lippu. Ajateltiin, että ihan oikeastiko.

Seuraavana päivänä Isabelle selvitti meille vieraslaiturin koodin (hän oli jo käynyt katsomassa olisiko veneessä ihmisiä paikalla ja jätti sinne lapun, missä oli minun numeroni) ja me menimme sitten minigrippussiin laitetun viestin kanssa huutelemaan, että päivää ja onko täällä ketään paikalla. Olihan siellä Auli ja Hanski. Minun piti oikein varmistaa, että anteeksi, mutta oletteko te oikeasti suomalaisia 😂. Yhtään kun ei olla täällä nähty koko aikana. Naapurin Yves vitsaili, että pitäiskö tehdä oikein lehteen juttu, että suomalaisten määrä on nyt tuplaantunut. Tähän liittyen annoin hiukan palautetta, kun lehden ruokaliitteessä ei ollut muuta suomalaista, kuin pieni juttu leipäjuustosta, mutta aukeaman verran ruotsalaisia ruokaohjeita (silakkalaatikko, Hasselbackan perunat ja graavilohi). Tanskalaisia ohjeitakin oli sivun verran. Kuulemma neljä suomalaista ei vielä päihitä täällä olevien ruotsalaisten määrää 😂.

Meidät kutsuttiin sitten seuraavaksi lauantaiksi kylään. Aivan mielettömän kaunis vene heillä, täältä heidän blogistaan voi lukea lisää heidän matkoistaan pallon ympäri ja veneestä löytyy lisää tietoa täältä. Auli ja Hanski ovat purjehtineet aika uskomattomissa paikoissa, kuten esimerkiksi Chilessä ja Huippuvuorilla. Ja Tyynenmeren yli Ranskan Polynesian kautta Uuteen-Seelantiin, jonne Manta jäi korona-ajaksi. Asia, jota menimme erityisesti ihmettelemään ja ihastelemaan oli se, että Mantassa on SAUNA. Ihan uskomattoman hieno, eikä mikään minipieni vaan kahdelle hengelle oikein sopivan kokoinen. Oli oikeasti kyllä niin hienoa nähdä suomalaisia ja saada viettää rentoa iltaa heidän kanssaan.

Miten hieno sauna saatu purjeveneeseen. Ja tilava.

Saatan muuten ottaa käyttöön Aulin blogissaan mainitseman ”patonkisaari”-nimityksen, tämähän on aikalailla patongin mallinen pötkylä 😁. Kävin viemässä heille sadepäiviksi luettavaa, kun minulla on vielä suomenkielisiä kirjoja täällä ja yritettiin auttaa puhelinliittymän hankinnassa. Kallista on ilman paikallista osoitetta ja pankkitiliä. Sain Aulilta lahjaksi hänen kirjoittamansa kirjan Laivakoira Latte – s/y Sareman purjehdus pohjoisnavan ympäri. Kirja on suunnattu yli 10-vuotiaille, mutta suosittelen sitä kyllä kaikille purjehduksesta ja matkakertomuksista kiinnostuneille. Hyvin jännittävä reissu on Lattella ollut. Nyt odottelemme Aulia ja Hanskia takaisin Nouméaan Pins-saaren purjehdukselta.

Niin, se moderni maailma

Sen lisäksi, että tämä saari on hyvin pieni, niin on tämä 90-luvulla eläminen jonkin verran rasittavaa. Me olimme jo nyt Suomessa ihan pihalla kaikista uusista sovelluksista (ja pihalla siitäkin, että kaikki toimii sovellusten kautta) ja Fafasissa ihan ääliöinä, että miten tämä ruoka nyt pitäisi tilata, tiskiltä vai joltain express-näytöltä. Ja olen jo unohtanut koko MobilePayn, veljeni kyseli, että enkös voisi antaa vain puhelinnumeroa, että hän voisi maksaa MobilePaylla. Anteeksi nyt vaan, mutta elän täällä shekkivihkomaailmassa enkä mobiilimaksumaailmassa. Joku kurssi täytyy varmaan järjestää, että sopeudutaan taas yhteiskuntaan. Miehelle on tullut muuten aika monta työtarjousta tässä, alankin arvioida niitä sen mukaan, missä digitalisaation asteella kukin paikka on. Kaikille on tähän mennessä sanottu ei.

Ja moderniin maailmaan kuuluu myös se, että kaupasta löytyy kaikkea. Olkoon vaan ruokakriisi ja kaikki muut globaalit kriisit, mutta silti suomalainen kauppa on aivan tolkuttoman täynnä tavaraa. Ihan kaikkea löytyy, mitä nyt keksiikään tarvita. Käytiin taas Kupittaan Cittarissa pyhiinvaellusmatkalla ihmettelemässä hevi-osastoa ja leipäosastoa (söin muuten kauraleipää ja saaristolaisleipää niin paljon, että pärjään hyvinkin useamman kuukauden ilman) ja jugurttiosastolla lähti melkein taju. Naurettiin muuten sitä, että miltä meidän plussaostokset näyttävät muutamalta viime vuodelta: monivitamiineja, purkkaa ja salmiakkia kerralla kauheat määrät, eikä muuta.

Tämä olkoon esimerkkinä siitä, että todellakin KAIKKEA löytyy. Tätä en välttämättä kyllä tarvi.

Onhan täällä hyvääkin – terveydenhuolto

Se paluussa kuitenkin hirvittää – mikäli kaikki lehtijutut pitävät paikkansa – että kun tähän aivan mielettömän hyvään terveydenhuoltoon on nyt tottunut, niin miten tottuu siihen, että Suomessa se ei toimi. Täällä pääsee yleislääkäriin koska tahansa vaikka ilman ajanvarausta, tietyille erikoislääkäreille saattaa joutua odottamaan pari viikkoa. Mutta erikoislääkärillekin voit varata itse suoraan ajan, ei tarvitse saada ensin mitään lähetettä. Täällä ei ole julkista perusterveydenhuoltoa, vaan vain yksityisiä lääkäriasemia (tai oikeastaan niitä muutaman lääkärin ”asemia”, vain muutama isompi lääkäriasema löytyy), mutta hinnat ovat silti erittäin kohtuulliset. Ja niistä tulee se paikallinen Kela-korvaus ja lisäksi työpaikan kautta vielä lisäkorvaus.

Gynekologikäynti maksoi viisi euroa kaikkien korvausten jälkeen ja jos ei olisi Mutuellea eli työpaikan kautta tulevaa lisäkorvausta, vaan pelkkä Kela, olisi se maksanut 25 euroa. Ilman mitään korvauksia 50€. Ne harvat reseptilääkkeet, joita olen ostanut korvataan suoraan apteekissa ekan käynnin jälkeen. Kallein erikoislääkäri tutkimuksineen oli ehkä 65 euroa. Erityissairaanhoito eli sairaalat ovat julkisesti rahoitettuja, oma pikainen sairaalakäyntinikin korvattiin lähes kokonaan eikä se ollut ilman korvaustakaan mikään valtava maksu, muistaakseni kaikkine tutkimuksineen 250€. Ja menin sinne ambulanssilla.

Omalääkärisysteemi toimii erinomaisesti, lääkäriasemilla on usein myös sairaanhoitajan vastaanotto, tai sitten on erillisiä sairaanhoitaja-”asemia”, missä voi käydä poistamassa tikit yms. Eräs naapurimme sai aivoinfarktin ja heti, kun hän palasi kotiin, kävi sairaanhoitaja päivittäin häntä katsomassa ja kävelyttämässä. Siihen saakka, kunnes hän pystyi yksin kävelemään. Herra B. alkoi kyllä epäilyttävän aikaisin ajamaan autolla sen infarktin jälkeen…. En tajua miten Suomen terveydenhoito onkin niin surkeassa jamassa, jotenkin sitä aina ennen ajatteli, että meillä se toimii niin hyvin.

Yksi ongelma tässä kaaoksen lisääntymisessä muuten on se (tai siis tuleehan siitä paljon muitakin ongelmia….), että lääkäreitä häipyy pois. Pohjoisessa, missä on oikein kunnostauduttu lääkärivastaanottojen ja apteekkien polttamisessa, alkaa olla tietyiltä paikoilta jo pitkä matka lääkäriin. Saarilla myös samaa juttua eli mitta tullut täyteen, kun olet monta kymmentä vuotta pitänyt apteekkia, mutta nyt viime vuosina sinne on murtauduttu jatkuvasti ja sen lisäksi saat pelätä, että koko apteekki poltetaan. Lääkärit ja apteekkarit lopettavat ja siirtyvät lähemmäs Nouméaa. Tai jos ovat lähellä eläkeikää ajattelevat varmaan, että helpompi lopettaa nyt. Eikä uusia lääkäreitä ja apteekkareita enää saada, kukaan ei halua mennä sellaisille paikakunnille, missä et voi olla varma, että voit turvallisesti harjoittaa ammattiasi.

Ai niin, kolmanteen referendumiin liittyvät valitukset korkeimmassa hallinto-oikeudessa on hylätty. Itsenäisyyttä kannattavien tahojen puheet kovenevat. Saas nähdä mitä tästä tulee.

Itsenäisyyttä vaaditaan ja toimepiteitä valtiolta. Oikealla alhaalla pikku-uutinen siitä, kun taas on heitelty kiviä autoihin.

Ay Captain, I think the ship is sinking

16/06/2022 by toispualpalloo

Ensin positiiviset uutiset. Ystäväni on päässyt vihdoin pois Ukrainasta ja on kohta taas täällä. Hänen parin kuukauden sukulaisvisiitistään tulikin puolen vuoden järkyttävä kokemus. Lähdimme aika samoihin aikoihin täältä, mutta hän ei ehtinyt lähteä takaisin ennen kuin sota alkoi. Tämä kevät (tai siis syksy täällä meillä) on mennyt aika paljolti siinä, että viestittelen hänen kanssaan heti aamulla, onko hän hengissä ja ovatko hänen vanhempansa hengissä. Hänen isänsä siirrettiin juuri nyt etulinjaan, joten karseaa jännitystä riittää, vaikka hän ei siellä enää olekaan. Aika alkuvaiheessa he pakenivat hänen äitinsä kanssa Kiovasta (yksi ohjus osui heidän naapurustoonsa heti siinä alussa) heidän mökilleen. Siellä he istuivat maakellarissa pommisuojassa pitkät ajat, mutta oli kuitenkin sähköt, kaivo ja kaupoissa ruokaa. Elämäni absurdein viestittely oli se, kun opastin häntä aseiden käytössä. Hänen isänsä jätti heille käsiaseen ja kiväärin turvaksi. Suoraan sanottuna aika kamalia painajaisia olen nähnyt ja huonosti nukkunut, kun olen miettinyt sotaa ja häntä siellä sodan keskellä. No hänen aviomiehensä täällä Nouméassa on takuulla nukkunut sata kertaa huonommin kuin minä.

Tähän vähän kevennyksenä, koska tämä ystäväni on leffafriikki, että huvittaa nämä elokuvien alussa näytettävät kieltomerkit. Lähinnä siis tuo viimeinen. Enkä ole ollut vielä katsomassa mitään, missä ei olisi ollut 0-3 vuotiaita lapsia juoksentelemassa tai itkemässä. Ihan sama, mitkä ikärajat leffoissa on.

Hän siis palaa tänne saarelle, joka tuntuu minusta enemmän ja enemmän uppoavalta laivalta. Yksi uusi tuttu kysyi, että mitkä ovat kolme parasta asiaa Uudessa-Kaledoniassa, jos ilmasto jätetään pois, eikä me keksitty millään kuin kaksi: luonto ja se, että voi vetää släpäreissä ja shortseissa vuoden ympäri. Tosin tämä jälkimmäinen liittyy vahvasti tuohon ilmastoon, mutta se hyväksyttiin pitkän väännön jälkeen nyt kuitenkin. Ei olla vieläkään keksitty kolmatta, on ehdotettu halpaa tonnikalaa ja ilmaista sulkapalloilua (on kyllä vuosimaksu, mutta on aika pieni ja seura maksaa sulat, aika ällistyttävää miehen mielestä), mutta ne eivät kuulemma kelpaa. Tämä uusi tuttu tai oikeastaan uusi, hyvä ystävämme oli jo kolmen viikon jälkeen sitä mieltä, että tämä paikka on täysi disaster. Olen sanonut, että ei mitään paineita, mutta luotan siihen, että hän pelastaa tämän paikan.

Hyllyt on tyhjinä

Kun suomalaiset lehdet ovat täynnä hintojen nousua ja mahdollista globaalia ruokakriisiä, niin täällä tavanomaiseen tyyliin unohdetaan, että kyseessä on monisyinen, globaali ongelma eikä vain maailman keskuksessa eli Uudessa-Kaledoniassa tapahtuva juttu. Ei täällä oikeastaan edes kirjoiteta globaalista ruokakriisistä, ainoastaan siitä, miten vesisateet ovat pilanneet jo toista vuotta peräkkäin nämä sadot. Järkyttävää sekin on, mutta se määrä, mitä täällä on tarjolla (varsin huonolaatuista) paikallista ruokaa, siis vihanneksia ja hedelmiä on varsin pieni versus se määrä, mitä sitä muualta tänne tuodaan. Eli kannattaisi olla huolissaan enemmän siitä, saadaanko tänne jatkossakin ruokaa muualta. Australia ja Uusi-Seelanti kärsivät yhtälailla La Niñan vesisateista toista vuotta peräkkäin, joten minua ainakin huolestuttaa saadaanko sieltä enää ruokaa entiseen malliin. Eikä Ranskakaan voi aina kaikesta pelastaa, jos huono tilanne tulee.

Täällä on ollut muutamia protesteja contre La vie chère eli hintojen kallistumista vastaan. Suurin protesti oli yhtenä aamuna, kun ennen kello kuutta jopa tässä meillä kuului rekkojen torvien tööttäys ja keskusta oli aivan tukossa isoja ajoneuvoja, kun vein miehen töihin. Eli polttoaineen hinnankorotuksia vastaan oli hyvä osoittaa mieltä ajamalla isoilla rekoilla ja työkoneilla pitkin poikin Nouméaa. Samoin tämä kansanliike blokkasi muutamat huoltoasemat. No toki tiet sai helposti tukittua, ei tullut mieleenkään mennä päivällä mihinkään keskustan suuntaan. Onneksi mies tulee töistä vasta hiukan ennen kuutta, silloin ei kukaan enää osoita mieltään tai tuki mitään, koska on kiire aperolle ja illalliselle.

”Käymme töissä elääksemme, emmekä vain selvitäksemme hengissä”

En sano, etteikö protestit ja mielenosoitukset olisi hyvä asia ja varsinkin ne ovat osa ranskalaista kulttuuria. Mutta hiukan kyynisenä ihmisenä mietin, että miten pienen pieni Uusi-Kaledonia voi vaikuttaa öljyn hinnan nousuun eli bensan hinnan korotuksiin. Täällähän on aika edullista polttoainetta, mikä on yllättävää, kun ollaan kuitenkin keskellä ei mitään ja muuten on niin kallista. Polttoaine pitää pitää alhaalla, koska julkisia ei käytetä eikä niillä tietty tribuihin hyvin pääsekään varsinkaan suur-Nouméan ulkopuolella. Kaikilla on isot 4×4 pick upit, kulutus on siis suurta ja täällä, kuten Amerikassakin, yksityisautoilu on ”kansalaisoikeus”. Hällä väliä, että varsinkin kanakit huutavat kovaan ääneen ympäristön suojelemisesta ja turvaamisesta lapsilleen, se ei kuitenkaan koske missään tapauksessa autoilua ja sen vähentämistä.

Pienen pieni NC ei oikein voi mitään myöskään kuljetuskustannusten nousulle eikä ruokakriisille, mutta toki hallitukselta voi pyytää pikaisia toimia inflaation hillitsemiseksi. Hyllyt on aika tyhjiä välillä, varsinkin viime viikkoina Johnston supermarketissa, jossa useimmiten käyn, on juustohylly aivan tyhjä ja siellä täällä on tyhjiä kohtia muissakin hyllyissä. Kirjakauppa oli suorastaan huolestuttavan tyhjä, niin suuria vaikeuksia kuljetuksissa, että tavaraa ei vaan saada tuotua.

Yhtenä vastauksena näille protesteille hallitus määräsi, että tulee olla kiinteähintainen vihannes/hedelmäkori. En tajua tätä yhtään, mutta nyt sellainen sitten on. Kuuden kilon setti saa maksaa 2500 xpf:ia eli hiukan reilu 20 euroa. On tarkkaan listattu, mitä vihanneksia (3 erilaista) ja hedelmiä (2 erilaista) kori sisältää, lajikkeet saattavat vaihdella tarjonnan mukaan. On myös säädetty minkä kauppojen pitää tämä tarjota ja tämä kansanliike käy niitä myös tarkkailemassa. Tämä on voimassa neljä kuukautta. Keskusteluja käydään myös siitä, pitäisikö sama olla voimassa lihan ja kalan suhteen. Tällainen samanlainen juttu on ollut ilmeisesti 2019. Ehkä nämä ihmiset täällä unohtavat vallan olevansa tällaisella pienellä Tyynenmeren saarella. Minä mietin vaan logistiikkaa ja kustannuksia, näitä ei ne niinkään kiinnosta. Tämä on vähän sama kuin se legendaarinen mielenosoitus ja lakko täällä, kun nikkelin maailmanmarkkinahinta laski. Paikallisen hallituksen olisi pitänyt tehdä jotain sille(kin).

Rotat jättää uppoavan laivan

Kiihtyvällä tahdilla täältä lähtee porukkaa koko ajan pois. Aina on tietysti normaalia liikettä Ranskan ja tämän välillä, kun opettajia, poliiseja, virkamiehiä ja sairaanhoitajia tulee 2-4 vuodeksi ja lähtee taas. Mutta sen lisäksi nyt lähtee täällä pitkään asuneita eläkeläisiäkin ja tästä piskuisesta ei-ranskalaisten expatien porukastakin väki vähenee. Miehen työpaikalla ei taida olla enää muita expateja kuin me ja kanadalaispariskunta, jotka tulivat hiukan ennen meitä. Veikkaan, että he lähtevät myös, kun kolme vuotta tulee täyteen. Me olemme myös päättäneet lähteä ensi vuoden alkupuolella täältä pois. Todennäköisesti Suomeen, vaikka miehelle uusia tarjouksia tuleekin.

Näin juuri aamulenkillä yhden tutun, joka on caldoche, mutta asunut välillä pitkään ulkomailla. Eli puhuu täydellistä englantia, mikä on aina mukavaa meidän kannaltamme. Celine muutti takaisin tänne, koska vanhemmat alkoivat olla jo sen ikäisiä. Hän on sellainen amerikkalaiseen tyyliin aina iloinen ja positiivinen ihminen, mutta nyt kun nähtiin, niin hän oli aivan myrskyn merkkinä. Sanoin hänelle, että minun onkin pitänyt kysyä hänen sähköpostiosoitteensa jo pitkän aikaa hänen naapureiltaan, jotka näin aina aamulenkillä, mutta en ole nähnyt pariskuntaa hetkeen. No he ovat kuulemma muuttaneet Ranskaan, eivät ole vuosiin käyneet siellä, mutta nyt halusivat pois. Ja sen jälkeen Celine alkoi avautua, että tämä paikka on ihan kaaos ja hän muuttaa ensi vuoden alussa pois täältä. Hän ei pysty tällaisessa hullujenhuoneessa enää asumaan.

Täällä on kuulemma kaikki muuttunut huonompaan suuntaan, ei edes meidän alueella uskalla kävellä iltaisin. Hän on nyt kokenut valkoisena ihmisenä kauheasti rasismia, no tämä varmasti onkin muuttunut siitä, kun hän täällä viimeksi on asunut ja tästä kommentista tuli ensimmäiseksi mieleen, että roolit ovat tainneet kääntyä toisin päin sinä aikana, kun hän asui muualla. Mutta olen kuullut monilta muiltakin, että nykyään saa pelätä ja joutuu kuuntelemaan rasistisia huuteluita kanakien taholta. Esimerkiksi pohjoisen ja idän hotelleissa on muutaman kerran huudeltu matkailijoille, jotka toki nyt kaikki paikallisia. Meille näin ei ole käynyt, eikä varmaan käykään, koska emme ole ranskalaisia. Olen sen niin monta kertaa jo huomannut kanakien ja muiden kanssa (paitsi ehkä ranskalaisten), että kun käy ilmi mistä olemme, käytös muuttuu hyvin ystävälliseksi. Ymmärrän. Siis sekä sen, että siirtomaaherrat ärsyttävät että sen, että suomalaiset ovat kivan eksoottisia ilmestyksiä 😄. Tosin en edes ymmärtäisi, jos joku jotain hävyttömyyksiä slangiranskalla tai kanakien kielillä huutelisi.

Ranskalaisten taholta olemme kyllä kokeneet sellaista ylenkatsontaa ja arroganssia (ja päin naamaa huutamista, mitä en ymmärrä ollenkaan, en tutuilta, mutta en varsinkaan ihan ventovierailta ihmisiltä), ettei uskoisi ellei itse näkisi. Ja mies varsinkin töissä. Yksi tuttumme sanoi, ettei miestäni koskaan tulla arvostamaan alansa asiantuntijana (siksi hänet tänne palkattiin), koska hän ei ole ranskalainen eikä ole käynyt ranskalaisia kouluja. Eikä puhu täydellistä ranskaa. Aijai, nauraisin ellei ärsyttäisi niin paljoa. Mies on jo sanonut, että hän meinaa kyllä töissä sanoa, että älkää nyt hyvät ihmiset enää tuhlatko rahaa expateihin, pysykää ranskalaisissa ja paikallisissa työntekijöissä. Hänen töissään on kyllä välillä ihan lastentarhameno, jos hän ei ymmärrä jotain nopealla puhekielisellä ranskalla sanottua asiaa, niin hänelle ei ainakaan selitetä sitä vaan tuhahdellaan ylenkatseellisesti. Keskity siinä sitten kehittämään toimintaa.

Tosin tästä kehittämistyöstä Celine sanoi, että aivan turhaa hommaa. Ranskalainen ei muuta mitään vanhaa käytäntöä, vaikka olisi kuinka huono käytäntö. Sanoin, että sitä varten mies tänne palkattiin, niin hän vastasi, että juupa juu, puheissa sitä mietitään, mutta käytännössä sitten torpataan. Tai mennään lakkoon. Tai järjestetään mielenosoitus. Mitä sillä on väliä onko tehdas tuottanut alusta saakka tappiota, samalla tavalla pusketaan eteenpäin. Helena Petäistö sanoi uusimmassa kirjassaan, että Ranska on 20-30 vuotta jäljessä. Yksi ystäväni sanoi tähän, että niistä puuttuu kyllä nollat perästä 😄.

Tämä on muuten yksi eniten 🤯 asioista. Eli kassajonossa edellinen asiakas latoo tavaransa hihnalle ja jättää sitten kärrynsä tai korinsa tähän keskelle. Mitä hemmettiä? Yhden kerran odotin omien isojen kärryjeni kanssa, että edeltävä sai kärrynsä tyhjäksi ja sitten hän vain jätti ne siihen. vaikka olin siis ihan vieressä. Jouduin ensin pakittamaan omat kärryt pois tuolta välistä, että sain hänen kärrynsä pois edestä. Jälkikäteen mietin, että miksi en vain tuupannut niitä päin tätä edessä olevaa asiakasta, kun hän oli pakkaamassa viileän tyynesti ostoksiaan. Kiltisti vaan siirsin ne pois edestä, ”ei tehrä tästä ny numeroo”-tyylisesti. Koskaan asialla ei ole ollut kanak tai wallislainen, aina valkoinen rouvashenkilö.

Suurin ärsytys Celinellä oli kuitenkin se, että asenne täällä on mennyt sellaiseksi, että kaikki varastetaan ja hajoitetaan. Hän auttaa vapaa-aikanaan kirkossa lasten- ja nuorten kanssa ja oli kysynyt voisikos vessoihin laittaa valmiiksi vessapaperia, ettei sitä aina tarvitse pyytää erikseen. Hänelle oli vastattu, että ei voi, kaikki vessapaperit varastetaan heti eli niitä pitäisi olla laittamassa sinne koko ajan. Miehen töistä varastetaan myös kaikki vessapapereista alkaen. Esim majoitusalueella joka ikisestä huoneesta on varastettu ilmastointilaitteen kaukosäädin, niitä ei siis voi jättää huoneisiin. Ja tässä kerran syklonin aikaan joku porukka oli joutunut jäämään tehtaalle yöksi ja joku oli nukkunut hänen huoneessaan. Kun hän meni aamulla sinne oli kaikki irtain viety työtuolia myöten….. Minä mietin vaan, että mites sen tuolin saa vietyä ulos tehdasalueelta ilman, että moni näkee. Ei mitenkään eli pölliminen on sallittua. Minulta ei ole viety kuin rannalta sandaalit, ne saatiin heti takaisin, kun tyttöporukka ei välittänyt niitä piilotella ja autosta vietiin kolikot. Se on kyllä suuri mysteeri, että miten…..

Tämä on aika Titanic

Löysin tilaston, jossa on listattu maat sen mukaan paljonko siviilit omistavat aseita. Amerikka on tietysti ykkönen ja muut tulevat kaukana perässä, mutta Uusi-Kaledonia löytyy yllättäen listalta nelosena. Täällä on 42,5 asetta per 100 ihmistä, arviolta 115.000 kappaletta, joista 60.000 rekisteröimättömiä. Nyt kun Macron jatkaa toiselle kaudelle ja hän avasi keskusteluyhteyden tänne uudelleen (en tiennyt edes, että se oli katkennut, mutta tässä on näköjään pidetty mykkäkoulua), vaatimukset neljännestä referendumista käyvät kuumana. Kanakithan boikotoivat kolmatta äänestystä, joten NON sai murskavoiton. Nyt he ovat tehneet siitä valituksen, joka on korkeimmassa hallinto-oikeudessa käsittelyssä. Muistin virkistämiseksi: äänestys olisi pitänyt siirtää koronakuolemien aiheuttaman suruajan vuoksi. Ei siirretty. Tämä on niin sekavaa settiä, etten pysy enää kärryilläkään. Mutta kuitenkin, tilanne on hiukan räjähdysherkkä ja tarkkaa tasapainottelua eri tahojen välillä. Toivon, että pysytään rauhan tiellä eikä ala mitään sisällissotaa.

Kuten ehkä uutisista olette nähneet, Kiina on aktivoitunut täällä ja Australia joutuu paikkailemaan suhteitaan Tyynenmeren pikkusaariin. Australian edellinen hallitus suhtautui ilmastonmuutokseen hyvin vähättelevästi, viis siitä, että ensin oli jättimäiset maastopalot ja sitten nämä sateet. Esimerkiksi Mikronesia hiiltyi heihin oikein kunnolla, kun australialaiset vitsailivat heidän huolilleen saarten uppoamisesta. Nyt Kiina teki sopimuksen Salomonsaarten kanssa, mikä huolestuttaa Australiaa erityisesti ja Kiina kiertää tarjoamassa sopimuksia muillekin saarille. Australia lähetti nyt oman henkilönsä kiertämään myös ja yrittämään estää kiinalaisten tarjoamien sopimusten allekirjoittamisen.

Tämä oli erittäin osuva pilapiirros kolmannen referendumin jälkeen.

Australia paikkaa nyt välejään myös Ranskan kanssa, muun muassa koska Ranskan sotilastukikohdilla – siis laivaston lähinnä – on oma roolinsa tässä lähivesialueiden valvonnassa. Ja kiinalaisten kalastusalusten hätyyttelemisessä. Mietin todella, että miettivätkö nämä pikkusaaret ollenkaan, mitä tapahtuu jos Kiinalle antaa pikkusormensa, siitä huolimatta, että Kiina investoi saarille? Ja tajuaako Uusi-Kaledonia miten tässä käy, jos tämä itsenäistyy? Ainakin osa porukasta on hyvin Kiina-myönteistä. Tosin jos nikkelitehtaat alkavat kohta kaatua kuin dominopalikat, niin luulen, että ostajia ei löydy enää kuin Kiinasta. Ellei Ranskalta irtoa pelastuspaketteja, kuten tähän saakka. Ihan oikeasti, on jotenkin aivan järjetöntä, että nämä tehtaat eivät tuota voittoa. Vale oli varmasti iloinen, että pääsi tästä eroon. Toki he maksoivat aika paljon siitä hyvästä eikä toisinpäin. Nikkelin hinta on pilvissä ja kysyntä kasvanut, mutta siltikään ei homma tuota, koska ongelmia on niin paljon, vaikka nikkelin määrä tässä maaperässä on aivan huikea. No, suomalainen Terrafame osaa hommat paremmin ja teki ensimmäisellä neljänneksellä huipputuloksen, vaikka nikkelin määrä maaperässä on paljon pienempi.

Parhaillaan on menossa Ranskan parlamenttivaalit, mutta oma energiani ei riitä enää näiden vaalien kiemuroiden selvittelyyn. Aika hiljaista taisi olla viikonloppuna uurnilla täälläkin. Kuten oli presidentinvaaleissakin. Energiaa menee enemmän tähän muinaissysteemiin ja ihmettelyyn. Kävin pankissa tekemässä taas rahanssiirron Suomeen ja oli lomaketta jos jonkinlaista. Ja isoja maksuautomaatteja ja shekkiautomaatteja jne. Mutta ei enää yhtään pankkivirkailijaa, koska he eivät ole enää iltapäiväisin tiskin takana. Joku ihminen, jonka löysin huoneestaan, suostui kuitenkin ottamaan rahansiirtolomakkeeni vastaan. Hieman ärtyneenä ja vain ”exceptionnellement, madame”, mutta kuitenkin.

Modernin pankkitoiminnan ytimessä. Lomaketta joka lähtöön.

Minusta ihmisiltä on ilo hukassa ja koko ajan on hyvin jännittynyt ilmapiiri. Ans kattoo mitä tästä tulee….. Tänne muuten perustettiin turistien houkutteluorganisaatio, johon etsitään englanninkielistä vetäjää. Listan viimeinen kriteeri oli ”you want to be part of a great human adventure and promote this exceptional destination”. Nauroin tätä ihan ääneen, todellakin koko paikka on great human adventure ja very exceptional destination. Kaikesta tästä purnaamisesta huolimatta sydämeni sykkii Uudelle-Kaledonialle ikuisesti. Mutta mielummin ehkä vähän etäältä 😄.

Kiehtovat kanakit osa I

12/12/2021 by toispualpalloo

Tässä tämän päivän referendumin tuloksia odotellessa ajattelin vihdoin kirjoittaa hieman kanakien kulttuurista. Tai ei tässä paljoa odottelua ole, koska kanakit boikotoivat vaaleja ja tulos on selvästi NON. Mutta todella pienemmällä äänestysprosentilla kuin aikaisemmin, koska kukaan kanak ei uskalla vaaliuurnille. Ei siis tule kanakien NON ääniä, vain lojalistien.

Aihe on haastava, kanakien kulttuuri on hyvin moninainen ja jokaisella tribulla ja klaanilla on vielä omia erityisiä tapojaan ja traditioiden ominaispiirteitä. Ostin heti alkuvaiheessa ison kirjan kanakien kulttuurista (josta kirjakauppias sanoi, että voit sinä yrittää ymmärtää, mutta vaikeaa se on), mutta nyt vasta kielitaito on siinä pisteessä, että voin kirjaa lukea. Mutta eihän kirjakauppias tarkoittanut kielitaitoani, vaan tätä kulttuurin monimutkaisuutta. Ei tätä voi varmaan syvällisesti ymmärtää ilman seremonioihin osallistumista ja esi-isiltä periytyvää verenperintöä.

Kuten aiemmin olen jo kirjoittanut, minulla on ollut tunne, ettei ole olemassa kanakien kansaa. Kanaky-käsite luotiin itsenäistymisaatteen myötä, jotta saatiin luotua pohjaa yhtenäisyydelle ja kansallistunteelle. Kanak-nimitystä on tosin käytetty jossain vaiheessa täällä kuvaamaan tummaihoisia ihmisiä ja nimityksellä on ollut vähän samanlainen halveksuva kaiku, kuin n-sanalla. Enää sana ei ole haukkumanimi. Hajanaisia heimoja, klaaneja ja perheitä olis vaikeampaa esittää yhtenä ryhmänä ja edesauttaa itsenäistymispyrkimuksiä, jollei olisi luotu tällaista yhtenäistä ”kansaa”.

Mutta voi olla, että jokainen tuntee olevansa kanaky jossain ylätasolla ja mielikuvani (ja muiden valkoisten käsitykset) ovat täysin vääriä. En tunne yhtään kanakia, jolta voisin asiaa kysyä ja suurena ongelmana on myös se, että en ymmärrä kanakyranskasta oikeastaan yhtään mitään. Tässä juuri tuskastelin puhelinfirman asentajan kanssa jutellessani, kun en saanut mitään selvää. Herra sitten totesi, että rouva, te ette taida puhua juurikaan ranskaa. Milläs siihen sitten vastaat, että puhun, mutta en samaa ranskaa kuin te.

Mieheni tietysti tuntee useita, koska hänen alaisistaan suuri osa on kanakeja. He ovat kertoneet hänelle kiinnostavia asioita omista tavoistaan ja lähes jokainen on sanonut, että jos menette sinne ja sinne, soittakaa äidilleni/tädilleni/enolleni ja he kyllä majoittavat teidät ja näyttävät paikkoja. Todella ystävällistä. Mutta en usko, että menemme yöpymään yhteenkään tribuun, koska en pidä sitä turvallisena. Mitäs jos juuri silloin siellä alkaa joku rähinä tai joku päättäisi humalassa, ettemme olekaan tervetulleita. Ehkä suomalaisena olemme aina hiukan paremmassa huudossa eli enemmän turvassa, kuin ranskalaiset. Olemme tosi eksoottisia otuksia täällä. Tiedän, että täällä on iso porukka, jotka tietävät ”ne suomalaiset” emmekä me tunne suurinta osaa siitä porukasta. Mutta silti, en ota riskiä. Kaala-Gomenissa Payaman tribussa oli kuukausi sitten iso joukkotappelu ja olen nähnyt Tik Tokissa niitä aivan sekopäisiä tuhoamisvideoita, joissa sytytetään toisen klaanin taloja palamaan ja tuhotaan tavaroita. En halua joutua keskelle sellaista. On muuten ihan järjetöntä, kun nämä tuuppaavat kaiken Tik Tokiin.

Melanesialaiset

Kanakit kuuluvat melanesialaisiin, eli kansoihin, jotka asuttavat Melanesian saariryhmää täällä. Melaneseja asuu Indonesiassa, Uudessa-Guineassa, Salomonin saarilla, Bismarckinsaarilla, Torresinsalmen saarille, Fidzissä, Vanuatussa ja tietysti täällä meillä Uudessa-Kaledoniassa. Melanesialaiset polveutuvat 40-60 000 vuotta sitten Aasiasta saapuneista ihmisistä. Vanuatuun he saapuivat vasta 4000 vuotta sitten ja joidenkin arvioiden mukaan 3200 vuotta sitten tänne. Tästä edettiin sitten Fidzille, jonne melanesialaiset saapuivat 2500 vuotta sitten. Silloin siellä olivat jo polynesialaiset, tämän Oseanian toinen kansanryhmä ja saarialue. Kolmas on Mikronesia.

Joidenkin mukaan melanesialaisten määrittely etnisesti yhtenäiseksi ryhmäksi on epätarkka ja nimitystä käytetään vain tämän alueen kuvaamiseen. Mutta vaikka ryhmä on kulttuurisesti (ja geneettisesti ja kielellisesti) erittäin monimuotoinen, heitä yhdistää silti edelleen tietyt piirteet uskonnossa, elinkeinoissa ja vaihtokaupan järjestelmissä. Toisin kuin polynesialaisissa, melanesialaisilla ei ole koskaan ollut kuninkaita tai kuningaskuntia vaan suurimpia ns. poliittisia yksikköjä olivat sukulinja tai klaanit. Ehkä onneksi, kun on hiukan seurannut Ranskalle kuuluvan Wallis & Futunan Game of Thronesia.

Fun fact: ennen kuin indoeurooppalaiset kielet löytöretkien mukana levisivät joka puolelle maailmaa, austronesialaiset kielet olivat maailman laajimmalle levinnyt kielikunta. Tällä alueella puhutaan noin 1200 eri kieltä, jotka kuuluvat papualaisiin ja austronesialaisiin kieliin.

Uskonnoltaan melanesialaiset olivat perinteisesti animisteja, mutta nykyisin useimmat heistä ovat kristittyjä. Animismi on usko siihen, että kaikilla olioilla on sielu. Tähän liittyvät vanhat rituaalit, joissa pyydetään lupaa käyttää eläimiä ravinnoksi, kasveja ruuaksi, puuta poltettavaksi. Samoja piirteitä siis kuin Suomessa on muinoin ollut sekä suomalaisilla että saamelaisilla. 1800-luvulta alkaen Melanesiassa syntyi useita millenaristisia lastikultteja, jotka ovat kyllä varsin mielenkiintoisia kultteja. Vanuatulla John Frum-kultti on edelleen voimissaan ja täällä Vanuatun kansallispäivänä olleessa tilaisuudessa oli myös John Frum-kultin edustajia. Jos nimesi on John Frum, niin kannattaa saapua helmikuun 15. päivä Vanuatun Tanna-saarelle ja aloittaa uusi työ kuninkaana.

Alkuperäiskansan varhaishistoria

Uudessa-Kaledoniassa puhutaan 28 eri melanesian kieltä. Tämän kokoiselle saarelle se on aika paljon. Olen aiemmin näistä kielistä kirjoittanut täällä, joten en siihen enää mene sen syvemmin. Kahdeksan yleisintä kieltä korreloivat kahdeksan kulttuurisesti jakautuneen alueen kanssa. Kieli ja ”sana” on kanakien kulttuurissa, kuten kaikissa suullisiin perinteisiin pohjautuvissa kulttuureissa, elintärkeä elämänlanka. Sana ja kieli välittävät klaanien historian, se yhdistää ihmiset, se ylläpitää traditiot. Jokaisella samaa kieltä puhuvalla ryhmällä on omat myytit, omat ”sanat” ja niihin liittyvät rituaalit. Tämä ryhmä voi olla pienempi tai isompi porukka, yksi tai useampi klaani, mutta jotka kaikki ovat sukua samalle ”ensimmäiselle esi-isälle” tai ovat lähtöisin samasta ”alkukodista”.

Koska tämä on suullisen eikä kirjallisen perinteen kulttuuria, on vaikea sanoa tarkkaan koska kanakit ovat tänne tulleet. Varhaisimmat löydöt ihmisen täällä olosta ovat vuodelta 1050 eaa. Lapita-keramiikan kaudelta. Saarta on asutettu useammassa vaiheessa, kun muuttajia on saapunut Vanuatulta ja joskus Salomonsaarilta saakka. Varhaisinta vaihetta kutsutaan austronesian ajaksi. Vuoden 1000 jaa. tänne alkoi kehittyä tämä melanesialainen yhteiskunta eli kanakien kulttuuri. Maanviljelys kehittyi ja saarelle muodostui useita pieniä tribuja. Tribujen välille syntyi sotia, rajoja valvottiin ja niille rakennettiin erilaisia muureja ja linnoituksia. ”Rajakahinoita” oli tribujen kesken, mutta rajoja piti suojella myös muualta tulevien vuoksi.

1400-1700 -lukujen välistä aikaa kutsutaan ”ensimmäisten kontaktien ajaksi”. Tänä ajanjaksona eri ”kanak countries” eli ehkä suomennettuna eri tribut kehittyivät ja eriytyivät. Kielet eivät sekoittuneet eikä tänne syntynyt yhtenäistä kanakien kieltä, koska eri tribut olivat välillä toistensa vihollisia ja välillä liittolaisia. Pienoiskoossa kuin Eurooppa varhaisina pienten ruhtinaskuntien aikana. Polynesialaiset maahanmuuttajat purjehtivat tänne ja asuttivat Loyalty saaria sekä Grande Terren itärannikkoa. Ensimmäiset länsimaiset löytöretkeilijät poikkesivat tämän jakson aikana ja heidän jäljiltään löytyvät ensimmäiset kirjalliset kuvaukset Uudesta-Kaledoniasta. Joka ei tietenkään ollut vielä Uusi-Kaledonia.

Varhaisimmissa kuvauksissa on kerrottu näin ”kanakit asuvat mieluiten isoissa majoissa, saman klaanin jäsenet aina yhdessä ja mökit on sijoitettu ”place coutumièren” eli rituaaliaukion ja seremoniallisen majan ympärille. Tie tälle pyhälle rakennukselle on reunustettu pylväsmännyillä (miehen symboli) sekä palmuilla (naisen symboli). Kilpailu klaanien, tribujen ja seremoniallisten alueiden välillä vie eniten aikaa ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Ryhmät ovat usein sodissa eri syistä (liittojen purkaminen, maa-alan valtaaminen, kiellettyjen ”tabu” alueiden rikkominen). Esi-isiä kutsutaan avuksi ja sotaonnen lisääjiksi, aseita valmistetaan jatkuvasti. Taistelut ovat usein vain väijytyksiä ja nopeita kahakoita, mutta ne päättyvät rituaalisen kannibalismin harjoittamiseen”

Voisin kuvitella, että tänne saarelle silloin ensimmäisinä tulleet ihmiset tunnistaisivat edelleen tribuista nuo peruselementit eli palmu- ja pylväsmäntyrivit, jotka johtavat seremoniamajalle ja -aukiolle. Klaanit asuvat edelleen joissain paikoissa samassa rakennuksessa, mutta toki rakennukset eivät ole enää mitään ”alkuasukasmajoja”

Vaihdantatalous ja ”coutume”

Kanakien yhteiskunta perustuu vaihtoon; moninaiset vaihdon kautta syntyneet siteet määrittelevät olemassaolevat ihmisten väliset suhteet. Mielenkiintoisinta ja monimutkaisinta traditiota (minun mielestäni) edustavat lapsen syntymään ja avioliittoon liittyvät tavat. Avioliiton kautta tiivistetään klaanien ja tribujen välisiä suhteita, kuten on tehty jo aikojen alusta. Samoin adoptioiden kautta. Vaihdantaan liittyy myös se tapa, ettei kanakin luona tai tribussa voi vierailla ilman jotain annettavaa. Tuominen on yleensä värikäs kangas, joita myydään mm. Carrefourissa oikein paketoituna, kangaspakettiin kiinnitetty seteli ja esim tupakka-askit. Itse olen vieraillut vain kerran missään tällaisen lahjan kanssa (ilman tupakkaa tosin), kuulemma mikä tahansa kangas kävisi, vaikka kaunis huivi, jos tulisi ex tempore-vierailu. Tosin näillä helteillä on harvoin huivia mukana, ehkä jonkun kankaan voisi pitää autossa varalla.

Kanakien elämässä on kolme tärkeää rituaalia: syntymä, naimisiinmeno/häät sekä kuolema. Käytän tässä lähteenä aikaisemmin mainitsemaani Sébastien Lebèrguen Coutume Kanak-kirjaa, jossa kuvataan todella yksityiskohtaisesti kaikki rituaalit ja kuvituksena käytetään oikeita tilanteita. Hyvin mielenkiintoinen kirja ja erittäin monimutkaiset rituaalit. Kun lapsi syntyy, se on hänen siirtymänsä kanak-traditioiden piiriin, esi-isien henki palaa elämään lapsen kautta. Äiti siirtää lapselleen veljiensä ”veren” ja äidinpuoleisen sukulinjan. Enot ovat lapsen tukena koko elämänsä ajan ja enot ovat äidinpuolen suvun tärkeimpiä henkilöitä lapselle. Isä siirtää lapselle klaanin nimen ja yhteyden maahan, jotka usein ovat linkittyneinä toisiinsa, koska klaanin nimi tulee esi-isien maiden mukaan.

Vastasyntyneen pojan asema ja rooli klaanissa määräytyy isän kautta jos hän on esikoinen ja isoveljien kautta, mikäli hänellä sellaisia on. Usein rooli riippuu siis esikoisoikeudesta, mutta myös etunimestä, jonka klaanin vanhimmat ovat hänelle valinneet. Jos lapsi on tyttö, kaikki tietävät, että hänen roolinsa on jättää klaani ja vahvistaa liittoutumia muiden klaanien kanssa avioliiton kautta. Hän siis kuljettaa esi-isien veren ja elämänlinjan toiseen klaaniin, tytön asema määräytyy veljien mukaan.

Tärkeintä elämässä on ”coutume”, jonka ehkä suomentaisin tavat-sanaksi. Tavat määrittelevät asianmukaiset säännöt kaikelle kanssakäymiselle toisten ihmisten kanssa. ”Faire la coutume” eli tapojen noudattaminen on tärkeää, ettei tule loukanneeksi ketään. Loukkaantumisella on pitkät jäljet täällä. Tapojen noudattamista ovat tietyt eleet, lahjoitukset, kankien rahan käyttö, ”pyhän miehen” eli Parolen asema jne. Vanhimpia kunnioitetaan, samoin ylemmässä asemassa olevia, pään kumartaminen, hiljaisuus ja toisen kuunteleminen osoittaa kunnioitusta. Samoja tapoja siis kuin joka puolella maailmaa, mutta täällä ne ovat säilyneet erittäin vahvasti käytäntönä vaikka maailma ympärillä on muuttunut.

Syntymä ja adoptio

Lapset syntyvät nykyään tietysti sairaaloissa, pääasiassa Nouméassa. Äidit siirtyvät Nouméaan hyvissä ajoin ennen synnytystä, koska kauempaa pohjoisesta ja varsinkaan saarilta ei tänne kovin nopeasti pääse. Sekä isän että äidin perheet ovat tietysti toivottamassa lapsen tervetulleeksi, mutta erityisen tärkeä rooli on enoilla. He toteuttavat ”elämän antamisen seremonian”, usein heti sairaalassa tai kun äiti ja lapsi ovat palanneet kotiin. Kun lapsi on syntynyt, käynnistetään hänen klaanissaan syntymään liittyvät rituaalit, jokaisella klaanilla on hiukan eri tavat. Toinen seremonia on yleensä nimenantoseremonia. Enot ovat mukana kaikissa tulevissakin seremonioissa, mitä lapsen elämässä tulee eteen.

Jos lapsi syntyy avioliitossa, on hän automaattisesti isänsä klaanin ja tribun jäsen ja hän saa nimen ja “maan” tämän klaanin kautta. Hänen siteensä äidin klaaniin, eli “elämä ja veri”, tulevat enojen kautta. Jos lapsi syntyy avioliiton ulkopuolella, isän klaani osoittaa pahoittelut erityisellä eleellä (kuvittelisin, että rahaa, taroja, jamssia, kankaita jne, kuten yleensäkin) ja lapsi pysyy äidin klaanin jäsenenä, kunnes vanhemmat menevät naimisiin. Mikäli he eivät ole menossa naimisiin, lapsi voidaan adoptoida äidin klaanissa, joko äidin vanhin veli tai hänen vanhempansa adoptoivat lapsen, jotta lapsi saa oikean ja pysyvän aseman klaanissa (koska ne tulevat isän kautta).

Lifoun saarella on edelleen käytäntönä, että esikoinen annetaan aina (yleensä) äidin vanhimmalle veljelle adoptoitavaksi. Tällainen perhe, joka on antanut lapsensa adoptoitavaksi, voi saada sitten nuoremman sisaruksen esikoisen, mikäli nuorempia sisaruksia löytyy. Vanhin lapsi ei koskaan anna esikoistaan adoptoitavaksi. Mutta jos vanhimman lapsen esikoinen on tyttö, “antaa” hän kuitenkin lapsensa pois naimisiinmenon yhteydessä. Nämä adoptiokäytännöt ovat täällä hyvin vaikea aihe ja voisin kuvitella, että ne aiheuttavat hankalia tilanteita. Samanlainen adoptiokäytäntö on kuulemma voimassa monessa muussakin tribussa, mutta tuosta kirjasta luin vain Lifoun esimerkin.

Joskus adoptiossa nimi ja asema muuttuvat, jos adoptio on äidin puolen sukuun, kuten esimerkiksi em. tapauksissa vaikka enolle. Jos adoptio on isän puolen sukuun eli saman klaanin sisällä, ei tapahdu suuria muutoksia. Mutta on olemassa myös muiden kuin vauvojen adoptiota, jolloin adoptio saattaa olla kokonaan ulkopuoliseen klaaniin (liittoklaaniin) ja silloin nimi, asema, klaani ja tribu muuttuvat kokonaan. Tällainen « adoption coutumière » muuttaa lapsen koko suvun eli tulee myös uudet enot. Sanoisin, että hyvin, hyvin monimutkaista. Adoptioita saatetaan tehdä myös, jos jollain ei ole kuin tyttöjä, jotka tulevaisuudessa jättävät klaanin naimisiinmenon yhteydessä. Silloin voidaan adoptoida vaikka avioitumisen kautta liittolaiseksi tullesta klaanista lapsia, tämä voidaan toteuttaa hääseremonioiden yhteydessä. Minä mietin tosi paljon, että mikä on tällaisten lapsien asema uudessa klaanissa. Virallinen asema tulee tietysti adoptoitavan isän kautta, mutta se käytännön asema. Otetaanko nämä lapset tai teinit avosylin vastaan?

Näistä monista kiemuroista johtuen serkut katsotaan veljiksi (varmaan erityisesti enojen lapset) ja erilaisia velisuhteita syntyy tietysti myös. Yksinhuoltajaäitejä ei ole, koska tällaisten lapset adoptoidaan isälinjan varmistamiseksi. Sisar-suhteista ei löytynyt paljoa mainintaa, mutta jos kaikki sisaret avioituvat eri tribuihin, eivät he ehkä koskaan edes paljoa näe. En siis tiedä miten tärkeää ja pysyvää ovat siskosten väliset suhteet. Kauppatavaralta kuitenkin tytöt täällä edelleen kovasti tuntuvat.

Jotenkin tykkään, että on tehty oikein kaavioita näistä adoptiovaihtoehdoista. Ei tätä ilman ymmärtäisi, eikä oikein edes näiden kaavioiden kanssa.

Avioliitto ja häät

Ensin lyhyesti: häät ja naimisiinmeno ovat täällä todella tärkeitä seremonioita ja todella isoja juhlia. Niiden pohjustaminen alkaa varhain, niiden valmistelu kestää ja itse häät kestävät kauan. Ja olettaisin, että ne maksavat paljon. Olen nähnyt tässä Nouméassa monta hääkulkuetta eli letkan autoja, jotka kaikki soittavat torvea. Olen nähnyt myös parit hääjuhlat, mutta ne ovat täällä kaupungissa aivan jotain muuta, kuin perinteiset tribuhäät. Jos suomalaiset häät tuntuvat haastavalta prosessilta, niin täällä se on astetta haastavampaa, kun pitää miettiä miten niiden avulla vahvistetaan klaanien liittoja ja vältetään sodat.

Naimisiinmenossa solmitaan tärkeä yhteys kahden klaanin välille. On ollut tarkkaa jo varhaisessa vaiheessa, ettei vaimoja siirry vain samojen klaanien välillä, vaan on etsitty “uutta verta”, jotta kaikki pysyvät elinvoimaisina. Naimisiin ei aina mennä heti, kirjassa on esimerkkinä yhdet häät, joiden avioituva pari oli ollut yhdessä 20 vuotta ja lapsetkin olivat jo aikuisia. He joutuivat odottamaan pitkään, koska kyseessä oli sellaisen allianssin luominen, jota ei vielä ollut olemassa. Miehen vuoristoklaanin ja naisen meren äärellä olevan klaanin linkittäminen.

Kaikki alkaa, kun Parole (hänestä täytyy kirjoittaa kokonaan eri juttu) alkaa neuvotella naimisiin aikovien klaanien kesken. Parole on esi-isien hengen ruumiillinen ilmentymä maan päällä ja usein hän on tribun päällikkö. Parole käy neuvottelut hiukan ehkä rumasti sanottuna kauppatavarasta eli naisesta tämän tulevan klaanin kanssa. Sitten mietitään keitä kutsutaan, Parole hoitaa myös kutsujen viemisen. Yleensä kutsutaan tietysti tulevan vaimon puolelta veljien klaani. Sulhasen puolelta kutsutaan lähiklaani eli perhe, mutta myös tribun päällikkö ja muut hänen ”alaisensa klaanit”. Tämän lisäksi pitää kutsua päällikön liittolaisklaanit, muut liittolaiset, liitolaiset avioliiton kautta sekä muut kutsuttavat. Nämä kaikki sulhasen klaaniin liittyen, morsiamen puolelta tulee vain veljien klaanit.

Ennen häitä alkaa kuumeinen työ saada kerättyä kaikki lahjat eli jamssit, kanakien rahat, kankaat ja oikeat setelit, joita jokainen kutsuttu tuo tullessaan. Häät alkavat sillä, kun eri päivinä eri kutsutut klaanit saapuvat paikalle. Toiseen tribuun tulo vaatii tietyt rituaalit ja saapumisessa on tietty järjestys. Pelkästään kirjan esimerkkihäissä kestää viisi päivää, että vieraat ovat saapuneet tietyssä järjestyksessä. Oletan, että tämä on aina samanlainen rituaali. Viimeisenä päivänä ennen varsinasta vihkimistä tulevat sulhasen enot, yhdet tärkeimmistä henkilöistä. Heidän kunniakseen järjestetään juhlaillallinen, koska he ovat mukana pyytämässä morsiamen kättä morsiamen enoilta.

Lahjoja on autolasteittain. Isoja kasoja jamsseja (ignam, pyhä kasvi täällä), kankaita, kanakien rahoja, joita tässä kuvassa näkyy pinon päällä, robe missioita, rahaa jne.

Tällainen viiden päivän tai viikon vieraiden saapuminen vaatii aikamoista logistiikkaa JA ruokajärjestelyjä, ja niitä varten tuleekin paljon apuvoimia. Kuvailujen perusteella ruokaa valmistetaan mm. rosvopaistiuunin tyylisesti. Hääpäivänä miehen klaani lähtee hakemaan naista hänen klaanistaan. Tässä nyt ne enot ovat sitten merkittävässä asemassa eli he pyytävät pääsyä tribuun ja samoin he pyytävät naisen kättä sisarenpoikansa puolesta. Samaan tyyliin kuin ennen on Pohjolassakin käyty hakemassa morsiamia. Täällä nämä meillä muinaiset traditiot ovat edelleen voimassa.

Nainen haetaan seremoniassa omiensa joukosta hänen tulevan klaaninsa naisten toimesta. Hän vaihtaa uuden klaaninsa väriseen robe missioon eli mekkoon. Jos samalla adoptoidaan lapsia, heidätkin haetaan oman klaanin keskeltä ja heille annetaan uuden klaanin värit. Tämä sinetöi siirron ja avioliiton. Miehen klaani siirtää tämän jälkeen aikamoisen lahjavuoren kankaita, jamssia, kanakien rahaa, varsinaista rahaa ja esimerkiksi ison liemikilpikonnan (minun suosikkikilpikonnani täällä, en tykkää tästä lahjasta), joka symboloi meren rikkauksia, naisen klaanille. Tämä ulkopuolelle jäävät ne lahjat, jotka on tarkoitettu naimisiinmenneille tai adoptoiduille. Nainen saa avioituessaan uuden klaanin värien lisäksi pienen punotun laukun, joka sisältää ”olennaiset asiat avioliittoa varten”. Vaimon klaani pysyy hiljaisena ja tarkkailee tilannetta vaikka itkultakaan ei vältytä, koska vaimo jättää oman klaaninsa tässä rituaalissa pysyvästi eli tilanne on samalla haikeat jäähyväiset, vaikka häät ovat myös liittolaisuuden ja ilon juhlaa.

Morsian siirtyy miehen klaaniin ja vaihtaa miehen klaanin väreihin

Adoptoitavat lapset. Tässä esimerkkitapauksessa tosin naimisiin menevän pariskunnan lapsia, mutta adoptioita tehdään häiden yhteydessä muutenkin.

Tämän jälkeen miehen ja naisen klaanit siirtyvät miehen tribuun varsinaiseen hääjuhlaan. Tähän liittyy se autoletka, joita olen täälläkin nähnyt. Juhla-ateria tarjotaan juhlatilassa vain naisen klaanille, muut (myös miehen klaani) syövät ulkona. Sitten alkaa juhlat, tanssit, syömingit ja juomingit. Tansseihin kuuluvat myös rituaalitanssit, mm. pilou, jossa tanssitaan spiraalimuodostelmassa salon ympärillä. Samaa tanssia tanssitaan myös ennen sotaa sotatanssina.

Reppana jättikilpikonna uhrattu lahjaksi

Morsiamen klaani tarkkailee tilannetta lahjavuorien takana. Itse mietin, että mitä noilla kangaspinoilla tehdään. Samat pinkat kiertää häistä toiseen?

Muinaiset tavat ja nykyaika

Jos nainen eroaa miehestään, hän joutuu jättäämään miehen klaanin ja tribun. Hän ei voi enää palata lapsuuden klaaniinsakaan, koska hän on sen jättänyt pysyvästi avioiduttuaan. Seremoniaa ei siis voi purkaa. Eronneille naisille ei siis ole oikein muita vaihtoehtoja, kuin muuttaa tänne Noumèaan, joka on “klaanittomien” tribu tai muihin suur-Nouméan kaupunkeihin. En usko, että tuolla ulkopuolella, oli siellä minkä kokoinen kaupunki tai kunta tahansa, on mahdollista asua klaanittomana ja heimotta. Naapurillani on ystävä, joka erosi väkivaltaisesta miehestään, hän joutui jättämään lapsensa klaanille ja muuttamaan tänne Nouméaan.

En osaa sanoa, miten nykynuoret ja vanhat seremoniat sopivat yhteen, mutta ilmeisen vaikeaa on kuitenkin olla klaaniton eikä kuulua mihinkään tribuun. Meidän pahamaineinen St.Louisin tribu Mt. Doressa on tällaisten “lainsuojattomien” tribu, he ottavat vastaan klaaneista poispotkittuja, yleensä nuoria miehiä. Mieheet potkitaan pois, jos he ovat rikkoneet jotain sääntöjä usein tai tehneet rikoksia. St. Louisin paha maine perustuu paljolti tämän porukan edesottamuksiin. Eivät he kuitenkaan tapojaan kauheasti muuta päästyään St. Louisin jäseniksi. Esimerkiksi nyt kun sunnuntaina on referendum ja miehellä on silloin päivystys, oli itsestään selvää, että hän lähtee aamuviideltä lautalla eikä ota töistä autoa, koska joutuisi ajamaan aamulla St. Louisin ohi.

Oletan, että nykyään nuoriso seurustelee täällä kuten nuoriso seurustelee missä tahansa päin maailmaa. Naimisiin ei ole pakko heti mennä, kuten tuo esimerkkikin osoitti. Mutta sitten kun naimisiin mennään, pitää käydä läpi tuo rituaali. Oletan myös, että nyt saa valita itse puolisonsa, mutta ilmeisesti täällä on myös edelleen käytäntönä ns. liittolaisliitot eli avioliitot, joiden avulla vahvistetaan eri klaanien välistä suhdetta. Naisen asema ei ole kovin hyvä, kotiväkivaltaa on paljon ja kotiväkivallan uhrina kuolee kuusi kertaa enenmmän ihmisiä (120 vs. 20) kuin Suomessa. Ja puhutaan Espoon kokoisesta paikasta. Alkoholi ja suoraan sanottuna silmitön kännäily on usein kotiväkivallan taustalla, mutta ehkä myös se, ettei ole ollut mahdollista itse valita puolisoaan.

Tämä oli pieni pintaraapaisu kanakien kulttuuriin. Jatkoa seuraa, koska kulttuuri ja tavat ovat todella mielenkiintoisia. Erityisen mielenkiintoista tässä on minusta se, että nämä muinaiset tavat ovat säilyneet täällä näin vahvoina huolimatta Ranskan kolonialisaatiosta ja modernin maailman vaikutteista. Kulttuurin ja tapojen periytyminen on vahvaa ja se todellakin taitaa siirtyä veren mukana, mutta tietysti myös klaanin ja tribun paineen alla.

KUVAT: Sebastien Lebègue, COUTUME KANAK-kirja

http://www.coutume-kanak.com/

https://sebastienlebegue.photoshelter.com/

Apero ja cin-cin. Ja yksi pieni sodanjulistus

21/11/2021 by toispualpalloo

Se olisi vajaa kuukausi seuraavaan itsenäistymisäänestykseen, ja nyt tuli ensimmäinen sodanjulistus. Kanakien pyrkimyksenä on siis ollut, että vaalit siirrettäisiin koronan vuoksi, vaikka heillä käsittääkseni heti viime vaalien jälkeen oli kiire saada uusi päivä sovituksi mahdollisimman pian. Vielä viikko sitten olin ainakin itse ihan epätietoinen pidetäänkö vaalit vai ei. Ja jos pidetään, niin boikotoivatko kanakit vaaleja vai eivät. Yksi pro-itsenäisyys liikkeen pääjehuista kävi Ranskassa asti keskustelemassa ministerin kanssa (merentakaisten alueiden ministerinä on varmaan muuten ihan kivaa, voi käydä Karibialla, Tahitilla tai Reunionilla vähän väliä, mutta sitten on myös tämä Uusi-Kaledonia…..), että pidetäänkö äänestys vai ei, onko päivä oikein päätetty vai ei ja tehdäänkö tässä nyt vääryyttä kolonialisoidulle kansalle taas. Korona sinänsä on hyvällä mallilla eli sen suhteen vaaleja ei tarvitse perua, koska kaikki rajoitukset on nyt purettu.

Lehdessä ei oikein muuta olekaan, tietenkään, kuin tätä referendum-asiaa. Lojalistit ovat hiljaa kuin hiiret, koska tällä hetkellä heidän kannattaa olla ottamatta kantaa mihinkään.

Paikallinen korkein Ranskan virkamies eli haut-comissariat ilmoitti 12.11.2021 eli tasan kuukautta ennen vaaleja, että ne pidetään sovitun mukaisesti. Samaan aikaan joukko poliittisesti aktiivisia kanakeja ilmoitti kirjeellään, ettei pro-independent-ryhmä edusta missään määrin kaikkia kanakeja, eivätkä he voi tehdä kaikkien puolesta sellaisia päätöksiä, että vaaleja ei saa pitää tai jos ne pidetään, niin niitä pitää boikotoida. Tämä oli varsin rohkea kirje mielestäni, koska olen ymmärtänyt, että aika tiukassa kurissa kanakit pidetään näiden itsenäisyyttä ajavien konklaavien hyppysissä. Minun on rehellisesti sanottuna vaikea ymmärtää, miksi vaaleja ei nyt voisikaan pitää ja miksi päivä onkin ollut alusta alkaen huono, vaikka oli kiire saada kolmannet vaalit.

Tuossa yhdessä lehtikirjoituksessa viitataan 18.11. muistopäivään. Vuonna 1984 eli ennen sisällissotaa, mutta jo aktiivisen liikehdinnän aikaan, FLNKS boikotoi alueellisia vaaleja. Ja 18.11.1984 Eloi Machoro niminen henkilö kävi iskemässä kirveellä vaaliuurnan säpäleiksi Canalan kunnantalolla.

Suruajat ja koronakuolemat

Nyt tärkein kriteeri vaalien siirtämiselle on koronakuolemien aiheuttama suruaika. Paikallisessa kulttuurissa sureminen ja suruaika on hyvin pitkä, ennen hautajaisia on useamman päivän kokoontuminen, jossa sekä isän että äidin puolen suku tulevat paikalle. Tai jostain luin, että äidin puoleiset sedät edustavat sitä sukua. Voi olla, että tässä tarkoitetaan ns. nykyistä heimoa (jos on esimerkiksi naimisiinmenon tai ns. adoption kautta vaihtanut heimoa) eli ”isäheimoa” ja vanhaa perhettä/klaania/heimoa eli äitiä. Tämä katsotaan tärkeäksi heimojen ja klaanien välisten siteiden ylläpitämisrituaaliksi.

Varsinaisiin hautajaisiin osallistuu vain lähiperhe, mutta sitten on vielä vuoden suruaika ja sen jälkeen suruajan purkamisrituaalit, joissa taas isä ja äiti sukuineen kohtaavat. Mikäli olen yhtään oikein monimutkaisia perinteitä ymmärtänyt. Mitään näistä rituaaleista ei ole voitu tehdä koronasulkujen vuoksi tietenkään, joten tämä on aiheuttanut suurta tuskaa. Kuolleita meillä on 273, joista suurin osa melaneeseja eli nämä kuolemat koskettavat täällä kyllä valtavaa määrää ihmisiä. Kun suruaika on se vuosi, niin vaalit voitaisiin pitää vasta vuoden 2022 lopulla.

Tosin vaaleja haluttiin siirtää mielestäni jo ennen koronaa, mutta ei kannata takertua pikkuseikkoihin tässä keskustelussa. Samoin vaaleja halutaan siirtää, koska ei ole aikaa kampanjoida (viisi vuotta tässä on vaan kampanjoitu samasta asiasta), mutta kanakit käynnistivät kuitenkin laajan kampanjan, jossa he käyvät joka kylässä ja joka perheessä kertomassa, miksi pitää boikotoida vaaleja. Kyyninen voisi sanoa, että militantit käyvät uhkailemassa kaikki pois vaaliuurnilta. Samoin ovat ilmoittaneet ilmoittavansa YK:n dekolonialisaatiotaholle (joka siis on seurannut tätä prosessia sieltä 80-luvulta), että nyt ei mennä niinkuin he haluavat.

Kukaan ei ole pystynyt minulle selittämään, mikä järki tässä on. Televisiossa yksi pääjehuista ei ollut oikein osannut vastata kysymykseen: ”haluatte kovasti itsenäistyä, mutta ette halua kuitenkaan äänestää vaaleissa, miksi?” Toinen ihmeellinen kuulemani kommentti oli, että ”haluamme itsenäistyä, mutta yhdessä Ranskan kanssa”. Täällä on jo vahva itsehallinto, joten en tiedä mikä tuossa oli sitten ajatuksena. Taloudelliset realiteetit ehkä iskeneet tajuntaan.

Älkääkä ymmärtäkö väärin, minusta kaikki vanhat siirtomaat voisivat ehdottomasti itsenäistyä halutessaan ja täälläkin tämä olisi pitänyt tapahtua jo aikaa sitten. Valitettavasti maailmanpoliittinen ja geopoliittinen tilanne on täysin eri kuin 80-luvulla. Ja jos tämä olisi itsenäistynyt silloin, luultavasti tämäkin olisi nyt Kiinan vaikutuspiirissä, kuten kaikki muut Tyynenmeren itsenäiset pikkuvaltiot. Mikään vaihtoehto ei siis näytä kovin hyvältä.

Uhkaavalta näyttää – taas

Juteltiin muuten koiranpentuvisiitillä (ooh ja aah) Okien eli äitikoiran omistajien kanssa ja Pierre sanoi, että se sota tuota tehdasta vastaan oli jotain niin käsittämätöntä, ettei täällä ole sellaista nähty sitten 80-luvun sisällisodan. Että tultiinpa mielenkiintoiseen aikaan tänne Uuteen-Kaledoniaan, kun on ”saatu” kokea koronasulku, pieni sotatila ja sitten nämä äänestykset. Välillä tietysti toivon, että oltaisiin tultu jonain toisen aikana, mutta minkäs tälle nyt voi ja onhan tämä paljon mielenkiintoisempaa. Kuka sitä täällä nyt haluais vaan nauttia ihanista keleistä, kauniista maisemista ja matkustella rauhassa saarilta toiselle🙄.

Koiranpentujen katselu ja varsinkin niiden silittely vie ajatukset pois mistä tahansa muusta aiheesta.

Ruuan jälkeinen kooma voi iskeä hyvin nopeasti.

Tänne on tullut valtava määrä sotilaita koko vuoden, pelkästään lokakuun ekan puoliskon aikana 250 ja ilmeisesti ainakin 1400 pitäisi tulla. Siihen päälle santarmien lisäykset, poliisit ja tietysti täällä jo olevat. Tänne on tuotu myös 15 uutta tankkia, taisteluhelikoptereita ja miehistönkuljetusautoja. Kaksi kertaa enemmän sotilaallista voimaa kuin ekan referendumin aikana. Ei kuulosta mitenkään rentouttavalta. Ekan referendumin aikana kulku Nouméaan blokattiin armeijan toimesta, nyt ehkä tehdään sama ja santarmit ovat ilmoittaneet etukäteen keskittyvänsä erityisesti Tontoutan lentokentän turvaamiseen.

Itse en usko, että suurta rähinää tulee, ainakaan suurempaa, kuin mitä sota tehdasta vastaan oli. Kanakit eivät ole mitenkään yhtenäinen porukka ja kuten olen aiemmin kirjoittanut, niin ei minusta ole olemassa ”kanakien kansaa”, on vain eri heimot. Viime viikonloppuna Kaala-Gomenissa Payaman tribussa taisteltiin verisesti klaani klaania vastaan, joten tämäkin kertoo siitä, että ei varmaan kukaan tunne ensisijaisesti olevansa osa kanakya, vaan osa omaa perhettä ja klaania. Sitten heimoa. Sukupolvien takaiset riidat ja verikostot ovat vaikuttaneet siihen, että eripuraa löytyy enkä tiedä unohdettaisiinko sellaiset riidat, jos pitäisi muodostaa yhtenäinen rintama. Tuolla Paymassa oli juopoteltu taas ihan urakalla, joku keksi, että toinen klaani on ehkä kironnut yhden toisen klaanin ihmisen, joka sitten kuoli autokolarissa ja tästä seurauksena oli 80 ihmisen joukkotappelu, vähän ammuskelua, neljä poltettua taloa ja 7 poltettua autoa. Santarmit kävivät, mutta totesivat tilanteen hengenvaaralliseksi ja lähtivät pois. Tästä syntyi taas tietyille perheille koston kierre.

Onneksi on jotain mukavampaakin eli ruoka

Ei olla ihan kauheasti käyty täällä ravintoloissa syömässä, eniten ehkä pizzalla ja aasialaisissa ravintoloissa, koska – ja tämähän kuulostaa uskomattomalta, kun ollaan Ranskan saarella – meidät on pilattu Suomen huippuhyvissä ravintoloissa. En ole käynyt täällä vielä yhdessäkään ravintolassa, jossa olisin ollut tyytyväinen ruoka-annokseeni, vaan lautasella on aina liikaa kaikkea. Liikaa siis ruokaa ja liian montaa erilaista makua ja ainesosaa. En tiedä onko käyty vallan väärissä ravintoloissa, mutta mitä nyt ruokalistoja olen selaillut, niin kaikissa tuntuu olevan sama juttu. Eli tehdään ”hienolta kuulostavia” annoksia, mutta toteutus tökkii ainakin minua.

Tässä esimerkki yhdestä ihan järjettömästä jälkiruuasta. Tässä oli liikaa kaikkea. Ja tämä on yhdelle hengelle.

Tämän jälkeen en ole jälkiruokia tilannut. Tässäkin oli kermavaahtoa, jäätelöä, pieni tarte tatin, marjoja, suklaakeksitikkuja, suklaarouhetta ja sulatetusta sokerista tehtyjä keksejä. Siinä on yhteen jälkiruokaan aika paljon tavaraa.

Illalliskutsuja on pidetty ja illallisilla on käyty ja ne ovat onneksi olleet kaikki hyvin hyvin rentoja. Mies varsinkin kammoaa työviikon jälkeen mitään virallista patsastelua, mutta ei ainakaan meidän tuttujemme kanssa ole tarvinnut jäykistellä. Ehkä eniten on oltu seinänaapureiden ja muiden naapureiden kanssa, mutta sitten meillä on myös yksi tuttavapariskunta, joiden kanssa kokkaillaan vuorotellen jotain. Nyt sekin on tietty koronasulkujen takia ollut vähän tauolla. Rajoitukset päättyivät juuri ja sovittiin, että voitaisiin nähdä seuraavaksi jossain ravintolassa, niin ei tule paineita kokkailusta (olen aiheuttanut nämä paineet Francoisille, koska hän on ollut kuulemma joskus kokkina ja minä tein viimeksi tolkuttoman hyvää tonnikalaa. Eli johdan 😉).

Minulle aiheuttaa vieläkin ongelmia myös tämä myöhäinen illallisaika. New Yorkerissa oli hyvä juttu, samoin New York Postissa , miten korona on aikaistanut illallisen aikaa New Yorkissa. New Yorkerin jutussa mainitaan, että Pariisissa illallinen ennen kello kahdeksaa on kaikkien mielestä jopa lapsille liian aikainen aika. Ja hyvin anglosaksinen ruokailuaika. Suurin piirtein sama aikataulu on täällä. Ruokaa ei edes saa ennen kello seitsemää illalla ja jos siihen varaa pöydän, niin on taatusti ensimmäisenä ravintolassa. Täällä ravintoloilla ei ole siis käytännössä kuin yksi “kattaus”, koska ihmiset tulevat noin kello 20 ja ravintolat menevät kiinni kello 22. Mutta aina nämä ravintolat täynnä silti ovat eli ilmeisesti hyvin pärjäävät.

No mutta kuitenkin, aiemminkin olen tainnut mainita, että jos söin lounasta ns. väärään aikaan, niin hyvin hissunkissun yritin kokkailla, etteivät naapurit kuule. Nykyään olen saanut ihmettelyjä siitä, että syön aika myöhään lounaan arkisin, mutta vien ensin koiran, koska missään ei ole ketään (kun kaikki ovat kerran lounaalla) ja syön sitten vasta sen jälkeen. Sama on meidän viikonlopun päivällisen kanssa, eli syömme yleensä viiden aikaan. Eli aivan väärään aikaan. Nyt en enää hissuttele, vaan paiskon kattiloita normaalisti ja Thermomixin hurinahan kuuluu tietysti joka puolelle 😄. Ja kaikki sen äänen kuitenkin tunnistavat.

Apero ja cin cin

Minun suosikki-iltani menee niin, että joku kutsuu aperolle tai joku tulee aperolle. Apero on mahtava käsite, se voi olla apero ennen varsinaista illallista tai sitten se varsinainen illallinen. Ja aperolla voi olla tunnin tai se voi lipsua monen tunnin samppanjanjuomiseksi. Parasta siinä on rentous, yleensä aperolla tarjotaan vaikka dippivihanneksia, pieniä suolaisia juttuja ja vaikka hummusta leivän kanssa. Tai pakastepizzaa ja sipsejä. Näitä voin hyvin syödä vielä illalla eikä tarvitse mennä missään ähkyssä nukkumaan. Jos menee ensimmäistä kertaa uusien tuttujen luokse kylään aperolle, niin hyvä puoli on tosiaan se, että sieltä voi sitten hilpaista pois vaikka muka varsinaiselle illalliselle, jos tuntuu olevan todella väkinäistä. Koskaan näin ei ole vielä minulle käynyt ja miehen mukaan näin ei tule koskaan käymäänkään, koska voin puhua kenen kanssa tahansa vaikka kuinka kauan tahansa.

Kun mies pelaa perjantaisin sulkapalloa, minä käyn kaverin kanssa aperolla. Ja otamme aina yhden juusto-liha-lautasen.

Tämän hetkinen oma suosikkijuttuni aperolle on burrata oliivien ja sardellien kanssa. Ja takuuvarma on aina lohimousse ja hummus. Nyt kun mies on ollut viikonloput töissä, olen kiertänyt eri naapureissa syömässä (lounaalla tai aperolla). Olen toki myös itse kokkaillut, esimerkiksi viime lauantaina tein savukalaa ja graavilohta ja kun seinänaapurit tulivat veneen rapsutteluhommista ihan väsyneinä, niin tadaa, ruokaa pöytään ja kaikki oli valmiina. Tosin heille tuotti hieman tuskaa syödä jo kello 18, varsinkin Yves oli aluksi, että mites tämä nyt onnistuisi, ei mitenkään. Minun oli pakko sanoa, että olen herännyt neljältä aamulla viedäkseni miehen töihin ja minun on pakko syödä nyt. Teidän ei, voin antaa tästä teille ruuat. Mutta totesivat sitten olevansa itsekin ihan poikki eli oltiin kaikki jo yhdeksältä nukkumassa.

Pakko muuten sanoa, että tämä ulkonaliikkumiskielto on ollut ihan mukava, on voinut lähteä kotiin viimeistään 21:30, kun koirakin on pitänyt iltapissattaa vielä. Mahtava syy päästä ajoissa nukkumaan.

Ja niin, tuo cin-cin. Se on tietysti kippiksen vastine Ranskassa, mutta naapureilta opin, että jos tarkoitus on pitää ilta hyvin rentona ja vähän ex tempore, niin tarjolla on vain vähän “cin cin”. En tiedä onko tämä belgialainen sanonta. Isabelle tekee aina ihania pikkusuolaisia syötäviä aperolle, esimerkiksi kasvis-juustopalleroita tai suolaisia keksejä. Yksi kerta syötiin ohuita näkkileipä mieletömän tarama-tryffelilevitteen kanssa. Ja sitten hanhenmaksa on tietysti se ex tempore-aperon vakio, sitä on kaikilla aina kaapissa. Meillä ainakin. Meinasin kirjoittaa, että se on helpoin apero ikinä, purkki vaan auki ja ruohosipulia kylkeen, mutta itseasiassa en ikinä saa sitä purkkia auki sen tiivisteen kanssa. Siitä tiivisteen lärpäkkeestä pitäisi kiskaista lujaa, se poistaa alipaineen, mutta en ole koskaan vielä saanut sitä kiskottua riittävästi. Todellinen first world problem tämä.

Itse leivottua pataleipää, tsatsikia, tapenadea ja taas vähän burrataa. Hyvin simppeliä aperotarjottavaa.

Burrataresepti, Tahitin salaatti ja Tuna tostada

Tässä vielä nämä pari lempireseptiäni:

Burrata: 1 pallo burrataa, 4 sardellifilettä, desi oliiveja (vihreitä tai kalamata), pieni kourallinen basilikaa, pieni kourallinen lehtipersiljaa ja hiukan ruohosipulia. Puolikkaan sitruunan mehu ja raaste, mustaapippuria ja hyvää oliiviöljyä. Ota burrata huoneenlämpöön tarjoiluastialle. Pilko kaikki ainekset pieneksi ja sekoita joukkoon sitruunamehu ja mustapippuri. Halkaise burrata, ripottele täyte päälle ja ympärille. Kaada päälle hiukan oliiviöljyä ja ripottele päälle sitruunankuoriraaste (ilmankin pärjää oikein hyvin). Tarjoilen tämän ohuiden keksien tai vaalean leivän kanssa. Erityisen hyvin tähän sopii Wasan ohuet rosmariini-merisuola-näkkileivät, joita löytyy täältäkin. Ehkä hiukan ärsyttää muuten, että löytyy ruotsalaista näkkileipää. Ostin sitä silti…..

Tahitin salaatti on yksi lempiruuistani, sitä syön ravintolassa, jos sitä on tarjolla. Se on hyvää piknikillä, lounaalla, aperolla ja vaikka missä. Tarvitset hyvää tuoretta tonnikalaa (tätä voisi tehdä varmaan lohesta ja siiasta), 6 limeä (sitruuna käy myös), 3 kevätsipulia, tomaatin, porkkanan ja kurkun. Ja kookosmaitoa. Joissain ohjeissa on myös vihreä paprika ja keitetty kananmuna. Sekä suolaa ja pippuria. Leikkaa kala pieniksi paloiksi ja purista päälle neljän limen mehu ja suolaa ja pippuria. Anna olla vähintään kymmenen minuuttia. Pienennä kurkku, paprika, tomaatti ja porkkana. Sekoita ainekset keskenään, lisää kookosmaito (ja kananmuna, jos haluat sen laittaa) sekä loppujen limejen mehut. Laita jääkaappiin tunniksi ennen tarjoilemista. Tämän voi tarjota leivän kanssa, mutta tätä tarjotaan myös riisin kanssa. Tonnikalasta voi tietysti aina tehdä myös klassikkocevichen eli limekypsentää pieneksi leikatun tonnikalan. Kun kala on kypsä, poista neste ja lisää joukkoon esimerkiksi kirsikkatomaatteja, mangoa, avocadoa ja tietysti suolaa ja pippuria.

Tonnikalaceviche avocadolla ja mangolla. Menee patongin tai tortillalastujen kanssa tai ihan sellaisenaan. Nyt on paras mangokausi, olen kerännyt niitä koiralenkeillä kilotolkulla.

Mutta erityinen tonnikalaherkkuni on tuna tostada, Gabriela Camaran ohjeella. Hänellä on Meksikossa tunnettu ravintola Contramar, jonka suosikkiannos on tuo tuna tostada. Siinä sashimitasoinen keltaevätonnikala leikataan ohuiksi viipaleiksi ja marinoidaan appelsiinimehun ja soijan sekoituksessa (lisään tähän vielä vähän limeä, koska liemen pitäisi olla suolaisen, kirpeän ja makean yhdistelmä). Gabriela tekee tortillat itse, mutta minä käytän välillä tortillalättyjä, joista leikatut palat paistan rapeaksi tai pikaversiossa tavallisia tortillasipsejä. Sillä aikaa, kun tonnikala marinoituu, leikataan purjo ohuiksi renkaiksi, ne huuhdellaan hyvin ja kuivataan. Sen jälkeen ne friteerataan pienissä eriksi kullankeltaisiksi ja rapeiksi. Tortillan päälle ripaus srirachamajoneesia tai vastaavaa (en ole löytänyt chipotlechilejä täältä, joten käytän srirachaa), päälle tonnikalasiivu, pinnalle avocadosiivu ja rapeita purjosiivuja. Nam.

Pikaversio tuna tostadasta: päällä kevätsipulia eikä friteerattua purjpa

Kuherruskuukausi ohi

24/10/2021 by toispualpalloo

Expat-elämässä ja parisuhteessa on varmaan samat syklit alkuhuumasta tasaantumisvaiheeseen ja ensimmäiseen kriisiin. Meidän alkuhuuma oli aika lyhyt, kun tuli tämä neverending globaali pandemia ja siihen liittyvät rajoitukset. Sen jälkeen alkoivat tehdashyökkäykset ja siihen liittyvät ongelmat, mutta silti ollaan oltu vielä siinä vaaleanpunaisessa kuplassa, jossa ihastuksen pikkuviat eivät vielä ärsytä, vaan ne ovat vain hauskoja. Mutta nyt viime viikkoina minulla on ollut sellainen fiilis, että on siirrytty siihen vaiheeseen, kun kumppanin vääränlainen tapa puristaa hammastahnatuubia alkaa ärsyttää. Saattaa johtua myös siitä, että nyt kun tiedän (sormet ristissä siis toivon) että pääsemme vihdoin tammikuussa Suomeen, niin alkaa tulla siitäkin odottamisesta kärsimättömyyttä, joka sitten heijastuu kaikkeen. Katselen Finnairin appsista TJ-lukua harva se päivä.

Confinement jatkuu ainakin tämän kuun loppuun, mutta lievennettynä. Paitsi viikonloput on tiukkaa lockdownia eli tarvitaan lupalappu eikä saa mennä kilometriä kauemmaksi kotoa lauantain klo 14 ja maanantai-aamun kello 5 välillä. Onneksi viime viikonloppuna ei pysäytetty ja kyselty lappuja, kun oltiin koiralenkillä, koska meiltä oli mennyt tämä uutinen ihan ohi. Tiesin, että on tiukemmat rajoitukset, mutta en tiennyt, että lupalappu palasi mukaan kuvioihin. Muutenkin tuntuu, ettei kukaan tiedä, missä mennään ja mitä on rajoitettu, joten mennään vaan.

Kyllä näillä maisemilla antaa anteeksi pienet ärsytykset. Tiettyyn pisteeseen saakka.

Miksi meillä ei nyt oikein synkkaa

Osittain tämä ärsytys johtuu siis rajoituksista, mutta osittain tämä johtuu meillä molemmilla siitä, että välillä ei vaan jaksa, kun mikään ei toimi ja kaikki etenee etanan vauhtia. Hetkeen ei ole toiminut nettikään taas, mikä nostaa aina verenpainetta. Vaihdettiin modeemi ja reititin, mutta johtuukin kuulemma puhelinlinjan hapettumisesta. Eipä tullut sellainen lainkaan mieleen, OPT:n piti tulla heti korjaamaan puhelinlinjaa, mutta eipä ole näkynyt, joten ehkä ensi viikolla. Tai joskus. Käytän naapurin nettiä sillä aikaa.

DHL:n pakettia odotin ihan yli kärsivällisyyskynnyksen eli se oli neljä viikkoa täällä ennen kuin sain sen. Maksoin itseni kipeäksi express-lähetyksestä, mutta express-toiminto loppui kuin seinään, kun paketti siirtyi Sydneystä tänne. Valehtelivat vielä saapumispäivän, joten tein siitä nyt sitten reklamaation ja sain hyvitystä kuljetuskustannuksista. En sano, että meikäläinen jatkuva kiire ja häsä olisi parempi vaihtoehto elämälle, mutta on kauhean vaikea vaihtaa omaa tyyliä ja sopeutua verkkaisempaan tahtiin, varsinkin kun peilaa kaikkea omaan työelämään. Että, jos palkkaa maksetaan, niin pitäisikö sen eteen myös tehdä jotain.

Siinä se kovan onnen paketti nyt on. Tulli oli säästänyt minulta unboxingin ilon avaamalla laatikon ja jokaikisen sen sisällä olleen pussukan. Karkkipusseja ei sentäs oltu avattu ja maisteltu.

Tässä kiteytyy viime viikkojen pienet ja ohimenevät onnenhetket 😄. Parhaat karkit, joita olen ehkä ikinä syönyt.

Tämä kieli (ja kielitaidottomuus) on myös yksi syy, miksi välillä on niin väsyttävää ja ärsyttävää. Varsinkin puhelimessa, kun joku selittää 600 sanaa minuutissa ja tiput siinä 26. sanan kohdalla kärryiltä. Ei auta vakiolause, että saiskos vähän hitaammin saman asian. Ranskaa ei voi mitenkään puhua hitaasti. Jos näen keskustelukumppanin, niin ei ole enää juurikaan ongelmaa ymmärtää, oli asia mikä tahansa, mutta puhelinkeskustelut ovat hankalia. Pitäisi muistaa silti olla aina itseensä tyytyväinen, että vajaan kahden vuoden jälkeen kieli kuitenkin sujuu aika hyvin ja pystytään hoitamaan asioita ranskaksi.

Käynnistin oma-aloitteisesti miehen työ- ja oleskelulupien uusimisen ja seuraavat kuukaudet verenpaine onkin sitten taas tapissa tuon miehen työpaikan HR- ja expat service-osaston kanssa. Itse kun olen joskus vetänyt sijoittumispalvelutiimiä, niin saan tästä hitaudesta ja viesteihin vastaamattomuudesta eniten ihottumaa. Viime vuonna uusiminen meni niin, että kiireellä hankin kaikki paperit (pitää toimittaa mm. kolmen kuukauden tiliotteet, sähkö- tai vesilasku ja palkkakuitit), sitten ne paperit makasivat kuukauden firman ”service”-osastolla, josta ne sitten itse hain ja vein foreign officeen. Sen jälkeen odotettiin vaikka kuinka kauan, että tulee tieto uusista luvista. Unohtivat tietty firmasta ilmoittaa, että luvat ovat valmiit, joten siinä meni yksi kuukausi turhaan odotellessa. Nyt tuuppasin kaiken sähköpostilla sinne ajoissa, sanoin, että tulen hakemaan nivaskan ja vien sen foreign officeen kuvan kera asap. Katsotaan, mikä on heidän asap. Mies tarvitsisi luvat mukaan, kun lähdetään Suomeen, joten pientä jännitystä on, että miten käy.

Odottelen myös saanko ikinä vastausta siihen, että hommaanko itse meille kyydin Helsingistä Turkuun, kun lentoja ei tällä hetkellä sinne saakka ole. Minun on ehkä se helpompi järjestää, kuin heidän tai matkatoimiston, mutta täysi radiohiljaisuus on ollut kysymyksen jälkeen. Kun tiedän, kuinka vähän meitä expateja firmassa enää on, niin ihmetyttää entistä enemmän tämä hitaus. En viitsi edes kertoa, millainen prosessi from hell meidän lentolippujen varaaminen oli. Sanoin miehelle, että he eivät tiedä, mikä heihin iskee, jos nämä lippujutut ei kohta ratkea oikein päin. Ratkesi onneksi. Mutta kuten sanoin, tästä ihmettelystä ja hermostumisesta pitäisi päästä yli ja asennoitua siihen, että Pacific style plus ranskalainen byrokratia. Zen ja ooommmmmm.

Keep calm and carry on

Koiran korvaakin jouduttiin operoimaan, se tulehtui ja paisui valtavan kokoiseksi ja ramppasin eläinlääkärillä joka päivä. Siitäkin tuli se fiilis, että saamarin Uusi-Kaledonia, ei tämä ole hyvä paikka koirallekaan. Niin paljon on ollut erilaista vaivaa ja niitä tappeluita, että nyt tavarat kasaan ja muille maille. Mutta ensi viikolla koiran pitäisi päästä taas uimaan. Ja viime perjantaina tuli taas iloinen perhetapahtuma, kun herran toinen pentue syntyi ja fiilikset muuttuivat vähän positiivisimmaksi.

Ihan järkyttävää söpöysyliannostusta. Niin ihania ”karvalapsenlapsia” taas.

Itsekin olen joutunut käymään lääkärissä täällä taas, kun ei sinne Suomeen päästä ja tietyt ”vuosihuollot” pitää kuitenkin tehdä. Yksi lääkäri lakkasi vastaamasta sähköposteihin ja jouduin menemään lääkäriasemalle kyselemään, että onko tämä tyyppi enää edes täällä. Sihteeri, joka on ylimielisin koskaan tapaamani, vastasi, että Monsieur on hyvin kiireinen, eikä ehdi katsella viestejäsi. No sanoin, että on vähän kaikkien ajan tuhlausta, jos minun pitää varata sitä varten aika, että katsotaan tulokset, mutta tähän sihteeri ei sitten vastannut muuta kuin: ” seuraava vapaa aika on 18.10. kello 16:30”. Mitä siihenkin sitten sanot.

Menin aikaisemmasta viisastuneena paikalle tasan 16:30, enkä itselleni tyypillisesti varttia aikaisemmin. 17:30, kun siinä vieläkin odottelin omaa vuoroani, totesin, että ei voi mitään, pakko lähteä hakemaan mies satamasta, kun satoi vettäkin niin paljon. Eikä viittä kilometriä viitsi oikein työvaatteissa kävellä. Totesin sihteerille, että valitettavasti minun on lähdettävä, johon hän sanoi kylmän viileästi, että d’accord. Ei mitään pahoitteluita eikä muutakaan. Ajomatkalla haukuin koko Uuden-Kaledonian syvimpään helvettiin, mutta menin sitten kiltisti takaisin katsomaan, josko vielä pääsisin lääkärille, kun olin hakenut miehen. Lääkäri ymmärsi olla edes hiukan nolo, kun hän ei ole vastannut sähköposteihin. Kysyin, että onko sihteeri kenties muistanut välittää pyyntöni katsoa ne postit. No eipä tietenkään ollut.

Lomat jäi pitämättä

Piti tosiaan pitää parin viikon loma, mutta tuo korona sotki taas kuviot. Mies ei tietenkään halua tuhlata lomia confinementin aikana, joten ei hänellä nyt sitten ole sitä lomaa ennen kuin mennään Suomeen. Tulee siis kaksi vuotta töissäoloa kolmen pidennetyn viikonlopun ja yhden viikon loman voimin. Ei mikään ihme, jos häntäkin hiukan patittaa pelkästä väsymyksestä.

Mies siirtyi nyt tehtaan vuosihuollon ajaksi neljä-neljä rytmiin eli olen seuraavat viikonloput yksin kotona. Ehdin jo suunnitella kaikennäköistä, kun unohdin tuon tiukan confinementin viikonloppuisin. Ei tarvitse siis mitään suunnitella, kun ei mitään saa tehdä. Kotona nökötän. Eilen illalla menin taas naapureille juomaan samppanjaa ja syömään jotain pientä, enkä laita lainkaan pahakseni, vaikka kaikki lauantai-illat menisivät niin. Heidän kanssaan on erittäin hauskaa ja he puhuvat belgialaisina niin selkoranskaa, että pystyn osallistumaan keskusteluihin. Joka perjantaiksi olen sopinut kaverin kanssa viini-illan, päästiin jo tänä perjantaina testaamaan koronapassin toimivuus. Koska ulkonaliikkumiskielto alkaa kello 22, niin odotettavissa ei ole mitään pitkää viini-iltaa kuitenkaan, mikä sopii keski-ikäiselle vallan mainiosti.

Tänään paistaa onneksi nyt aurinko eikä sateita näytä ihan juuri olevan tulossa. La Nina on tulossa takaisin viimeistään marraskuussa ja siihenkin pitää muistaa suhtautua r a u h a l l i s e s t i ! Vaikka kuinka ärsyttäisi, kun vaatteet ovat homeessa ja sänky kostea, niin Pacific Style ja inhale/exhale. Nämä maisemat auttaa onneksi (paitsi sateella ei näe niitäkään 😄). Jospas kävisi tuuri ja mies saisi ne neljä kotipäivää pitää oikeasti vapaata, niin voitaisi mennä snorklailemaan. Uintikielto loppuu nimittäin huomenna.

Hammastahnatuubiakin ärsyttävämpi asia.

Jaa niin, lopuksi tähän vielä aivan tolkutonta ärsytystä aiheuttava asia, nimittäin se tuleva kolmas ja viimeinen referendum. Edellinen äänestys oli siis viime lokakuussa ja se oli aikalailla tiukka NON-puolen voitto. Siitä innostuneena kanakit halusivat nopeasti päättää seuraavan referendumin päivän, eivätkä he halunneet odottaa Ranskan presidentinvaalien jälkeiseen aikaan eli vuoden 2022 loppupuolelle. Tietenkään, koska kampanja oli mennyt hyvin ja OUI-äänten määrä oli noussut edellisestä. Eli huhtikuussa alkoi tiukka keskustelu siitä, että nyt äkkiä lyödään päivä lukkoon.

Täältä lähti delegaatio Ranskaan sopivaan kolmannen äänestyksen päivästä, mutta jostain syystä kanakit jättäytyivät tästä delegaatiosta aika loppumetreillä pois. Päiväksi päätettiin 12.12., asia oli sittemmin kanakien mielestä väärin päätetty ja päiväkin oli huono, vaikka heillä olikin valtava kiire saada tuo päivä päätettyä. No mutta, siinä se nyt sitten oli. Tehdashyökkäykset ja monen kuukauden tiesulut, sekä niiden vaikutus täkäläiselle taloudelle verottivat hieman kanakien kannatusta ja kenties tuli pientä nakutusta takaraivoon, että miten mahtaa käydä kolmannessa äänestyksessä. Sitten he hajottivat hallituksen, mutta eivät kuitenkaan saaneet valittua uutta pääministeriä moneen kuukauteen keskellä taloudellista kriisiä, joten siinäkin tuli hiukan pientä kannatusnotkahdusta.

Eikä siinä vielä tarpeeksi kapuloita kanakien rattaissa. Syyskuun alussa tänne tuli vihdoin korona ja aktiiviset rokotusvastaiset kampanjat olivat saaneet aikaan sen, että varautumistaso oli aika huono. Rokotettuja oli se 20% eli koronavapaasta paikasta päästiin maailmantilastojen kärkeen ilmaantuvuusluvuissa aika nopeasti. Tällä hetkellä ollaan siirrytty jo parempaan, mutta tapauksia on yli 10.000 ja kuolleitakin 252 kpl. Se on vajaassa kahdessa kuukaudessa aika hyvin. Tämän koronakriisin hoito ei ole sujunut uudelta pääministeriltä eli kankien johtohahmolta herra Mapoulta kovinkaan hyvin, joten yleinen mielipide ja kannatus on jatkanut alamäkeään.

Selityksen makua

Tästä johtuen kanakit vaativat nyt koronakriisin varjolla, että referendumia pitää siirtää, koska ei ole tarpeeksi aikaa vaalikampanjaan. Ja tämän vuoksi minulla meni kuppi nurin. Asianhan ei pitäisi koskea meitä oikein mitenkään (paitsi jos syttyy sota), mutta meidän lennot oli varattu tammikuun alkuun juuri siksi, että silloin referendum on ohi ja mahdolliset mellakat yms. on saatu rauhoitettua ja lentokentän pitäisi voida toimia normaalisti. Tänne on tullut jo satamäärin santarmeja ja poliiseja referendumia varten. Erityisesti tuon lentokentän toiminnan turvaaminen on yksi tärkeimmistä asioista, selitti joku santarmien päällikkö juuri lehdessä. En halua lähteä ja miettiä, päästäänkö takaisin, kun koira jää kuitenkin tänne.

Tämä sai kupin nurin myös siksi, että ihmiset täällä ovat olleet monta vuotta (oikeastaan yli 30 vuotta) nyt löysässä hirressä. Sekä lojalistit että itsenäisyyden kannattajat. Sekä kanakit että caldochet ja tietysti metrot. Ihmiset eivät tiedä uskaltaako investoida, ostaa asuntoa, perustaa firmaa jne. kun ei tiedetä, mitä tulee tapahtumaan. Meillä asui hetken naapureina pariskunta, jonka on ollut täällä yli kolmekymmentä vuotta. Koska tilanne on näin epävarma, he myivät upean asuntonsa tästä meidän läheltä ja siirtyivät vuokralle. Selvästi harmitti, mutta sanoivat, että parempi näin, jos pitää vaikka tehdä äkkilähtö täältä. Jopa minä tiedän nyt parin vuoden kokemuksella aika hyvin sekä OUI että NON puolen vaalikampanjoiden sisällön ja kampanjointi on aloitettu jo hyvissä ajoin ennen ensimmäistä 2018 vuoden äänestystä. Eli eiköhän tässä ole ollut tarpeeksi aikaa kampanjoida. Mitä uutta tässä voi enää edes sanoa koko asiasta?

Kanakien FLNKS ja muut järjestöt ovat ilmoittaneet, että ellei vaaleja siirretä, he tulevat boikotoimaan äänestystä. Sen jälkeen he voivat sitten sanoa, että vaalitulos on mitätön. Ja sen jälkeen tulee luultavasti neljäs referendum. Ja sitten varmaan viides jne. Geopoliittinen tilanne täällä päin, erityisesti Australian sopimus sukellusveneistä Yhdysvaltojen kanssa (eikä Ranskan) ja Kiinan hiiltyminen siitä, nosti esiin taas huolen siitä, mitä tapahtuu, jos tämä itsenäistyy. Montako kuukautta menee siitä, kunnes Kiina on täällä. Kiina ostaa nytkin suurimman osan täällä tuotetusta nikkelistä ja himoitsee näitä kalastusalueita, puhumattakaan tästä strategisesta sijainnista Australian vieressä.

Että tekisi mieli taas mennä torille huutamaan, että nyt jukolauta jotain rotia tähän pelleilyyn. Ryhdistäytykää! Ja pitäkää ne saamarin vaalit nyt. Onneksi ranska ei taivu mihinkään nopeaan poliittiseen väittelyyn, joten on pakko jättää menemättä. Muuten menisin 😁.

Tähän lopuksi tällainen rauhoittava kuva frangipanista, joka kukkii parhaillaan täydessä loistossaan. Kevät on täälläkin ihanaa aikaa.

Uutissi, virallissi ja torellissi

07/09/2021 by toispualpalloo

Se olisi kevät nyt, näin virallisen laskennan mukaan. Edellisviikonloppuna oli suorastaan kuuma, kun tarvoin lauantaina yksien naapurien kanssa pahamaineisessa St. Louisin tribussa ja mies oli sulkapalloturnauksessa. Sunnuntaina oltiin toisten naapureiden kanssa purjehtimassa, tai lähinnä lillumassa tuolla laguunissa. Jo hieman pelästyin, että nytkö ne kuumat kelit jo alkaa, mutta maanantaina viileni jo. Ainakin sen verran, että pystyy vielä menemään pitkää aamulenkkiä koiran kanssa. Ja nyt näyttää siltä, että La Nina on palannut. Hän ei ole mitenkään tervetullut, mutta mahdotonta hänen paluutaan on estääkään.

Tribun pääjehun maja. Sykloni on vähän kohdellut kaltoin, joten tänä vuonna tätä pääsi katsomaan vain aidan takaa.

Mies kävi voittamassa yhden seurojen välisen turnauksen.

Aamulenkeistä sen verran, että meillä oli koiran kanssa tässä yksi aamu hieman erimielisyyksiä reittivalinnasta. Hän sai valita ja lopputulos oli, että tultiin tosi hankalaa reittiä alas Ouen Toroa. Koska en uskalla päästää koiraa irti edes siellä syrjäpoluilla muiden koirien vuoksi, niin alas tultiin aika haipakkaa ja loppuvaiheessa yhden uoman yli hypätessäni rutikuiva maa mureni jalkojen alta ja tipuin sinne uomaan. Onneks on tiukasti eteenpäin kulkeva muskelikoira ja koiralla valjaat, koska jäin hetkeksi roikkumaan hihnasta ja pamahdin päin seinämää, ennen kuin sitten tipuin uoman pohjalle. Kaksi päivää sen jälkeen kolotti joka lihas ja nivel, mutta ei tullut muuten muuta kuin naarmuja ja mustelmia. Ja vähän revähtänyt olkapää. Koira ei suostunut kiskomaan minua sieltä pohjalta ylös, joten piti käyttää Indiana Jones kykyjä ja kaivaa pari juurta esille, joiden avulla sitten kipusin ylös. En ajatellut toistaa tätä enää. Enkä tule alas Ouenilta kuin asfalttia pitkin.

Rokotuspakko, korona ja lockdown

Nyt perjantaina tänne tuli rokotuspakko, viikon kestävien keskustelujen ja pohdinnan jälkeen. Meillä on 30% rokotettu kahteen kertaan ja 37% on saanut yhden rokotteen eli ollaan aika kaukana tavoitteesta. Kuulemma tässä kuussa menee iso määrä rokotuksia vanhaksikin, joten kansalaisia on yritetty patistaa erinäköisin keinoin avoimiin rokotustilaisuuksiin. Aika nihkeällä menestyksellä. Päätöksen jälkeen lauantaina oli muutaman tuhannen ihmisen kovaääninen pakkorokotusten vastainen mielenosoitus. Lauantai-illan illallisilla keskustelin yhden vanhan rouvan kanssa, jonka mielestä rokotuspakko on diktatuuria ja hän on jo elänyt yhden diktaattorin alaisuudessa, joten ei suostu enää. Hän on syntynyt Romaniassa. Rouva on kyllä ottanut kaksi ensimmäistä rokotetta, mutta se, että vielä joskus joutuisi ottamaan tehosteen ja pakolla on diktatuuria ja johtuu kuulemma vain siitä, että vanhat rokotteet pitää nyt saada käytettyä.

Taisi fiilikset muuttua rokotusten suhteen parissa päivässä. Rokotuspisteet ovat olleet tänään aivan täynnä.

Eilen maanantaina kuulin päivällä naapurilta off the record, että meillä on täällä ns. vapaana liikkuvaa koronavirusta. Kaikki casethan on karanteenista bongattuja (paitsi ne Wallis&Futunan matkustuskuplasta tulleet), mutta nyt olisi kolme kotoperäistä koronatapausta. Täällä pienellä saarella kaikki tietävät hetkessä kaiken, joten ennen kuin asia oli uutisissa, oli täysi härdelli päällä ja joka paikka tukossa. Lähdin hiukan aikaisemmin hakemaan miestä töistä ja ajattelin katsoa voisiko kauppaan mennä, mutta heti ekan kaupan kohdalla totesin, että ei voi. Jessus mitkä ruuhkat joka paikassa, hirveä paniikkihamstraus ja pahimmat liikenneruuhkat ikinä. Koiranruuan kävin ostamassa, kun kaupassa ei ollut ketään ja katselin viereisen supermarketin parkkipaikkakuhinaa. Kun ajeltiin illalla kotiin, niin joka ikinen ravintola oli tupaten täynnä.

Eli siis aivan järjetöntä hommaa. Jos täällä on viikon verran kiertänyt deltavariantti tunnistamattomana (kun kerran ei ole koronaa, niin ei tule heti epäiltyä oireita koronaksi), niin se voi olla levinnyt vaikka mihin ja keneen. En siis ymmärrä ajattelutapaa, että mennäänpäs äkkiä kauppaan ja ravintolaan hirveään tungokseen ilman maskeja ennen kuin tulee confinement ja maskipakko. Kyllä se korona tarttuu ennen rajoituksiakin. Meillä on aina kotona sen verran ruokaa kaapissa, että pärjätään hetki ja toki confinementin aikana saa käydä kaupassa. Mutta moni meinaa nyt pysytellä tiukasti seuraavan kaksi viikkoa kotona, varsinkin rokottamattomat.

Aika nappi ajoitus koronalla

Itse mietin välittömästi, että tulipa ns. hyvään saumaan nämä omituiset koronatapaukset, kun pitäisi saada ihmisiä ottamaan rokotuksia. No heti tänä aamuna leipomon rouva sanoi minulle, että hän epäilee tätä vain keinoksi saada ihmiset rokotettavaksi. Hän on hyvin rokotevastainen. Rokotuspisteet ovat tästä aamusta alkaen olleet tupaten täynnä. Oikeasti mystistä tässä on se, että yksikään löydetty tapaus ei linkity toisiinsa, yksikään ei ole matkustanut täältä mihinkään ja kaikki tapaukset ovat maantieteellisestikin aika kaukana toisistaan. Eikä nämä meidän tapaukset näy Worldometersissä tai muualla, mihin niitä rekisteröidään. Mutta ehkä niitä ei ole ehditty vielä ilmoittaa. Nyt hetki sitten uutisissa oli, että eilen on löydetty vähintään 11 uutta tapausta. Kannatti pysyä pois ruuhkasta.

Meillä oli juuri avattu Wallis&Futunan välinen matkustuskupla uudelleen. Kaikilla pitää olla rokotuspassi ja päälle testit, että pääsee matkustamaan ja vielä joku erityinen syy (eli esim. sukuloiminen), jotta voi matkustaa. Yksi matkustaja oli antanut 72 tuntia ennen lähtöä negatiivisen tuloksen ja nyt eilen lentokentällä positiivisen. Kone ei tietenkään lähtenyt mihinkään ja koko koneellinen ihmisiä siirrettiin karanteeniin. Wallisfutunalaiset nauttivat täällä vähän erivapauksista, koska ovat merkittävässä asemassa tulevassa äänestyksessä. Täällä asuu enemmän heitä kuin Wallis ja Futunalla ja he ovat kolmanneksi suurin ryhmä. Yleensä tulee kutsuttua koko porukkaa wallislaisiksi, mutta siis ovat joko Wallisin tai Futunan saarelta. Siinä on taas yksi mielenkiintoinen Ranskalle kuuluva saarivaltio kuninkaineen ja yläluokkineen. Täytyy joskus muistaa kirjoittaa heistäkin vähän enemmän. Ja odotan, että päästäisiin käymään sielläkin.

Eniten tässä harmittaa se, että miehen lomaa pitää siirtää. Olin juuri eilen varaamassa meille lentoja ja hotellia, kun kuulin koronaepäilyistä. Onneksi en ehtinyt varata. Tässä aamulla olen perunut kaikkia sovittuja juttuja ja koska tämä(kään) confinement ei kuitenkaan jää kahteen viikkoon, niin ei parane varata nyt mitään ennen kuin varmaksi tiedetään. Meidän piti mennä Lifoun saarelle ja sieltä on löytynyt ainakin yksi koronatapaus. Onneksi ei tullut tämä hässäkkä loman aikana, se olisi harmittanut vielä enemmän.

Siirrymme kohti nykyaikaa

On jotain positiivistakin: olemme siirtyneet 2000-luvulle!!! Sulkapalloseuran jäsenmaksun saa maksaa verkossa kortilla! Allistyttävää. Ekalla kerralla ei tietty toiminut, mutta tokalla jo onnistui. Tähän asti maksu on ollut joko käteisellä tai shekillä hallilla, ei siis laskumahdollisuutta tai tilisiirtoa. Ja toinen ällistyttävyys on, että olen laskenut meidän verot ihan täsmälleen oikein. Ja se ei ollut ihan helppoa, vaikka löysin PWC:n tekemän Uuden-Kaledonian veroanalyysin. Itse veroilmoituksen sai tehdä verkossa ja nyt saatiin verotuspäätös. Veron saa maksaa joko postittamalla shekin, käymällä verotoimistossa maksamassa TAI verkkopankissa. Taas ällistyttävää. Paitsi, että meidän verkkopankissa on maksurajana miljoona tätä rahaa, joten ei se sitten onnistunutkaan. Kolmas askel nykyaikaan on, että sekä ranskanope että agilityope suostuivat tilisiirtoon, ettei mun tarvi nostaa heille käteistä tai pelata noiden shekkien kanssa. Pienin askelin, kohta ollaan jo vuodessa 2010. Tai ainakin vuodessa 2005.

Äänestyskampajatkin on käynnistetty puolin ja toisin. Viisi lojalistipuoluetta ovat vihdoin päättäneet toimia yhdessä. En ymmärrä, mikseivät jo aikaisemmin, jos kaikilla on kuitenkin sama NON tavoite. Kanakien pro-independetistit ovat jo vetäneet yhtä köyttä. Rauhallista on vielä, mutta sotilaita ja santarmeja on tänne tulevat koneet täynnä, joten ei sinne edes siviilejä mahdu. Pääministeri perui tuosta vaan yhden lennon, joka oli täynnä sotilaita, mutta käsittääkseni se oli vain se yksi kerta. Ei hän varmaan pysty niiden tuloa estämäänkään. Port Mosellessa kelluu edelleen ihmeellinen ranskalainen risteilyalus, ensin ajattelin, että se on täynnä sotilaita, mutta nyt aloin miettiä, että onko se evakuointeja varten. Ystävät ovat jo ihan hermona äänestyksestä, joten alkaa ilmeisesti uhkakuvat tarttua. Olen jo miettinyt äänestyspäivälle ja viikoksi sen jälkeen ruuat, joita voi tehdä ilman sähköä. Jos siis tässä joku härdelli tulee. Tai tietysti tulee.

Herra pääministerillä riittää tässä nyt puuhaa ennen vaaleja, kun pitää hoitaa tämä korona-case pois, rokottaa ihmiset, pelastaa meidän konkurssin partaalla oleva RUAMM eli Kela ja saada maa siihen kuntoon, että voidaan avata rajat 1.1.2022. RUAMMista olen huolissani varsinkin nyt, jos tänne iskee joku kunnon koronaepidemia. Meillä ei nimittäin ole hetkeen maksettu sairaalalle riittävästi rahaa, vaan sairaala on joutunut elämään velaksi ja nyt voidaan olla tilanteessa, jossa ei ole rahaa maksaa palkkoja, ostaa lääkkeitä tai laitteita ja labrat ei enää suostu tekemään testejä. Samaan aikaan rajoituksista johtuen lääkäreitä on lähtenyt kokonaan takaisin Ranskaan.

Ongelma-alkoholi

Ilmeisesti herra pääministeri on myös huolissaan paikallisten juomisesta, koska meillä tiukkenee koko ajan nämä säännöt. Kun me tulimme, alkoholia ei saanut ostaa ruokakaupoista perjantaina tai lauantaina kello 12 jälkeen. Sama sääntö oli ennen pyhäpäiviä ja joskus alkoholin myynti kiellettiin kokonaan vaikka viikonlopuksi. No nämä kaikki säännöt poistuivat, mutta kaupoissa piti sen jälkeen kysyä kaikilta paperit aina, jos ostaa alkoholia. Tämä ei minusta ole auttanut yhtään mitään mihinkään, olen nähnyt niin kännissä olevia tyyppejä, jotka eivät meinaa osua edes kassaväliin olutcasejen kanssa ja kassa kysyy vain paperit. No ratkaisuksi keksittiin, että jokaisessa ruokakaupassa pitää olla oma erillinen viinikauppa erillisine kassoineen. Joo, osalla on ja osalla ei ole. Osalla on se kassa, mutta siinä ei ole ketään paikalla. Ja osalla sitten taas on vartijat joka ovella vahtimassa ja kassat ja tiukat linjat.

Viinikauppojahan tämä (tai aikaisemmat säännöt) ei koske, kun ne ovat jo erillisiä viinimyymälöitä ja ihan rehellisesti sanoen en usko, että kukaan näistä megajuojista käy niissä. Eikä niissä varmaan myydä niitä viiden litran rommi- ja viskikanistereita. Edelleen en myöskään usko, että viini on se varsinainen ongelma, vaikka onhan täällä tietysti varmaan niitä, joille maistuu viini liikaakin. Mutta olut ja väkevät tuntuvat olevan ne suurkäyttäjien suosikit ja niitä meneekin sitten aivan käsittämättömiä määriä, kun lukee juttuja oikeudenkäynneistä: ”syytetty oli juonut 24 tunnin aikana 48 tölkkiä olutta ja kaksi pulloa viskiä. Siksi hänen muistikuvansa ovat hieman hatarat”. Ei ihme.

Uusinta uutta näissä rajoituksissa kuulemma on, että me ulkomaalaiset emme saa ostaa enää viiniä, kuin passin kanssa. Meinasin tippua veneestä, kun naapurit kertoivat tämän. Ja tämä koskee ruokakaupan lisäksi viinikauppoja. En ymmärrä yhtään, mikä tässä on pointtina. En aio kantaa passiani mukana ruokaostoksilla, pelkään, että hukkaan sen. Tähän asti on toiminut suomalainen ajokortti, mutta ilmeisesti ei enää. Täytyy mennä testaamaan pitääkö tämä paikkansa. Juteltiin naapurien kanssa myös siitä, että mites sitten, jos tilaan viinit netistä (huom! täällä on ainakin kaksi edistyksellistä viinikauppaa, joilla on nettikauppa. Ällistyttävää taas!), katsooko kuski mun passini sitten täällä. Täytyy testata varmaan sekin. Tai sitten lakata ostamasta viiniä, jos menee tosi hankalaksi.

Tässä me kaikki olemme uusista säännöistä hämmästyneenä tippuneet veteen 😆.
Tai minä olen juuri vasta tippumassa.

Passin uusiminen

Tuosta passin mukana kantamisesta tuli mieleeni, että oli tässä hiukan selvittelemistä, miten täältä käsin uusitaan passi. Minun piti se uusia tänä kesänä Suomessa käydessä, mutta kun ei päästy Suomeen, niin se jäi. Passihakemuksen liitteeksi voi lähettää valokuvat ihan jpg-muodossa, kun täältä ei tietysti voi lähettää suoraan valokuvaamosta. Olen uusinut biometrisen passin jo kerran, joten nyt olisi pitänyt käydä tunnistautumassa ja joku olisi sitten hakenut passin valtakirjalla ja laittanut kuriirilla tänne. En ollut tästä nyt vielä niin huolissani, kun passi vanhenee vasta kesällä 2022, mutta kun tajusin, että rajoitukset on voimassa vuoden loppuun ja passin pitää olla voimassa 6 kk, kun lentolippuja ostetaan, niin tuli vähän otsaryppyjä lisää.

Ehdotin Turun lupapalveluille erilaisia hienoja vaihtoehtoja, kuten että käyn antamassa sormenjäljet täällä ja jos ne saisi lähetettyä sitten Turkuun (siinä oliskin ollut selittämistä paikalliselle poliisille…..) tms. mutta vastaus oli, että minulle voidaan myöntää vuoden passi tässä poikkeustilanteessa tunnistautumatta. Voin antaa valtakirjan jollekin, joka sen tänne sitten kuriirilla posittaa. Sillä pääsen sitten Suomeen tekemään vaadittavat jutut poliisiasemalla uutta passia varten. Kyllä taas suomalainen systeemi toimi niin loistavasti. Saa vastauksia ja ratkaisuja. Aloin oikein miettiä, että miten tämä täällä toimisi, ja ei se toimisi. Ei mitenkään. Tai ei ainakaan nopeasti. Opin tässä myös sen, että Suomen rajan yli pääsen vanhallakin passilla, koska rajavartiolaitoksella on kyky minut tunnistaa, mutta täältä en pääsisi tietenkään pois ilman jotain mahtipaperia. Ja jos Tokiossa kysyttäisiin passi, niin olisi taas vaikea selittää.

Lähin Suomen suurlähetystö on Australiassa. Euroopan unionin kansalainen voisi mennä minkä tahansa EU-maan konsulaattiin hakemaan apua, mutta kun tämä ei ole mikään maa, niin ei ole noita konsulaattejakaan täällä. Australian suurlähetystö on, mutta ei siitä mitään hyötyä meille ole. Eipä tullu tällainenkaan ongelma mieleen ennen lähtöä. Mutta enpä ole ainoa, jolla tällainen ongelma on.

Lockdown

Nyt kello on 12 päivällä ja confinement päällä. Katsellaan mitä tästä taas tulee. Luettavaa piisaa vaikka sadaksi vuodeksi eli hyvin pärjään ja ruokaa saa tilattua kotiin. Plussana vielä se, että näin lockdownin aikaan ei tarvi koiralenkillä pelätä muita koiria, kun joka paikka kumisee tyhjyyttään. Kilometrin päähän saa mennä ja se riittää meille, kun rantakadulle on niin lyhyt matka. Nyt kun vielä sataa, niin takuuvarmasti missään ei ole ketään muita.

Löysin divarista pikku-Nikke kirjan. Tämä on riittävän helppoa ranskaa, ettei tarvitse otsa hiessä lukea.

Loma tuli, loma meni. Seuraavaa odotellessa.

18/08/2021 by toispualpalloo

Täällä on ihan syksykelit, siis suomalaisen syksyn fiilis. Ehkä siitä johtuen tuntuu ihan siltä, että pitäis palata töihin tai jonnekin tuon huikean viikon loman jälkeen. Mies ei ole pitänyt yhtään lomaa sitten viime joulukuun alun pidennetyn viikonlopun ja Ile des Pins-vierailun jälkeen. Ei siinä tehdashyökkäyksien ja tiesulkujen keskellä oikein voinut lomailla ja töissäkin oltiin 4-4 vuoroissa. Ja kun ottaa huomioon, että siitä joulukuun alusta hän oli töissä joka ikinen päivä huhtikuun loppuun saakka, niin pientä loman tarvetta on ollut näkyvissä. Viime vuonna oli tosiaan vain kaksi pitkää viikonloppulomaa, kun täällä menee samalla tavalla, kuin Suomessa: jos aloitat helmikuun alussa, niin lomaa ei kerry kuin kahdelta kuukaudelta.

Aamut alkaa olla jo valoisia, kun kevättä kohti mennään. Silti ei ole kevätfiilis.

Tähän liittyen pitääkin kertoa, ellen ole jo kertonut, että kouluissa on joka seitsemän viikon jälkeen kaksi viikkoa lomaa plus tietysti kahden kuukauden kesäloma joulukuun puolivälistä helmikuun puoliväliin. Ja siihen päälle pyhäpäivät jne. Tästä syystä uudet naapurimme, jotka tulivat helmikuun alussa (mies on koulussa töissä, rouva kotona) ovat ehtineet jo reissata vaikka missä, toisin kuin me. Heillä on menossa parhaillaan jo kolmas kahden viikon lomapätkä helmikuun jälkeen. Lomat ovat samat kuin Ranskassa, mutta täällä on kuulemma opettajilla huomattavasti parempi palkka, joten tänne ei ole todellakaan vaikeaa saada opettajia. Opettajien “vaihto/komennusaika” on kaksi plus kaksi vuotta. Luulen, että heillä on ajatuksena olla täällä vain kaksi vuotta ja nyt pitää kiireesti nähdä ja kokea kaikki mahdollinen.

Mietin aina, kun nämä koulujen lomat ovat päällä, että miten vanhemmat saavat sumplittua 16 viikon koulujen lomat, kun normaali työssäkäyvien loma-aika on viisi viikkoa. Kaupunki on huomattavasti hiljaisempi loma-aikojen aamuisin ja iltaisin, kun vien ja haen miestä eli vähemmän menee porukkaa töihin. Tietysti täällä on paljon sitäkin, että vain toinen käy töissä, mutta on täällä paljon myös perheitä, joissa molemmat työskentelevät.

Onks kotirouvillakin lomaa?

No mutta siitä päästäänkin asiaan eli minun lomaani. Kun en käy töissä (kun ei ole sitä työlupaa ja näin koronakurimuksessa ei ole edes yhtään sellaisia töitä tarjolla, missä tarvittaisiin englantia = matkailu seis), niin moni ajattelee, että lomaahan tämä on koko ajan. Mutta nyt, kun mies palasi töihin, niin minullekin tuli lomaltapaluuahdistus. Arki palasi ryminällä päälle. Aamulla on taas viiden herätys ja päivällä samoja rutiinijuttuja, kuin joka päivä (kaupassakäynnit, koiranulkoilutukset, byrokratian hoitamiset, auton huollot, sitä sun tätä) ja 17.30 ollaan koiran kanssa parkkipaikalla odottamassa, että yhteysalus tulee laituriin.

Onhan mulla mahdollisuus tehdä päivisin tietysti kaikkea mukavaa, mutta loputtomiin ei jaksa retkeillä enkä yksin uskalla lähteä mihinkään pitkille vaellusreiteille. En varsinkaan viime viikon uutisten jälkeen, kun ulkoilureitillä irti ollut pitbull melkein tappoi yhden ihmisen. Onneksi hän sai sen verran suojattua itseään, että lähti ”vain” puolet pohkeesta ja käsiin tuli pahoja vammoja. Koira oli “ammattimaisen” koiranulkoiluttajan kanssa, he menevät täällä koiralauman kanssa vain jonnekin, esimerkiksi tuohon Ouen Torolle, ja päästävät heille vieraat koirat irti. Tästä syystä Ouen Toro alkaa olla minulle ihan kauhujen paikka. Tuo koiranulkoiluttaja ei meinannut millään soittaa tuolle uhrille apua, sitten kun vihdoin suostui sen tekemään, niin vain uhrin puhelimesta, jonka jälkeen hän pakeni paikalta. Vei onneksi ne kaksi pitbullia mennessään. Onneksi se toinenkin ei hyökännyt, sitten olisi käynyt huonosti.

Varasin nyt itselleni, omalle koiralleni ja naapurin pitbullille tai amstaffille (kiltti sellainen, en ole vielä selvittänyt kumpi hän on) agility-kurssin. Katsotaan, kuka meistä kolmesta selviää siitä hengissä. Veikkaan, että Raine the terrier. Hän pystyy kiipeämään tänne meille siitä huolimatta, että vaihdettiin jykevämpi ja korkeampi verkkoaita talojen välille. Hän osaa myös avata portit ja irroittaa itsensä ketjusta. Hän on kiltteydestä huolimatta naapuruston pikkukoirien kauhu ja koiranulkoiluttajien pelko, siksi ajattelin kokeilla tätä agilityä hänen kanssaan, että saa energiaansa johonkin purettua. Hiukan täytyy vaan miettiä, miten motivoidaan tällaista koiraa, kun on tottunut tuohon kultaiseen noutajaan.

Hän käy välillä vetelemässä tirsoja täällä meillä.

Käynpä ”pikaisesti” kaupassa….

Moni liike (esim. rautakaupat) menevät kiinni kello 17-18 ja moni on vielä lounasajankin suljettuna, joten en ymmärrä, miten työssäkäyvät ehtivät hakea takaluukun kaasujousia, maalia tai mitä nyt tarvitaankaan. Eivät kai ehdikään, siksi lauantaisin on Ducosissa ja muissa kauppakeskittymissä ruuhkaa. Suomessa muuten joskus mietin, että olisipa ihanaa, kun olisi vielä erikoisliikkeitä eli hakisi leivän tuolta, kalat tuolta, lihat tuolta jne. Eikä ole. Hiukan kyllä nautin, kun sitten joskus taas kaikki löytyy yhdestä ja samasta kaupasta, jos niin haluaa. Ja jos haluaa, niin leivän ja kalan voi hakea muualta. Suomessa muuten tuoreen leivän saaminen leipomosta aamupalapöytään oli ihan mahdottomuus, kun kaikki leipomot aukesivat vasta klo 9 tai 10.

Täällä supermarketista haetaan tietyt perusjutut, leipä leipomosta, risottoriisi herkkukaupasta, kasvikset omasta kaupasta, liha lihakaupasta ja kala torilta (saa kalaa ja lihaa supermarketistakin, mutta vain yhden kaupan tuotteiden tuoreuteen luotan). Ainoa varma asia on se, että kalaa on aina torilla tarjolla. Muista jutuista ei voi olla varma. Hienoa merisuolaa ei ole ollut missään pitkään aikaan ja nyt löysin avocadoja ekan kerran sitten helmikuun. Onneksi ostin peräti 7 kpl (miksen ostanut koko laatikkoa), kun ei niitä sitten enää seuraavana päivänä ollut. Ja jos tarvitsee jotain muuta (lankaa, neuloja, kaasujousia, autovahaa, koiranruokaa, kasvorasvaa), niin saa varautua suhaamaan autolla paikasta toiseen.

Tää hevi-osasto patitti taas, kun yritin kiireellä saada viime perjantai-illalla ostokset hoidettua. Yhdestä kaupasta.

Koko kaupunki on täynnä liikkeitä, niitä on levittäytynyt jokaiselle asuinalueelle ja sitten on erikseen muutama yritysalue tai liikekeskus. Taitavat muuten kaikki nämä olla tuolla Dumbéan puolella vai olisiko Ducos vielä Nouméaa 🤔. Dumbéassa on ” Dumbéa mall”, mutta ei se ole mikään kunnon mall, vaan vastaa lähinnä sitä, että supermarketin yhteydessä on apteekki, kosmetiikkaliike, ehkä joku vaatekauppa ja kampaamo. En ole Suomessa ollut mikään kauppakeskusten ystävä, mutta täällä kun on suhannut 50 kilsaa hakiessaan sitä sun tätä, niin vähän kaipaa sitä, että kaiken saisi joskus saman katon alta. Sama kuin kotona pitäisi hakea aina jotain ensin Kaarinasta ja sitten Raisiosta ja lopuksi kävisi vielä Turussa Kastusta hakemassa vihannekset, Raunistulasta koiranruuan ja sitten koukkaisi Kupittaan Cittariin. En ole ikinä ajanut näin paljoa autolla, kuin täällä.

Suomessahan uhkakuvat ovat olleet sitä, että automarketit näivettävät keskustat. Osassa kaupungeista näin on käynytkin, mutta kyllä suurimpien kaupunkien keskustat ja kivijalkaliikkeet jaksavat sinnitellä ja itse uskon keskustojen vetovoimaan. Täällä jaksan kyllä ihmetellä esimerkiksi pieniä vaatekauppoja, kun niitä on tosiaan joka ikisellä asuinalueella, että miten ne pärjäävät. Samoin kaikkialla on pieniä ruokakauppoja ja apteekkeja (ja fysioterapeutteja, eläinlääkäreitä, kampaamoja, kauneushoitoloita, hierojia, take away-paikkoja). Täällä ei liikkeen sijainnilla ole selvästikään samaa merkitystä kuin Suomessa Autolla kuljetaan kuitenkin ja syrjemmällä löytyy autopaikkakin aina oven edestä. Tai sitten ei kuljeta mihinkään, vaan käydään vain lähikaupoissa. Keskusta on hiukan näivettynyt, mutta tuskin johtuu mistään noista uusista kauppakeskuksista, vaan muista syistä (turvattomuus, asukkaat opiskelijoita, kanakeja jne. Keskustassa on halvimmat asunnot). Meillä on oikeastaan kaksi keskustaa vierekkäin, keskusta ja latinalaiskortteli, kummassakaan en vietä aikaa kello 18 jälkeen. Jo kello 17 fiilis alkaa muuttua.

Korostettakoon, että en valita nykyisestä olotilastani mitenkään 😅, pitää vaan taas löytää arkipäivien rytmi. Loma on minulle lomaa vain silloin, kun voimme miehen kanssa tehdä yhdessä jotain. Hän ei ole uskaltanut pitää lomaa, kun olemme olleet toivossa, että päästäisiin Suomeen tänä vuonna ilman paluukaranteenia. Ei päästä, nyt tuli päätös, että rajoitukset kestävät vuoden loppuun. Sen jälkeen uusi pääministeri teki vielä sellaisen päätöksen, että tänne tulevalle lennolle ei saanut ottaa yhtään ihmistä (piti tulla sotilaita, taktinen päätös) ja nyt käydään kiivasta keskustelua laitetaanko lennot kokonaan seis. Ainakin vaatimuksena on, että tänne ei pääse edes karanteeniin, jollei ole jo rokotettu kahta kertaa. Nyt täytyy siis lomailla vain täällä.

Ja sitten se loma: Ilôt Maitre

Viikon loma tuntui varmaan paljon pidemmältä siksi, että kelejä uhmaten päätettiin varata huone pariksi yöksi Ilôt Maitrelta ja ai että oli ihanaa. Näin talvella ja keskellä viikkoa siellä ei ollut mitään ruuhkaakaan, mutta enpä tiedä haittaisiko väenpaljous, jos aina olisi samanlaisessa veden päällä olevassa bungalowissa, kuin missä me oltiin. Ilôt Maitre on pienen pieni saari 20 minuutin venematkan päässä tästä Nouméasta. Hilton-ketjuun kuuluva resorthotelli avattiin remontoituna viime vuoden lopulla, ottivat siis koronasulusta kaiken irti ja remppasivat kaiken.

Tällainen ilmasta käsin. Pienen pieni saari siis.

Hotellissa on parikymmentä vedenpäällä olevaa bungalowia, pari rantabungalowia ja sitten keskellä tuota kapeaa saarta on minusta oikein mukavan näköisiä paritalobungaloweja. Hotelli on tuossa saaren keskellä näkyvästä isosta päärakennuksesta vasemmalla, oikea puoli saarta on kaikkien käytössä. Viikonloppuisin saaren edusta on täynnä purjeveneitä, moni käy hotellin ravintoloissa syömässä tai menee taxiveneellä saaren yleiselle rannalle piknikille. Saaren toisen puolen ovat miehittäneet leijasurffaajat, sinne tuotiin porukkaa jopa helikopterilla.

Syklonit on vähän repinyt kaislakattoja, mutta muuten oli paikat viimeisen päälle kunnossa.

No mutta kuitenkin, kuten aiemmin olen sanonut, täällä kaikissa hotelleissa on viiden tähden hinnat ja kolmen tähden palvelu, joten jännityksellä odotin vierailua. Ilôt Maitre ei todellakaan ole mikään halpa, ainakaan nuo vedenpäällä olevat bungalowit, mutta ne ovat todella isoja ja hienoja. Ja jokaisesta on omat sähköllä toimivat portaat, jotta pääset terassiltasi suoraan mereen uimaan. Ravintolat olivat ihan ok, ja vaikka lounaaksi ja illalliseksi oli vain buffet (tai sitten snackbaarista wrappeja, salaatteja tai patonkeja), niin se oli ihan hyvä buffet. Aamiainen oli erittäin hyvä.

Välillä on oikeasti ihana olla hotellissa, kun se on nykyään vähän harvinaisempaa herkkua. Spata, uima-allasta tai kuntosalia en testannut, kuntosalia lähinnä siksi, että meidän avainkorteilla sinne ei jostain syystä päässyt enkä jaksanut alkaa selvittää pitääkö respasta hakea erikseen joku avain. Keskityin makaamaan terassilla, ottamaan aurinkoa ja snorklaamaan. Kelit suosi, omalla terassilla oli jopa niin kuuma, että tekikin mieli mennä virkistäytymään.

Allasalueelle voi ostaa päivälippuja, jos haluaa tulla tänne vain päiväksi.

Rantabungaloweissa on tällaiset rannat terassien edessä.

Tällaiset portaat sai nostettu ja laskettua omalta terassilta, että pääsi uimaan.

Ei pelkoa, että näkisi muiden terasseille, kun bungalowit mutkittelevat nätisti.

Ystävämme Tricot Rayé

Jos jotain miinusta hakee, niin saari, kuten kaikki muutkin saaret ja rannat, on täynnä tätä meidän ainokaista käärmettä. Se raidallinen tricot rayé, joka on tappavan myrkyllinen sea krait, jos se joskus sattuisi puremaan jotakuta. Sillä on minipieni pää, ei siis pysty puremaan kuin ehkä pikkurilliin, jos pikkusormen haluaisi väkisin suuhun tunkea, eikä se aina edes eritä myrkkyä purressaan. Kai joku joskus on purrut ihmistä, mutta kukaan ei tiedä ketään, kenelle näin olisi tapahtunut. Itsekään en enää niin sätkyile tuon käärmeen kanssa, kuin aluksi. Tosin koiran yritän pitää vähän kauempana silloin, kun käärmeitä näkyy maalla, ettei se hömelö astu käärmeen päälle. Tiedän, että kun koira ui tuossa meidän rannassamme, niin siellä ui sujuvasti useita käärmeitä samaan aikaan.

Siinä se luikertelee meidän bugalowin alla

Ja yhtä sujuvasti snorklasin nytkin taas parin käärmeen kanssa, yksi isompi tosin yritti samaan aikaan portaitamme ylös, kuin minä ja siitä en niinkään tykännyt. Käärme on aina käärme, oli se myrkyllinen tai ei. En tykkää siis erityisemmin. Huoneessa oli seinällä kyltti, että pitäkää ovet kiinni, etteivät raidalliset ystävämme tricotit tulee huoneisiin sisälle. Ehkä noissa vedenpäällisissä bungaloweissa ei ole niin suurta vaaraa, mutta kyllä ne näyttävät pääsevän portaitakin ylös tarvittaessa. Mun piti iltaisin tarkistaa sängyn ja sohvan alustat käärmeiden varalta.

Laguunin ihmeet

Käärmeet kyllä unohtuivat, kun pääsi veteen. Taas niin mielettömiä kaloja ja koralleja. Ihan mökin alla riitti jo niin paljon katseltavaa, ettei tarvinnut kauemmas lähteä. Saarta ympäröivä laguuni on aika matala, mutta sitten syvenee nopeasti. Olimme marraskuussa snorklausretkellä ja poikkesimme myös Ilôt Maitren edustalla. Minä palasin silloin vauhdilla takaisin veneeseen, kun alapuolellani ui iso remora, joka yleensä tarkoittaa, että jossain lähistöllä on myös haita. Ja nyt keväällä Ilôt Maitren edustalla yhtä veneestään uimaan mennyttä miestä puri hai ja hän kuoli sitten sydänkohtaukseen sen seurauksena. Aika kaameaa, kun vedessä oli vaikka kuinka paljon lapsiakin uimassa. Saaren ympäriltä löytyi kahdeksan tiikerihain lauma, joten hiukan uiminen nyt ensin arvelutti. Mutta tosiaan, varsinkin laskuveden aikaan oli niin matalaa, että ei pahemmin voinut edes uida, ettei raavi itseään koralleihin. Ei siis pelkoa, että tulisi hai vastaan.

Yksi suosikkikaloistani, Picasso-kala. Ykkönen on tietysti Nemo-kala. Unohdin ottaa kännykälle suojapussin mukaan, joten jäi veden alla kuvaamiset väliin.

Ja kaikkein hienointa oli, että meidän mökin alla majaili kilpikonna. Nähtiin niitä todella monta, menivät edes takaisin terassin edessä ja alla. Tuon mökin alla majailevan kanssa uinkin hetken aikaa. Hänet siis törkeästi hätyytin pois lepäämästä, vaikka ei ollut tarkoitus ja yritin pysyä riittävän kaukana. Ei auttanut. Hän lähti ja mulkaisi minua niin pahasti, etten tiennyt kilpikonnien kykenevän sellaiseen. Olisi näyttänyt varmaan keskaria, jos olisi sormet. Minusta kilpikonnat ovat niin ihania ja täällä niitä on paljon. Ja todella isojakin. Piti käydä ostamassa reissun jälkeen pari uutta märkäpukua, kun näin talvella alkaa tulla vedessä vilu. Ja koska mun vanhoissa neopreeneissäni on isot harmaat heijastinpinnat ja totesin näyttäväni joltain hopeakylkiseltä kalalta eli mahdolliselta syötävältä kohteelta haiden mielestä. Tuohon em. kaupassakäyntirutinaan liittyen niin kaikkea vesiurheiluun liittyvää kyllä löytyy monestakin paikasta.

Töissä tai ei, niin sama juttu, kuin aina ennenkin eli seuraavaa lomaa odotellessa. Toki olemme etuoikeutettuja, kun voimme ympäri vuoden katsella tuota upeaa turkoosia merta ja käydä kilsan päässä uimarannalla snorklailemassa. Mutta silti. Loma on aina loma.

Kieli (umpi)solmussa

21/07/2021 by toispualpalloo

Kyllä tämän ranskan kielen kanssa on välillä niin rankkaa, vaikka pärjäänkin jo aika hyvin. Näen yleensä aamulenkillä yhden tutun pariskunnan ja toisinaan ymmärrän kaiken ja toisinaan en mitään. Tänä aamuna oli välimallia. Mitä kauemmin täällä ollaan, sitä nopeammin kaikki tutut meille puhuvat, koska meidän kielitaitomme kehittyy. Vireystilaa ei kukaan ota huomioon eli välillä pitäisi puhua selkoranskaa ja välillä käy nopeampikin ranska. Tänä aamuna en selvästikään ollut vireessä 😬.

Naapurit puhuvat minulle yleensä selkoranskaa, joten esimerkiksi reilun tunnin kävelylenkit sujuvat ihan hyvin jutellessa niitä näitä. Yksi naapureista on alkujaan romanialainen, ja hänen ranskansa kanssa minulla on välillä tosi paljon vaikeuksia. Miehellä ei sitten taas ole yhtään, koska hän on tottunut töissä kanakien ja caldochien ranskaan. Ja heillä on töissä muutama brasilialainen, kanadalainen jne. joiden ranska on myös hyvin erilaista. Brassit kyllä puhuvat kuulemma muka-ranskaa eli yrittävät vääntää portugalista ranskaa eikä se ihan aina onnistu. Hiukan yleistettynä, mutta Euroopasta tulleiden ranskankielisten kanssa on ehdottomasti helpointa, tietysti, koska se on sitä ”perusranskaa”.

Kanakien omat kielet olisivat myös hyvin mielenkiintoisia (ja paljon vaikeampia), mutta vain harvasta on mitään kirjallista muotoa. Saati kielioppeja. Siihen saakka, kunnes lähetyssaarnaajat tänne tulivat, kaikki perimätieto, ja koko kieli, kulki suullisesti eteenpäin. Caledo Livres-kirjakauppa, joka on ehdoton suosikkini, on keskittynyt nimenomaan kaledonialaisiin kirjoihin, Uuden-Kaledonian historiaan ja nykytutkimukseen ja sieltä löytyy myös muutamia ”kielioppaita” kanakien eri kielistä. Yleisin kieli on drehu, joka on lähtöisin Lifoulta eli Drehusta. Noin 60 000 asukasta puhuu ainakin yhtä kanakien kieltä.

Kanakien kielet

Kanakien kieliä on kolmisenkymmentä ja niiden lisäksi vielä erilaiset murteet. Eri kieltä puhuvat eivät ymmärrä toisia kieliä, joka varmaan kertoo siitä, että tribut eivät ole muinoin olleet paljoakaan keskenään tekemisissä. Eivät ne taida olla edelleenkään, paitsi avioliittojen ja adoptioiden kautta. Täytyy yrittää kirjoittaa kanakien kulttuurista oma postauksensa, muun muassa noista adoptiotraditioista. Yrittää sana tähän siksi, että kulttuuri on todella monimutkainen ja on vaikea ymmärtää kaikkia traditioita.

Kaikki nämä kanakien kielet yhtä lukuunottamatta kuuluvat 1200 melaneesialaisen kielen ryhmään. Näitä kieliä puhutaan eri puolilla Tyynenmeren saaria ja lukumäärästä voisi ehkä päätellä, että jokaisella pikkusaarellakin on oma kielensä. Ilmeisesti koko tässä melaneesien kieliryhmässä eroavaisuudet ovat suuria eli ei ymmärretä toisia edes vierekkäisillä saarilla. Ihmekös tuo silti, kun ”vierekkäisten” saarien välillä saattaa olla aika paljon matkaa.

Kanakien kielet kuuluvat näistä Austroneesian kieliryhmään ja vielä Uuden-Kaledonian alaryhmään (aika päivänselvästi). Se yksi poikkeus on polynesian kieliryhmään kuuluva Fagauvea, jota puhutaan Ouvéan saarella. Ranska on kuitenkin se yksi yhteinen kieli ja kaikki kanakit eivät osaa enää välttämättä mitään kanakien kieltä. Toisaalta täällä on vielä tribuissa vanhempia ihmisiä, jotka eivät puhu lainkaan ranskaa.

Kielten asema

Olen ymmärtänyt, että rauhansopimuksiin kuului myös kanakien kielten säilymisen edistäminen ja vuodesta 2006 alkaen on voinut esikoulusta alkaen oppia näitä alkuperäiskieliä. Mikä on hyvä asia, ja onneksi täällä on kohtuullisesti saatu ylläpidettyä kieliä. Vaikka oletan, että täälläkin (kuten muissakin kolonialisaation kohteissa) emävaltion kieltä on vahvasti ajettu yhdeksi ja ainoaksi kieleksi. Suomi kuuluu valitettavasti näihin kolonialistimaihin saamelaisten kohtelun perusteella. Asia, joka täytyy muistaa, kun täällä kritisoi ranskalaisia, vaikka harva on perillä saamelaisten kohtelusta Suomessa. Tai yleensä siitä, että meilläkin on alkuperäiskansaa. Täällä ei sentään ole ollut Kanadassa paljastuneiden kauheiden koulukotien systeemiä ja alkuperäiskansan “tuhoamista”.

Nämä kanakien kielet on jaettu useisiin ryhmiin. Pohjoinen ryhmä on tonaalinen ja siihen kuuluu vähän eri lähteistä riippuen joko 6 tai 12 kieltä. Täältä löytyy aika hyvä ja tiivis katsaus näistä kielistä. Yksi kielistä on jo kadonnut, yksi on kriittisesti vaarassa kadota, neljä vahvasti vaarassa, viisi vaarassa ja viisi keikkuu siinä rajoilla. Näistä erityisesti vaarassa olevista enemmistö löytyy täältä eteläisestä provinssista, mikä on aika ymmärrettävää. Tämä provinssi on kuitenkin vahvemmin ranskalainen, kun taas pohjoinen ja saaret ovat vahvaa kanakien aluetta, joten kieliin on varmasti panostettu enemmän siellä.

By Laurent Nevers – Own work, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=1904618

Paikannimet ovat pohjoisessa ja saarilla sekä ranskaksi että paikallisella kielellä. Kuten Poindimié = Pwêêdi Wiimîâ, Houaïlou = Waa Wi Luu. Nouméa, Dumbéa, Mt. Dore ja Païta eli « suur-Nouméa » taitavat olla ainoat, joilla ei ole kanakin kielistä nimeä, mutta nämä ovatkin valkoisen miehen kaupunkeja ja perustettu siirtomaa-aikana. Ehkä näidenkin paikalla on joku tribu ollut, mutta se ei näy ainakaan nimissä. Hauska historiatieto on muuten se, että paikan ainoa rautatie on kulkenut Nouméasta Païtaan. Sitä ei ole enää vuoden 1940 jälkeen täällä ollut. Harmi sinänsä, voisi vähän helpottaa ruuhkia, kun olisi joku nopea julkinen yhteys tänne Nouméaan. Kokoon nähden täällä on kamalat ruuhkat, kun jokainen kulkee omalla autolla. Ja mielellään vielä sillä isolla, saastuttavalla 4×4 avolava-autolla. Busseissa kulkevat lähinnä naiset ja lapset.

Ja se ranska….

Turha on edes miettiä mihinkään kanakien kieleen perehtymistä, kun ranskakin on vielä niin sanotusti vaiheessa. Eniten ärsyttää ja tuottaa päänvaivaa sanojen suvut. Jotenkin aivan tolkuttoman typerää miettiä koko ajan, että onko tämä maskuliini vai feminiini. What’s the point!!!! Ja yleensä sanaan liittyy vielä adjektiivi, joka pitää osata myös laittaa suvun mukaisesti. Onneksi puheessa se ei niinkään kuulu, onko adjektiivi maskuliini vai feminiini, eli onko perässä e vai ei. Muutenhan kyllä kuuluu sekä itse sanassa ja käytätkö un vai une ja mitä määräistä artikkelia kuuluu käyttää. Adjektiiveissa on tietysti poikkeuksia – mitään muuta ranskan kieliopissa ei olekaan kuin poikkeuksia – , joten ne täytyy vaan yrittää muistaa. Esimerkiksi sana uusi: nouveau/nouvel – nouvelle tai neuf-neuve. Pitää muistaa, että se on nouvel, jos seuraava maskuliinisana alkaa vokaalilla tai h-kirjaimella jne jne.

Niin, tuo h-kirjain on muuten huvittava. Ranskalainen ei osaa sanoa hoota. Keskustelin aika alkuvaiheessa yhden ihmisen kanssa englannin ja ranskan sekoituksella siitä, onko narttukoiralla juoksut eli heat (en todellakaan tiennyt, mikä se on ranskaksi) ja koska hän ei osannut sanoa hoota, puhui hän koko ajan, että eat. Ja minä mietin, että miten syöminen tähän liittyy. Hoettiin sitten siinä heat-eat jonkun aikaa, kunnes tajusin, että jaa niin juu. Hoo-ongelma. Juuri tästä johtuen jaksetaan miehen kanssa nauraa Steve Martinin Clouseauta Pink Panther-elokuvassa. Pätkän voi katsoa esim. täältä . Jos haetaan Burger Kingistä hamppareita, niin autossa täytyy hokea tuota I would like to buy a hamburger-lausetta.

Samaisesta hoo-ongelmasta johtuen miehen nimi on ollut täällä kirjoitusasuissa Hilpo ja – ehdoton suosikkini – Hippo. Vaikka selittäisi, että se alkaa kuten sana il eli hän, niin suurin osa ajattelee, että kirjoitusasussa siinä kuitenkin on se H-kirjain. Olkoon Hippo sitten. Eipä omakaan nimi kovin helppo täällä ole, joskaan se ei ole helppo Suomessakaan. Paras versio, kun olen esittäytynyt, on ollut, että jaa Gislaine. Aika kaukana, mutta menköön 😄.

Subjunktiivi, tuo paholaisen keksintö

Yllättävää kyllä aikamuodot muistuivat mieleen suhteellisen nopeasti, siis ne mitä muistan koulussa käydyn läpi ja muutkin upposivat kaaliin helposti. Johtunee siitä, että tein niistä aika matemaattisen kaavion, miten päätteet menevät kulloinkin. Insinöörikin oppi ne siitä aika hyvin. Eli sujuu kaikki futuurista konditionaaliin, myös omituinen mennyt futuuri (en oikein vielä keksi missä sitä käyttäisin), mutta ehdottomasti ei suju subjunktiivi. Sitä ei minusta käyty läpi sen viiden vuoden aikana, kun olen koulussa ranskaa lukenut. Tunnistan sen luetusta tekstistä jo, mutta ikinä en ole muistanut mitään subjunktiivia käyttää. En jotenkaan ymmärrä senkään pointtia, että verbi pitää olla tietyssä muodossa, jos se tulee tunnetta, tahtoa, mielipidettä yms. ilmaisevan verbin jälkeen sivulausessa. Mutta voin elää ilman subjunktiivia ja olen tullut ymmärretyksi. Luulisin.

Välikommentina, että passé simple on myös yksi omituisuus. Sitä käytetään vain kirjallisuudessa passé composén eli yhdistetyn perfektin tilalla. Meillä tämä vastaa imperfektiä, koska olisihan se ihan liikaa, jos se vastaisi perfektiä, kun nimikin on perfekti. No kuitenkin, passé simple on tästä yksinkertaisempi muoto, toimii ilman apuverbiä (apuverbejä on tietysti kaksi passe composessa ja pitäisi aina muistaa kumpaa käytetään), joten se olisi paljon mukavampi passé. Ehkä sitä ei juuri siksi käytetä puheessa, ettei mene liian helpoksi 🤔. Koska en ole lähiaikoina enkä tuskin hamassa tulevaisuudessakaan kirjoittamassa mitään kovin syvällistä ranskaksi, en ole opetellut tätä muotoa, mutta tunnistan sen tekstistä.

Tämä ymmärretyksi tuleminen on muuten yksi asia. Yleensä kaikki tajuavat ihan hyvin, mitä selitän, vaikka substantiivit ja adjektiivit olisivat väärässä suvussa ja luvussa. Ja hyvin ymmärtävät myös, vaikka verbi ei olisi subjunktiivissa. En tiedä miltä puheeni kuulostaa näistä virheistä johtuen, mutta tällä hetkellä pääasia on, että tulen ymmärretyksi, ymmärrän ja pystyn lukemaan sekä kirjoittamaan ranskaa. Vieläkin menee muuten välillä veux ja peux sekaisin. Olen kysynyt naapurilta osaatko lukea, kun piti kysyä haluatko lukea nämä lehdet. Hänen kasvonsa olivat malliesimerkki kysyvästä ilmeestä. Hän muuten jaksaa kärsivällisesti selittää samppanjanjuonnin ohessa esimerkiksi omistusmuotojen eroja eli ma/mon – mien/mienne – à moi. Nyt aukeni paremmin nekin. En tiedä auttoiko se samppanja jotenkin erityisesti.

Subjunktiivista ja muustakin kieliopista sen verran, että ostin ennen lähtöä uusimman ja paksuimman Ranskan kielioppikirjan, minkä löysin. Ongelmana on ollut se, että en ymmärrä edes suomeksi koko kielioppia. Esimerkiksi tämä: subjunktiivin preesens muodostetaan verbin indikatiivin preesensin monikon 3. persoonan vartalosta. Muutamilla epäsäännöllisillä verbeillä on subjunktiivissa kaksi erilaista vartaloa, jolloin monikon ensimmäinen ja toinen persoona ovat samat kuin verbin indikatiivin imperfektimuodot. Silloin kun sivulauseeseen tulee indikatiivi (ts kun ei päälauseen verbi eikä alistuskonjunktio vaadi subjunktiivia), voidaan käyttää joko infinitiivirakennetta tai konjunktiolausetta.

Että silleen. En ymmärrä näitä edes suomeksi 😂. On pitänyt siis jonkun verran muistella myös suomen kielen kielioppia ja näitä termejä. Kuten interrogatiivipronomini. Oletettavasti olen nämä kaikki joskus tiennyt, koska olin äidinkielessä erittäin hyvä, mutta jostain kumman syystä kaikki tämä tieto on kadonnut 😆. Paras ratkaisu löytyi vasta myöhemmin, kun alettiin selailla yhdeltä tutulta mukaan saatuja ranskan oppikirjoja. Niistä löytyi selkokielistä kielioppia ja niistä on ollut muutenkin paljon hyötyä. Kiitos vaan Jaana!

Ranskan kieli riittää ranskalaisille

Suomessa on tottunut siihen, että kaikki puhuvat useampaa kieltä, kuin yhtä. Kiitos meidän koulujemme. Englannilla on pärjännyt maailmalla matkatessa melkein joka paikassa tai ainakin sillä yhdistettynä elekieleen ja käsillä puhumiseen. Niissä olen erityisen hyvä 😄, ja niistä on ollut apua täälläkin. Huono englanti taitaa olla maailman puhutuimpia kieliä, mutta mitä väliä onko se huonoa vaikkapa Vietnamissa tai Kiinassa, jos vastapuoli edes yrittää jotain englanniksi ja tullaan molemmat ymmärretyksi. Englanti on usein se ainoa ”yhteinen” kieli tasosta riippumatta.

Mutta nämä ranskalaiset aika harvoin puhuvat mitään muuta kieltä, kuin ranskaa. Miksi opetella esimerkiksi englantia, kun maailmankieli ranskalla pärjää joka paikassa = ranskankielisissä maissa. Ja miksi pitäisi matkustaa muihin, kuin ranskankielisiin maihin 😉. Yhdet naapurit ovat matkustaneet paljon, mutta Euroopan ulkopuolella vain joko Ranskan entisissä tai nykyisissä siirtomaissa. Osa sanoo, että joo, puhun hiukan englantia, mutta eipä sitä taitoa sitten käytännössä ole lainkaan. Ne, jotka puhuvat hiukan haluavat sitä mielellään harjoitella ja minulta ovat ihan täysin tuntemattomat ihmiset kysyneet, että voisinko tulla keskustelemaan heidän lastensa kanssa englanniksi, jotta he saisivat vähän harjoitusta. Kaikki leffat ja ohjelmat on dubattuja, joten niistäkään ei saa englannin treeniä.

En mitenkään väitä, että englanti olisi autuaaksi tekevä kieli, mutta väitän, että jos hiukkaakaan opiskelee yleensäkin muita kieliä, oppii hahmottamaan niitä paremmin ja pienelläkin sanavarastolla voi pärjätä ja päästä ns. alkuun. Olen itse opiskellut ruotsin, ranskan ja englannin lisäksi töiden vuoksi venäjää ja kiinaa ja yliopistossa huvin vuoksi saksan alkeita. Saksa on muuten kieli, josta en pidä yhtään, lopetin sen siis todellakin alkeisiin. Nyt tämän expat-kokemuksen myötä yritän toitottaa kaikille lapsille ja nuorille, että opiskelkaa myös muita kieliä, kuin englantia.

Jos osaa jotain kieliä, osaa myös muita kieliä

Minulla on todella hyvä kielikorva (kielipää ei ole läheskään samalla tasolla), joten olen esimerkiksi Tsekeissä käynyt pitkän keskustelun rouvan kanssa, jonka firma toi maahan mm. Rapalan uistimia ja muita suomalaisia tuotteita. Rouva ei puhunut kuin tsekkiä, mutta jostain mystisestä syystä ymmärsin häntä ja hän ymmärsi sen verran englantia, että saatiin keskustelu aikaiseksi. Sama on tapahtunut mm. Kiinassa useasti eli ymmärsin mistä puhuttiin. Tämä sai aikaan sen, että kiinalaiset kumppanit luulivat minun puhuvan ja ymmärtävän kiinaa paljon paremmin, mutta että häveliäisyyssyistä puhuin vain englantia. Varoivat siis palavereissa enemmän puheitaan 😄. Tämä hyvä kielikorva auttaa, kun joku yrittää vaikka huonolla suomella, ruotsilla, englannilla tms. selittää jotain. Yleensä pystyn jotenkuten ymmärtämään, mistä on kyse.

Mutta siis täällä, kun moni ei ole opiskellut mitään muuta kieltä, niin törmää siihen, että ei tule ymmärretyksi, jos lausuu sanan hiukankaan eri tavalla. Ei siis osata yrittää ymmärtää huonoa ranskaa tai murteellisesti puhuttua ranskaa. Mikä on aika jännää, kun täällä puhutaan niin monenlaista ranskaa. Jos ei ole käynyt paljoa kouluja yleensäkään, niin tuntuu olevan vaikeinta ymmärtää huonoa ranskaa, huolimatta siitä millaista ranskaa itse puhuu. Tai paremminkin siis ei ymmärretä yhtään erilaista ranskaa.

On myös tullut eteen tapauksia, että meidän ääntämisellemme nauretaan ja kun ottaa huomioon, että esim. mies aloitti nollasta 1,5 vuotta sitten, niin naureskelu tuntuu hiukan loukkaavalta. Varsinkin kun naureskelijat eivät yleensä puhu muuta kieltä, kuin ranskaa. Eipä tulisi koskaan itselle mieleen nauraa jonkun suomen ääntämistä. Tai nauraa ranskalaisille, jotka puhuvat englantia. Paitsi tälle videolle nauran yhtenään. Olen usein toistanut jonkun viisaan amerikkalaisen lausetta, että ”älä naureskele huonoa englantia puhuville. Heille se on toinen tai kolmas tai ties kuinka mones kieli ja usein et itse puhu kuin yhtä. Sitä englantia.” Sama sopii Ranskaan ja ranskaan.

Huvittavia tällaisia ”en mitenkään ymmärrä”-tapauksia on pari. Tilasin joskus aika alkuvaiheessa crepejä caramel-kastikkeella enkä sorauttanut ärrää riittävän ranskalaisittain, niin myyjä ei mitenkään ymmärtänyt sanaa caramel. Jos kastikevaihtoehdot olivat chocolat, caramel ja fraise, eikä mitenkään ymmärrä caramelia ilman soraärrää, niin 🙄🙄🙄. Tai leikkelettä ostaessa deux cents grammes (200 g) ei mene mitenkään jakeluun, kun myyjä ei ymmärtänyt sanaa gramme mun lauseessa. Kun ei ollut kunnon sorahtavaa ärrää. Tosin vaikeaahan se olisi päätellä, jos haluan salamia siivutettuna 200 jotain, että mikähän se viimeinen sana olisi. Kiloa 🤔. Siivua (tranche).

Kun jumittaa täällä, alkaa kielikin jumittaa

Olisipa ihanaa, kun pääsisi täältä välillä jonnekin muualla. Vaikka Australiaan, jos ei Suomi onnistu. Saisi puhua vapautuneesti jotain kieltä, joka sujuu paremmin kuin ranska. Ja ymmärtäisi kaiken mitä toiset puhuvat. Välillä kun oikein jumittaa kieli, niin tulee hillitön ärsytys ja seuraavaksi väsymys, että nyt en enää jaksa tätä kielitaidottomuutta. Mutta onneksi useimmiten ajatus on vaan, että onpa hyvä pakkokielikoulu, vapaaehtoisesti jollain kielikursseilla en tätä kieltä oppisi tätä tahtia ja tälle tasolle. Kielen oppiminen vaatii aikaa, vaivaa ja viitseliäisyyttä ja tiedän, että Suomessa minulta ei löytyisi noista mitään riittävästi. Enkä usko, että mieskään jaksaisi panostaa näin paljoa, jos ei olisi pakko.

Yksi syy, miksi haluaisin myös välillä täältä jonnekin puhumaan englantia on se, että unohdan välillä englannin sanat. Vaikka luen melkein pelkästään englanniksi, niin puhuttua tulee niin vähän, että alkaa kieli kadota. Yritin vetää jumppaa yhdelle tutulle ja joistain sanoista tuli mieleen ainostaan ranskalainen versio. Piti oikein pitkään miettiä, että mitä tämä on englanniksi. Juuri tästä syystä täällä on se keskiviikkokerho, jossa voi puhua englantia. Muiltakin alkaa kieli kadota, kun englantia ei todellakaan tule käytettyä. Se tuntuu muuten edelleen aika uskomattomalta, että sitä ei vaan täällä puhuta, osata tai ymmärretä. Mies saa puhua sentään töissä parin tyypin kanssa englantia päivittäin.

Suomi ei onneksi jumita eikä unohdu, puhun kuitenkin lähes päivittäin jonkun kanssa puhelimessa suomeksi ja tietysti miehen kanssa koko ajan. Vaikka välillä me puhutaan ranskaa keskenäänkin, mutta vain huvin ja urheilun kannalta. Uuden kielen opettelu vie tässä iässä selvästi aivokapasiteetista suurimman osan, joten esimerkiksi ruotsin kieli on nyt kadonnut ihan tyystin. Aluksi ruotsi jostain syystä vahvistui, kun aloitin täällä ranskan opiskelun, mutta nyt ei pysty muodostamaan minkäänlaisia lauseita. Täytyy muuttaa seuraavaksi Ruotsiin 😄.

Tieteellinen tiivistelmä ranskan kielestä eli hiukanko välillä (aina) ärsyttää:

1. kaikki yksinkertainen ja helppo on poikkeuksen poikkeusta, joka on joko jäänyt pois käytöstä tai sitten käytetään vain kirjallisuudessa tai hyvin virallisissa yhteyksissä.

2. ei ole sääntöä, jolla ei olisi poikkeusta. Poikkeuksia ei koskaan ole vain yhtä, vaan niin monta, että minusta olisi monesti jopa uuden säännön paikka.

3. artikkelit, nuo pikku turhakkeet, heitetään minun mielestäni ihan hatusta. Prepositiot, nuo toiset turhakkeet, sulautuvat ja sekoittuvat artikkeleihin liian innokkaasti. Jompikumpi tai molemmat voisivat hävitä maailmasta ilman mitään haittaa ekosysteemille.

4. lisää turhakkeita ovat kirjaimien päällä käytetyt aksentit. Kukaan ei tarvi niitä, eikä kaipaa. Itse en pysty mitenkään koskaan muistamaan eroja é, è, ê tai ë ääntämisen välillä. Sitten on tietysti myös tavallinen e.

5. Ranskan kieliopissa käsitellään myös sidontaa. On pakollinen sidonta, kiellettyjä sidontoja ja vaarallisia sidontoja. Monimerkityksellisyydestään huolimatta tähän tylsä esimerkki les auteurs vs. les hauteurs. Ottaen huomioon, ettei tuota h-kirjainta sanota (koska se on konsonanttinen hooo, erotuksena vokaalisesta hoosta. Pyydäpä ranskalaista kertomaan mikä ero näissä on), tuottaa hiukan haastetta, kun ensimmäinen pitää sitoa ja toista ei saa sitoa. Ranskan kielioppi pitäisi sitoa betonipainoon ja upottaa mereen.

6. aiemmin mainitsemani mennyt futuuri tai liittofutuuri ilmaisee tulevaisuudessa tapahtuvaa tekemistä tai tapahtumaa, joka on aikaisempaa kuin varsinaisen futuurin ilmaisema toiminta ja tapahtuma. Suomessa tätä vastaa – yllätys yllätys – mennyt aikamuoto perfekti. Kuinka selkeää. Tätä pitäisi käyttää, jos ironisesti tai epäuskoisesti puhuu menneen ajan tapahtumista. Tätä kuuluu siis käyttää, kun kerron ranskan kielen opinnoistani joskus tulevaisuudessa.

Summa summarum: ranskan kieli on haluttu pitää näin penteleen monimutkaisena, jotta sitä ei helpolla oppisi ja jotta pariisilaiset voisivat jatkossakin irvailla turistien mongerruksille. Muualla Ranskassa pärjää kyllä huonommallakin ranskalla ihan hyvin.

Tästä innostuneena ajattelin seuraavaksi opetella latinaa. Quod te non occidit, te fortior facit.